Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Whitehead kirjoittaa Maanalaisessa rautatiessä georgialaisen puuvillaplantaasin orjista ja kahden orjan pakomatkasta. Todellinen maanalainen rautatie oli verkosto, joka auttoi orjia pakenemaan plantaasien julmasta elämästä. Kirjan maanalainen rautatie on kirjaimellisesti maan alle kaivettu rautatie. 

Kirjan keskeinen henkilö on orjuudessa syntynyt Cora. Vaikka kirjassa kuvataan orjien elämän kurjuutta ja ankeaa arkea ruoskimiseen, jäävät henkilöt ja heidän kohtalonsa silti etäisiksi. Osaksi se johtunee epäjohdonmukaisesta kerronnasta. 

Kirjassa käytetään sumeilematta n-sanaa, koska siten valkoiset kuvailivat orjiaan. Valkoiset isännät pitävät tummaihoisia orjia tyhminä tai jopa vähäjärkisinä, eiväthän he osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Tällainen ajattelutapa alkoi oikein ärsyttämään. Viis siitä, ettei orjille edes anneta mahdollisuutta omaan ajatteluun tai vapauteen saati mielipiteen ilmaisuun. 

Kirja on voittanut Pulitzer-palkinnon 2017. Minua hyppelehtivä kerronta ei miellyttänyt, mutta kirjan anti onkin muualla. Ihmisen julmuus toista kohtaan on käsittämätöntä, eikä se lopu, ellei siitä puhuta. 

Yrsa Sigurðardóttir: Syvyys

Odottelin tätä kirjaa ilmestyväksi jo viime vuonna, ja olin katsonut sille paikankin Helmet-lukuhaasteesta. Vuosi meni, eikä kirjaa näkynyt. Nyt se on vihdoin ilmestynyt. Odotus palkittiin, kirja on niin hyvä kuin odotinkin.

Poliisi Huldar tekee yhteistyötä lastensuojelussa työskentelevän Freyjan kanssa. Huldar tapaisi Freyjaa mielellään vapaa-ajallaankin, mutta Freyja ei ole samaa mieltä. Huldarin naisasiat ovat edelleen pinnalla. Vähän näyttäisi tahti kuitenkin rauhoittuneen. 

Viimeisillään raskaana oleva nainen katoaa, samoin hänen miehensä. Parin poika löytyy aivan väärästä paikasta ja sitten etsitäänkin vanhempia. Samalla selvitellään murhaa. Tapaukset liittyvät tietenkin toisiinsa. Kirjassa on salakavalan ovela juoni, joka selviää vasta viime metreillä. 

Tällä kertaa ei ole tietoakaan islantilaiskirjoille tyypillisestä hitaasta temposta. Huldar huhkii hiki hatussa saadakseen syyllisen selville ja löytääkseen kadonneet.

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa

Erinomainen esikoisdekkari. Turussa riehuu raaka sarjamurhaaja. Tapahtumia seurataan poikkeuksellisesti paikalle osuneen ohikulkijan näkökulmasta. Tämä onkin virkistävä tarkastelukulma, eikä lukijakaan tiedä sen enempää kuin ohikulkija tietää. 

Riia Haapakorpi on opettaja, joka joutuu tapahtumiin mukaan sattuman kautta. Hän osuu ensimmäisen ruumiin löytöpaikalle. Ehkä siksi murhaaja ottaa Riian silmätikukseen ja kietoo tämän tulevienkin tapahtumien näyttämölle. Riia joutuu usein juttusille poliisien kanssa, ja saa heiltä tiedonjyväsiä. Aika nokkelasti Riia itsekin päättelee asioita. 

Tapahtumia seurataan Riian näkökulmasta, joten lukija ei tiedä murhaajan aivoituksista tahi poliisin tutkimuksista. Hauska näkökulma, joka osoittaa, että kirja voi olla jännittävä, vaikka lukija ei saakaan apua kaikkitietävältä kertojalta. Arvasin silti syyllisen hyvissä ajoin. Riia teki virheen, kun ei kysellyt tarkempia tietoja. 

Toivoisin kirjalle jatkoa, mutta jäin miettimään, haluaisinko siis tietää lisää Riian elämästä vai poliiseista. Enpä osaa sanoa. Kumpikin käy ja molempi parempi. 

Katarina Wennstam: Saalistaja

En muistanutkaan, että Wennstamin kirjat ajavat näin vahvasti naisasiaa. En ole mikään naisasianainen, koska ei ole ollut omakohtaisia ongelmia naisten kohtelun suhteen. Maailmassa on paljon muitakin ongelmia, ja olen valinnut taisteluni muualta. 

Kirjassa kulkee kaksi päällekkäistä tarinaa. Toisessa asianajaja Shirin Nouri käy oikeutta murhatun naisen puolesta. Syylliseksi arvellaan naisen entistä miesystävää, joka on aiemminkin käyttäytynyt väkivaltaisesti. Toisessa tarinassa puistosta löytyy pahoinpidellyn naisen ruumis, ja tätä rikosta käy selvittämään komisario Charlotta Lugn. 

Yksi pahoinpidellyn naisen ruumis, ja homma lähtee laukalle. Lugn hommaa paikalle kuuluisan profiloijan ja käyttäydytään kuin kyseessä olisi sarjamurhaaja heti ensi metreiltä. Kaikkihan on mahdollista, mutta vähän epärealistiseltä tuo tuntuu. Tapauksen saamat mittasuhteet tuntuvat erikoisilta.

Asetelma olisi mielenkiintoinen, mutta toteutus sangen puiseva. Valitettavasti juonen kulku kärsii siinä sivussa.

Kirjassa on paljon henkilöiden keskustelua keskenään tai asiantuntijoiden kanssa siitä, miten miehet kohtelevat naisia kaltoin. Käydään läpi aiempia tapauksia, tutkimuksia ja tilastoja. Kirjan agendana onkin nostaa esiin naisten huono kohtelu ja sen se tekee hyvin. Kaikki dialogi vaikuttaa opettavaiselta, sormi ojossa esitetyltä. Tuskin kaksi asiantuntijaa keskenään jutellessaan luennoivat toisilleen tapauksista, jotka toinen jo mitä todennäköisimmin tuntee. 

Wennstam pyrkii luultavasti vaikuttamaan asenteisiin kirjojensa kautta. Muutenhan hän voisi kirjoittaa suoraan artikkeleita ja tietokirjoja aiheesta. Kirja ei ole kovin viihdyttävää luettavaa, liekö sen tarkoitus ollakaan. Myönnän kyllästyneeni saman asian vatvomiseen ja hypänneeni viimeisille sivuille nähdäkseni, kuka paljastui murhaajaksi. 

Beth O'Leary: Vaihtokauppa

Kirja kertoo Lontoossa asuvasta kolmikymppisestä Leenasta (ei ole suomalaista sukua) ja hänen maalla asuvasta mummistaan Eileenistä, jotka päättävät vaihtaa asuntojaan kahdeksi kuukaudeksi. 

Sattumoisin molemmat ovat yhtä toimeliaita, ja he panevatkin hihat heilumaan uusissa ympäristöissään. Eipä siitä kirjaan täytettä olisikaan, jos toinen jäisi tyytyväisenä löhöilemään vaihtokaupan ajaksi. On silti suorastaan epäuskottavan hämmästyttävää, miten kumpikin solahtaa toisen elämänpiiriin kuin vettä vaan.

Kirja painottuu enemmän ikäihmisen näkökulmaan: molemmissa elinpiireissä keskeisiksi henkilöiksi nousevat kypsässä iässä olevat hahmot. Hämmentävää kyllä, kirjan mummilla on erittäin vilkas seksielämä uudessa elinpiirissään ja jopa kotiin palattuaan. Kolmikymppisellä tyttärentyttärellä ei peitto heilu kuin kertaalleen. 

Kahdessa kuukaudessa ehtii hyvin panna elinpiirin läheisimpien ihmisten elämät uusiksi ja rakastua palavasti. Ainakin tässä kirjassa.

Hyväntuulinen ja hyvin kirjoitettu kirja. Lopetusluku, jossa vietettiin pari vuotta aiemmin kuolleen ihmisen muistojuhlaa, ei oikein istu suomalaiseen makuun. 

Sofie Sarenbrant: Häpeänurkka

Harmikseni aloitin kirjan lukemisen alkuviikosta ja luin sitä pätkissä monena aamuna ja iltana. Häpeänurkan juoni on niin intensiivinen ja monikerroksinen, että se pitäisi ehdottomasti lukea yhdeltä istumalta.

Ihmettelin aiemman Sarenbrantin kirjan, Kerjäläisen kohdalla, miten kylmältä äidiltä poliisi Emma Sköld vaikuttaa. Tässä kirjassa onkin tuuli kääntynyt, ja Emma ikävöi lapsiaan joka välissä. 

Kirja on todella taitavasti kirjoitettu, juoni ei herpaannu hetkeksikään. Lankoja on ilmassa liiankin monta hankaloittamassa harvakseltaan tapahtuvaa lukemista.

Ainoa, mikä minua suuresti ärsyttää, on jokaisen kirjan loppuminen jännittävään juonikoukkuun. Olisi kiva, että lopussa asiat selviäisivät ja siihen paneuduttaisiin. Nyt kaikki pannaan pussiin hätiköidyn tuntuisesti. 

Emma Rous: Täydelliset vieraat

Vanhassa kartanossa pelataan murhamysteeripeliä. Osanottajat eivät tunne toisiaan entuudestaan, ja osa heistä on palkattuja näyttelijöitä. Takaumissa kerrotaan kartanon aiemmista asukkaista. Vaikka kukaan ei kuole, jännitys tiivistyy ja lopussa selviää monia mielenkiintoisia asioita läsnäolijoista.

Kirja etenee jouhevasti ja mielenkiinto pysyy yllä. Käännös on Maikki Soron taitavaa käsialaa. Sujuvasta tekstistä huolimatta kirja ei herätä suuria tunteita. Juonenkäänteet ovat kulahtaneet ja nähty ennenkin. Kaikki juonikliseet tulevat käytetyiksi.

Ärsyttävää on haalea, harvaan painettu fontti, jota on vaikea mukautua lukemaan. 

Jari Salonen: Ristilukki

Olen viime aikoina lukenut monta kirjaa, joissa kirjoittaja on perehtynyt johonkin erikoisalaan ja käyttää paljon alan sanastoa. Se hidastuttaa lukemista, kun joutuu googlettelemaan sanoja ja muutenkin välillä on kuin vierasta kieltä lukisi. Tällaisia äskettäin lukemiani kirjoja ovat ainakin Stephen Boothin Henkäys vain, joka vilisee kaivos- ja luolastosanastoa, josta en ole koskaan kuullutkaan. Osaa ei tuntenut edes Google. Mattias Edvardssonin Melkein tosi tarinassa on kirjallisuustermistöä, josta osa oli outoa, vaikka olenkin suorittanut kirjallisuuden perus- ja aineopinnot osana tutkintoa. Janten laki mainitaan kirjassa useita kertoja, enkä ihan ymmärrä, miksi se nostetaan niin selvästi esiin. 

Jari Salosen uusin Zetterman-kirja Ristilukki taas on tulvillaan purjehdussanastoa. Onneksi termistö jää pienempään rooliin, kun tapahtumat etenevät. Kirjassa mainitaan monta kertaa ammatti nimeltä devaaja. Sekin selvisi minulle vasta googlaamalla. Ihmettelen, miten Zetterman, joka useimmiten ajattelee varsin vanhakantaisesti, ei joutunut kysymyään termin selitystä sen kuullessaan. 

Eläkkeellä oleva keskusrikospoliisin komisario Zetterman jatkaa siis rikosten ratkomista. Ensi tieto rikoksista tulee kätevästi asuinkumppanin, vielä virassa olevan komisario Jaakolan kautta. Minua on vähän häirinnyt Zettermanin ja Jaakolan platoniselta vaikuttava suhde, vaikka yhteen on jo päädytty asumaan. Edistystä on kuitenkin havaittavissa. Enimmäkseen he kuitenkin ajattelevat toisiaan ystävinä. Etenkin Jaakola jää etäiseksi, hänen ajatuksiaan ei kirjassa juuri avata.

Syyllisen arvasin jo kirjan alkupuolella. Asetelma on klassinen: syyllinen hakeutuu hanakasti poliisin tuntumaan pysyäkseen ajan tasalla rikoksen selvittelystä. 

Puuduttavasta purjehdussanastosta huolimatta Zettermanin touhuista on mukava lukea. Toivottavasti sarja jatkuu. 

Peter James: Täydellisyyden hinta

Peter James kirjoittaa rikosylikomisario Roy Gracesta kertovan sarjan lisäksi erilaisia jännäreitä, joissa on vaihtelevia yliluonnollisia elementtejä. Tällä kertaa aiheena on geenimanipulaatio. 

Kun pariskunnan lapsi kuolee harvinaiseen geneettisesti periytyvään sairauteen, haluavat he varmistaa, ettei sama toistu. Niinpä he uutta raskautta suunnitellessaan ottavat yhteyttä salaiseen klinikkaan, joka lupaa siivota alkioista huonot geenit pois. Tietenkään asiat eivät mene niin kuin pariskunta suunnittelee, vaan lapsesta tulee toisenlainen kuin he kuvittelivat.

Kirjassa kuvataan raskauden alkua tarkasti, sitten hypätään monen kuukauden yli. Pitkin kirjaa tehdään tällaisia aikahyppyjä, jotta ehditään seurata perheen elämää pidemmältä ajalta. 

Tarinan juoni on kiehtova, ja se sopisikin hyvin esim. tv-sarjaksi. Kirjana se jää ontumaan, kun tila ei kerta kaikkiaan riitä. Kirjaan on myös ympätty monenmoisia käänteitä. Päähenkilöpariskunta jää kovin ohueksi, eikä heihin ole mielestäni panostettu riittävästi. Pariskunnan ajatukset ja toiminta on kovin stereotyyppistä.

Juonikin on osin ennalta-arvattava. Myöskään loppu ei tuo huikeaa elämystä. Kokonaisuus jää latteaksi ja tasapaksuksi. Kuitenkin se pitää hyvin otteessaan seuraavaa käännettä odotellessa. Aihe on sen verran erikoinen.