Carin Gerhardsen: Hyvä haltija

Hammarby-sarjan viides osa jatkaa Conny Sjöbergin tiimin tutkimuksia. Sarjan aiemmat osat ovat Piparkakkutalo, Tuhkimotytöt, Unilaulu ja Piirileikki. Hammarby-sarja on yksi parhaista sarjoista. Vaikka sarjassa on vain viisi osaa, on jo paria edellistä kirjaa lukiessa tuntunut siltä, kuin olisin tuntenut hahmot aina. 

Tällä kertaa poliisi tutkii asunnostaan kuolleena löytyneen miehen tapausta. Miehen luona on käynyt paljon nuoria naisia, mikä herättää poliisin epäilykset. Poliisin tutkittavaksi tulee myös kuolleena löytyneen vauvan tapaus. Samaan aikaan etsivä Sandénin kehitysvammainen tytär Jenny on paniikissa vauvaansa liittyvien ongelmien takia. 

Tässä kirjassa taputellaan vihdoin päätökseen yhteen tiimin poliiseista kohdistuneen rikoksen pitkällinen tutkinta. 

Hyvä haltija on mukaansa tempaava ja pitää tiukasti otteessaan. Jälleen kerran tein sen virheen, että luin kirjaa työviikolla, jolloin jouduin riistäytymään sen ääreltä aamuisin ja iltaisin. Gerhardsen on suosikkikirjailijoitani. 

Lina Nordquist: Minne ikinä menetkin

Roar on kuollut. Hänen leskensä Bricken ja miniänsä Kåra istuvat hiljaisessa talossa miettien omiaan. Bricken muistelee lapsuuttaan ja kertoo samat tarinat yhä uudelleen. Kåralla on salaisuus, joka kalvaa hänen mieltään, niin kuin moni muukin asia. Vihjeistä voi selvittää, että kirjan nykyaika on 1970-luvulla.

Hautajaisia järjestelevien ja Roarin tavaroita selvittävien naisten tarinan rinnalla kulkee tarina 1800- ja 1900-lukujen taitteesta. Tarinan kertoja on Unni, jonka esikoispoika Roar on. Unni joutuu pakenemaan kotimaastaan Norjasta ja päätyi Ruotsiin poikansa kanssa. Mukana kulkee Armod, joka haluaa seurata Unnia kaikkialle ja olla isä hänen pojalleen. Pariskunta löytää lopulta pienen hökkelin, jonne he voivat asettua asumaan. 

Unnin ja Armodin elämän kuvaus on kiehtovaa. Elämä ruotsalaismetsässä on äärettömän köyhää ja nälkä tekee ihmiset toraisiksi. Rakkaus on välillä koetuksella, mutta Armod pysyy järkkymättömästi Unnin rinnalla. Luonnon kuvailu on taitavaa. Vuodenkulku sanelee arjen askareet. Armod raataa toisella töissä maksaakseen hökkelin. 

Unnin elämässä on tragedia toisensa perään. Kirja on myös hyvin surullista luettavaa. Miten harmaaksi elämä muuttuu, kun toivoa paremmasta huomisesta ei ole. Oikeastaan kirja kertoo Roarista: hänen lapsuudestaan ja jäljelle jääneistä, kun hän on kuollut. 

Minne ikinä menetkin on vangitseva. Sitä ei malta laskea käsistään eikä sen toivoisi loppuvan. 

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

Lyijysydän on Metso & Vauramo -sarjan kolmas osa. Aiemmat osat ovat Lasitarha ja Lumihauta. Tässä uusimmassa osassa parivaljakko on jo tuttu, koska taustat on kerrottu aiemmissa osissa, ja nyt he pääsevät loistamaan. 

Matilda Metso ja Elmo Vauramo tuntuvat ystävystyneen ja heistä on tullut hyvä työpari. Matilda on adoptoinut kuolleen siskonsa tyttären Siljan ja opettelee uutta elämää äitinä. Elmolla puolestaan on puolisonsa kanssa koiranpentu. Molemmat pyrkivät elämään tasapainoista elämää, ja puhtia riittää rikosten ratkomiseen. 

Aikoja sitten kuolleen ihmisen luut löytyvät talon alta, ja ne johdattavat poliisit tutkimaan 1960-luvun lopulla kadonneiden tyttöjen kohtaloa. Malmstedt on yhdistänyt samaan kertomukseen hyytävän taustatarinan keskitysleiriltä. Lukija saa arvailla pitkin matkaa, miten se mahtaa kytkeytyä Sysi-Suomeen, vai kytkeytyykö ollenkaan. 

Taidokas jännityskirja, jolla Malmstedt nousee aivan uudelle tasolle. 

Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto

Seurustelusalaliitto on niin ihastuttavan värinen kirja, että jo se herättää epäilyksiä laadusta. Tartuin kuitenkin ennakkoluulottomasti paksuhkoon kirjaan. Lähes 400 sivua on paljon rakkauskertomuksessa. Olen aiemmin lukenut Tuomiselta dekkarit Ja jollen sinua saa sekä Huutoon vastaa kaiku vain. 

Seurustelusalaliitto kertoo Sannista, jonka sulhanen Max karkaa kirkosta viime hetkellä entisen tyttöystävänsä matkaan. Maxin entisellä tyttöystävällä Erikalla puolestaan on on-off-poikaystävä Jukka, joka myös jää lehdelle soittelemaan. Sanni ja Jukka löytävät toisensa ja päättävät esittää seurustelevansa ja näin kostaa heitä kaltoin kohdelleille exille.

Kirjan perimmäinen juoni on mielestäni ontuva, koska en ymmärrä, miten Sanni ja Jukka "kostavat" yhtään mitään esittämällä seurustelevansa. Heidäthän on jo lempattu. Palasin pariin kertaan alkupuolelle tutkimaan, mitä he oikein kostavat, mutta en löytänyt muuta selitystä. Hirveästi valenuoripari näkee vaivaa ja valjastaa kaikki läheisensäkin mukaan pelleilyynsä, jossa ei lukijan näkökulmasta ole mitään järkeä. 

Ei liene vaikea arvata, miten kirjassa sitten käy. Teksti on sujuvaa ja Sannin ja Jukan elämän seuraaminen menee ajanvietteestä. Jonkun verran minua tuppasi ärsyttämään Sannin yksinkertaisuus: häntä käyttävät hyväksi surutta niin työkaverit kuin entiset ystävät. Sanni itse ei näytä huomaavan mitään. Sanni vaikuttaa myös sosiaalisesti kömpelöltä vaivaannuttavalla tavalla. 

Kirjassa mainitaan kahdesti ceasarsalaatti. Kerta menee painovirheestä, toinen ei enää mene.

Ragnar Jónasson: Tuhkayö

Tuhkayö on toinen osa poliisi Ari þórista kertovassa sarjassa. Sarjan aloitti Lumisokea. Pidän kyllä enemmän Ragnar Jónassonin kirjoittamasta poliisi Hulda Hermannsdóttirista kertovasta trilogiasta (Pimeys, Saari ja Sumu).

Poliisi Ari Thor on jo kaksi vuotta työskennellyt Luoteis-Islannissa Siglufjördurin vuonokylässä ja tottunut pikkuhiljaa vuorten ympäröimään kylään, jossa aurinko ei talvella paista lainkaan. Edelleen Ari kaipaa entistä tyttöystäväänsä Kristiniä, josta erosi ikävissä tunnelmissa. Arin työkaverit Thomas ja Hlynur eivät ole sen hilpeämpiä. Jokaisella on omat ongelmansa. 

Samalla, kun poliisit selvittelevät tappoa, jonka uhrilla näyttää olevan yhteyksiä Siglufjörduriin, seuraa tapausta rinnalla myös media. Tapahtumia katsellaan erityisesti uutistoimituksessa työskentelevän Ísrúnin näkökulmasta. Myös Ísrúnilla on ongelmallinen menneisyytensä.

Kirja ei ole kovin paksu, eikä kenenkään asioita ehditä puida kovin syvällisesti. Suurin osa asioista jää pinnallisen raapaisun varaan, eikä kirjan lopussakaan panna asioita pakettiin. Surmatyön tekijä sentään saadaan selville. 

Tuhkayö on silti selvästi parempi kuin sarjan aiempi osa, Lumisokea. Aiemmassa osassa päähenkilön nimi oli kirjoitettu islantilaisittain, Ari þór. Tuhkayössä se on kirjoitettu suomalaisittain Ari Thor. Tuhkayö on käännetty englannin kielestä suomeksi. Luultavasti tällaisessa kielestä toiseen kerta toisensa jälkeen tehtävässä käännöksessä katoaa jo osa kielen vivahteista. 

Pauli Jokinen: Selli 88

Selli 88 on jatkoa Jääleinikin kuolemalle, ja senkin pääosassa rikoksia ratkoo rikospoliisin etsivä Arpia Haahti.

Sarjan kirjoissa on autenttinen 1930-luvun tunnelma. Kirjailija tuntuu olevan erityisen kiinnostunut autoista ja aseista, jotka kuvataan aina tarkasti. Olenkin googlaillut monta autoa lukiessani. Aikamoisia hoppia olivat sen ajan autot. Muu ajankuva jää vähän vähemmälle.

Tavallaan kirjan aihepiiri on tylsähkö: se kertoo venäläisten sotavankeina 1917 Pietarissa olleista niin sanotuista kalterijääkäreista, joita viitisentoista vuotta myöhemmin joku murhaa. Etsivässä poliisissa työskentelevä Arpia Haahti saa työparikseen nuoren tyttösen, Jenny Katteluksen. Yhdessä he pyrkivät selvittämään, kuka vankina olleita jääkäreitä ottaa hengiltä.

Ankeasta aiheestaan huolimatta kirja on vauhdikkaasti kirjoitettu ja sen lukeminen sujuu kuin siivillä. 

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat, osa 1

Olen lukenut paljon kehuja tästä kirjasta. Ilokseni pidin siitä itsekin. Kirja on sarjan ensimmäinen osa, ja innolla odotan jatkoa. 

Päähenkilönä häärää ponteva, lähes kahdeksankymppinen Judith Potts, joka asuu hienossa, vanhassa huvilassa Thamesjoen varrella. Pienessä kylässä tapahtuu yllättävästi useita murhia, ja Judith alkaa heti nuuskia, kuka voisi olla mahdollinen murhaaja. Avukseen hän saa pastorin vaimon Becksin ja koiranulkoiluttaja Suzien. Naiset tutustuvat toisiinsa sattumalta ja huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa. Murhaajan etsimisestä tulee heille hauska harrastus, joka saa rikosylikonstaapeli Tanika Malikin haromaan hiuksiaan. 

Paikoin kirja on varsin hauska. Tapahtumat etenevät hyvää vauhtia, eikä yllättäviä tilanteita puutu. Naiskolmikko on kerrassaan neuvokas puuhissaan. 

Petja Lähde: Yksi neljästä

Yksi neljästä on Lähteen esikoisdekkari ja uuden sarjan ensimmäinen osa. Sarjan pääosassa ovat murharyhmän rikostutkija Terhi Nuora ja hänen työparinsa Panu Tammi. Terhi on parikymppisen pojan, Tanelin, yksinhuoltaja. 

Kirjan teksti on varsin kömpelöä kieltä. Omistusliitteet puuttuvat järjestään persoonapronominien perästä: minun mielestä, sinun mielestä. Muutenkin esimerkiksi kuvailu on ontuvaa ja kuvailtuja tilanteita on vaikea nähdä mielessään. 

Terhi Nuoralla vaikuttaa olevan sen verran ongelmia itsensä ja tunne-elämänsä kanssa, että hän ei välty pohtimasta niitä työajallakin. Hän myös miettii kaikista ihmisistä, joita kohtaa ja joiden kanssa keskustelee, flirttailevatko nämä tai onko ilmassa kiinnostusta. Terhillä olisi käyttöä kunnolliselle terapeutille. 

Itse rikos on tehty vuosia aikaisemmin ja pompahtaa nyt esiin tuntemattomasta syystä. Ihmisiä kuolee ja tapausta tutkitaan, mutta kaikki on vähän ylimalkaista ja sattumanvaraista. Sarjalle on tulossa jatkoa. Toivottavasti kirjailijan ote on terävämpi seuraavassa osassa. 

Jørn Lier Horst: Pahan otteessa

William Wistingin poliisiurasta kertovan sarjan edellisen osan blogikirjoituksessani olen ilmaissut harmistukseni kirjojen kääntämisjärjestyksestä ja luetellut aiemmat osat. Kuinka ollakaan, Pahan otteessa ei olekaan sarjan alkupäästä, vaan sen uusin osa (Illvilje, 2019). Vielä on kaksi osaa sarjan keskeltä suomentamatta. 

Wisting-kirjojen ärsyttävä piirre on Wistingin toimittajatytär Line, joka poikkeuksetta sekaantuu isänsä tutkimuksiin ja joutuu aina pinteeseen, josta isä sitten pelastaa. Tälläkin kertaa Line on taas vahvasti mukana murhaajan etsinnöissä, ja lukija odotteleekin koko ajan, koska Linelle käy köpelösti. Odotus palkitaan. Tämä peruskuvio ja joka paikkaan nenänsä työntävä Line tekevät kirjasta tylsähkön. Juonen voisi välillä rakentaa muidenkin elementtien ympärille, kuin mainetta havittelevan toimittajan. Sivuosaan jää murhaaja, jolla on ehkä apulainen. Murhaajan työtä kuvaillaan huolella, niin vastenmielistä kuin se onkin. 

Huomaan aiempia arvioitani lukiessani, että minulla on ollut enemmän sanottavaa Linen tunkemisesta juonikuvioihin ja kirjojen väärästä kääntämisjärjestyksestä, kuin kirjojen varsinaisesta sisällöstä. Tykkään Wistingistä, mutten oikein osaa eritellä, miksi. Kirjoissa on paljon ärsyttävääkin. Ehkä sitäkin tarvitaan, jotta syntyy jännitettä. Täytyy kyllä myöntää, että tällä kertaa loppuratkaisu kiinnosti sen verran, että valvoin myöhään yöhön lukeakseni kirjan loppuun. 

Beth Cowan-Erskine: Loch Down Abbey

Cowan-Erskinen esikoisteos perustuu hatarasti hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa vanhasta ja perinteikkäästä skotlantilaisesta suvusta. Esikoiseksi kirja on varsin taidokas. Pidin kirjassa sen piilotetusta huumorista. 

Kirjassa eletään 1930-lukua vanhassa aateliskartanossa. Liikkeellä on koronantapainen kulkutauti, joka tuntuu kaatavan erityisesti palvelusväkeä vuoteeseen. Kartanossa elävän aatelisperheen elämä järkkyy,  kun palvelusväkeä on yhä vähemmän, ja perheen tulisi itse laskea kylpyvesi ja pukeutua. Mitään ei osata eikä haluta tehdä itse. Kirjassa on kuvailtu surkuhupaisan huvittavasti, miten vähän palvelusväkeä arvostettiin, kun kuitenkin lähes kaikki toiminnot olivat sen varassa. 

Leskikreivitär Georgina on suvun pää. Kartanossa asuvat hänen lapsensa ja lapsenlapsensa perheineen. Kirjan alussa on henkilöluettelo, johon jouduin palaamaan monta kertaa. En tiedä, miksi minun oli niin vaikea muistaa, kuka on kenenkin lapsi tai puoliso. Ehkä siksi, että tekstissä sitä ei koskaan mainita. Puhutaan vain henkilöistä nimillä. 

Kartano on valtava, satakaksikymmentäviisi huonetta ja lukuisia salakäytäviä. Perheenjäsenet voivat viettää viikkokausia näkemättä toisiaan lainkaan. Kukaan ei tiedä toistensa tekemisistä tai suhteista. Jokaista kiinnostaa vain oma napansa. Perheen keskuudessa vallitseekin täydellinen itsekeskeisyys. Kuitenkin suurin osa väestä kokoontuu syömään yhdessä illallista päivittäin. Tällöin purkautuvat kaunat ja kateudenaiheet, ja meno yltyy usein varsinaiseksi bakkanaaliksi. 

Leskikreivittären pojan kuoltua alkaa paljastua salaisuuksia, joita on onnistuttu säilyttämään jopa vuosikymmeniä. Perhe joutuu hämmästymään kerran toisensa jälkeen. Taloudenhoitajalla, rouva McBainilla on yllättävästi langat käsissään.