Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

Mitäänsanomaton esitys. Clevelandin Koko totuus oli kiinnostavampi, vaikka pidänkin vastavakoilu-aihepiiriä kerrassaan tylsänä. Kun nyt kävin katsomassa, mitä olin aiemmasta kirjasta kirjoittanut, huomasin päähenkilön nimen olleen Vivian. Enpä osaa sanoa, onko tämän uuden kirjan Vivian sama kuin aiemman. Niin tarkkaan en edellistä kirjaa enää muista. Luultavasti Vivian on sama tyyppi, koska miksi tässä kirjassa muuten olisi samanniminen henkilö. Vivianiin liittyvissä tapahtumissa oli myös etäisesti jotain tuttua.

Totuuden tuolla puolen kertoo FBI-agentti Stephanie Maddoxista ja hänen teini-ikäisestä pojastaan. Molemmat sotkeutuvat tietysti perin pohjin kaiken maailman vakoilu-lavastus-uhkailu-juttuihin. Eivät taida lopussa enää itsekään tietää, mikä on totta, mikä ei.

Kirja on kauhean tylsä, eikä loppuratkaisukaan anna mitään uutta. Tai mitään. Kahlasin kirjan kuitenkin velvollisuudentuntoisesti läpi. En ymmärrä näitä oikeamielisiä tyyppejä, jotka ovat valmiita uhraamaan perheensä, sukulaisensa ja elämänsä, kunhan oikeus toteutuu. Varmaan joku amerikkalaisten ominaispiirre.

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas

Jackson Brodie -kirjoissa on aina hurjan paljon henkilöitä ja tapahtumia. Silti kirjoissa on seesteinen perustunnelma. Se johtuu varmaan rennosta Jackson Brodiesta itsestään. Brodie on entinen poliisi, nykyinen kehnohko yksityisetsivä. Jokaisessa kirjassa Brodien elämälle tapahtuu ratkaisevia käänteitä, mutta aina Brodie nousee uudelleen suosta. Brodie pohdiskelee elämäänsä sangen humoristisella tavalla. Kirjassa vilisee Brodien ex-vaimoja ja lapsia.

Liian kirkas taivas on mielestäni parempi kuin aiemmat Brodie-kirjat. Kirjan alku tukahduttaa taas henkilöryöpyllä, mutta vähitellen asiat yhdistyvät ja kuva kirkastuu. Brodie ajelehtii tapahtumien mukana tekemättä juuri mitään. Silti hän on koko ajan asioiden ytimessä, tahtomattaan.

Kovia kokenut Crystal on oikeastaan aika sympaattinen ja kohtelee poikapuoltaan sydämellisesti. Kaikista muista henkilöistä ei voi sanoa samaa. Kirjassa on paljon pahaa ja rumaa.

Kirjan loppu on hurmaavaa asioiden selvittelyä lahtaamalla kaikki ikävät tyypit.

Tämäkin kirja pääsee Helmet-lukuhaasteeseen. Se sopinee kohtaan 34: kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Tartuin tähän kirjaan suurin odotuksin, koska pidin kovasti Ngin edellisestä kirjasta Tulenarkoja asioita. Odotukseni palkittiin, tämä kirja oli jopa parempi kuin edellinen.

Kirjan tapahtuma-aika on 1970-luku yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa, jonka ainoa amerikkalais-kiinalainen perhe saa tuta olevansa erilainen. Perheen äiti Marilyn on nimensä veroinen amerikkalaisblondi, joka nuorena opiskelijana 1950-luvulla ihastuu kiinalaiseen yliopisto-opettajaansa. Marilyn haluaa lääkäriksi, voi miten kovasti hän sitä haluaakaan.

Perheen isä James on toisen polven maahanmuuttaja, eli Yhdysvalloissa syntynyt ja kasvanut. Tuohon aikaan ei kiinalaisia katsottu hyvällä Yhdysvalloissa, joten Marilynin valinta herättää paheksuntaa ja ihmettelyä. Vielä 70-luvullakin pikkukaupungissa kiinalaiset ovat harvinaisuuksia, joten perheen lapset joutuvat kärsimään pilkkaa kasvonpiirteidensä takia.

Toteutumattomat unelmat.
Toiveet.
Odotukset.
Rasismi.
Erilaisuuden kokemus.
Puhumattomuus.
Häpeä.

Näistä aineksista koostuu perheen tragedia. Kiinalaissyntyinen isä on oiva valinta, koska ajattelemme stereotyyppisesti aasialaisten olevan hyvin pidättyväisiä. Kukaan ei sano kolmea sanaa, joilla tapahtumien suunnan voisi kääntää. Tragedia rakentuukin sen varaan. Kirja kertoo perheenjäsenten elämästä ja ajatuksista sinne tänne hypellen. Vanhempien rakkaustarinan etenemiseen palataan aika ajoin, sinne juontavat tragedian juuret.

