tiistai 31. lokakuuta 2017

Arttu Tuominen: Silmitön

Kaikin puolin oli pettymys tämä Silmitön. Edellisestä Rautakorpi-kirjasta on jo aikaa, joten olisi ollut paikallaan saattaa lukija ajan tasalle. Vaan Tuominen ei selittele mitään. Alusta saakka hypätään tapahtumien kyytiin ja minua kyllä ärsytti kovasti se, etten muistanut monia pikkujuttuja tai henkilöiden aiempia edesottamuksia.

Kirjassa teemana on luonnonsuojelu ja varsinkin aktivistit. Useammallakin henkilöllä tuntuu olevan ruuvit löysällä ja he näkevät kaikenlaisia eläinhahmoja. Joskus huuhaa-kuvaukset ovat uuvuttavan pitkiä. Samoin erilaiset henkiinjäämiskamppailut.

En tykännyt. Meni väkisinlukemiseksi. Kaiken kukkuraksi Tuomisella on ilmiselviä vaikeuksia kirjoittaa lukusanoja yhdyssanoiksi ("kuusi ja puolimetrinen", "kaksikymmentäkaksi kaliiperinen"). Kannattaisi merkitä numeroin tai kysyä vaikka Kielipoliisilta. Samaten jäi hämmentämään kohta, jossa "tähdet paloivat". Taivaalla ne olivat, ja yleensä todetaan tähtien loistavan tai tuikkivan. Harvemmin ne palavat. Ärsytti sekin, että kirjailija ei tunne kranaatteja, vaan puhuu granaateista.


sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Jan-Erik Fjell: Vaaran varjo

Fjellin uusimman pääosassa on taas peliaddikti rikostutkija Anton Brekke. Brekke olisi hyvä tyyppi, jos hän ei olisi niin tolkuttoman lyhytnäköinen itsekkyydessään ja itserakkaudessaan, kun puhutaan hänen yksityiselämästään. Yksityiselämä onkin Brekken heikko kohta ja ihan pielessä.

Kirjan alku ei ole kovin mukaansatempaava, ja mietinkin jo kesken jättämistä. Alku junnasi paikallaan, eikä lukija oikein aina tiennyt, missä maassa edes ollaan. Vaan sitten tapahtumat lähtivät lentoon ja loppuratkaisu oli kyllä todella yllättävä. Jopa vähän järkyttäväkin.

Kannattaa lukea, kunhan jaksaa rämpiä alun yli.


maanantai 16. lokakuuta 2017

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Mielensäpahoittaja on aina yhtä symppis. Kirja lähtee liikkeelle sadan vuoden takaa, itsenäistymisvuodesta. Alku on kuivakka, eihän Ittekään ollut silloin vielä syntynyt. Kun Mielensäpahoittaja on putkahtanut maailmaan, alkaa kirjaan tulla potkua. Mielensäpahoittaja kertoo elämänsä tarinaa Likalle, käymässä olevalle pojantyttärelle. Toista näkökulmaa tuovat vintiltä löytyneet emännän päiväkirjat, joissa katsotaan asioita eri vinkkelistä.

Ihana kirja, mutta surullista huomata Mielensäpahoittajan alkavan olla kovin vanha jo. Toivottavasti tarinat eivät silti tähän lopu.




lauantai 14. lokakuuta 2017

Emelie Schepp: Valkoiset jäljet

Emelie Scheppin uusin on suoraa jatkoa edelliselle kirjalle, joka oli nimeltään Ikuisesti merkitty. Sen luin jo helmikuussa, mutta onneksi tässä uudessa briiffattiin lukija sisään tapahtumiin heti alkulehdillä.

Schepp kirjoittaa ihan hyvin, mutta juonessa tökkii sen mielikuvituksellisuus. Ruotsissa tuskin on tai on ollut huumekuningasta, joka kouluttaisi orpolapsista tappamaan pystyviä lapsisotilaita. Kirjan päähenkilö, syyttäjä Jana Berzelius, on juurikin tällainen entinen taistelija.

Tässä kirjassa tapahtumat paketoitiin siihen malliin, että saapa nähdä, seuraako Janan seikkailuille vielä jatkoa. Tuskin ainakaan tavanomaisesta syyttäjän elämästä kertovaa, olisihan se aika laimeaa.



sunnuntai 8. lokakuuta 2017

David Lagercrantz: Tyttö joka etsi varjoaan

Ensinnä pitää ihmetellä kirjan nimen suomennosta. Ruotsiksi se nimittäin on Mannen som sökte sin skugga, joka sopiikin juoneen hyvin. No, tyttö tai mies, melkein sama asiahan se on, vai mitä WSOY?

Lagercrantz venyttää Millennium-trilogiaa ja tekee sen törkeän hyvin! Toivottavasti jotain jäi vielä kertomatta, jotta Lisbeth Salanderin tarina saa jatkua.

Kun kirjassa mainittiin ensimmäisen kerran toimittaja Mikael Blomqvist, tuli hölmö olo: eihän se voi olla kirjassa, kun se on kuollut. No Blomqvistin näyttelijä Michael Nyqvist valitettavasti kuoli äskettäin, mutta kirjan Mikael porskuttaa yhä.

Pala palalta Lisbethin menneisyyden salaisuudet aukeavat ja samalla paljastuu paljon muutakin. Lagercrantz on armoitettu tarinankertoja. Lue ja nauti.


keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Lone Theils: Runoilijan vaimo

Tässäkin kirjassa toimittaja seikkailee hämärän rajamailla ja osallistuu aktiivisesti rikosten selvittämiseen. Sinänsä toimiva juoni-idea, mutta puisevoituu, kun sitä on useammassa kirjassa perä perää.

Nora Sand on tanskalaistoimittaja, joka työskentelee tanskalaislehden Iso-Britannian kirjeenvaihtajana. Kas siinäpä muinaisjäännös sanaksi ja etenkin tekijäksi: kirjeenvaihtaja. Nokkela Nora joutuu itsekin vaaraan etsiessään kadonneita naisia. Rakkausasiatkin ovat aivan sotkussa, ja se tietysti aiheuttaa lisää juonenkäänteitä.

Sujuvasti kirjoitettu dekkari, joskin vähän itsestäänselvästi etenevä.