Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita

Kinnaslahti-sarja on edennyt päätösosaansa, jossa eletään 1990-luvun alkua. Minulla oli mennyt Tiaisen sarjat sekaisin, onneksi kustantaja oikaisi. Korjataanpa nyt. Kinnaslahti-sarjaan kuuluvat tämän uusimman teoksen (Jäämeren vettä, Laatokan laineita) lisäksi siis kirjat Sydänystäväni Kirsti ja Lauantaitanssit. 

Nimettömään kuopiolaissarjaan sen sijaan kuuluvat Tiaisen kirjat Kulmakaupan naiset, Suoraa saumaa ja siksakkia ja Kanslian naiset, jotka kertovat kuopiolaisnaisten elämästä 1960-luvulta 1970-luvulle. Tiaisen kirjoissa on aivan mahtavaa ajankuvaa, ja se on ehdottomasti niiden valtti. Etenkin lapsuuteeni 1960-1970-luvuille sijoittuvien kirjojen ajankuva on kiinnostava.

Harmi, että Jäämeren vettä, Laatokan laineita on Kinnaslahti-sarjan päätösosa. Kunpa Tiainen aloittaisi uuden, aiempien sarjojen kanssa samankaltaisen sarjan. 

Tämän uusimman kirjan teemana on häpeä. 1990-luku oli häpeän kulta-aikaa. Laman myötä ihmiset joutuivat taloudellisiin vaikeuksiin ja firmat kaatuivat. Muita häpeän aiheita en avaa tässä, jotta en paljasta liikaa kirjan sisällöstä. Tiainen nostaa rohkeasti senaikaisia kuumia perunoita kirjassaan esille. "Mitä ihmisetkin ajattelevat" oli vielä 1990-luvulla tavallinen ajattelutapa. Nykyäänhän kaikki kerrotaan sosiaalisessa mediassa. Mitä hävettävämpi aihe, sitä isompi numero siitä tehdään. Some on kyllä tehnyt hyvää häpeässään pyristelevälle Suomen kansalle. 

Kirjan päähenkilönä on melkein kuusikymppinen Annamari, jonka pankinjohtajamies on kuollut pari vuotta aikaisemmin. Ennen hukkumistaan humalassa mies ehti saada potkut pankista ja saattoi samalla vaimonsakin häpeään. Annamari opettelee ajattelemaan, että miehen teot eivät ole hänen häpeänsä. Annamarilla on kaksi aikuista tytärtä, Sari ja Johanna, joiden elämään hän ei liikaa sekaannu. Annamari on muuttanut pois Kinnaslahdelta häpeänsä takia, mutta joutuu palaamaan sinne, kun hänen veljensä kuolee. 

Kirjan nimi on vähän omituinen, eikä kovin puoleensavetävä. Sen tarkoitus selviää kyllä kirjasta, mutta siltikään se ei mielestäni ole kyllin kuvaava. Nimen ja kansikuvan perusteella kirjaa luulisi runokirjaksi. 

Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.

Arttu Tuominen: Vapahtaja

Vapahtaja on Delta-sarjan viides osa. Aiemmat osat ovat Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt. 

Delta-sarja on kiinnostava, koska siinä on nostettu tiimin poliiseista etualalle vuorollaan Jari Paloviita, Henrik Oksman ja Linda Toivonen. Vielä on poliiseja jäljellä, mutta tässä kirjassa ei saatu tutustua lähemmin kehenkään. Tiimin päälliköllä Susanna Mannerilla on kaapissaan iso, haiseva luuranko, mutta sen ei ollut aika paljastua vielä. 

Kirja kulkee jouhevasti Porin yössä, jossa hyväntekijänä pidetty hahmo on alkanut sytytellä uhrejaan tuleen. Olin jo aivan varma syyllisestä, mutta tarkoitus lienee ollut johtaa lukijaa harhaan. Syyllinen olisikin ollut liian ilmeinen. 

Vapahtaja on Delta-sarjan parhaimmistoa. Miinusta annan lopun pitkästä ja tylsästä takaa-ajokohtauksesta. 

Vähän jäi kaihertamaan se, että kirjassa ei ole mitään erityisen sykähdyttävää. Paljon vaikeita ihmissuhteita vailla ratkaisuja, paljastumattomia salaisuuksia, tasaisen tarkkaa poliisintyötä. Uhrien omaiset jäävät täysin huomiotta. 