Kirja on ihanan kuvailevasti kirjoitettu ja mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Kirjan loputtua jää tyhjä olo. Olisin halunnut jatkaa matkaa henkilöiden parissa vielä.

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus

Luettuani JP Koskisen Murhan vuosi -sarjan ensimmäisen osan Tammikuun pimeä syli olin joltisenkin pettynyt paljon hehkutettuun sarjaan. Toisessa osassa sarja pääsee paremmin vauhtiin, ja keskeiset henkilötkin ovat jo tutumpia.

Kirjan päähenkilöitä ovat vastoin tahtoaan eläkkeelle passitettu entinen rikospoliisi, nykyinen yksityisetsivä Kalevi Arosuo ja enonsa apulaisena vastentahtoisesti hääräävä siskonpoika Juho Tulikoski. Kirjan alkulehdillä on Arosoiden sukupuu, josta löytyvät kirjassa mainitut suvun jäsenet. Edellistä Koskisen kirjaa lukiessani minua häiritsi henkilöiden kirjavuus, tosin silloin kyseessä ei ollut Arosuon suku. Hyvä parannus silti, lukija pysyy kärryillä.

Kirja jäljittelee amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria käsiaseineen ja itseään tyrkyttävine, hemaisevine daameineen. Jopa naurettavuuteen asti. Liekö tarkoituskin. Kirjassa tapahtuu myös kidnappaus lunnasvaatimuksineen. Asioiden selvitessä veri lentää. Loppujen lopuksi kaikki pannaan kuitenkin pakettiin nopeasti ja tehokkaasti, vähän turhankin hätäisesti. Motiivit jäävät minulta hämärän peittoon. Ihmettelen myös entisen poliisin oikeudentunnon ailahtelevaa ilmenemistä.

Murhan vuosi -sarjaan pääsee vielä hyvin mukaan, koska tänä vuonna ilmestyy 12-osaisen sarjan kuudes osa.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 42: kirjassa on isovanhempia. Tunnollinen nuorukainen Juho käy säännöllisesti tapaamassa isovanhempiaan eli työnantajansa vanhempia.

Kukka Ranta & Jaana Kanninen: Vastatuuleen. Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 17: tutkijan kirjoittama kirja. Ranta ja Kanninen ovat toimittajia ja tietokirjailijoita. Ranta on myös valokuvaaja ja väitöskirjatutkija. Ranta tekee Lapin yliopistossa alkuperäiskansatutkimusta aiheesta Suomalainen kolonialismi Saamenmaalla – Jäämeren ratahanke ja saamelaiset ympäristönsuojelijoina. Tätä kiperää aihetta käsitellään myös kirjassa Vastatuuleen. Kanninen on Yleisradion ulkomaantoimittaja.

Vastatuuleen on kiinnostava kirja niille, joita kiinnostaa Suomessakin asuva Euroopan ainoa alkuperäiskansa. Se on läpileikkaus saamelaisten taustasta, elämästä ja tämän päivän haasteista. Kirjassa tuodaan esiin, kuinka tärkeää koskematon erämaa on poronkasvatukselle. En ollut aiemmin tajunnut, miten paljon Lapin erämaita on raiskattu milloin tekoaltailla, milloin metsäteollisuuden tai kaivostoiminnan taholta. Nyt uhkana leijuu Jäämeren ratahanke, joka halkaisisi toteutuessaan laidunmaat ja saisi porot säikkymään. Se olisi monen porotilallisen loppu.

Kirja kertoo myös siitä, miten saamelaislapset lähetettiin kouluun kauas kotoa. Monelle perheelle se oli tärkeä arjen apu, koska lapset saivat myös ruuan koulussa. Kouluttamattomat vanhemmat eivät osanneet tai uskaltaneet puuttua siihen, että koulussa saatettiin kieltää saamenkielten puhuminen kokonaan, tai että lapset olivat asuntoloissa oman onnensa nojassa ilman aikuisten valvontaa.

Kirja on hyvin kirjoitettu. Vaikka se on tietokirja, sen lukeminen ei tuntunut yhtään tietokirjamaiselta. Tosin joitakin termejä jouduin googlettelemaan, kun kirjassa niitä ei ollut avattu. Kirjan keskellä on värivalokuvaliite. Kansiaukeamilla on karttoja, jotka helpottavat lantalaisen lukijan paikallistamaan seudut, joista kulloinkin puhutaan.

