Lipastin kirja ei ollut ihan sitä, mitä odotin. Yleensä Lipastin kirjoissa on paljon sanailua ja hyviäkin heittoja. Tämä kirja oli kovin vaisu ja tummasävyinen. Positiivista on se, että lasten suusta -kirjoitustyyli on taaksejäänyttä elämää.
Kirjan kertoja on nössö tohvelisankari, joka on yliopistossakin opiskellut, mutta päätynyt kaatopaikalle töihin. Minua tämä minäkertoja ärsytti suuresti, koska hän on niin kiltti. Ihmetyttämään jäi, miksi pariskunta ylipäätään on yhdessä.
Kirjan päähenkilöillä on erikoiset harrastukset, jollaisia luultavasti näkee oikeassakin elämässä. Kirjan keskeiset henkilöt ovat kertoja, tämän vaimo ja vaimon sisko. Nämä saavat ihan mukavasti lihaa luidensa päälle. Muut henkilöt jäävät ohuiksi karikatyyreiksi omasta ihmistyypistään.
Lopetukset ovat edelleen Lipastin heikko kohta. Vaikka tämänkin kirjan loppu jäi vaiheeseen, on se kuitenkin sentään paremmin koossa kuin Jälkikasvukaudessa.
Kirja oli nopeasti luettu. Siitä jäi vähän keskeneräinen maku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti