tiistai 31. tammikuuta 2017

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa


Nyt olen pettynyt. Yksityisetsivä Jackson Brodiesta kertova kirja loppui, ennen kuin sain juonen rytmistä kiinni.

Kirjassa käytiin takautuvasti 1970-luvulla, ja käynnit oli aina otsikoitu vuosiluvulla. Sen sijaan paluu nykyaikaan oli erotettu vain aaltoviivalla, ja aluksi meni aikaa hahmottaa, kummassa ajassa ollaan. Kirjassa vilisi poliiseja, jotka olivat 70-luvulla nuoria ja turmeltuneita, ja nykyajassa vanhoja ja turmeltuneita. Poliiseilla oli vaimoja ja tyttäriä ja ystäviä, väkeä oli kuin Vilkkilässä kissoja.

Pahiksia oli muutenkin yltäkylläisesti ja toki sankarimme pahoinpideltiin pahanpäiväisesti, mutta tietenkin hän selvisi parilla naarmulla. Jackson jäi tässä kirjassa vähän etäiseksi, koska muuta porukkaa oli niin paljon.

Kirja kertoo kuolleesta prostituoidusta, hänen lapsistaan, kadonneista lapsista, lapsettomista naisista, eläkkeelle jääneestä yksinäisestä entisestä naispoliisista, vartijoista ja aarteen etsinnästä. Kirjan pääjuonena taitaa olla maapallon toisella puolella asuvan naisen toive saada tietää, kuka hän oikein on. Sekin selviää lopulta.

Kirja oli aika sekava ja hajanainen. Juonta tahmeuttaa sekin, että Jackson rakastuu joka kirjassa uuteen naiseen, ja kaikki vanhat kulkevat silti ajatuksissa mukana. Kirja kirjalta naisia kertyy monta. Tässä kirjassa poikkeuksellisesti uusi nainen jäi löytymättä.

Ai niin, oli siellä koirakin kohtalaisen isossa roolissa.



lauantai 28. tammikuuta 2017

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Tanskalainen esikoiskirjailija, jonka kirja on ollut monen lehden kirjaesittelyissä esillä. Pitihän se lukea.

Kirjan päähenkilö on tanskalaisen lehden Lontoossa asuva ulkomaantoimittaja Nora Sand. Sattuman kautta Nora saa käsiinsä materiaalia, joka paljastaa uusia ulottuvuuksia jo vankilassa lojuvan sarjamurhaajan puuhista. Nora reissailee pitkin Tanskan ja Englannin kyliä ja rannikoita selvittelemässä tapahtumia. Nuoruuden suuri rakkaus Anderskin ilmestyy kuvioihin ja toki kissanhäntää kiskotaan eestaas, ennen kuin asiat puhutaan halki.

Psykopaatti-sarjamurhaaja on kierompi kuin arvataankaan, ja seikkailut yltyvät suorastaan huikean jännittäviksi ennen lopputekstejä.

Todella hyvin kirjoitettu kirja. Juoni kulkee sujuvasti ja tapahtumia riittää.



keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit

Ilokseni huomaan, että Lipasti on kehittynyt kirjailijana.

Viimeiset polttarit on viihdyttävää luettavaa miesporukasta, joka kokoontuu vuosittain saunomaan ja ryyppäämään yhdessä. Yksi miehistä on nimeltään Maija, mikä hieman hämmentää lukijaa, etenkin kun syy Maija-nimitykseen paljastetaan vasta kirjan loppupuolella. Syy on tylsän proosallinen.

Tarinassa on kaksi päähenkilöä, Ruben ja Maija. Ruben lienee kirjailijan alter ego. Ruben haluaisi olla hyvä kirjailija ja katselee tapahtumia kirjailijan näkökulmasta. Maija taas on liikkeelle paneva voima, joka järjestää vuosittaiset bakkanaalit.

Kirja on hauska ja henkilöt hyvin mietittyjä persoonallisuuksia. Tyypit ovat sopivan kaunaisia toisilleen, jotta tapahtumiin tulee särmää.

Ainoa, mikä kirjassa särähti, oli se, ettei Lipasti osannut taivuttaa entrecôtea.

Erityismaininta kauniille, pastellisävyiselle kannelle.



sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Tero Somppi: Raivo

Tero Somppi on julkaissut jo kahdeksan romaania, mutta nyt vasta "löysin" hänet uutuuskirjansa myötä.