Stephen King: Laitos

Alku lähtee takkuisasti käyntiin. Entisen poliisimiehen harhailut kulkurina eivät ole järin kiinnostavia, vaikka ne selkeästi johdattelevatkin jonnekin jännittävään. Loppua kohti kirja muuttui yhä jännittävämmäksi ja jännittävämmäksi. Loppuhuipennuksen aikaan kädet hikosivat niin, että sukkapuikot muuttuivat tahmeiksi.

Kääntäjälle voisin antaa kimpun risuja. Etenkin kirjan alussa lapsukset tuntuvat suorastaan tuskastuttavilta. Kun tyyppi toteaa jotain itsestään selvää, toinen vastaa "tell me about it". Se ei todellakaan ole suomeksi "kertokaa ihmeessä". Keskeinen henkilö saa pestin yökolkuttajana. Enpä tiennyt, mikä se on, ennen kuin googlettelin. Myöhemmin sitä kyllä avataan kirjassakin. Kääntäjä on luultavasti joutunut tekemään työnsä vauhdilla ja kääntänyt sana sanasta. Kun lukemisen imuun pääsee, unohtuvat onneksi kököt käännökset ja se, että hetimiten kirjoitetaan oikeasti yhdellä ämmällä.

Laitos on intensiivisen jännittävä ja pelottava. Kuten monista Kingin kirjoista, sen tekee pelottavaksi sen tavallisuus. Se, että se voisi olla totta. Tämä kirja on vahvaa tv-sarja-materiaalia. Kirja oli pakko lukea lähes yhdeltä istumalta.

En lähde juonta tässä sen enempää avaamaan, alla on kuva kansiliepeestä. Siinä on kerrottu olennainen. Koska siepattu Luke on huippuälykäs, hän ei tyydy kohtaloonsa, vaan alkaa miettiä, miten pääsisi pakoon. Varoitus herkille ihmisille: kirjassa kohdellaan lapsia kaltoin. Kirja on kuitenkin kauniisti kirjoitettu. Teemoja ovat hyvän ja pahan taistelu (hyvä tietenkin voittaa) ja ystävyyden merkitys.

"Hän halusi sanoa Lukelle, että tämä oli hänelle rakas. Mutta sanoja ei ollut, eikä niitä ehkä tarvittukaan. Tai telepatiaa. 

Joskus halaus oli telepatiaa." 

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 24: kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa. Wikipedian mukaan yli 50 Kingin kirjaa on suomennettu. Englanniksi niitä lienee ilmestynyt siis vielä enemmän.

Timo Parvela: Pelkotiloja

Luin välipalaksi Parvelan ohuen kirjan Pelkotiloja. Toivoin sen olevan edes hiukan hauska, mutta se olikin ahdistava ja surullinen. Tämä kirjahan asettuu jo nimensä perusteella nasevasti Helmet-lukuhaasteen kohtaan 9: kirjassa kohdataan pelkoja.

Pelkotiloja on kirjoitettu vuonna 1992. Se onkin mielenkiintoinen aikahyppy menneisyyteen. Kirjassa mainitaan paljon asioita, joita ei enää ole tai käytetä, kuten puhelinkoppi tai piirtoheitin. Aikakausi tekee sen, että kirjan päähenkilö Matias ei saa selville, mikä häntä vaivaa, paitsi luulotauti. Matias kuvittelee itselleen kaikki mahdolliset sairaudet ja elämän epäonnet. Joko hän itse kuolee pian, tai puoliso kuolee. Hän pelkää yhtä aikaa kuolemaa ja sitä, ettei kuolekaan.

Ennen vuosituhannen vaihdetta neuropsykiatrisia vaikeuksia ei juurikaan osattu diagnosoida. Nykytietämyksellä Matiaksella todettaisiin pakko-oireinen häiriö (OCD) ja hän saisi siihen lääkityksen ja terapiaa. Ainakin ihannetapauksessa. 1990-luvulla Matias sai kärvistellä omituisine ajatuksineen ihan rauhassa. Nykypäivän Matias voisi myös googlailla oireitaan ja löytää netistä ehkä vertaistukea itselleen.

Kirjan takakannessa kirjaa kuvaillaan "neuroottisen hauskaksi". Minulta jäi tämä hauskuus näkemättä. Pakko-oireita voi kuvailla hauskastikin, mutta tämä kirja oli vain ahdistava. Siihen ehkä vaikuttaa sekin, että pojallani on OCD ja tiedän, miten hankalaksi se voi elämän tehdä, kun ajatuksilta ei saa rauhaa.

Emma Luoma: Vain huonoja vaihtoehtoja

Kirjailija on sairaalalääkäri, joka kirjoittaa terveyskeskusmaailmasta. Hän pelaa varman päälle ja sijoittaa tapahtumat kuvitteelliseen kaupunkiin, jotta lukijat eivät tunnistaisi itseään potilaista. Myös päähenkilöinä toimivan sisarusparin nimet ovat sangen mielikuvitukselliset. Pääsin sivulle 52, kun huomasin, että päähenkilön nimi ei olekaan Juanita vaan Junita.

Kirja toimisi kevyenä chick-litinä, mutta kirjailija on halunnut ympätä siihen myös jännitysmomentteja. Vaikka ruumiita tulee, tapahtumat kuvaillaan niin ylimalkaisesti, että lukija hämmentyy. Etenkin, kun poliisiakaan ei liiemmin tunnu kiinnostavan.

Minua häiritsi aika lailla kirjan pinnallisuus. Päähenkilö on hyvin ulkonäkökeskeinen. Kaikki kohtaamansa miehet hän arvioi heti ulkonäön perusteella ja ehtiipä tutkailla jokaisen mahdolliset lihaksetkin huolella. Lihaksiin tai niiden puuttumiseen palataan monen monta kertaa, ne tuntuvat olevan kirjailijalle tärkeä elementti. En ihmettele, että päähenkilöllä on haasteita ihmissuhteissa, kun toiseen kiintyminen tapahtuu pelkästään ulkoisten seikkojen ansiosta.

Kirja on kokonaisuudessaan heppoinen sepustus. Henkilöt jäävät pinnallisiksi, eikä heidän menettämisensä lukijaa hetkauta. Latasin joihinkin tapahtumiin suuria odotuksia siitä, mihin juoni lähtisi kulkemaan. Turhaan.

Positiivisin asia tämän kirjan lukemisessa on, että senkin voi sijoittaa Helmet-lukuhaasteeseen. Se asettuu kohtaan 30: kirjassa pelastetaan ihminen.

J. M. Ilves: Sorjonen – Ihmispeto

Lappeenrannan rikollisuus on noussut kovalle tasolle, kun rikoskomisario Kari Sorjonen muuttaa sinne ja vetää kaiken maailman hulluja peräänsä.

Kirja alkaa surullisissa merkeissä ja siirtyy siitä suoraan vastenmielisen tarkkaan inkvisition kuvaukseen. Inkvisitio esitetään yhtenä sivujuonteena, johon palataan kerran löytyvän kirjallisuuden merkeissä, mutta sen kummemmin sitä ei enää sivuta. Mielipuolinen murhaaja on keinoissaan monipuolinen. Sorjonen on tietenkin häntä fiksumpi.

Sorjos-kirjat ovat hyvin kirjoitettuja, eikä Ihmispeto ole poikkeus. TV-sarjaa en ole katsonut, mutta lukiessa häiritsee tekstin käsikirjoitusmaisuus. Kirjat on kirjoitettu suoraan televisioitaviksi. Monet kirjan tilanteet on helppo nähdä mielessään, ja samalla tulee ihasteltua, miten hyvin tämäkin toimisi elokuvana. Toimisi ja toimisi, kaipa, kun ne on alun perin kirjoitettu sitä silmällä pitäen. Niin ärsyttävää. Arvostan enemmän kirjoja, jotka on kirjoitettu kirjoittamisen takia.

Pari ruumista kirjassa unohtuu kokonaan löytää, vaikka niiden sijaintia arvaillaankin. Sattuuhan sitä. Ruumiiden tekemisestä tulee kuitenkin näyttävä aloitustilanne tv-sarjalle, arvaan. Sekin vähän häiritsee, että Sorjonen saa hädin tuskin vaimonsa haudattua, kun jo romanssia leijutellaan vihjailevasti ilmassa.

Puutteistaan huolimatta Ihmispeto pääsee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 39: kirjassa lennetään. Sorjonen lentelee helikopterilla halki Suomenmaan. Kaikissa viime aikoina lukemissani kirjoissa on lennetty. Fiktiivinen lentäminen ei nähtävästi tuhoa maailmaa niin ankarasti kuin oikeassa elämässä tapahtuva lentäminen. Tuskin maltan odottaa, kun sankari kieltäytyy lentämästä vaan lähtee bussilla rikollisen perään.

Joonas Koskimaa: Sankaripoliisin kuolema

Myllylahden kustantamia dekkareita yhdistää valitettavasti viimeistelyn puute. Kirjoja ei tunnu kukaan oikolukevan, ja kieli on usein lähes lukukelvotonta.

