maanantai 29. lokakuuta 2018

Mary Kubica: Don't you cry – Menneisyyden varjot

Kirja on alkuun kovin jähmeä. Kaksi päähenkilöä, Quinn ja Alex, kertovat vuoroin elämästään. Eniten päänvaivaa aiheutti Quinn, joka tässä kirjassa onkin naisennimi. Luulin jonkin matkaa, että Quinn on transu tai sukupuolenvaihtaja tai jotain. Hän onkin ihan tavallinen nainen vain.

Tässäkin kirjassa on taas tyyppi, joka ei uskalla astua kotoaan ulos. Niitä on viime aikoina ollut yhdessä sun toisessa kirjassa. Tässä kirjassa on myös tavallista tallukampi henkilö. Niitäkin on nähty.

Vähitellen juoni alkaa aueta. Silti mietin vielä jonkin matkaa, tapahtuvatko eri henkilöiden kertomukset samassa ajassa. Kyllä tapahtuvat. Kun senkin sai selville, alkoi loppu olla ihan kiinnostavaa. Tosin loppuratkaisuun petyin, Alexille olisin toivonut jotain parempaa.

Keskiverto kahlattava. Alussa meinasin jättää kesken, kun en päässyt kyytiin. Onneksi en jättänyt.



lauantai 27. lokakuuta 2018

Matti Laine: Eksytetty

Matti Laineen kirjat yllättävät joka kerran. Kirjailija on täysin tuntematon, ainakaan minä en ikinä törmää missään häneen tai hänen nimeensäkään. Silti kirjat ovat juoneltaan eheitä, hyvin kirjoitettuja ja yllättäviä. Laineella on kaksi sankaria, tässä kirjassa päähenkilönä oli sarjakuvapiirtäjä Ari Aalto.

Vaikka Aalto on sarjakuvapiirtäjä, hänen elämänsä on varsin vauhdikasta. Siinä sattuu ja tapahtuu. Silti tapahtumat ovat realistisen rajoissa pysyviä. Kirjoissa on suorastaan hengästyttävä tahti, eikä lopussa pysty sanomaan, mikä oli tällä kertaa päällimmäinen tavoite. Hauskaa kuitenkin on, ja lukija viihtyy.

Pitemmittä palopuheitta: lukekaa Lainetta.



perjantai 26. lokakuuta 2018

Jussi Kokkonen: Kaksoisvirhe

Kohtalainen juoni, mutta kovin kömpelö toteutus. Kokkosen märät päiväunetko lienevät kirjoittuneet kirjan sivuille. Päähenkilönä häärää poliisi Patrik Nora, joka ylennetään tilapäisesti rikostutkijaksi miehistövajauksen takia. Joensuun poliisissa tuntuu olevan noin kolme poliisia, mutta hommat hoituvat silti. Eniten jäi henkilöissä ärsyttämään sihteerikkö, joka ei koskaan sano sanaakaan. Eli ihannenainen: kaataa kahvia ja passaa miehiä.

Patrik Nora on salskea miesten mies, jota muodokkaat, isotissiset naiset piirittävät. Naiset suorastaan itkevät onnesta saadessaan häneltä huomiota. Voi hyvää päivää. Joka yö sankarimme siivittää naisensa tyydytykseen.

Joensuussa tapahtuu murhia. Murhan kulloisenkin kohteen nimi lähetetään poliisille etukäteen anagrammina. Toki kirja on 2000-luvun alkupuolelta, eikä Joensuussa varmaan ollut silloin vielä tietokoneita, mutta anagrammien selvittely-yritykset ovat silti itkettävän avuttomia. Murhaaja saadaan silti kiinni, kun kirjailija oikoo parissa kohdassa ja poliisi noin vain päättelee muutaman jutun, jotta tutkinta etenee.

Tätä ei kannata lukea. Kirjalle on näköjään ilmestynyt yli kymmenen vuotta myöhemmin jatkoa, jossa sama salskea sankari jatkaa uraputkeaan. Pitänee lukea sekin. En ihan saanut Noran sänkypuuhista tarpeekseni.



sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

Kirjassa on paljon samaa kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinissä ja Malin Persson Gioliton kirjassa Suurin kaikista. Eli on koulutyttö, jota epäillään rikoksesta, ja hänet vangitaan.