Raivo on poliisiromaani ja nimensä mukaisesti se kertoo raivosta, jota kirjan rikollinen päähenkilö tuttavallisesti nimittää Roosnaksi. Ihan oikeasti. Tarkemmin sanottuna kyse on rattiraivosta, joka liikenteessä helposti herää, kun muut eivät käyttäydy "oikealla" tavalla. Kirjassa raivo herää niitä kohtaan, jotka rikkovat liikennesääntöjä, joita poliisikaan ei ehdi valvoa.

Varsinainen päähenkilö on rikoskonstaapeli Ari Manner, joka avioeron myötä on muuttanut Keski-Suomesta Helsinkiin. Manner selvittelee rattiraivoon liittyvää tapahtumasarjaa ja onnistuukin selvittämään sen. Kirja on hyvin suoraviivainen ja yksitasoisuudessaan vähän tylsäkin. Käännösdekkareita lukiessani olen tottunut kerroksellisuuteen ja monen tarinan päällekkäisyyteen. Varmaan muissakin maissa kirjoitetaan suoraviivaisiakin dekkareita, mutta niitä ei käännetä...

Eniten jäi kaivelemaan kirjan epilogi. Sen sijaan, että siinä olisi kerrottu vaikkapa Mannerin kotiutumisesta Helsinkiin tai orastavan suhteen kehittymisestä, siinä tarjottiin opastava katsaus liikennevahinkoihin ja paljon niihin liittyvää tilastotietoa, jota Manner muka luki jostakin. Voi tylsyys ja läpinäkyvyys.

Annan Sompille mahdollisuuden, koska oli tämä kuitenkin ihan kelpo luettavaa. Aion lukea toisenkin Sompin kirjan.


perjantai 20. tammikuuta 2017

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Suorastaan rakastan Atkinsonin Jackson Brodie -kirjoja. Tarinan ytimeen päästään kierrellen ja kaarrellen, kun ensin on tutustuttu liutaan erilaisia ihmisiä.

Tällä kertaa entinen poliisi ja yksityisetsivä Jackson Brodie on matkalla Lontooseen, mutta päätyykin Edinburghiin tai jonnekin. Kaikkea merkillistä sattuu ja tapahtuu. Yksi päähenkilöistä on orpo koulunsa keskeyttänyt tyttörukka Reggie, joka on kuin tuulahdus menneisyydestä. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa Reggie asuisi laitoksessa ja kävisi koulua. Kirjassa Reggie on varakkaan perheen lapsenpiika. Reggie on äärettömän nokkela ja rohkea ja urhoollinen. Vähän niin kuin vanhoissa tyttökirjoissa.

Kaikki kirjan henkilöt ovat kovin onnettomia, kukin omalla tavallaan. Lukija jo toivoo loppua kohden, että edes jollekin kävisi hyvin. Näin myös tapahtuu.





torstai 19. tammikuuta 2017

Mooses Mentula: Jääkausi

Erinomainen romaani koulukiusaamisesta ja maineesta. Tykkäsin Mentulan aiemmasta romaanistakin, Isän kanssa kahden.

Kirjassa ollaan jossain pohjoisen pikkukaupungissa. Juha on yläkoulun historian ja yhteiskuntaopin opettaja, joka tykkää työstään ja josta oppilaat pitävät sen verran kuin opettajasta yleensä pidetään. Juhalla on vaimo ja aikuinen tytär, jolla on jo oma perhe.

Helmi puolestaan on eteläsuomalainen yläkouluikäinen tyttö, jota kiusataan armotta koulussa ja sen ulkopuolella. Helmin isä saa töitä pohjoisesta, ja perhe muuttaa sinne, jotta Helmikin voisi käydä koulua rauhassa. Niin kuin aivan liian usein käy, kiusattua kiusataan myös uudessa koulussa.

Helmi kuitenkin keksii, miten pärjää kiusaajilleen. Samalla Helmi tuhoaa Juhan maineen.

Kirja on hyvää kuvausta yläkouluikäisen elämästä ja ongelmista. Koulun kovisten taustaakin valotetaan sen verran, että kuten tosielämässäkin, voi huomata kiusaajien kompensoivan oman elämänsä puutteita heikompiaan rääkkäämällä.

Kirja on myös hyvä kertomus siitä, miten helppo nykyaikana on tuhota ihmisen maine ja elämä.

Kirja oli niin hyvin ja hienosti kirjoitettu, että loppu ei ensin auennut minulle.



sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Lauri Kotilainen: Parempi lehtijuttu


Tenttikirja tämäkin, vuodelta 2003. Oli sen verran hulvaton, että pakko lisätä tännekin. Kirja on täydennetty ja uudistettu painos Kotilaisen aiemmasta teoksesta Hyvä lehtijuttu.

Kotilainen antaa kirjassaan ohjeita hyvän lehtijutun kirjoittamiseen, muttei itse kuitenkaan noudata niitä kirjassaan. Kotilainen kieltää käyttämästä lainasanoja, koska kaikille sanoille on olemassa hyvä, suomenkielinen vastinekin. Silti hän hokee, että "Pisteessä on poweria". Myöskään sisäpiiriterminologiaa ei pitäisi käyttää, silti kirja vilisee anfangeja, versaaleja ja synergiaa. Teksti pitäisi oikolukea sen seitsemän kertaa kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Taisi unohtua. Vielä kun kirjassa painotetaan, että kirjoitusvirheet eivät ole tietokoneen tai latojan virheitä, vaan nimenomaan kirjoittajan virheitä, niin hups vaan. Oli vielä muutama muukin lapsus, mutta jääköön mainitsematta.

Kirjaa olisi voinut huoletta tiivistää ("määrä on laatua") aika monen luvun verran, jolloin turha toistokin olisi jäänyt pois. Koska olin lukenut tätä ennen napakan tietopaketin Editointi aikakauslehdessä, tuntui tämä kirja loputtoman pitkältä ja jaarittelevalta. Varsinaisia tiedonjyviä oli vaikea löytää kaiken sälän ja anekdoottien joukosta. Luulisi kokeneen päätoimittajan hoksaavan senkin, että kun kirjoittaa tietokirjan, jota käytetään ehkä kaukana tulevaisuudessakin, ei sinne kannata laittaa esim. Kotuksen puhelinnumeroita, jotta lukija voi pyytää lisätietoja. En kokeillut, vastataanko ko. numeroissa yhä. Epäilen. Puhelinpalvelun kellonajatkin ovat saattaneet muuttua.

On kirjalla varmasti paikkansa alan opiskelijoiden joukossa. Anekdoottien kautta voi mieleen jäädä kokemuksia, joista voi olla hyötyä. Sujuvan yhteistyön painottaminen niin kuvaajan kuin lehtitalon kanssakin ei myöskään liene pahitteeksi.

Kirjailijan suhtautuminen internettiin hymyilytti sen verran, että liitän alle parhaat palat. Samalla tulee annettua hyvä esimerkki kirjan tautologiasta.

Tämän kirjan on arvostellut myös Mikko Metsämäki pian sen ilmestyttyä.





















Editointi aikakauslehdessä (Maija Töyry, Panu Räty ja Kristiina Kuisma)

Tenttikirja, mutta sellaiseksi ihan näpsäkkä kokonaisuus. Tiesittekin varmaan, että jos aikakauslehdessä on riittävän hyvä editoija, hän hoitaa koko lehden teon yksin, eikä muita työntekijöitä tarvita. Editoija on jokaisen lehdentekovaiheen asiantuntija, ja neuvoo toimittajia, kuvaajia, taittajia jne. näiden työssä. Editoija myös ideoi lehdessä kirjoitetut jutut ja päättää, mitkä ideat ovat kyllin hyviä toteutettaviksi.

Edellä mainittu vaikutelma tästä kirjasta jäi. En haluaisi olla editoija.




tiistai 10. tammikuuta 2017

Gard Sveen: Pimeän sylissä

Perheväkivaltaan taipuvainen norjalainen rikostutkija Tommy Bergmann seikkailee taas. Tällä kertaa selvitellään, kuka tappaa nuoria tyttöjä. Kirjan lopussa en ollut hullua hurskaampi kuin alussakaan. Kaiken kukkuraksi kirja loppui aivan kesken, mikä on kovin ärsyttävää, kun ei seuraavasta osasta ole vielä tietoakaan. Kun sellainen joskus aikojen päästä ehkä ilmestyy, olen autuaallisesti unohtanut tämän kirjan tapahtumat.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja pitää otteessaan. Henkilöitä oli taas tuhottomasti, ja osalla samantapaisia nimiä, joten menin sekaisin pitkin matkaa. Niin Tommyn kuin hänen apunaan hääräävän wannabe-rikostutkija Susannen menneisyydessä on paljon hämäriä asioita ja salaisuuksia, joita availtiin kitsaasti. Niistä ei sitten oikein tiennyt, liittyvätkö ne johonkin vai eivätkö. Kirjassa oli monta päällekkäistä tarinaa, jotka olisivat vaatineet hieman pontevampaa selvittelyä.

Tykkäsin kyllä kovasti tästä kirjasta, silti.


lauantai 7. tammikuuta 2017

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Atkinson kertomistapa on suorastaan ratkiriemukas. Tapahtumiin vain hypätään sisään ja asiat selviävät lukijalle pikkuhiljaa. Henkilöt ovat ulkoisesti ja muiden silmissä ihan tavallisia, mutta Atkinson vie lukijan tarkastelemaan myös henkilöiden ajatuksia itsestään ja ympäristöstään. Ja voi miten taitavasti hän osaakin kuvailla kunkin heikkouksia ja omituisuuksia.

Tapahtumien keskipisteessä on taas Jackson Brodie, entinen rikoskomisario, nykyinen yksityisetsivä ja rikas perijä. Jackson on lyöttäytynyt yhteen edellisessä kirjassa tavatun naisen kanssa, ja nyt he ovat matkalla Skotlannissa.

Atkinson tuo tarinaan mukaan henkilöitä yksi kerrallaan, ja vähitellen kaikki asiat taas kietoutuvat toisiinsa, vieläpä mitä uskomattomimmin tavoin. Kirjassa esiintyvä kirjailija on aivan hulvaton reppana. Kirjaa ei meinaa malttaa käsistään laskea, koska tapahtumat etenevät ja selviävät koko ajan kiivaalla tempolla.

Lukekaa itse. Myös edellinen osa.


sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Saara Kesävuori: Saarroksissa

Vanha kunnon Viisikko-seikkailu! Sellaiselta tarina ainakin vaikutti, kun porukka kerääntyi kalliosaarelle dominikaanimunkkien (aivan oikein, dominikaanimunkkien, Suomessa) järjestämään retriittiin. Meri alkoi myrskytä ja porukkaa kuolla. Olisin vihjaissut tässä kohtaa myös kymmenestä pienestä neekeripojasta, jollei kirjailija olisi itsekin hoksannut yhteneväisyyksiä juonessa ja pannut repliikkiä yhden henkilön suuhun. Viisikko-tunnelmaa edesauttoi se, että kirja vaikutti alkuun nuortenkirjalta kirjoitustyyliltään.

Henkilöt esitellään alussa huolella, mutta kaikki mitä kerrotaan, on niin ilmeisen läpinäkyvän tärkeää jatkon kannalta, että juonenkulun pystyy pitkälti arvaamaan kertomusten perusteella. Juonen kannalta keskeinen henkilökin nousee jokaisen ajatuksissa jollain tavalla esiin. Laimeaa, kovin laimeaa. Ihan tuli lukiessa ikävä taitavasti koottuja romaaneja, joissa kerrotaan kyllä henkilöistä ummet ja lammet, mutta siten, ettei siitä pysty juonta päättelemään. Kesävuori taitaa aliarvioida lukijansa.

Kirjassa on paljon paasausta katolilaisuudesta ja uskonasioista. Silti tekstissä esiintyy sanoja, jotka eivät ainakaan minun sanavarastooni tätä ennen kuuluneet (nyt kuuluvat, kiitos Google), eikä niitä vaivauduttu mitenkään selittämään. Ruusukko esimerkiksi ei liity kukkiin. Google kertoo sen olevan rukous, mutta kirjassa niitä näpelöitiin käsissä. Kuvahaku näyttää sen olevan eräänlainen rukousnauha. Nähtävästi se on molempia. Myöskään saksalaisen sotilaan tetsarivaljaat eivät sanoneet yhtikäs mitään.

Päähenkilö Olli Holma on 46-vuotias eläköitynyt sotilastarkkailija, joka lähtee mukaan retriittiin salaisessa sotilastehtävässä. Kirjan tapahtumia katsellaan pitkälti Holman näkökulmasta, mutta Holma jää silti etäiseksi ja vähän säälittäväksikin. Holma nimittäin käy mielessään kaikki asiat läpi muistellen joko mitä isäkin on kertonut (niin, 46-vuotiaana) tai mitä yksi hänen entisistä rakastatetuistaan on sanonut. Olisi kauhean kiva, jos päähenkilöllä olisi omiakin ajatuksia ja jonkunnäköinen luonne.

Holmalla on kova pätemisen tarve, varmaan isänsä silmissä, ja siksi hän yrittääkin parhaansa mukaan ratkoa saatella tapahtuvia rikoksia. Kauhean hyvin hän ei hommassa pärjää. Saarella tapahtuu hurjan salaperäisiä asioita, jotka osoittautuvat loppujen lopuksi aika latteiksi. Kirjan lopuksi selviää, että syyllinen ei ollutkaan itsestään selvä. Onneksi Holma ehti jo epäillä kaikkia, joten hän varmasti koki onnistumisen tunteita.

Jännästi kirjan lopussa Holman taskussa on ihan toisen tyypin puhelin, mutta silti isi soittaa siihen.

Ei tätä suosittelemaan kykene. Pitää varmaan lukea koko trilogia. Loppu jäi niin levälleen.