Kale Puonti: Fadi

Puontin Pasilan Myrkky-sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Manni, Milo, Saarni ja Aribo. Lisäksi olen lukenut Puontin kirjoittaman Satu - Alamaailman rautarouva, joka kertoo naispuolisen rikollisen elämästä. 

Fadi on saanut nimensä Suomessa asuvan, eläkeikäisen entisen arabiterroristin mukaan. Kirjan tapahtumat etenevät nopeasti ja mukana on venäläisiä, ruotsalaisia, ranskalaisia ja arabeja suomalaisten lisäksi. Pääjuonena on huumelastin kulku Suomen halki ja sitä yrittävät tietysti poliisin eri tahot pysäyttää. Poliisin eri osastot riitelevät kiihkeästi keskenään samalla, kun yrittävät saada kiinni huumeiden salakuljettajia. 

Ihan näppärä, nopeasti luettu poliisiromaani.  

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Huokauksia luokasta on olevinaan kahden työssään uupuneen äidinkielenopettajan kirjeenvaihtoon perustuva teos, minkä minä ymmärrän siten, että ensin on käyty kirjeenvaihtoa ja sitten huomattu, että hei, näistähän saisi oivan kirjan. Kuitenkin kirjassa on laajoja kirjallisuus- ja artikkeliesittelyitä selkeine lähteineen ja kirjan lopussa vielä lähdeluettelo. Tuskinpa tavanomaisessa kirjeenvaihdossa oltaisiin niin perusteellisia, vaan viitattaisiin "johonkin, mitä luin jostakin". 

Työuupumuksen osalta pystyn samastumaan kirjoittajiin ja tunnistan oireet itsessänikin. Valitettavasti minulla ei pakokeinoa ole, kun en muuta osaa, joten koulussa työskentelyä on jatkettava. 

Koulun alamäen osalta kirja on selkeä kuvaus kaikesta, mikä on viime vuosina mennyt pieleen. Ei riitä, että opettaja osaa opettaa. Sen lisäksi hänen täytyy tehdä kaikki mahdollinen muu, mitä joku taho keksii sysätä koulun tehtäväksi. Koulu itsessäänhän ei tee mitään, vaan opettajaparat yrittävät täyttää kaikkien toiveet ja vaatimukset.

Opettajista kovimmat paineet ovat varmasti juuri lukion opettajilla, koska he kantavat vastuun oppilaiden pärjäämisestä ylioppilaskokeissa. Oikeastihan oppilaalla se vastuu on, mutta tunnollisena puurtajana opettaja kokee henkilökohtaisena häviönä sen, että joku ei pärjää. Silloinhan hän ei luultavasti ole saanut riittävän hyvää opetusta. Mikään muu ammattikunta tuskin ottaa näin vahvasti harteilleen asiakkaiden suoriutumista. 

Lukaisin tämän kirjan päivässä. Aiemmin olen lukenut Rytisalolta Jenny Hillin, ja lukulistalla on toki Minna C.:kin. Kinnusen kirjoista en ole lukenut ensimmäistäkään. Jos työskentelisin äidinkielenopettajana, olisin luultavasti tutustunut hänenkin tuotantoonsa. Nyt en tunne siihen tarvetta. 

Huokauksia luokasta on näin opettajan näkökulmasta kiinnostava. Samanlainen kirjeenvaihto kahden erityisopettajan välillä olisi varmasti vielä vetävämpi. Sen jälkeen ei kukaan enää ihmettelisi, miksi alalle ei löydy tekijöitä. 

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

Roope Lipasti on sangen tuottelias kirjailija, ja olenkin lukenut häneltä kirjat Rajanaapuri, Perunkirjoitus, Halkaisukirvesmies: elämä ja vähäisemmät teot, Linnan juhlat, Viimeiset polttarit, Jälkikasvukausi, Aviotärähdys, Porakonekirjoittaja sekä Lipastin yhdessä Karoliina Korhosen kanssa kirjoittaman Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille. 

Tällä kertaa ollaan kaukana menneisyydessä, 1500-luvulla. Kirjan Mikael on itse Mikael Agricola, suomen kielen kehittäjä. Kirjassa kerrotaan vuoroin piispa Mikaelin rauhanneuvottelumatkasta Moskovaan, vuoroin vaimo Birgitan elämästä koti-Turussa. Osa kirjan sisällöstä on historiasta tuttua, osa ymmärrettävästi Lipastin mielikuvituksen tuotetta. 

Mikaelin kirja on kuitenkin viihdyttävä. Elämä 1500-luvulla on ollut ankeaa ja raakaa, kielenkäyttö suorasanaista. Lipasti kieli on humoristista. Henkilöiden kautta pääsee hyvin senaikaiseen tunnelmaan. Mikaelin matkasta Moskovaan ei puutu jännittäviä käänteitä. Birgitan puuhat kotona taas eivät aina kestä päivänvaloa. 

Mikaelin kirja on paras lukemistani Lipastin kirjoista. Kirjan nimi viitannee sekä raamatullisiin apostolien kirjoihin että kyseenalaiseen kirjaan, jota Mikael on reissunsa aikana kirjoittamassa, ja jonka takia Birgittakin on joutua pulaan.

Anna Larsson: Etusivun aineksia

Toisin kuin kuvittelin, Anna Larsson ei ole sama kirjailija kuin Anna Karolina Larsson. 

Etusivun aineksia on Anna Larssonin esikoisteos, joka on aikamoista huttua. Erittäin paljon yhtymäkohtia elokuvaan Notting Hill, joka on kyllä ihana elokuva, mutta en kaipaa siitä kirjallista toisintoa. Etusivun aineksissa roolit ovat kääntyneet toisinpäin: kustantamossa työskentelevä Sara kohtaa kuuluisan elokuvatähden Johnin, ja he tietysti rakastuvat toisiinsa. Loppu kirjasta onkin silkkaa tapaamisten vaikeutta ja stalkkaavia paparazzeja. 

Sara osoittautuu erityisherkäksi henkilöksi, joka pyörtyy ihmispaljoudessa ja ahdistuu vähän kaikesta. Suuri osa kirjasta onkin Saran sisäistä tsemppipuhetta. 

John taas jää hyvin etäiseksi. Tarinassa olisi enemmän syvyyttä, jos sitä kerrottaisiin vuoroin molempien näkökulmasta. Esikoiskirjailijalta ei tietenkään voi odottaa sellaista.

John Ajvide Lindqvist: Ystävällisyys

Olen lukenut John Ajvide Lindqvistin kirjoja vuosia sitten. Päivitykset blogissani ovat vuodelta 2016, jolloin siirsin muistiinpanot muualta blogiin. Kirjat on siis luettu sitä ennen. Lukemani kirjat ovat Kultatukka, tähtönen, Ystävät hämärän jälkeen ja Ihmissatama. Kirjan Kuinka kuolleita käsitellään olen näköjään jättänyt kesken, koska se oli niin vastenmielinen. Pääsääntöisesti olen kuitenkin pitänyt Ajvide Lindqvistin kirjoista. 

Ystävällisyys on varsinainen tiiliskivi, yli 700 sivua. Sopivaa syyslomalukemista siis. Ei siinä mennyt kuin muutama vapaapäivä. Vaikka kirja on paksu, siihen on helppo uppoutua intensiivisesti. Ystävällisyydessä on jotain stephenkingmäistä. Kaikki on hyvin arkista ja vain jokin pieni yliluonnollinen juttu muuttaa kaiken. Kuitenkin kaikki voisi melkein olla tottakin. Kirjan nimi Ystävällisyys viittaa siihen, miten ihmiset Norrtäljessa normaalisti käyttäytyvät toisiaan kohtaan. Kun satamaan ilmestyy salaperäinen kontti, tuo se mukanaan pelkoa ja pahuutta. 

Ystävällisyys tapahtuu Norrtäljessa, jossa asuvat lapsesta saakka toisensa tunteneet Anna ja Siw, samoin Max ja Johan sekä nuoruusmaisemiin palannut maahanmuuttaja Marko. Ensimmäiseen pariinsataan sivuun ei tapahdu oikeastaan muuta kuin henkilöihin tutustumista. Perinpohjainen tutustuminen on kiehtovaa. Anna ja Siw ovat työläistaustaisia, tai Annan kohdalla voisi puhua rikollistaustaisuudesta. Max on paremmasta perheestä, mutta hänestä ei koskaan tullut mitään. Johanin lapsuus oli hyvin surullinen, mutta hän kääntää sen lopulta voitokseen. Marko on aina kilpaillut Maxin kanssa ja pyrkii yhä voittamaan tämän. Tämä henkilökuvaus on hyvin tiukka tiivistelmä, joka ei oikeastaan kerro kenestäkään vielä mitään. 

Kirja on paikoin hyvinkin hulvaton, koska henkilöt ovat sangen estottomia puheissaan ja tekemisissään. Miinusta siitä, että nimet Marko ja Markus sekoittuvat kirjailijalta tai kääntäjältä monessa kohtaa. 

Vaikka en ole yliluonnollisen ystävä, pidin kirjasta. Se on melkeinpä lämminhenkinen kuvaus ystävysten elämästä. 

Karin Fossum: Helvetintuli

Vuosien odotuksen jälkeen Karin Fossumin tuotantoa suomennetaan taas. Vasta viime vuonna ilmestyi edellinen käännös, Paha äiti, joka ei ollut Konrad Sejer -sarjaa. Helvetintuli taas kuuluu tuttuun Konrad Sejer -sarjaan. Pahasta äidistä tekemässäni postauksessa luettelen aiemmin lukemani Fossumin kirjat. 

Helvetintulen ajankuva on mielenkiintoinen. Ollaan 2000-luvun alun Norjassa, mutta kaikessa huokuu 1970-lukulainen tunnelma. Kuvaus voisi aivan hyvin olla yhtä hyvin viidenkymmenen kuin kahdenkymmenen vuoden takaa. Helvetintuli on tosiaan kirjoitettu jo 2014, eli ei ihan tuore käännös. Ja kirjassa eletään vuosia 2004-2005. 

Kirjassa kulkee rinnan kaksi synkähköä, surullista tarinaa kahden pienen perheen ankeasta elämästä. Toisessa perheessä on äiti ja aikuinen poika, joka on hieman erityinen, toisessa perheessä taas äiti ja pieni poika. Molempien perheiden elämää seurataan tasatahtia, ja arjen pienet tapahtumat kerrotaan yksityiskohtaisesti. Lukija ei voi tietää, mikä on merkityksellistä, lukiessaan perheen tv:n ääressä viettämästä illasta, kun ohjelman sisältö kerrotaan kokonaisuudessaan. 

Yhdessä kohtaa luulin jo tietäväni, missä tarinat leikkaavat, mutta se oli vain harhautusta. Ratkaisu selviää vasta lopussa. Kirjasta jäi hyvin surumielinen tunnelma. Kirja on kuin mustavalkoinen ohjelma viidenkymmenen vuoden takaa.

Kuten yleensäkin Fossumin kirjoissa, Konrad Sejer on vain pienessä sivuroolissa.

Eva Frantz: Lasta et minulta vie

Eva Frantz on suomenruotsalainen kirjailija, joka kirjoittaa ruotsiksi. Frantzin Anna Glad -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Sininen huvila, Kahdeksas neito ja Tästä pelistä pois. Lisäksi näiden jälkeen on suomennettu Gladin esikoisdekkari Suvisaari, joka ei kuulu Anna Glad -sarjaan. 

Anna Glad -sarja on parantunut tasaiseen tahtiin. Jo edellisen osan kohdalla totesin, että se on paras tähänastisista, ja nyt voin todeta uusimman osan olevan vielä paljon, paljon parempi. Hienoa seurata kirjailijan kehittymistä kirja kirjalta. 

Sarjan edellisessä osassa Anna oli vielä raskaana. Nyt hänellä on miesystävänsä Tomaksen kanssa poika, jonka koti-isänä Tomas häärää Annan käydessä töissä. Tomas viihtyy puistossa muiden pikkulasten äitien kanssa. Anna taas on niin kiireinen työnsä kanssa, ettei kunnolla ehdi tulla edes mustasukkaiseksi. 

Keskiössä on tällä kertaa lastensuojelu ja sen toimenpiteet. Päätarinassa kerrotaan sijaisperheessä asuvan lapsen tarinaa ja esitellään lastensuojelun työtaakkaa samalla, kun poliisi selvittää murhia, jotka eivät näytä liittyvän toisiinsa, vaikka tekotapa on sama. Kehystarinassa ollaan viidenkymmenen vuoden takaisessa koulukodissa. Jotenkin kaikki vähitellen kytkeytyy yhteen. 

Juoni pysyy upeasti kasassa ja tarjoaa yllätyksiä loppuun asti. Useimmat henkilöistä ovat sangen sympaattisia, mikä on aina mukavaa. Silloin toivoo, että kirja ei loppuisi lainkaan. 

Kirjan nimi onnahtaa ja on vaikea muistaa. Lukujen alussa on pätkiä erilaisista kehtolauluista, lähdeluettelo on kirjan alussa. Yhdessäkään pätkässä ei kuitenkaan ole kirjan nimen mukaista lausahdusta. Alkuperäinen nimi Ungen min får du aldrig on värssy Astrid Lindgrenin Susilaulusta, Vargsången. Tästä kehtolaulusta on pätkä luvun 10 alussa, joten kirjan nimi viitannee siihen. 

Jaana Lehtiö: Kuvien takana kuolema

Rikoskomisario Juha Muhos -sarjassa on aiemmin ilmestynyt jo yhdeksän osaa: Joka viisautta rakastaa, Uutta auringon alla, Kolmas oli ensimmäinen, Älä aivan vielä, Kalliolla kukkulalla kuolema, Mitään ei tapahtunut, Montako päivää vielä, Mitä mieleen jää ja Aika pahentaa haavat.

Kymmenennessä osassa porvoolaisten rikosten ratkaisemista jatkaa Muhosen tiimi, joka on pysynyt ennallaan. Tällä kertaa ollaan taiteen parissa. Ensin taideteoksia sotketaan, sitten tehdään jo murhia. 

Välillä huvittaa Muhosen tiimin tietämättömyys. Tällä kertaa pohditaan, mitä ovat graffiti, tägi ja muraali. Ansa Lehtonen loistaa tiedoillaan, koska hänen tuttunsa vetää kuvataidekursseja. Muhonen ei myöskään tiedä, mitä ovat guassi tai padel. Reilun viidenkymmenen ensimmäisen sivun aikana Muhonen ehtii myös pohtia, millaista taulua ei haluaisi seinälleen, millaisia huonekaluja ei haluaisi keittiöönsä tai millaista taideinstallaatiota ei haluaisi katsella. Poliisityö jää vähän velipuolen rooliin tässä kirjassa. 

Kirjan lukeminen eteni kovin hitaasti. Koko ajan pyörittiin samoissa kuvioissa, eikä valmista tullut siltikään. Punaista lankaa ei tahtonut löytyä millään. Ärsyttää itseänikin, etten päässyt tarinan imuun. 

Lina Bengtsdotter: Liekit

Lina Bengtsdotterilta on aiemmin suomennettu kirjat Annabelle, Francesca ja Beatrice. Aiempien kirjojen keskeinen henkilö on Charlie Lager, joka työskentelee Ruotsin kansallisessa operaatio-osastossa NOAssa. Liekit ei kuulu samaan sarjaan, vaan on itsenäinen teoksensa.

Liekit kertoo Vegasta, joka asuu perheineen Lontoossa, mutta palaa Ruotsiin kotikyläänsä vanhan ystävänsä pyynnöstä. Vega on jättänyt kaiken taakseen vuosia sitten. Kotikylässä asuu yhä hänen isänsä ja kaikki muut entisen elämän ihmiset. Vain hänelle soittanut ystävä Katja on kateissa.

Kirjassa kulkee rinnan Vegan kirjoittama kirja nimeltä Liekit ja nykyhetki, jossa Vega etsii Katjaa. Alkuun oli tosi vaikea saada juonesta kiinni, koska molemmissa kerroksissa on samat paikat ja samat henkilöt. Tavatkin ovat samanmoiset: viinaa kuluu. Henkilöitä on paljon, ja on vaikea muistaa, mihin aikaan he kuuluvat ja kuka on kellekin sukua. 

Kun luin sinnikkäästi eteenpäin, aloin päästä kärryille henkilöistä. Ennen katoamistaan Katja on tutkinut äitinsä aikoja sitten kadonneen siskon tapausta. Katoamisetkin yhdistävät molempia ajanjaksoja. Todellakaan mikään ei muutu pienessä kylässä. 

Alun tahmeuden jälkeen Liekit osoittautuu melkein yhtä hyväksi kuin Charlie Lager -sarja. 

Eeva Louko: Käärmeiden maa

Eeva Loukolta on aiemmin ilmestynyt Onnellisten saari, josta pidin kovasti. Käärmeiden maassa ollaan edelleen Lauttasaaren maisemissa. 

Toimittaja Ronja Vaara ei viihdy työssään pienen paikallislehden toimituksessa. Hän alkaakin omin päin tutkia ammoin kadonneeen Auroran tapausta, joka näyttäisi liittyvän kahteen tuoreeseen nuoren naisen murhaan. Naisten murhat taas kytkeytyvät Lauttasaareen. Rikospoliisi Anton Koivulla on oma lehmä ojassa tapausten tutkinnassa. 

Paljon tapahtumia, jotka pyörivät toistensa ympärillä. Paljon ihmisiä, jotka pyörivät toistensa ympärillä. Louko on onnistunut taas rakentamaan monisyisen tarinan, joka pysyy hyvin kasassa loppuun saakka. Ihmissuhteissa tapahtuu, ja niitä puidaan taas enemmän kuin itse rikoksia. 

Kansi on mielestäni aika kamala. Kultakirjaimet kalliota vasten tavoittelevat ehkä hautakivimaista tunnelmaa? Käytännössä se näyttää sekavalta, ja tekstiä on vaikea erottaa. 

Pernilla Ericson: Syyllisyyden taakka

Syyllisyyden taakka on neljäs osa poliisin salaisesta Erla-ryhmästä kertovassa sarjassa, jonka aiemmat osat ovat Sinua seurataan, Löydän sinut ja Älä käännä selkääsi. Kun nyt luin arvioni sarjan aiemmista kirjoista, herää kysymys, miksi edes lainasin tämän uusimman. Edellisen osan ilmestymisestä on jo useampi vuosi aikaa. 

Yllättäen alkukankeuden jälkeen Syyllisyyden taakka lähtikin kulkemaan hyvin. Poliisin salaiseen erityisryhmään kuuluvat Edith, Aminah, Rickard ja Liv saavat selvitettäväkseen itsemurhiksi naamioidut murhat, joiden tekijä tuntuu olevan vain varjo seinällä. Murhaajan etsimisen ohessa puidaan Rickardin ja Livin parisuhdetta. 

Syyllisyyden taakka on paras tähänastisista Erla-sarjan kirjoista, vaikka henkilöt jäävät tässäkin ohuenlaisiksi. 

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Olen aiemmin lukenut Suvi Vaarlan teoksen Westend, josta pidin kovasti. Westend kertoo 1990-luvun lamasta ja sen vaikutuksesta aikansa lapsiin. 

Kadonnut aika kertoo elämästä neljän eri henkilön näkökulmasta: Oton, hänen ystävänsä Lassen, Oton entisen naisystävän Iriksen ja Alexandran, Iriksen siskon. Kaikkien elämät risteävät ja vaikuttavat toisiinsa, enemmän tai vähemmän. Jokainen pohtii tahollaan ajan katoavaisuutta. 

Kirja alkaa Oton osuudella. Se on kuivakka, ja olinkin jo laittaa kirjan sivuun. Vähitellen pääsin sisään kirjan verkkaiseen ajattelutapaan ja aloin viihtyä. Kadonnut aika on pieni kirja, viipale ajasta, jolla ei ole selkeää alkua tai loppua,

Heini Röyskö: Ja samassa tuli hiljaisuus

Lapuan patruunatehtaan räjähdyksessä 13.4.1976 kuoli 40 ihmistä. Heini Röyskö on kirjoittanut tositapahtuman pohjalta fiktiivisen teoksen, jonka henkilöt eivät perustu todellisiin henkilöihin. Kirjassa on kuitenkin aito tunnelma, ja voisi hyvin kuvitella seuraavansa oikeiden ihmisten elämää. 

Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat Eeva, joka selviää räjähdyksestä pienin vammoin. Eevan työkaveri Leena, jonka tyttären kummitäti Eeva on, kuolee räjähdyksessä. Leenan puoliso Jouko ja tytär Maria ovat niin ikään keskeisiä hahmoja. Helluntailaisperheen tytär Kristiina on juuri poikaystävänsä luona salaa yötä, kun räjähdys pirstoo ikkunan hänen päälleen. Kristiinan ja Heikin vaikeasti etenevä suhde on yksi kirjan keskeisistä tarinoista. 

Kirjassa seurataan onnettomuudesta osansa saaneiden elämää aina seuraavan vuoden syksyyn saakka. Röyskö osaa hyvin kuvailla apeita tunnelmia ja ihmisten ajatuksia tapahtuman jälkeen. Vaikka kirjan henkilöt eivät halua kuulla ihmisten kertovan, missä he olivat onnettomuushetkellä, kerron silti. Kirjan tapahtumat ovat kiinnostavia, koska muistan yhä tuon päivän. Olin kuudesluokkalainen ja kun tulin koulusta kotiin, äitini oli juuri siivoamassa ja kertoi, että radiosta tulee vain surumusiikkia, koska on tapahtunut suuronnettomuus. Muistan myös lehdissä olleet järkyttävät kuvat arkkurivistöistä. 

Jenny Colgan: Vuorovetten ranta

Vuorovetten ranta on jatkoa Suolaisten tuulten saarelle, joka kertoo takaisin kotisaarelleen Mureen muuttaneesta Florasta. Suolaisten tuulten saari oli romanttista perushuttua, mutta Vuorovetten ranta ui paljon syvemmissä vesissä. 

Vuorovetten rannassa ilmapiiri on pääsääntöisesti alakuloinen. Floran entinen esimies, nykyinen rakastettu Joel matkustelee työnsä takia paljon, eikä muutenkaan tunnu kertovan kaikkea Floralle. Floran veljen Flintanin suhde rikkaaseen Coltoniin on voimissaan ja jopa etenee. Apea pohjavire seuraa kuitenkin tätäkin suhdetta. Floran paras ystävä Lorna katselee lääkäri Saifia sillä silmällä. Vaikka iloisia asioita tapahtuu, on niissäkin melankolinen tunnelma. 

Luin juuri tätä ennen edellisen osan, ja pelkäsin kirjojen olevan liian pehmoisia peräkkäin luettaviksi. Pelko oli turha, Vuorovetten rannan herättämä mielentila on aivan toisenlainen. 

Kirjan lopussa on pienoisromaani Maailman ääriin, joka kertoo lääkäri Saifin alkuajoista Muren saarella. Se rikkoo tiiviin tunnelman, jonka Vuorovetten ranta on juuri saanut aikaan käänteillään. Pienoisromaani olisi ollut hyvä julkaista Suolaisten tuulten saaren alussa, jonne se ajallisestikin sijoittuu. Nykyisellään sillä ei ole oikein mitään arvoa. 

Jenny Colgan: Suolaisten tuulten saari

Jenny Colganilta on aiemmin suomennettu Skotlanti-sarja (Uusia lukuja ja onnellisia loppuja, Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja sekä Vehreitä kukkuloita ja kaukorakkautta) ja Beach Streetin pieni leipomo -sarja (Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua, Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita, Jouluvaloja ja takkatulen rätinää sekä Aamuruskoja ja uusia alkuja). 

Suolaisten tuulten saari aloittaa uuden Koti pikkusaarella -sarjan. Sarjan saari on kuvitteellinen Muren saari jossain Fair Islandin tienoilla. Saarella puhutaan gaelin kieltä tai jotain sentapaista. Vaikea sanoa, ovatko kursiivilla painetut repliikit aitoja vai keksittyjä. 

Muren saarelta kotoisin oleva Flora työskentelee Lontoossa asianajotoimistossa ja haaveilee pomostaan Joelista, joka on hyvin etäinen. Flora itsekin tiedostaa ihastuksensa olevan samaa tasoa kuin filmitähtien fanitus. Se ei silti estä häntä haaveilemasta. 

Flora joutuu palaamaan vastentahtoisesti kotisaarelleen työkeikalle. Joel matkustaa sinne myös, ja ennen pitkää tapahtuu se tavanomainen käänne. Juonikuvio on kovin tuttu aiemmista Colganin sarjoista. Minulla on lainassa myös jatko-osa, joka tavan mukaan mutkistanee rakkauskuvioita. Joudun lukemaan kirjat peräkkäin, koska jatko-osan palautuspäivä painaa päälle. 

Kaikesta nurinastani huolimatta Suolaisten tuulten saari on viihdyttävä ja se oli nopeasti luettu. 

Katie Fforde: Kevättä mielessä

Kevättä mielessä on kepeä, hyväntuulinen rakkausromaani, jossa kulkee rinnan kahden naisen tarina. Äiti Gilly pyörittää majataloa kotitalossaan, tytär Helena puolestaan on käsityöläinen, joka kutoo kangaspuilla huiveja. Helena asuu vuokralla, mutta joutuu lähiaikoina etsimään uuden asunnon, joka on kyllin iso kangaspuille. 

Kuinka ollakaan, Helena ihastuu vuokraisäntäänsä (miksi juuri nyt, onhan hän asunut asunnossaan jo hyvän aikaa) ja asiat etenevät nopeasti. Samaan aikaan Gillyllä on vientiä vähän liiankin kanssa. Kirjassa seurataan kahta rakkaustarinaa, eikä yllätyksiä ole luvassa. Ehkä siksi kirja onkin helppoa luettavaa väsyneelle mielelle. 

Kaarina Griffiths: Meren syliin

Suomalaissyntyinen Kaarina Griffiths asuu nykyään Cornwallissa, jonne hänen kirjansakin sijoittuu. Meren syliin on Cornwallin mysteeri -sarjan ensimmäinen osa. 

Suomalainen Kaisla on vuokrannut mökin pienestä cornwallilaiskylästä asettuakseen sinne kesän ajaksi maalaamaan. Kaisla on siis taiteilija. Sattuman oikusta Kaisla saa asuinkaverikseen rikostoimittaja-Emman, joka on tullut kylään raportoidakseen nuoren tytön katoamisesta. Yhdessä naiset löytävät ruumiin, ja tapahtumat alkavat edetä vinhaa vauhtia. 

Kirjan kieli on vähän kömpelöä minun makuuni. Puhekieliset ilmaukset henkilöiden puheessa tökkivät, kun toinen keskeisistä henkilöistä ei kuitenkaan kommunikoi äidinkielellään. Kaisla pitää itseään vähäpuheisena, mutta höpöttää kuitenkin jännittyneenä ummet ja lammet. Kaisla myös tahtoisi puhua näkemästään järkyttävästä löydöstä, mutta kiertää kaikki ihmiset kaukaa. Ristiriitaista on Kaislan elämä. 

Ekohenkisyys on kirjassa pinnalla. Naiset kuuluvat samaan ilmastoteemaiseen järjestöön ja Kaisla kutsuukin toistuvasti Emmaa ekosiskokseen, mikä kuulostaa teennäiseltä suomalaisen käytökseksi. Kirjassa ilmasto-ongelmaan suhtaudutaan suorastaan fanaattisesti. Poliisikaan ei vapaa-ajallaan mieti kuin sitä. Kaikkihan tietävät, että fanaattisuudesta ei seuraa koskaan mitään hyvää. 

Juoni on kovin läpinäkyvä, koska arvasin syyllisen heti alkumetreillä. 

Sofie Sarenbrant: Sielunkumppani

Sofie Sarenbrantin Emma Sköld -sarjaa on suomennettu väärässä järjestyksessä, kuten niin monia muitakin. Tässä sarjan tähänastiset kirjat oikeassa ilmestymisjärjestyksessä: Lepää rauhassa, Kuoleman kintereillä, Avoimet ovet, Osasto 73, Kerjäläinen, Syntipukki, Häpeänurkka, Valheenpunoja ja Suojelusenkeli. 

Sielunkumppani on vähän erilainen kuin sarjan aiemmat kirjat. Siinä keskiössä ei ole Emman itsekkyys vaan kadonnut pieni vauva. Emmaa jahtaava entinen poliisipäällikkö karkaa vankilasta ja Emma on taas vaarassa. Samaan aikaan Nylletin johtama tutkimusryhmä yrittää selvittää kadonneen vauvan tapausta. Kirjan lopussa kaikki selviää.

Emman sisko Josefin on edelleen kateellinen Emmalle. Tämä on jokaisessa kirjassa toistuva, tylsäksi käyvä teema.