keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Denise Rudberg: Toinen toista pahempi

Mielenkiintoinen ja koukuttava trilleri. Syyttäjän sihteeri Marianne Jidhoff auttelee muutamaa poliisia rikosten selvittelyssä. Kaikki tyypit tulevat ihanan tutuiksi, Rudbergin kerronnan tyyli on aivan täydellinen.

Kirjan alussa aletaan selvitellä tapahtunutta pahoinpitelyä, joka jää sivujuoneksi. Pääjuonena seurataan paremman väen edesottamuksia. Rikkaassa suvussa riittää vaimonhakkaajia. Lukija seuraa jännityksellä, miten käy yhden rikkaan liikemiehen vaimon. Trillerimainen juonenkulku.

Aivan ihanaa luettavaa sujuvuutensa ja aukottoman juonen ansiosta. Suosittelen.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Lars Kepler: Playground

Seuraava kirja olikin nopeasti vilkaistu. Odotin Keplerin eli Ahndorilin avioparin uusimman olevan jatkoa Joona Linnan jännittäviin seikkailuihin. Sen sijaan se onkin Stephen King -tyyppistä huuhaata. Käydään kuoleman takana ja reissataan eestaas Tuonelan ja nykypäivän välillä.

Evvk tämä lajityyppi, joten kirja lähtee takaisin kirjastoon seuraavalle varaajalle, joka toivottavasti tietää, mitä odottaa.

Anna Karolina Larsson: Sinulle ei jää ketään

Itsenäinen jatko Larssonin esikoisdekkarille. Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kolme vuotta. Siitä, kun sen luin, ei paljoakaan, mutta enhän minä enää muista. Kirjassa onneksi briiffataan lukija hyvin aiemmista tapahtumista.

Edellisessä kirjassa poliisi Amanda rakastui rikolliseen arabiin Adnaniin selvitellessään siskonsa kuolemaa. Amanda on erilainen poliisi, joka voi välillä hyppiä laittomuuksiinkin, jos tilanne niin vaatii. Kirjan lopussa Adnan ja Amanda erosivat ja kaikenlaista ikävää tapahtui.

Uudessa kirjassa Amanda jatkaa työtään poliisina ja kolmivuotiaiden, ruskeasilmäisten kaksosten yksinhuoltajana. Adnan ei tiedä lapsista mitään, koska asustaa ulkomailla maanpaossa, kunnes entinen rikostoveri houkuttelee Adnanin takaisin Ruotsiin uusiin rötöksiin. Adnan päättää samalla kostaa Amandalle vanhat kalavelat, vaan kuinkas sitten kävikään...

Kauheasti on taas henkilöitä ja päällekkäisiä juonia. Meinaa heikompaa heikottaa.

Hyvä kirja. Suosittelen ehdottomasti.


keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Jari Peltola: Kuolleen miehen asento

Kirjailija kertoo nettisivullaan tekevänsä kaiken väärinpäin. Kirjan kirjoittamisprosessista (yleensä) hän kertoo näin:
Ennen varsinaisen kirjoittamisvaiheen alkua suunnittelen tarinaa muutaman kuukauden ajan ja luonnostelen sille alustavan rakenteen. Pyrin myös kehittelemään mahdollisimman pitkälle tarinan lopun, koska tuolloin siihen pyrkimisestä – itse tarinan luomisesta – tulee helpompaa, koska tietää mihin suuntaan pitää kulloinkin kääntyä.
Romaanin ensimmäisen version kirjoittaminen on minulle suhteellisen nopea prosessi: nopeimmillaan siihen on kulunut kymmenen työpäivää. Tässä vaiheessa tavoitteeni ei ole kirjoittaa ”valmista” kirjaa vaan ikään kuin selata romaani läpi kirjoittamalla se. Kun tarina on pääpiirteissään paperilla, sen muokkaaminen valmiin teoksen muotoon on minulle helpompaa kuin vain ajatuksen tasolla olevien juonenkäänteiden muuttelu.
Pari työvaihetta on tainnut unohtua välistä, sen verran sekava oli kirja, jota yritin lukea. En myöskään pitänyt siitä, että kirjan paikannimet olivat keksittyjä, kun ne olisivat yhtä hyvin voineet olla oikeita. Lapissa oli Lapinkylä ja luultavasti Itä-Suomessa Jääkylä. Jääkylä lienee rajan pinnassa, venäläisturisteista ainakin puhuttiin. 

Netin pelisivustolla, jonka nimi jätettiin mainitsematta, oli kirjassa suuri rooli. Sinänsä omituista, ettei pelisivuston nimeä kerrottu, kun kuitenkin pelistä ja sen hahmoista luriteltiin sivutolkulla. Tapahtuneita rikoksia yrittää ratkoa omissa neurooseissaan rypevä naispoliisi. Samantapaisia neurooseja oli myös yhdellä päähenkilöistä. Tyypillisiä suomalaisia: pelkäävät ihmisten kohtaamista ja tuntevat olonsa epämukavaksi siihen jouduttuaan. 

Santeri-niminen keskeinen henkilö osoittautui yllättävän kiinnostavaksi, kun selailin kirjan loppuun. Eipä tätä silti voi suositella. 



maanantai 11. huhtikuuta 2016

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Norjalainen esikoisdekkari Samuel Bjørkiltä, jonka oikea nimi on Frode Sander Øien. Ei nimi miestä pahenna, ja kirjakin on aivan loistava!

Pääosissa poliisit Holger Munch ja Mia Krüger. Molemmista on tehty erittäin kiinnostavia persoonia ja taustaa avataan aika lailla. Bjørk kuvailee ihmisiä taitavasti ja puhaltaa heidät eloon. Kirja etenee polveilevasti ja Bjørk tuo tarinan rakosissa pienissä luvuissa esiin irrallisia henkilöitä, jotka liittyvät tarinaan myöhemmin. Tai jäävät sivurooliin. 

Pikkutyttöjä katoaa ja löytyy kuolleena. Poliisin pitäisi selvittää, kuka ja miksi. Vähitellen se selviääkin.

Kirja on aivan törkeän hyvin ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Tälle toivoisi jatkoa.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Roope Lipasti: Linnan juhlat

Viikon laina -hyllystä tarttui ohimennessäni hihaan Lipastin uudehko, kenties jopa uusin, Linnan juhlat. Tematiikka on Miikka Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta tuttu pakkomielteinen halu saavuttaa jotain omituista. Lipasti voisi joskus ideoida omin päinkin.

Kirjan alku oli aika puuduttava ja läppä kulahtanutta. Vähitellen tuli yllättäviäkin käänteitä ja loppua kohti vähän jännitystäkin. Kertojina toimivat vuoroin päähenkilö Hannu, joka tahtoisi niin kovasti päästä Linnan juhliin ja jonka elämä menee muuten aika alamäkeä, ja vuoroin Hannun vaimo Marja. Usein tällainen samojen tapahtumien kertominen eri henkilön näkökulmasta tuo kirjaan jännitettä ja kantaa juonta kivasti. Tässä kirjassa ei.

Hannu tuntuu olevan erityisen yksinkertainen tyyppi, joka ei itse ihan tiedosta sitä. Samantyyppinen päähenkilö oli Graeme Simsionin kirjassa Vaimotesti.  Siinä lukija tosin heti hoksasi, että päähenkilöllä on asperger ja se oli olennainen osa kirjan juonta. Lipastin Hannu on ihan vaan tomppeli. Niin tyhmä, ettei se jaksa edes naurattaa.

Lukujen välissä on "lääkärinlausuntoja" sun muita virallisia papereita, jotka kertovat jonkun nimeltä mainitsemattoman henkilön elämänvaiheista. Vähitellen käy ilmi, kenestä ne kertovat. Niiden funktio jää vähän epäselväksi.

Jotain positiivista: Lipastin kirjat ovat nopealukuisia. Teksti on sujuvaa ja kirjan lukee päivässä.


torstai 7. huhtikuuta 2016

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Nimestään huolimatta kirjailija on paljasjalkainen helsinkiläinen. Veikkaan kirjan sisällön perusteella, että kirjailijalla saattaisi olla juutalaiset sukujuuret.

Kirjassa reppana poliisi Leo Asko on ihan eksyksissä ja samalla yrittää tehdä hommia. Nekään eivät ole viime aikoina oikein sujuneet. Nainenkin Askolla ehkä olisi, mutta kumpikaan ei oikein tunnu syttyvän. Siitä erikoinen kirja, että ei tippaakaan seksiä. Ei yhtä ainutta sänkykohtausta.

Hahmoilla on paljon ajatuksia ja viisaita mietteitä, mutta filosofointi jää hajanaiseksi mutinaksi.

Kirjassa seikkaillaan Helsingin ytimessä Katajanokalla ja Kampissa. Tarina pyörii juutalaisen seurakunnan ja sen pyhäin muinaismuistojen ympärillä. Poliisityö tuntuu jäävän kakkossijalle pyhien papereiden etsinnän vallatessa mielet. Mitään murtoja kummempia rikoksiakaan ei alkuun tapahdu.

Kiinnostava kirja, jos tuntee vetoa juutalaisuutta kohtaan.

Nykyään uutuusdekkareiden suosikkisankari tuntuu usein olevan jotenkin vajavainen ja reppana poliisi. Minne ovat jääneet karskit urokset, kuten Gunvald Larsson?

Sivulla 161 kuvailtu talo oli pakko etsiä Google Mapsista. On se jännä ja hieno. Ei olisi uskonut, että sellainen oikeasti on olemassa.

https://www.google.fi/maps/@60.1679753,24.9682991,3a,90y,317.69h,103.47t/data=!3m6!1e1!3m4!1siFyg9180j-JWVTfknSjDdA!2e0!7i13312!8i6656?hl=fi

https://www.google.fi/maps/@60.168382,24.9682569,3a,75y,235.39h,88.45t/data=!3m6!1e1!3m4!1s5rtII5dChhQgWaQkxDYovA!2e0!7i13312!8i6656?hl=fi

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Katarina Wennstam: Kivisydän

Täydellisen yllättämätön kirja.

Pikkuvauvaa on ravisteltu niin, että vauva on saanut aivovaurion. Tapahtumista kerrotaan oikeusavustaja Shirin Sundinin näkökulmasta. Niinpä vauvan perheenjäsenet jäävät hyvin etäisiksi eikä heistä kerrota mitään oikeasti kiinnostavaa. Molemmat anopit kyllä kuvailevat perheen dynamiikkaa omista näkökulmistaan. Lapsenhoitajaa yritetään tavoittaa pitkin matkaa ja annetaan ymmärtää, että hänellä on jotain erityistä kerrottavaa. No ei oikeastaan ollut.

Kirjassa edetään tutkinnasta oikeudenkäyntiin. Äärettömän tylsää. Asiaa ei auta se, että syyttäjä ja oikeusavustaja kuksivat keskenään, vaikka ovat tahoillaan naimisissa.

Loppuratkaisu ei yllättänyt. Lattea lukukokemus.