Luettuani Sankaripoliisin kuolemaa sivulle 30 saakka oli sanaa helvetti käytetty neljä kertaa, vittua oli huudeltu jo viidesti. Lisäksi poimin nämä kielikukkaset, joiden korjaukset laitan sulkuihin siltä varalta, että kirjailija itse tai joku Myllylahden edustaja käy tätä lukemassa:

- puolipulloa (kirjoitetaan erikseen)
- (päähenkilö ajattelee) Minulla oli ollut vaimo... nyt minulla oli velallinen asunto (väärä aikamuoto, po. oli ja on; velallinen po. velkainen)
- kaikki poliisit näyttivät ikäistään vanhemmilta, po. ikäisiään
- musta-aukko (kaksi erillistä sanaa)
- ilmeisesti vasta juuri saapunut (jompikumpi riittäisi, vasta tai juuri)
- (vainajan nimi on siis Kapu:) "Otin Kap äh vainajasta muutamat näytteet" (yleensäkin välimerkkien yms. puute repliikeissä häiritsee)
- oltiin huhuttu, oltaisiin nesteytetty, oltiin juotu (passiivin käyttöä ei osata, po. oli huhuttu jne.)
- 180-senttimetrin pituus (ei yhdysmerkkiä, ei ole yhdyssana)
- joka po. mikä (väärä relatiivipronomini)
- ym. ym. ym.

Tässä kohtaa mietin, viitsinkö jatkaa lukemista lainkaan. Koska juoni osoittautui sangen vetäväksi, päätin ummistaa silmäni kieliseikoilta ja siltä, että kirja voisi niiden puolesta olla heikohkon yläkoululaisen kirjoittama.

Konstaapeli Aleksi Miettinen saa selvitettäväkseen eläkkeelle jääneen kollegansa itsemurhan. Tapaus vaikuttaa varsin selkeältä, mutta johtaa yhä kiemuraisempiin kuvioihin. Aina, kun lukija luulee tietävänsä, mitä on tapahtunut, löytyy uusia todisteita ja jotain vielä pahempaa. Koskimaa osaa kehitellä ovelia juonenkäänteitä, silti henkilömäärä pysyy maltillisena.

Miettinen on eronnut ja katkeroitunut viikonloppuisä, joka ryyppää itsensä joka ilta uneen. Se ei kuitenkaan tunnu tahtia haittaavan. Suomen poliisilaitos vaikuttaa kirjan perusteella varsinaiselta selkäänpuukottajien ja kieroilijoiden käärmeenpesältä.

Tällekin kirjalle löytyy paikkansa Helmet-lukuhaasteesta kohdasta 7: kirjassa rikotaan lakia. Toden totta, sitä rikotaan. Montaakin lakia.

Tero Somppi: Luonnoton kosto

Kirjan kansi on hyvin provosoiva ja viittaa aihepiiriin, josta en lainkaan pidä (sota ja terroristit). Onneksi sisältö on pehmeämmässä paketissa, vaikka ruumiita tuleekin.

Olen päättänyt asettaa kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 20: luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja, johon se kenkälusikalla tunkien ja kulmat pyöristäen jotenkuten sopii. Tämän lähemmäs luonnon monimuotoisuutta käsittelevää kirjaa tuskin tulen pääsemään. Kirja on vuodelta 2008, ja siinä jo enteillään luonnon tuhoutumista ihmisten käsissä. Kirjassa luonnon puolesta taistelee kansainvälinen ryhmittymä Luonnon ystävät, jonka salainen ja kaikkea muuta kuin hyväntahtoinen alaryhmittymä Luonnon kosto päättää antaa opetuksen kaikille, jotka sen mielestä luontoa tuhoavat.

Luonnon kostolle yrittää laittaa kampoihin sama alemmuuskompleksinen helsinkiläispoliisi Mikko Vuori, joka on tavattu jo kahdessa aiemmassakin Sompin kirjassa, Kuka murhasi Asikaisen ja Tuomion konsertti. Kirjassa näkyy ajan henki: hehkutetaan, miten nopeasti SuperSeaCatilla (näin se tosiaan kirjoitettiin, vaikka silmiin koskee) pääsee Tallinnaan, ja toisaalla terroristi on tyytyväinen sijoitettuaan Nokian osakkeisiin.

Sompin kirjat etenevät sujuvasti ja ne on pakko lukea vauhdilla loppuun, jotta näkee, millainen loppuratkaisu tällä kertaa tarjotaan. Kirjojen kieli on suhtkoht sujuvaa, joskin tällä kertaa Somppi viljelee ylenpalttisesti yhdysmerkkejä (vodka-paukku, viski-paukku, spray-maali; näissähän ei yhdysmerkkiä välttämättä tarvitsisi). Ajoittain puuttuvat omistusliitteet häiritsevät myös kohdalle osuessaan.

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki

Olen pettynyt tähän kirjaan. Sillä on varmasti montakin hyvää sanomaa, mutta aivan liikaa puhetta jääkiekosta. Ihminen, joka ei ole tippaakaan kiinnostunut urheilusta, ei jaksa noin monta sataa sivua lukea jonninjoutavaa jaarittelua pelitilanteista, olivat ne sitten juonelle kuinka tärkeitä hyvänsä.

Kirja kertoo pienestä kaupungista, jolle hyvä jääkiekon juniorijoukkue on elinehto. Tai niin kaupunkilaiset ainakin kuvittelevat. Henkilöitä on paljon, noh, kokonainen jääkiekkojoukkue, valmentajat, johtajat ja sponsorit perheineen. Ynnä muita satunnaisia kaupunkilaisia.

Edellisessä lukemassani Backmanin kirjassa, Britt-Marie kävi täällä, puhutaan myös paljon urheilusta, jalkapallosta. Siinä kirjassa on kuitenkin pohjaideana muu kuin jalkapallon ylistäminen. Kiekkokaupungin juonen huippukohtakin (kai?), jääkiekkotähden aiheuttama skandaali, on niin puhkikaluttu teema, ja sen käsittely jää hyvin tavanomaiseksi, ettei lukija siitä innostu.

Osaksi lukemisväsymykseni saattaa johtua siitäkin, että sain kirjastosta pokkarin, jonka teksti on pientä ja tiheää. Tunnustan, että loppua kohti en jaksanut ihan jokaista kappaletta lukea kuin silmäillen. Siitä pidin, että kirjan lopussa katsotaan tulevaisuuteen ja vilautetaan, miten elämä jatkuu.

Lisäsin blogini etusivulle linkin, jonka kautta pääsee seuraamaan, miten Helmet-lukuhaasteeni 2020 edistyy. Kiekkokaupunki sopii haasteen kohtaan 14: urheiluun liittyvä kirja. Merkitsin Kiekkokaupungin lukuhaasteeseeni, vaikken kirjaan kovin pontevasti jaksanut paneutua. Itseni tuntien veikkaan, etten parempaakaan urheilusuoritusta tule vuoden aikana tekemään.

Minna Lindgren: Kaukorakkaus

Heti kirjan alussa huijataan ovelasti lukijaa, tulette huomaamaan. Päähenkilö Kauko Koskinen on 82-vuotias eläkeläinen, joka on tehnyt elämäntyönsä Tilastokeskuksen arkistoissa. Eläkkeellä ollessaan Kauko huolehtii vaimostaan, pojastaan ja tämän pojasta sekä muistelee haikeana menneitä aikoja.

Kirja kulkee jouhevasti, ja sitä on sujuva lukea. Kaukon tylsänkuuloinen elämä on Lindgrenin kuvailemana melkeinpä värikästä. Lindgren on kirjoittanut paljon vanhuksista ja näiden elämästä, mm. Ehtoolehto-sarjan (Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja Ehtoolehdon tuho) sekä kirjan Vihainen leski. Lindgrenillä on omakohtaista kokemusta vanhustenhoidon alennustilasta, ja hän käykin kirjojensa välityksellä taistelua vähäisiä resursseja vastaan. Kirjoissa resurssipula viedään niin äärimmilleen, että lukijaa hirvittää.

Kaukorakkaus on toisaalta hyvin kirjoitettu ja kiinnostava, toisaalta siinä on joitakin asioita jätetty puolitiehen. Miksi täysjärkinen Kauko passaa poikaansa ja antaa tämän hyötyä ansiottomasti? Miksi Kauko ei pontevammin vaadi vaimolleen hoivaa ja oikeutta? Kaukon ja vaimon suhteen päättymisestä jää paha maku suuhun.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Kauko hankkii pakon sanelemana tietokoneen ja älypuhelimen, jotta saa hoidettua pankki- ja vakuutusasioita. Kauko on käyttänyt työuransa aikana tietokoneita aina niiden yleistymisestä saakka, joten hän oppii nopeasti käyttämään nykyaikaisia laitteita. Kauko menee tietysti myös Facebookiin, siellähän kaikki muutkin vanhukset ovat.

Esa-Pekka Kanniainen: Pimeä korpi

Kanniaisen teologitausta puskee voimalla läpi kirjan kieleen. Heti alkumetreillä puhutaan ylisistä jumalista, maaliskuun iduksesta ja pastoraalimaisemasta. Kirjan keskeinen henkilö on rikoskomisario Anna Kariluoto, joka painiskelee mielenterveytensä ja itseluottamuksensa kanssa. Mäntintuntuinen rikospoliisi Laaksonen nälvii Anna Kariluotoa mennen tullen. Hieman ristiriitaista on, että kun pidätetty toteaa tutullaan olevan jokin hevosenkaltainen sukunimi, naureskelee Laaksonen mielessään, että Tsehovillahan on samanniminen novelli. Sivistynyt mäntti siis.

Alkukankeuden jälkeen kirja lähtee hyvään vauhtiin ja tapahtumat vyöryvät yksi toisensa perään. Selvitettäviä kuolemantapauksia riittää, ja yllättäviä käänteitä ilmaantuu. Kariluoto on kovilla yrittäessään löytää ratkaisun ja syyllisen.

Esikoisteokseksi sangen taitavasti punottu juoni pitää lukijan otteessaan. Tapahtumia on niin paljon, että jotkut kohtaamiset jäävät valitettavan lyhyiksi. Juoni pysyy kuitenkin kasassa.

Kanniaisen esikoisteos Pimeä korpi ilmestyi vuonna 2011. Kirjan tapahtumat sijoittuvat paljon kauemmas, vuoteen 2006. Liekö kirja ollut kauan työn alla. Siihen viittaa se, että Kanniaisen toinen Kariluoto-dekkari, Hämähäkin huone, ilmestyi vasta armon vuonna 2019.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 45: esikoiskirja.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Kirjaa mainostetaan Agatha Christien uutena Hercule Poirot -mysteerinä. Koska olen aina rakastanut Agatha Christien kirjoja ja niiden nokkelia salapoliiseja, pitää tähän tarttua. Sarjassa on ilmestynyt Nimikirjainmurhien jälkeen jo kaksi muuta osaa, joten olen pahasti jäljessä.

Valitettavasti kirjan alku ei lupaa hyvää Agatha Christie -fanille. Yrityksestä huolimatta Hannahin Hercule Poirot ei yllä lähellekään alkuperäisen Poirot'n omahyväisyyttä. Kirjan minäkertojana toimii Scotland Yardin nuori poliisi Edward Catchpool, joka esittää ottavansa mielellään Poirot'n tarjoaman avun vastaan, mutta todellisuudessa suhtautuu hieman karsaasti siihen, että Poirot valtaa näyttämön. Catchpool on itse kuitenkin kovin epävarma ja altis lankeamaan vääriin johtopäätöksiin.

Kirjan lopussa on Christien kirjoille tyypillinen Poirot'n yksinpuhelu, jossa hän kertoo, kuka teki mitäkin ja minkä takia. Hannah ei saa Catchpooliin puhallettua eloa, joten hänen persoonansa jää kovin ohkaiseksi ja epäkiinnostavaksi. Hämmentävää on sekin, että Catchpool suhtautuu kaikkiin naisiin ja näiden lähentymisyrityksiin hyvin kielteisesti. Catchpoolin välinpitämättömyys myös tapahtuneita rikoksia kohtaan tekee lopun monologista tuskastuttavaa luettavaa.

Tapahtumien kulku jää sekavaksi ja motiivit epämääräisiksi tai jopa epäuskottaviksi. Jäin ihmettelemään, mitä lisäarvoa Hannahin kirjailijanuralle antaa Christien jäljittely. Käsittääkseni Hannah on ollut kuuluisa psykologisten trillereiden kirjoittaja jo ennen Christien jäljittelyuraansa. Valitettavasti Hannahin muuta kirjallisuutta ei taida olla suomennettu.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 37: ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa. Christien kirjoissa ajankohdalla on aina merkitystä. Aikaan, jolloin digitaalisia kelloja ei vielä tunneta, jonkun kello on aina väärässä tai viisareita on siirretty tahallaan, jotta murhan tapahtuma-ajasta voidaan valehdella. Tässä kirjassa kolme murhaa tapahtuu tismalleen samaan kellonaikaan.

Maria Adolfsson: Myrskyvaroitus

Kun luin ensimmäisen Maria Adolfssonin kirjoittaman kuvitteelliselle Doggerlandin saarelle tai oikeastaan saariryhmään sijoittuvan poliisiromaanin Harha-askel, suhtauduin moiseen mielikuvituksen lentoon hyvin ennakkoluuloisesti. Adolfssonin toista saman sarjan kirjaa lukiessani huomaan jo tottuneeni Doggerlandin saaren kummalliseen väkeen. Kirjassa kuitenkin mainitaan tuon tuosta aivan oikeita valtioita, puhutaan bretoneista ja skandinaaveista, käydään Lontoossa ja tunnetaan tanskalaisia.