Kirjan tekee ontuvaksi mm. sen rakenne. Ensin tapahtumia puidaan pappis-isän näkökulmasta. Isä on pompöösin omahyväinen eikä se valitettavasti ole sarkasmia. Hän tosiaankin kuvittelee olevansa kaikin puolin erinomainen ihminen. Isälle paljastuu aivan liian myöhään, että jos lapsen käyttäytymisessä on haasteita, ne eivät mene ohi maton alle lakaisemalla.

Seuraavaksi tapahtumista kertoo sankaritar Stella itse. Hän tiedostaa oman luonteensa haasteet paremmin kuin hänen isänsä. Stella hyötyisi ADHD-lääkityksestä, voi lukija huomata tuota pikaa. Koska vanhempien mielestä ongelmia ei ole, ei Stellakaan ole saanut oikeanlaista apua. Stella lörpöttelee ajatuksissaan niin avoimesti tapahtuneesta, että lukija voikin jo arvata, mitä todellisuudessa tapahtui.

Lopuksi tapahtumien kulkuun vaikuttaa mielestään dramaattisesti perheen äiti, lakimies. Todellisuudessa hänen panoksensa on varsin mitätön, mutta hän itse kuvittelee pitelevänsä lankoja käsissään. Lukijakin erehtyy kuvittelemaan äidin roolin suuremmaksi kuin se loppujen lopuksi on.

Tapahtumia vatvotaan varsin pitkäveteisesti, eikä mikään hyvältä vaikuttava sivujuoni kestä kauaa. Lopputulemana Stellalla on surkea perhe, eikä se siitä paremmaksi muutu. Hetken jo toivoin, että perhesuhteissa paljastuisi jotain sävähdyttävää, mutta ei. Sekundääristä lapsettomuutta jauhettiin muuten vaan loputtomiin.

Kirja oli luettavaa tekstiä, mutta juoneltaan tylsä.



lauantai 20. lokakuuta 2018

Arnaldur Indriðason: Petsamo

Kyllä, Arnaldurin uusimman kirjan nimi sijoittuu sodanaikaiseen Pohjois-Suomeen. Islantilaiset laivataan pois sodan ja saksalaisten kynsistä Tanskasta, Norjasta ja Ruotsista Petsamon kautta.

Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa, joista ei heti tajua, etteivät ne tapahdu samassa ajassa. Vähitellen aukenee, että laivamatka on tapahtunut pari vuotta ennen kirjan nykyhetkeä, joka sijoittuu siis toisen maailmansodan aikoihin. Islanti on amerikkalaisten miehittämä.

Kirjan päähenkilöitä ovat lännenamerikkalainen sotapoliisi Thorson, joka sukujuurien ansiosta taitaa islannin kielen, vaikka kanadalainen onkin, ja islantilaispoliisi Flóvent. Miehet ovat jo aiemmista kirjoista tuttuja, ja tekevät hyvää yhteistyötä rikosten selvittelyssä.

Arnaldurin kieli on tavanomaisen vanhahtavaa ja verkkaista. Siksi kirjaa ei voikaan lukea nopeasti. Tapahtumien kulku kirkastuu vähitellen, ja monen mutkan kautta rikokset saadaan ratkaistua.

Niin pidän näistä Arnaldurin kirjoista. Kirjailija itse näyttää sisäliepeen kuvassa Bruce Willisiltä. Ei paha sekään. Kudinkin mätsää nätisti kirjan kanssa.







torstai 18. lokakuuta 2018

Tuija Lehtinen: Kuollut jättää jäljen

Tämä Erja Revon tutkimuksia -sarjan kolmas osa eteni liukkaammin kuin edellinen. Tarina oli kuitenkin varsin epärealistinen kaikkine käänteineen, eikä tuollaista taitaisi voida tapahtua todellisuudessa. Arvostan enemmän tarinoita, jotka voisivat aivan hyvin olla suoraan oikeasta elämästä.

Erja Repo joutuu taas tonkimaan menneitä rikoksia ja etsimään jo kuollutta henkilöä. Uusia käänteitä tulee niin liukkaasti, ettei kaikkia edes ehditä pohjustaa mitenkään. Uusia henkilöitäkin putkahtelee tuon tuosta, niissä menee väkisinkin sekaisin.

Pieniä, ärsyttäviä asioita: eräässä virkkeessä todettiin "jotain, joka...". Jotain on pronomini, joten sen jälkeen tuleva relatiivilause alkaa sanalla mikä. Nih. Kirjailija käyttää sekä tässä että edellisessä kirjassaan ilmausta "Rahat kaikki.", mikä tarkoittanee, että rahat on loppu. En ole tuollaista sanontaa ennen kuullut, ja ensimmäisellä kerralla jouduinkin miettimään, mitä sillä haetaan.

Erja Repokin ärsyttää. Hän on varsinainen ankeuttaja ja latistaja. Kaikki elämän kohokohdat latistuvat, koska Erjaa ei vaan kiinnosta.



tiistai 16. lokakuuta 2018

Tuija Lehtinen: Viesti menneisyydestä

Toinen osa sarjasta Erja Revon tutkimuksia.

Varhaiseläkkeelle jäänyt poliisi Erja Repo joutuu taas yksityisetsivän hommiin vasten tahtoaan. Repo on perusnegatiivinen nainen, joka ajattelee lähtökohtaisesti pahaa kaikista ihmisistä, joiden kanssa joutuu tekemisiin. Ei liene yllätys, että ihmisvihaaja asuu yksin.

Tällä kertaa Repo joutuu etsiskelemään kadonnutta tutun tuttua ja selvittelemään tämän saamaa outoa perintöä. Kirjan lukeminen takkusi, meinasi mennä Kallet ja Ollit sekaisin. Erittäin ärsyttävä on keskeinen henkilö Iikka, jonka nimen luin aina ensin likka. Rasittavaa.

Lehtisen teksti on muuten sujuvaa, mutta Erja Revon hahmo on vähän liian kärjistetty.



maanantai 15. lokakuuta 2018

C. J. Tudor: Liitu-ukko

Tässä kirjassa on monia samoja elementtejä kuin edellisessä lukemassani kirjassa, Ruth Waren Valhepelissä: taitava piirtäjä, takaumat nuoruusvuosiin ja sanan cliffhanger käyttö. Valheita tässä kirjassa oli enemmän kuin Valhepelissä.

Liitu-ukkoa kuvataan kirjan kannessa vuoden pelottavimmaksi kirjaksi. Se on ehkä liioittelua. Jännitystä Liitu-ukossa kyllä on, samoin yllättäviä käänteitä. Minäkertojana toimiva päähenkilö on myös mukavan sarkastinen, Stephen King -maiseen tapaan.

Näin vanhaa ihmistä ilahdutti kirjan suuri fonttikoko, vaikkei selkokirjasta ollutkaan kyse. Välillä tuntui, että kudinta saa laskea syrjään ja sivua käännellä liiankin tiuhaan. Kirja eteni jouhevasti ja oli mukavaa luettavaa. Lopussa paljastui pari yllättävää asiaa.




sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Ruth Ware: Valhepeli

Kirjan nimenäkin olevasta valhepelistä olisi voinut saada enemmänkin irti. Nyt kyse on vain enimmäkseen siitä, että tyttöporukka valehtelee muille ihmisille tietyistä asioista.

Neljä samaan aikaan sisäoppilaitosta käynyttä tyttöä ystävystyivät keskenään, ja satunnaisesti tapaavat aikuisinakin. Tarinassa on paljon aukkoja, eikä kertomuksen jännite jaksa kantaa. Kirja onkin aika tylsä kertomus tapaamisesta uudelleen vuosien jälkeen. Samaan aikaan tyttöjen muistojen kautta käydään läpi menneitä tapahtumia takaumina. Lopun katastrofi on arvattavissa jo hyvissä ajoin.

Yksi päähenkilöistä, Isa, retuuttaa mukanaan pulleaa vauvaansa. Se on vaivatonta, koska hän imettää vauvaa. Kirja onkin oikea imetysmyönteisyyden puolestapuhuja. Siitä erikoinen vauva, että vaikka se on rinnalla koko ajan, se ei koskaan kakkaa. Vaippa sentään vaihdetaan pari kertaa.

Aika turhanpäiväinen kirja.



lauantai 13. lokakuuta 2018

Geir Tangen: Maestro

Norjalaisessa pikkukaupungissa murhataan ihmisiä. Poliisi kompuroi tutkimuksissaan ja monta ihmistä ehtii kuolla. Kirjan päähenkilöinä ovat pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä poliisi Lotte Skeisvoll ja tympääntynyt toimittaja Viljar Ravn Gudmunsson.

Vähitellen paljastuu täysin poikkeuksellinen asetelma, jota ei juurikaan ole lukemissani dekkareissa käytetty. Aivan ennenkuulumaton on lopussa paljastuva seikka, joka sai minut nyökyttelemään hyväksyvästi: kerrankin jotain uutta!

Geir Tangen ottaa homman haltuun. Silta-sarjan kanssa en tosin yhteneväisyyksiä löytänyt, tosin olen katsonut vain ensimmäisen kauden vuosia sitten.



tiistai 9. lokakuuta 2018

Peter James: Kuolema sanelee ehdot

Luettuani Jamesin Kirotun talon tartuin uusin silmiin neljänteentoista Roy Grace -sarjan dekkariin.

Tässä tyyli onkin vähän muuttunut sarjan aiemmista kirjoista: enää ei kuvailla brittiläistä poliisitoimintaa niin jäykän yksityiskohtaisesti, eikä Roy Gracekaan tartu kertaakaan rikoksenselvityskäsikirjaansa, jota hän aiemmissa kirjoissa on tavannut tuskastumiseen saakka. Toki hän kerran katsoo nettioppaasta toimintamallin, mutta se sallittakoon. Myös Leena Lumi on huomannut ylioperatiivisuuden hiipuneen ja Roy Gracen inhimillistyneen.

Tällä kertaa Grace selvittelee kidnappausta, josta ei uusia käänteitä puutu. Jännitys tiivistyy loppuun saakka, ja paha saa palkkansa jälleen kerran. Sen voinee sanoa tekemättä juonipaljastusta, koska se on tässä sarjassa vakiintunutta rutiinia.

Tasapaksua tavaraa, ei mitään uutta, mutta kyllähän tämän luki. Gracen entinen vaimo Sandy on kuollut ja kuopattu, mutta onko pojallakaan kaikki kunnossa? Käänteitä tullee jatkossakin olemaan niin työpaikalla kuin kotona.



lauantai 6. lokakuuta 2018

Arne Dahl: Sydänmaa

En yhtään tykkää Dahlin tyylistä syöksähtää keskelle kaoottisia tapahtumia. Dahl kyllä briiffaa aiemman kirjan tapahtumat hyvin alkusivuilla, mutta nykyisistä tapahtumista kerrotaan vain juuri tapahtumien keskipisteessä oleva oleellinen. Koko ajan sännätään paikasta toiseen, kehenkään ei voi luottaa, mennään vaarasta toiseen.

Entiset poliisit Sam Berger ja Molly Blom tekevät sujuvasti poliisintyötä ilman valtuuksia. Kirjassa jahdataan murhaajaa ja ajetaan uskomaton määrä kilometrejä ympäri Ruotsinmaata. Kukaan ei palellu kuoliaaksi lumesta ja pakkasesta huolimatta.

Dahl kirjoittaa hyvin, siksi kirjan jaksaa lukea, vaikka tapahtumien sekavuus ärsyttääkin. Kirja ei ala eikä lopu, vaan on leikattu keskeltä tapahtumien virtaa.




















tiistai 2. lokakuuta 2018

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Mielenkiintoisella tavalla kulkee kolme tarinaa rinnan. Vanhin kertoo 1880-luvun Alaskasta, uusin nykypäivän Savonlinnassa. Välissä ollaan 1940-luvulla Naarajärvellä. Minäkertojina toimivat alaskalainen Naalnish-poika ja savonlinnalainen poliisi Isa. Naalnishin elämässä tapahtuu järkyttäviä asioita, jotka toistuvat suvun jälkeläisten elämässä tähän päivään.

Isan elämässä on tapahtunut niin ikään järkyttäviä asioita, jotka aukeavat vähitellen. Työparinsa Niileksen kanssa Isa joutuu tutkimaan kaamealla tavalla murhattujen pikkutyttöjen surmia. Yhtä jos toistakin epäillään, ennen kuin loppumetreillä todellinen syyllinen löytyy.

Todella hyvin kirjoitettu tarina. Loppu oli kovin surullinen, mutta itse asiassa takakannen ensi sanat paljastavat, että sarjaan tulee jatkoa. Ehkä tällä kertaa loppu ei ollutkaan onneton.