En kauhean hyvin muista, mitä edellisessä kirjassa tapahtui tai miksi rikoskomisario Karen Eiken Hornby on sairauslomalla. Sairausloman varsinainen syy ei kovin tarkkaan selviä, mutta muuten lukija saatellaan hyvin ajan tasalle. Tämä kirja oli päässyt menemään minulta kokonaan ohi, ja huomasin sen ilmestymisen vasta, kun näin tänä vuonna ilmestyvää kolmatta osaa mainostettavan. Minulla on siis tiedossa mukavia lukuhetkiä taas jonkin ajan kuluttua.

Doggerlandin syrjäisen saariryhmän asukkaat tuntuvat olevan oivia ruuanlaittajia. Adolfsson on pannut parastaan miettiessään saarelaisille sopivia perinneruokalajeja. Saarten asukkaat ovat mainioita säilöjiä ja erittäin vieraanvaraisia. Doggerlandin rahayksiköksi paljastuu tässä kirjassa tutusti ja turvallisesti markka. Se on varmaan ollut kirjailijan mielestä eksoottinen rahayksikkö.

Kirjassa tapahtuu pari murhaa, mutta ne jäävät kaikkien rikoskomisario Eiken Hornbyn sukuun liittyvien jännittävien paljastusten varjoon. Keskeiset henkilöt tulevat mukavasti tutuiksi, koska heistä ja heidän perheistään kerrotaan paljon.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 25: kirjassa ollaan saarella.

Louise Penny: Kylmän kosketus

Tämä olkoon vuoden 2020 ensimmäinen luettu kirjani. Samalla alan osallistua Helmet-lukuhaasteeseen 2020. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41: kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan. Sitä komisario Armand Ganachen tähdittämissä Three Pines -kylästä kertovissa kirjoissa todellakin tehdään. Kylän väki tuntuu leipovan ja paistavan koko ajan jotakin. Aina, kun kokoonnutaan jonnekin, on jollakulla tarjottimellinen herkkuja valmiina. Tai kattilassa valmistumassa herkullinen ruoka, jota tarjotaan kaikille paikalla oleville.

Päätin alkaa tästä lähin kirjata jo lukiessa mieleen tulevia ajatuksia tänne blogiin. Kun kirja loppuu, on loppuratkaisu päällimmäisenä mielessä, eikä aiempia ajatuksia ole helppo enää kaivaa esiin. Ja on toki kirjoja, jotka eivät herätä valitettavasti juuri mitään ajatuksia. Onneksi Kylmän kosketus ei ole sellainen. Olen aiemmin lukenut sarjan edellisen osan, Naivistin kuoleman, joka on ilmestynyt suomeksi myös nimellä Kuolema kiitospäivänä. Tämä uusi kirja sijoittuu joulunaikaan, eli se oli oikein sopivaa ja kaikin puolin osuvaa lukea juuri nyt, joululomalla.

Kirjassa kuvailtu Three Pinesin kylä kuulostaa ihanteelliselta asuinpaikalta, jos ei oteta lukuun sitä, että siellä tapahtuu vuosittain murha taikka pari. Vaikka oikeasti en ole lainkaan yhteisöllinen, kuulostaa kirjassa kuvattu yhteisö hauskalta ja puoleensavetävältä. Asukkaat ymmärtävät ja kunnioittavat toistensa erilaisuutta ja voivat laskea siitä lempeästi leikkiä. Tähän asti tapahtumat ovat sijoittuneet aina talveen, joka on ihanan luminen ja kylmä.

Kirjassa toistuva kahtiajako, quebeciläinen kaksikielisyys eli englannin kannattajat ja ranskan kannattajat, kuulostaa vähän samanlaiselta kuin ruotsin ja suomen vaihtelu Suomessa. Kanada on Wikipedian mukaan kaksikielinen maa, ranskanpuhujia asukkaista on kolmasosa. Selvästi enemmän siis ranskankielisiä kuin Suomessa ruotsinkielisiä, joita on noin viisi prosenttia. Quebecin provinssin virallinen kieli on ranska. Itseäni lukion lyhyen ranskan aikoinaan lukeneena ilahduttaa, että ymmärrän kirjan ranskankieliset lausahdukset. Three Pinesin asukkaat suhtautuvat "vääränkielisiin" naapureihinsa ja muihin kohtaamiinsa ihmisiin lempeän hyväksyvästi.

Kirja ei loppunut toivomallani tavalla. Eräälle henkilölle olisin toivonut parempaa tulevaisuutta. Loppuun jäi myös jännittävä koukku, joka liittyy Armand Ganacheen.  Seuraavaa osaa odotellessa siis.

Helmet-lukuhaaste 41: kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan