Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kirjan originaali nimi on Case Studies, mikä kertoo kirjan luonteesta enemmän. Ensimmäiset luvut ovat tapaustutkimuksina otsikoituja katoamistapauksia tai murhia vuosien takaa. Yksityisetsiväksi ryhtynyt entinen rikoskomisario Jackson Brodie saa niiden tutkimisen tehtäväkseen muutamilta asiakkailtaan.

Kirja ei ole perinteinen salapoliisidekkari, päinvastoin. Kirja etenee höpsähtelevän hitaasti ja paneutuu huolella kunkin tapauksen taustoihin ja henkilöiden elämään. Henkilöitä on taas niin paljon, että sain alkuun palata tuon tuosta tarkistelemaan, kuka teki mitäkin. Englantilainen luokkayhteiskunta on kirjassa voimissaan. Ihmisiä arvotetaan asuinpaikan ja puhetavan mukaan, yliopistokaupungissa kun ollaan.

Kirja on humoristinen ja hyvin kirjoitettu. Henkilöiden elämäntarinoita lukee ihan ilokseen. Loppua kohti kirja käy myös jännittäväksi. Brodie saa ratkaistua kaikki toimeksiantonsa, tavalla tai toisella. Asiat on taitavasti kiedottu suloiseksi sekamelskaksi, joka sitten selkiytyy loppu kohti.

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi

Perhosveitsi tarttui käteeni joskus kirjakaupan uutuushyllyssä ja siitä asti on ollut mielessä, että se pitäisi joskus lukea. Taannoin kirja nostettiin esiin jonkun naistenlehden kirja-arvioissa ja taas ajattelin, että tuo pitäisi lukea. Nyt se on ollut minulla lainassa niin kauan, että uusimiskynnys on ylitetty ja palautuspäivä häämöttää. Tartuin siis vihdoinkin Perhosveitseen, eikä kaduta.

Kirja on eräänlainen dekkari. Kirjailija on aiemmin kirjoittanut nuortenkirjoja, mutta tämä on aikuisille suunnattu jännityskirja. Ja olihan se jännittävä. Kirja kertoo erään koulun erityisluokasta ja sen opettajista. Päähenkilö Ellu on erityisen erityisten oppilaiden opettaja. Ellu on myös joltisenkin viinaan menevä, sillai sopivasti. Kirjan alussa Ellu siirretään pois oman luokkansa vetovastuusta ja Ellun tilalle erityisluokan opeksi tulee itserakas, paskantärkeä Valo Mäki.

Kirja on hauska ja jännittävä. Henkilöt ovat niin tavanomaisia, ja siksi niin huvittavia. Kivekäs tavoittaa hyvin jokaisen syvimmät ajatukset. Kirjan opettajakaarti herättää ajatuksia kansankynttilöiden jäämisestä historiaan. Nykyään opettajatkin ovat vain ihmisiä.

Oppilaiden joukossa oli tietysti myös yksi toureetikko, niin nykyään aina, kun erityisyydestä puhutaan. Petyin, kun loppujen lopuksi Nea touretteineen jäi varsin pieneen rooliin.

Tykkäsin kirjasta kovasti, ja oli harmi, että se loppui niin nopeasti.

Voisko joku kertoa mullekin, miksi tällä julkaisulla on ollut tänään niin paljon katsojia?

Gard Sveen: Raskaat varjot

Raskaat varjot oli aika raskasta luettavaa. Alkuun tuntui, että henkilöitä on aivan tolkuttomasti, ja niistä meni pää pyörälle. Vähitellen kunkin rooli selkiytyi ja aloin pysyä kärryillä. Kirjassa hypitään sotavuosien (1939–1945) ja nykypäivän (2003) välillä Norjassa, Ruotsissa ja Saksassa. Nykypäivä on random valinta, koska kirja on kirjoitettu 2014. Sotavuosissa ollaan ensin sodan loppuvaiheissa, sitten alkuvaiheissa. Onneksi joka luvun alussa kerrotaan, mitä vuotta eletään.

Nykypäivässä sympaattinen norjalaispoliisi Tommy Bergmann joutuu selvittelemään metsästä löytyneiden luurankojen henkilöllisyyttä ja alkuperää. Heti luurankojen löytymisen jälkeen tapahtuu murha, jonka Bergmann yhdistää menneisyyden tapahtumiin. Sotavuosien aikaan kuvataan norjalaisen vastarintaliikkeen toimintaa. Päähenkilönä on kaunis Agnes, jonka silmin sota-aikaa katsellaan.

Kirja on aivan älyttömän hyvin kirjoitettu. Ilmankos se voitti Lasiavain-palkinnon 2014. Sotavuosista kertovat luvut on kirjoitettu senaikaista kieltä käyttäen. Tommy Bergmannin yksityiselämäänkin ehditään paneutua, eikä se ole mitään kaunista luettavaa. Asiat jäävät vaiheeseen, onneksi Bergmannille on jatkoa jo olemassa.

Steinar Bragi: Sumu

Perin eriskummallinen kirja. Takakannen mukaan Politiken-lehti on antanut kirjalle arvion: "Nerokas psykologinen trilleri",

Neljä niin sanottua nuorta aikuista, siis kaksi lapsetonta pariskuntaa, retkeilevät Islannin jäätiköiden tietämillä. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Auton hajotessa Hrafn ja kumppanit majailevat erikoisen, vanhan pariskunnan talossa. Tunnelma on omituinen, ja tyypit itsekin tiedostavat sen. Tarinaa viedään eteenpäin vuorollaan kunkin näkökulmasta.

Kirja muuttuu suorastaan ällöttäväksi ja alkaa mietityttää, ollaanko jo hämärän rajamailla. Ollaan.

Kirjan loppuratkaisu on tavallaan selvä, tavallaan hyvin epäselvä. Kirja piti hyvin otteessaan, vaikkei olekaan perinteista dekkarikirjallisuutta, jota yleensä luen.

Rake Tähtinen: Musta joulu

Yksi sana kustantamolle: oikoluku. Pielessä ovat niin partisiippien aikamuodot kuin kongruenssi, viittaussuhteet, omistusliitteet ja relatiivipronominin valinta, puhumattakaan törkeän ontuvista metaforista, joita kirjailija viljelee kosolti joka kappaleessa. Siis tekstin jokaisessa kappaleessa. Myötähäpeä. Lauseenvastikkeita ei osata käyttää, vaan niiden avulla muodostetaan suht käsittämättömiä lauseita. Kielteisessä passiivissa käytetään tuplapassiivia. Ylipäätään lauserakenteet ontuvat, ja monet lauseet saa lukea useaan kertaan, ennen kuin sisältö aukenee. Kirjassa on tehty suunnilleen kaikki mahdolliset kielioppivirheet, mitä olemassa on.

Jos edellä mainituista seikoista ei piittaa, niin käsissä oli ajankohtaan passelisti istuva kirja. Musta joulu istuu niin ajankohtaan kuin vallitsevaan säähänkin. Kirjan juonessa ei ole valittamista, se on mielenkiintoinen ja tarina kulkee sujuvasti. Henkilöt ovat sympaattisia ja kiinnostavia. Pääosassa on rikoskomisario Petri Petäjäniemi, eronnut kuusivuotiaan tyttären isä. Muutama nainen murhataan ja sitäpä sitten selvitellään. Jotkut juonenkäänteet ovat kovin ilmeisiä, toiset jäävät hämäriksi. Juoni on kuitenkin olemassa.

Latteisiin metaforiinkin alkaa tottua kirjan puolivälissä. Poliisien keskinäinen huumori ei tylsyydessään lukijaa naurata. Jotain tässä kirjassa kuitenkin oli, ja aion lukea seuraavatkin osat Petäjäniemen seikkailuista. Tämä opus oli vuodelta 2008, sarjan uusin teos ilmestyi kai tänä syksynä. Toivoa sopii, että kirjoitustaidoissakin tapahtuu kehitystä sarjan edetessä.

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

Heti kirjan alussa mietitytti, sijoittuvatko tapahtumat länsirannikolle, kun henkilöiden niminä on Lotte, Laura, Anette, Mona, Julia, Jessica, Mirinda, Mia, Rob, Beata, Rosa... No eipä sijoitu, vaan kuten myöhemmin käy ilmi, Joensuuhun. Vähän pyrskähdytti siinä kohtaa. Vaikka nykyään varmaan Joensuussakin on kansainvälistytty, sopisi kyseinen nimikaarti paremmin rannikon tuntumaan.

Epäloogista on sekin, että kirjassa Väinö on Väiski, Petteri on Pete mutta Rob on Rob. Kun Robin sukunimi vielä on Peura, veikkaan, että elävässä elämässä Robista tulisi nopeasti Roope tai Roppe. Kirjassa hän on silti koko ajan Rob. Suomalaisen suuhun erittäin vaikeasti lausuttava nimi ja vielä Joensuussa. Hah.

Kirjan juonta ei ole turhaan kehuttu (mm. http://kristankirjat.blogspot.fi, http://luminenomena.blogspot.fi/). Onhan se monisäikeinen ja henkilöitäkin kunnioitettava määrä. Väiski, Rob ja Maria ovat poliiseja, jotka selvittelevät, mihin kymmenvuotias Mia katosi liikuntakerhon jälkeen. Monta toisiinsa kietoutuvaa tarinaa kulkee kirjassa päällekkäin. Yksi tarina ei kietoudu, vaan pyörii täysin irrallisena ja käsittämättömänä välissä (kahden open hiljalleen viriävä suhde). Se herättääkin epäilykset, että tietyn tyypin on pakko olla jollain tavalla osallisena asiaan, koska miksi tällaista mitäänsanomatonta soopaa muuten edes kerrottaisiin.

Tästä on tulossa oikein kirjasarja takakannen mukaan. Hyvä niin, koska moneen kaappiin jäi luurankoja pölyttymään. Ehkä seuraavissa osissa paneudutaan niihinkin.

Suosittelen. Ihan hyvä juoni ja kohtuullisen yllättävä loppukin. Tosin joitakin asioita jäi auki, eikä niihin varmaan jatkossakaan palata. Kirjailijan pitäisi muistaa, että vaikka hän ajatuksissaan tietää syyt ja seuraukset, eivät ne lukijalle kertomatta kirkastu.

Arnaldur Indriðason: Muistin piinaamat

Jo kolmastoista islantilaisen Arnaldur Indriðasonin poliisiromaani. Ihanat, karut Islannin maisemat ja jurot islantilaiset.

Päähenkilö Erlendur katosi jokunen kirja sitten lapsuutensa maisemiin. Kirjailija taisi haluta lopettaa sarjan, mutta tuli sitten katumapäälle. Jälleen ollaan nimittäin Erlendurin nuoruusvuosissa, vuodessa 1979. Muistaakseni Erlendurin poliisitoveri Marion Briem kuoli, kun oltiin nykyajassa. Tässä kirjassa hän on kuitenkin nuori ja virkeä, kuten Erlendurkin.

Erlendur tosin on aina perusluonteeltaan synkeä, mikä johtunee lapsuuden traumasta. Erlendurin veli katosi lumimyrskyssä, eikä tapaus jättänyt koskaan Erlenduria rauhaan. Sen takia hän aina poliisinakin kiinnostuu vanhoista katoamistapauksista, ja selvittelee niitä päivätyönsä ohella.

Tässäkin kirjassa on tuore murha, ja sen rinnalla kulkee nuoren tytön katoaminen neljännesvuosisataa aikaisemmin. Erlendurille ei tuota tuskaa ratkaista molemmat tapaukset.

Kirja on taas ihanan verkkainen, hiljalleen etenevä. Kirjan tapahtumat aukeavat lukijan eteen harmaina, mutta silti kiinnostavina.

Suosittelen lämpimästi.

J. M. Ilves: Nukkekoti

Uuden dekkarisarjan aloitus. Takaliepeessä lukee: "J. M. Ilves on kirjailijanimi, jonka takaa löytyy kaksi nimettömänä pysyttelevää ammattikirjailijaa." Tuo ei välttämättä ole mikään meriitti, mutta täytyy todeta, että toimii. Muissa Pohjoismaissahan on jo ihan yleistä, että parhaat dekkarit ovat parivaljakoiden tekemiä. Ja usein kirjoittajapari piiloutuu salanimen taakse.

Nukkekoti on ensimmäinen osa Sorjonen-sarjasta. Kari Sorjonen on KRP:n etsivä, jolla on juuri sellaisia superkykyjä, kuin amerikkalaisten tv-sarjojen päähenkilöillä. Ja toki myös brittien Sherlock Holmesilla. Kotioloissa Sorjonen on oman elämänsä Watson. Sympaattisen tuntuinen tyyppi. Sorjonen muuttaa kirjan alussa vaimoineen ja lapsineen iloiseen Itä-Suomeen, vaimon juurille. Komitatiivista huolimatta Sorjonen ei ole mormoni ja lapsiakin on vain yksi, näsäviisas tytär.

Kirjan kansikuvasta päätellen Sorjonen on päätynyt jo elokuvaksi. Kirja onkin oivaa leffa-ainesta. Minua ärsytti kirjan lyhyys ja leffamainen leikkaus. Asioita olisi voinut penkoa ja ihmisiä esitellä tarkemminkin. Nyt paljon jäi kuvan varaan.

Nukkekoti-kirjan nimeen viittaavat tapahtumat jäivät lukijan mielikuvituksen varaan. Hyvähän se on, että aivoille annetaan töitä. Toisaalta se tekee kirjasta laimean. Pituutta olisi saanut lisää tapahtumien tarkemmalla kuvaamisella. Nyt jäi sellainen olo, ettei kertoja itsekään oikein tiedä, mitä lammen rannalla oikein tapahtui. Myös henkilöiden kuvauksesta jäi puuttumaan jotain. Olihan siellä, miehiä ja naisia.

Myöhempien tapausten leväperäisen kuvauksen valossa lukijaa ottaa pattiin myös se, että kirjan prologissa eräs yksittäistapaus kuvataan erittäin tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Skandinaavisten dekkareiden suurkuluttaja on tottunut siihen, että prologissa kuvatut tapahtumat johdattelevat kirjan juoneen tavalla tai toisella. No, Sorjosessa ei johdattele, vaan se jää täysin irralliseksi. Lukija toki yrittää kokemustensa ohjaamana etsiä yhteneväisyyksiä, mutta jää vaille niitä.

Suosittelen kuitenkin. Ja odottelen jatkoa.

*Lisäys: Muna kävi neuvomaan taas kanaa. Oli googlettanut Sorjosen ja niinhän se on, että kirjat on kirjoitettu tv-sarjan pohjalta. Plääh. Tv-sarjassa on viisi osaa, joista viimeisen nimi on Loppupeli. Samanniminen kirja ilmestyy Nukkekodin jälkeen seuraavana. Logiikka? Luovutan.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sorjonen

Olle Lönnaeus: Pelivelka

Lönnaeuksella on uusi sankari, poliisi Jonny Lilja. Jonnylla on vaikeuksia pysytellä rehellisenä poliisina, koska hän on uhkapeliaddikti. Kirja keskittyykin Jonnyn paheen ympärillä pyöriviin tapahtumiin. Jatkoa on jo tulossa, jokohan siinä tapahtuisi muutakin.

Jonnylle käy aika ikävästi, kun hän rypee peliveloissaan. Velkojia karttaessaan hän ratkaisee ohimennen kadonneiden neitokaisten arvoituksen lomailevan poliisin, Eva Strömin kanssa.

Ihan kelpo luettavaa.

Gabriella Ullberg Westin: Juoksupoika

Murha Hudiksvallissa -sarjan toinen osa. Pääroolissa kotiseudulleen palannut poliisi Johan Rokka, joka on nuoruudessaan ollut aikamoinen kriminaalinalku, ja saa Hudiksvallissa jatkuvasti muistutuksia aiheesta. Johan palasi kotiseudulleen poliisiksi selvittääkseen, mihin hänen tyttöystävänsä Fanny katosi lakkiaisiltanaan kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.

Kirjassa Fannyn kohtalo toisintuu, ja lakkiaisiltana surmataan nuori tyttö samalla paikalla, missä Fanny katosi. Pikkukaupungissa on yllättävän viriili rikollisliigaverkosto, joka lienee sekaantunut asiaan.

Johan ei onneksi katsele naisia ihan niin paljon kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Hän osoittautuu ihan sympaattiseksi tyypiksi. Kirjan lopussa rikoksetkin selviävät, ainakin melkein kaikki. Sarjaan lienee luvassa jatkoa. Toivottavasti, koska tämä oli todella hyvää luettavaa.

Stuart MacBride: Pahan postia

Kammottava, ällöttävä, hirvittävä kirja. Äärettömän sujuvaa, kuvailevaa kieltä. Rakenteeltaan kirja sopisi todella hyvin tv-sarjaksi tai -elokuvaksi.

Päähenkilö oli erittäin kiinnostava poliisi Ash Henderson. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Englantiin ja Skotlantiin. Ash on aika väkivaltainen tyypilliseksi brittipoliisiksi, ja poliisilaitoskin korruptoituneempi kuin aavistin.

Ashilla ei mene kovin hyvin. Tytär on joutunut vuosia aiemmin hullun sarjamurhaajan kynsiin, mutta Ash ei ole kertonut siitä kellekään. Muutenhan hän ei voisi jatkaa tapauksen tutkimista. Loppujen lopuksi Ash aiheuttaa omalla, väkivaltaisella toiminnallaan rakkaan perheenjäsenensä kuoleman.

Juoneltaan aika raskas kirja siis. Kuitenkin hyvin kirjoitettu, suosittelen.

MacBridelta on tulossa toinen kirja, jossa myös seikkailee Ash Henderson. Toivoinkin, että tämä olisi sarjan alku.

Thomas Rydahl: Erakko

Lupaavaa, kun kirjailija on pohjoismainen. Valitettavasti kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin aurinkoiseen etelään (Kanariansaarille?). Päähenkilö oli tanskalainen, joka oli syystä tai toisesta ajautunut etelään jo aikoja sitten. Kirja eteni  v e r k k a i s e s t i  mañana-tyyliin. Henkilöitä oli paljon ja heidän suhteensa toisiinsa epämääräinen. 

Kirja eteni niin hitaasti ja epäuskottavasti, että lannistuin jo alle sata sivua luettuani. En siis päässyt koskaan näkemään, kun alkoi varsinaisesti tapahtua. Tai alkoiko. Kirja on trilogian ensimmäinen osa, joten hidasta elämää kaipaaville on vielä paljon lystiä tarjolla. Minä skippaan.

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää

Sympaattisen rikoskomisario Antti Hautalehdon seikkailut Porvoossa jatkuvat tässä kirjassa. Vapaa-ajallaan Hautalehto viettää sopuisaa, onnellista arkea Leenansa kanssa. Työssään hän joutuu toinen toistaan huimempiin seikkailuihin.

Kirjan juoni ei ollut kovin spesiaali, mutta Rönnbackan sujuva ja huumoria tihkuva kirjoitustapa tekevät lukemisesta kuitenkin nautinnollista. Hautalehdon rikostoverit eli työkaverit poliisissa ovat aikamoisia persoonia itsekukin.

Suosittelen lukemaan koko sarjan.

Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

Kirja on jatkoa viimevuotiselle Lohjan poliisissa palvelevan Hanna Vainion seikkailuille. Päähenkilöllä on niin hajuton ja mauton nimi, että piti tarkistaa kirjan takakannesta, mikä se olikaan. Tykkäsin ensimmäisestä kirjasta kovasti. Tämä jäi vähän laimeammaksi kokemukseksi.

Kirjan nimi Jäätyneet kasvot lienee jatkoa ekan kirjan nimelle Kasvot pinnan alla. Koska kasvot on nostettu nimen kautta kohosteiseksi teemaksi, herää lukijan epäilys kasvojen omistajasta niiden kohtalon paljastuessa.

Yllättäviä käänteitä kirjasta ei kyllä puuttunut. Päähenkilön poliisikoira haavoittui kesken kaiken ja sai muutaman päivän saikkaria. Sillä aikaa tapahtumat etenivät omalla vauhdillaan, vaikka kerronnan kannalta keskeiset tyypit makasivat kotisohvalla. Kauhean kätevää. Loppuratkaisu oli tavallaan yllättävä.

Kirjassa liikutaan Lohjalla ja Sammatissa. Paljon tuttuja paikkoja. Erityisesti pidin siitä, että yksi henkilöistä asui Nummentakana. Paikallisille Nummentausta on Nummentausta, vaikka kaupunginosilla on nykyään tilannimistä muodostetut viralliset nimetkin, kuten Metsola tai Gunnarla. Ja Nummentakana oli vielä taivutettukin oikein!

Suosittelen eritoten paikallisille.

Kristina Ohlsson: Mion blues

Ennen kirjan lukemisen aloittamista piti käydä katsomassa, mitä pidinkään aiemmasta osasta Lotus blues. Muistini on niin kovin lyhyt. En näköjään pahemmin pitänyt Lotus bluesista. Pidin siitä jopa niin vähän, että Mion bluesin aloittaminen tuntui vastenmieliseltä.

Jotakin on tapahtunut näiden kahden kirjan välissä. Mion blues on erittäin jännittävä, yllättävä ja nopeatempoinen. Sitä ei malta laskea käsistään.

Päähenkilö Martin Brenner ei enää vaikuta niin ylimieliseltä ja seksistiseltä törpöltä kuin Lotus bluesissa. Hän ei enää myöskään pyri sänkyyn aivan kaiken kanssa, mikä liikkuu. Omahyväisyyskin on karissut matkan varrella. Kirjassa briiffataan lukija niin hyvin tapahtumiin, että edellisen osan lukeminen ei ole lainkaan välttämätöntä. Martinin työkaveri Lucy on edelleen kuvioissa mukana, myös vapaa-ajalla.

Martinin menneisyys tulee iholle jännittävinä, suorastaan uskomattomina tapahtumina. Amerikkalaisen kovaksikeitetyn dekkarin piirteitä löytyy tästäkin kirjasta kosolti, ja ne tuovat tapahtumiin tiettyä epäuskottavuutta.

Kirjan tapahtumien johtaessa vähitellen kohti kaiken selviämistä luulee lukija tietävänsä, mistä on kyse. Ehei, pieleen menee. Yllättäviä käänteitä riittää tappiin asti.

Suosittelen. Suorastaan hengästyttävää luettavaa.

Peter James: Kuolemaan asti sinun

Olen näköjään Peter Jamesin Roy Grace -sarjan edellistä osaa lukiessani avautunut huolella kaikista ärsyttävistä asioista näissä kirjoissa (Kuolema merkitsee omansa). Tässä kirjassa ne eivät vaivanneet ollenkaan niin paljon. Johtuu ehkä siitä, että tässä opuksessa solmitaan todella monta langanpäätä.

Roy Gracen ammoin kadonnut vaimokin havahtuu koomastaan sen verran, että saa paljastettua Roylle olleensa tälle avioliiton aikana uskoton toisenkin kerran. Royn naiivius karisee kertaheitolla.

Tässä sarjan kahdennessatoista kirjassa juoni on taas kerran omaperäinen. Lukija jää tällä kertaa ihmettelemään, miten typerä englantilaisnainen voi ollakaan. Kantavana juonena on enkkunaikkonen, joka haluaa rikkaisiin naimisiin ja vielä enemmän rikkaaksi perijättäreksi. Sivujuonena tavataan kaikki vanhastaan tutut kriminaalit niin Englannista kuin Amerikoistakin.

Lukija palkitaan niin loistavilla juonenkäänteillä ja asioiden selviämisillä, että kyllä on kannattanut roikkua sarjan kannoilla. Valitettavasti en nyt ala kertoa parhaita paloja, vaikka mieli tekisi.

Lukekaa koko sarja alusta saakka.


Kaupanpäällisinä söpö kissakuva.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Pitihän Ritvaseen tarttua, kun se joka puolelta kimpoili esiin (Jussi Valtonen: Siipien kantamat).

Antti Ritvasen Miten muistat minut kertoo tyypistä, joka opiskelee kirjallisuutta, on kirjailijan poika ja haluaisi itsekin olla kirjailija. Kirjan kirjoittaminen on kirjan kantava teema, jonka ympärille kaikki kietoutuu. Kuuluisa äiti kirjoittaa itse itsestään kirjaa, poika kirjoittaa äitinsä miesystävästä ja samalla äidistään.

Kirjaa lukiessani harhauduin miettimään, että vaikka tykkäänkin tosi paljon lukea kirjoja, en haluaisi kirjoittaa itse kirjaa. Pidän siitä, etten kirjaa aloittaessani voi tietää, miten kirja loppuu. Ja vaikka kirja ei loppuisikaan siten kuin haluaisin sen loppuvan, en osaisi itse kirjoittaa yhtään paremmin. En myöskään jaksaisi kirjoittaa tyhjänpäiväistä jaarittelua, joka ei näytä vievän juonta yhtään eteenpäin. Vaikka itse pidänkin hyvin taustoitetuista henkilöistä, ei kärsivällisyyteni riittäisi kirjoittaessani moiseen.

Miten muistat minut on armollinen lukijalle. Kirjassa kertovat elämästään vuoroin äiti, kirjailija Marjatta ja vuoroin poika, Jesse. Marjatan osuudessa Marjatan ja hänen suuren rakkautensa Linden nimet on muutettu sellaisiksi, minä ne esiintyvät Marjatan omaelämäkerrassa. Marjatan osuus on varmuuden vuoksi painettu vielä erilaisella fontillakin kuin Jessen osuus. Näin hitaampikin lukija pysyy kärryillä siitä, kuka kulloinkin kertoo. Samat tapahtumat tulevat usein kerrotuiksi kahteen kertaan, sekä äidin että pojan näkökulmasta. Tällainen tarkoituksellinen toisto tuntuu välillä puuduttavalta, koska puuttumaan jää, miksi tapahtumat on toistettu. Yleensä tällaisessa kerronnassa on joku pointti ja tapahtumien kannalta olennaista jännitettä.

Kirjan hahmot ovat suomalaisjulkkiksia ja välillä tulikin aavistuksenomainen ahaa-elämys jostain lööpeissä nähdystä. Hahmoihin on luultavasti koottu tällaisten pikkujulkkisten stereotypioita.

Kahlattuani urhoollisesti paksun kirjan loppuun olisin toivonut enemmän tunteenpurkauksia ja suuria paljastuksia. Niitä ei tullut.

En siis oikein pitänyt tästä kirjasta. Toisaalta, en useinkaan pidä kirjoista, jotka eivät ole dekkareita. Miten muistat minut on luultavasti oikein hyvä oman lajinsa edustaja, vaikka se ei minua viehättänytkään.

Anne Holt: Tuntematon uhka

Uusi Hanne Wilhelmsen -dekkari Holtilta vuosien tauon jälkeen. Holthan aloitti Hanne Wilhemsen -sarjansa jo 1990-luvun alussa. Hanne oli tiukka oslolaispoliisi, joka ajoi prätkällä eikä pelännyt mitään. Jossain vaiheessa Hannen pitkäaikainen rakastettu Cecilie sairastui syöpään ja kuoli. Ceciliestä ei tiennyt juuri kukaan Hannen työkavereista, koska lesbopoliisia ei olisi katsottu hyvällä.

Hannen viettäessä suruaikaa Holt toi kirjoihinsa uuden sankarittaren, psykologi Inger Johanne Vikin. Kirjoissa on osin samoja henkilöitä, kuten jättiläismäinen poliisi Billy T., jolla on kuusi lasta yhtä monen naisen kanssa. Inger Johanne Vik -sarja päättyi erittäin dramaattisesti ja ainakin minut täysin yllättäen.

Hanne Wilhelmsen palasi sen jälkeen poliisitehtäviin ja joutui ennen pitkää työtehtävässään ammutuksi ja sen seurauksena pyörätuoliin. Tämän jälkeen hän erakoitui kotiinsa eikä suostunut tapaamaan enää ketään entisistä työkavereistaan. Hannella on vaimonsa Nefiksen kanssa tytär Ida.

Kirjan alkaessa edellisen Hanne Wilhelmsen -kirjan ilmestymisestä on kulunut kymmenkunta vuotta. Myös kirjassa vuosia on vierähtänyt yksitoista. Hanne tapaa pitkästä aikaa Billy T.:n, jolla on ongelma. Hanne on myös suostunut palaamaan töihin, eli tutkimaan selvittämättömiksi jääneitä rikoksia kotoaan käsin. Avukseen hän saa pakko-oireista kärsivän poliisi Henrik Holmen. Henrik on omalla tavallaan hyvin erikoinen, kuten Hannekin. He tuntuvat ystävystyvän.

Kirjan teemana on tylsähkösti muslimien harrastama terrorismi. Tosin siihen on saatu uutta ryhtiä, eikä kaikki olekaan sitä, miltä näyttää. Kirjan henkilökuvaus on tarkkaa ja mielenkiintoista, ja on suuri pettymys, kun kirja päättyy aivan liian pian. Siltä ainakin tuntuu. Voisin ahmia Holteja aamusta iltaan.

Kirjan loppu jättää onneksi aavistuksen siitä, että ehkä jatkoa vielä seuraa. Tosin Holtilla on tapana jättää loppu epämääräisesti roikkumaan, vaikkei jatkoa seuraisikaan.

Suosittelen. Erittäin kovasti suosittelen.

John Verdon: Painajaisuni

Pitkästä aikaa ennätin lukea omavalintaisen kirjankin. Aika on mennyt tenttikirjojen parissa.

Verdonin kirjassa ollaan taas maaseudulla, Catskill-vuorilla, missä entinen rikostutkija Dave Gurney nykyään asustaa. Gurney on jäänyt eläkkeelle poliisihommista, mutta se ei estä häntä auttamasta poliisivoimia aina, kun pyydetään. Ja koska Gurney on aikamoinen legenda, niin häntähän pyydetään.

Tällä kertaa Gurney on lähdössä vaimonsa Madeleinen kanssa lomalle Vermontiin, hiihtämään ja lumikenkäilemään, kun vanha poliisikaveri tulee yllättäen vieraisille ja ehdottaa pientä murhanratkaisutehtävää. Koska murhapaikka on sopivasti matkan varrella, ei Gurney voi kieltäytyä.

Ja sitten ratkotaan murhia. Kirja on monin paikoin epäuskottava, esimerkiksi murhien tekotapojen tai kaikenlaisten teknisten välineiden suhteen. Asioita ei avata riittävän tarkasti, jotta ne muuttuisivat uskottavammiksi. Paljon jää myös hämärän peittoon.

Yleisvaikutelma kirjasta oli: laimea. Paljon mielenkiintoisia tapahtumia ja sivujuonteita, mutta yhteenpunominen jäänyt vähän vaiheeseen.

Koska Verdon on kuitenkin sujuva kirjoittaja, on kirja ihan hyvää luettavaa.

Jari Tervo: Layla

Jopas on mukaansatempaava. Meinasi ruuanlaitto unohtua. Otettu Viikon laina -hyllystä, joten pitääkin lukea ripeästi.

Christopher Gillberg: Touretten oireyhtymä

Luin kirjan kesällä 2011, ja uudelleen saman vuoden syksyllä. Perheenjäsenellä oli vastikään todettu Touretten oireyhtymä. 

Perheessä meni pitkään, ennen kuin ymmärsimme, että lapsen käytöksessä oli jotain poikkeavaa. Tai että erikoinen käytös oli jotain, millä on oma diagnoosinsa. Kun erikoinen käytös on jokapäiväistä, siihen tottuu ja turtuu, eikä sitä pidä enää erikoisena. 

"Henkilö itse ja hänen ympärillään olevat ihmiset eivät usein lainkaan havaitse lieviä tai kohtuullisen vaikeitakaan nykimisoireita. He tietävät, mitkä tekijät laukaisevat niitä, ja toisaalta lievät nykimisoireet ovat niin tavallisia, että niitä ei pidetä 'oireina' tai 'poikkeavuuksina'. Toisinaan ympäristö ei kiinnitä huomiota melko selväänkään nykimiseen. Oireet nähdään vasta kun joku ulkopuolinen, esimerkiksi lääkäri tai psykologi [tai neurologi!] huomaa ne ja kertoo niiden olemassaolosta."

 

Ehkä masentavin kirja ever. Manaa ikävyyksiä, hankaluuksia, toivottomuutta. Jos asiat ovat huonosti, älä masennu, ne voivat olla huomenna vielä huonommin. Tiukkaa faktaa täynnä kurjuutta.

Täydennys 2024: Kirja valmentaa hyvin siihen, mitä on edessä, kun perheenjäsenellä diagnosoidaan Touretten oireyhtymä. Nykyään Touretten oireyhtymä tunnetaan nimellä yhtäaikainen äänellinen ja motorinen monimuotoinen nykimishäiriö. 

Leena Nurmi & Kirsi Pesonen (toim.): Elämää Touretten oireyhtymän kanssa

Tarinoita perheistä, joiden perheenjäsenellä on Touretten oireyhtymä. Lämpimiä, elämänmakuisia tarinoita. Tuntuu kirjoitettuna paljon rankemmalta kuin elettynä.

Raine Valli & Leena Isosomppi (toim.): Opetusharjoittelun uudet mahdollisuudet

Mielenkiintoista luettavaa. Varmuus siitä, että luokanopettajakoulutus ei ole mun juttuni, kasvaa. Ehkä seuraavassa elämässä tiedän nuorempana, mitä haluan.

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Huomaavainen murhaaja

Takakannen mukaan kirja päättää sairaanhoitaja Nina Borgista kertovan sarjan. En voi sanoa olevani pahoillani, koska en alun alkaenkaan päässyt sarjan makuun.

Nina Borg seikkailee aina jossain kehitysmaassa, tällä kertaa Manilassa. Nina ja poliisi-Søren ovat löytäneet toisensa ja haparoivat parisuhteen aloittamisen kanssa.

Ei tästä keksi oikein mitään sanottavaa, hyvää tai huonoa. Ei hyvällä tahdollakaan. Päähenkilöt ovat suorastaan kuolemattomia ja kykenevät ihmetekoihin. Erittäin epäuskottavaakin siis.

Gabriella Ullberg Westin: Yksinäinen perhonen

Yksinäinen perhonen aloittaa Murha Hudiksvallissa -sarjan. Pääosassa on poliisi Johan Rokka.ja tapahtumapaikkana Hudiksvallin pikkukaupunki Ruotsissa.

Johan Rokka on kotoisin Hudiksvallista, mutta on asunut aikuisikänsä muualla ja muuttanut vastikään takaisin kotikaupunkiinsa. Heti hänen palattuaan murhataan hänen vanhan futiskaverinsa vaimo. Sitä selvitellessä Johan tapaa vanhoja kavereitaan yksi toisensa perään.

Johan ja hänen lähimmät työkaverinsa tulevat tutuiksi ja ovat hyvin kuvailtuja. Todella rasittavaa kirjassa oli se, että Johanilla alkoi seistä kenet tahansa naisen nähdessään ja hän alkoi heti suunnitella, miten saisi naisen sänkyyn kanssaan. Kirjassa myös kuvaillaan sänkyepisodeja seikkaperäisesti, vähempikin olisi riittänyt. Kirja olisi toiminut oikein hyvin ilmankin näitä seksikohtauksia, ehkä se olisi ollut jopa parempi.

Vähän hämmentävää oli myös se, että lähes jokaisella kirjan henkilöllä oli jotain terveysongelmia. Vatsaa väänsi ja oksetti, huimasi ja heikotti. Mielessä välähti jo aavistus joukkomyrkytyksestä.

Mutta oli tämä siis oikein hyvä ja nopsasti luettu kirja. Seuraavaa osaa odotellessa (sen voi jo varata kirjastosta).

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Tartuin tähän kirjaan, koska pidin Valtosen Finlandia-palkitusta kirjasta He eivät tiedä mitä tekevät. Siipien kantamat on vanhempaa perua, ohuehko kirja, joka kertoo lukion äidinkielenopettaja Juhanista. Juhani rakastuu yhteen oppilaistaan, vaikka tietääkin sen olevan kiellettyä. Juhani on hiukan epäuskottava: ei (kai) kukaan miesope juokse kieli vyön alla tyttöoppilaan perässä?

Kirjan ihmissuhteet kiehtovat ja koukuttavat. Aloittavatko Juhani ja Marianne tosiaan suhteen, vai olisiko Juhani onnellisempi ikäisensä naisen kanssa? Miten tarina päättyy?

Valtosen teos Siipien kantamat on vuodelta 2007, liki kymmenen vuoden takaa siis. Kirja on ollut minulla lainassa ja lukupinossani monta kuukautta. Koska palautuspäivä lähestyy, piti siihen tarttua. Kirjassa on kissa nimeltä Antti Ritvanen. Päähenkilö muistelee sen nimisen tyypin osallistuneen joskus kirjoituskilpailuun. Tänään, armon vuonna 2016, käydessäni naapurissa esiintyi juuri televisiossa esikoiskirjailija Antti Ritvanen. Minullahan ei telkkaria ole. Vähän myöhemmin kotona luin Kodin kuvalehteä, jossa esiteltiin Antti Ritvasen esikoisteos Miten muistat minut. Hassua, että juuri nyt, lopulta kirjaan tartuttuani, pomppii Antti Ritvasen nimi esiin joka puolelta. Lienee turha mainita, etten ollut koskaan aiemmin tyypistä kuullutkaan.

Tästä kirjasta pidin kovasti. Pitäisi useammin lukea muutakin kuin dekkareita.

Anders Roslund & Börge Hellström: Edward Finniganin hyvitys

Luotaantyöntävä nimeltään, ja siksi kirja onkin lojunut pinossa, kunnes sitä ei voinut enää uusia. Viimeinen palautuspäivä meni eilen, joten joudun maksamaan sakkojakin. No, oli se sen arvoinen. Nimestään huolimatta kirja oli mielenkiintoinen ja jännittäväkin.

Päähenkilönä häärää poliisi Ewert Grens Tukholmassa. Aiemman kirjan (Lokero 21) yhteydessä olen sanonut häntä reppanaksi. Tässä kirjassa Ewertille alkaa elämä maistua taas hiukkasen enemmän. Ewertin menneisyys on mielenkiintoinen, mutta siitä tarjotaan vain pieniä palasia. En tietenkään muista yhtään, mitä siitä on aiemmin kerrottu vai onko mitään.

Kirjassa liikutaan taas vankilamaailmassa, amerikkalaisessa kuolemaan tuomittujen vankilassa. Kirjan monet tarinat limittyvät vähitellen toisiinsa. Loppuratkaisu on sangen yllättävä, ja saipa aiemminkin pari kertaa yllättyä.

Tämä oli oikein hyvä kirja.

Caroline Eriksson: Kadonneet

Kirjailija on uusi tuttavuus, kirja oli laihahko. Pariinsataan sivuun oli kuitenkin saatu ahdettua ylenpalttisesti ahdistavaa tunnelmaa.

Kirja lähti oikein hyvin käyntiin psykologisen trillerin tapaan. Greta ja Axel lähtevät mökille tyttärensä Smillan kanssa. Alkumetreillä isä ja tytär katoavat. Ahdistavaa tunnelmaa lisää aavistus siitä, ettei Gretan päässä ole ihan kaikki kohdallaan. Kuka teki kenelle ja mitä, entä miksi? 

Koko ajan ollaan toden ja harhan rajamailla, eikä lukija tiedä, mikä on totta. Jonkin on kuitenkin pakko olla totta. 

Oikein hyvä kirja. 

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha

Paljon henkilöitä, paljon tapahtumapaikkoja, ahdistavia tilanteita. Kirja oli hidas lukea. Pääosassa taas sairaanhoitaja Nina Borg. Tämä kirja kuuluu siis sarjassa ennen kirjaa Satakielen kuolema. Lukemista ei kyllä yhtään haitannut, vaikka järjestys menikin väärin.

Nina Borg, maailman pelastajana itseään pitävä ja miehensä siksi pilkallisesti nimittämä, yrittää taas pelastaa maailman. Pakollinen ahdinkoon joutuva nuorikin on mukana, samoin romanipakolaiset.

Kirjojen teema alkaa olla kovin itseään toistava. Toki tässä kirjassa on omanlaisensa juoni, mutta tarinoiden pääpiirteet ovat aina samat. Ihan hyvää lukemista, mutta vaatii työtä kärryillä pysymisen takaamiseksi.

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Satakielen kuolema

Luettuani kirjan puoleenväliin tajusin harmikseni, että olen missannut edellisen osan ja hypännyt suoraan sarjan kolmanteen osaan. Sinänsä menetys ei ollut suuri, mutta ärsytti kuitenkin. Kirjat ovat "samaa sarjaa", mutteivät kuitenkaan jatkuvajuonisia.

Kirjoissa häärää eräänlaisena päähenkilönä sairaanhoitaja Nina Borg, joka työskentelee Tanskaan tulleiden pakolaisten parissa ja joutuu sitä myötä monenlaisiin selkkauksiin mukaan. Borgin henkilöhahmo jää kuitenkin ohueksi eikä lukijalle herää minkäänlaista myötätuntoa tai kiinnostusta häntä kohtaan. Ylipäätään kirjojen hahmot, myös poliisit, ovat etäisiä ja mieleenpainumattomia. Henkilökuvaus ei ole kummankaan kirjailijan vahva puoli, valitettavasti.

Tässä kirjassa seurataan ukrainalaisen Natašan ja hänen tyttärensä Katerinan taivalta Tanskassa. Takaumissa palataan 1930-luvulle Ukrainaan ja tyhmempikin ymmärtää, että takaumien henkilöillä on jotain tekemistä jonkun Natašan kohtaaman henkilön kanssa.

Juoni on sinänsä hyvä. Lukija jää kuitenkin seuraamaan tapahtumia etäältä sen sijaan, että tempautuisi mukaan.

Christoffer Carlsson: Salaisuudet

Salaisuudet-kirjan pääosassa on jälleen reppana poliisi Leo Junker, hänen mentorinsa Charles Levin ja lukuisia muita poliiseja.

Kirja liikkuu niin monella eri aikakaudella 1970-luvulta nykypäivään, etten pysynyt perässä. Luvut oli aina otsikoitu kulloisellakin vuodella, mutta silti oli vaikea hahmottaa henkilöitä oikeaan aikaan. Menneisyyteen kaivautuminen ei ole järin mielenkiintoista, kun se suuntautuu Berliinin muurin ympärille. Sen ajan salaisuudet ovat tänä päivänä lähinnä naurettavia.

Yllättäen kaikki taas kietoutuu kaikkeen. Ihmiset kytkeytyvät toistensa elämiin, aivan kuin Ruotsi olisi vain pahainen pikkukaupunki.

Kirja oli kuitenkin monin paikoin yllättävä ja hyväkin. Lopussa purettiin salaisuuksia, jotka lukija oli jo arvannut tai tajunnut tapahtumista itsekin.

Olle Lönnaeus: Menneisyyden hinta

Trillerimäinen kertomus Konradin matkasta lapsuutensa asuinsijoille ja omaan menneisyyteensä. Konradin ollessa lapsi hänen äitinsä katosi ja Konrad pääsi asumaan erään pariskunnan luo. Skånelaisessa pikkukylässä elämä ei ollut helppoa etenkään ulkomaalaistaustaiselle.

Kirjassa on erikoinen kerrontatyyli preesensissä. Takaumat ovat sitten mennessä aikamuodossa. Takaumien kautta käydään läpi Konradin lapsuutta ja nuoruutta ja aikuisuuttakin. Konrad itse lähti pikkukylästä jo nuoruusvuosinaan. Konrad on jo keski-ikäinen, joten muisteltavaa riittää. Pikkukylässä asuu yhä Konradin vanhoja tuttuja, joiden kanssa Konradilla on jaettuja muistoja. Konrad joutuu palaamaan kotikyläänsä vanhempiensa kuoltua rikoksen uhreina ja joutuu itsekin epäillyksi.

Kirja oli hidaslukuinen. Jokaiseen aukeamaan mahtui runsaasti pureskeltavaa sisältöä. Konradin menneisyys rakentuu pala palalta. Konrad muistaa jo unohtamiaan asioita.

Mielenkiintoinen ja kiehtova kirja. Suosittelen.

Ikean päditeline on erinomainen kirjateline.

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Hylätyt

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt ovat taas kirjoittaneet yhdessä taattua laatua. Kirjassa henkirikosyksikköä avustava psykologi Sebastian Bergman jatkaa naisten kaatamista ja asioidensa sotkemista. Bergmanin elämä on joskus ollut hetken raiteillaan, mutta vaimon ja lapsen kuoltua tsunamissa Thaimaassa on Bergmanin elämä mennyt alamäkeä.

Bergman on kauan sitten saattanut raskaaksi erään Annan, ja suhteesta syntyi tytär Vanja. Vanja Lithner työskentelee juuri siinä henkirikosyksikössä, jota Sebastian avustaa, ja näiden kahden välien seuraaminen onkin pikku hiljaa käynyt puuduttavaksi. Vanja on vihainen vanhemmilleen ja Sebastianille milloin mistäkin syystä. Vanjan jääräpäisyys tuntuu joskus rasittavalta.

Yksikön johtaja Torkel Höglund repäisee tässä kirjassa ja näyttää jopa onnelliselta. Billy, jonka sukunimeä en muista, meni viime kirjassa naimisiin Mynsä kanssa. Billy taitaa kuitenkin olla rakastuneempi ystäväänsä Jenniferiin kuin tuoreeseen vaimoonsa. Billyllä on salainen pahe, jonka Sebastian tietenkin tietää.

Kirjan henkilöiden elämän seuraaminen vie välillä voiton muiden juonenkäänteiden seuraamisesta. Tässä kirjassa on kyllä ihan hyvä tarinakin. Hylätty tarkoittaa tässä nelosta, ala-arvoista. Siitä seuraakin mielenkiintoisia käänteitä.

Kyllä tätä suositella voi. Lukekaa ihmeessä.

Sara Blædel: Unohdetut tytöt

Takakansiteksti mainostaa, että tätä kirjaa on ylistetty Blædelin parhaaksi tähänastisista. Ja olihan tämä suorastaan erinomaisen jännittävä. Blædel on uskomattoman kekseliäs juonenkäänteiden punoja.

Unohdettujen tyttöjen teemana on niin sanottu vajaamielishuolto eli kehitysvammaisten laitoshoito menneinä vuosikymmeninä Tanskassa. Tai missä tahansa Pohjoismaassa, tuskinpa ne paljoa toisistaan ovat poikenneet. Tässäkin kirjassa suuressa roolissa ovat kaksostytöt, kuten Tremaynen Jääkaksosissakin.

Blædelin Louise Rick -kirjojen välillä kuluu aina vuosia, ja henkilöille ehtii tapahtua paljon sellaistakin, mitä kirjoissa ei kerrota. Tavallaan se on hämmentävää, koska harva kirjailija toimii näin. Tässä kirjassa Louise Rick on uudessa työpaikassa. Edellisen työpaikan pomo on tässä välissä kuollut, mikä kuitataan yhdellä maininnalla. Louisen ihmissuhteissakin on tapahtunut muutoksia, samoin hänen parhaan ystävänsä Camillan. Molemmat puskevat päin uusia tuulia.

Kirja on yllättävä ja vähän kammottavakin. Tai Blædelin mielikuvitus on kammottava. Suosittelen. Lukekaa koko sarja. Tosin näitä voi lukea yksitellenkin.

Sara Blædel: Hyvästit vapaudelle

Aivan älyttömän jännittävä ja mukanaan vievä kirja! Louise Rick jatkaa poliisinhommia Tanskanmaalla. Teemana tällä kertaa ihmiskauppa ja prostituutio.

Louisen lisäksi keskeisessä roolissa on hänen toimittajaystävänsä Camilla ja tämän poika Markus. Mukana kuvioissa myös sympaattinen pappi ja tämän poika, joka on Markuksen paras kaveri.

Mitäköhän kirjasta nyt voisi kertoa, ettei paljasta liikaa. Prostituoituja tuodaan itäblokin maista, niin kuin yleensäkin kirjallisuudessa ja kai todellisuudessakin on tapana. Yhden prostituoidun murhan selvittely käynnistää pitkän ja monipolvisen tapahtumaketjun, joka vie yllättävien tapahtumien kautta surulliseen ja kyyneltensekaiseen iloiseen loppuratkaisuun.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Jokseenkin hyytävää luettavaa. Sopii siis helteelle erinomaisesti viilentävän vaikutuksensa ansiosta.

Kirja kertoo brittiperheestä, jolla on identtiset kaksoset. Täysin absurdisti uskotellaan, että kaksoset ovat niin samanlaiset, että vanhemmatkaan eivät erota heitä toisistaan. Kyllähän tosielämässä lapsilla on naarmuja, rupia, arpia yms. tuntomerkkejä, vaikkei syntymämerkkejä olisikaan.

No, toinen kaksosista kuitenkin kuolee ja siitä kirjan tapahtumat käynnistyvät. Hyytävyyttä kirjailija lisää kertomalla tapahtumista välillä isän, välillä äidin näkökulmasta. Kumpikin on omalla tavallaan kaunainen ja kajahtanut. Tällainen kerronta toimii hyvin, kuten Gillian Flynn todisti Kiltillä tytöllään.

Perhe muuttaa surutyön aikana Etelä-Englannista jonnekin pohjoiseen, Skotlantiin kai. Jonnekin, missä puhutaan gaelin kieltä. Kirja vilisee gaelinkielisiä paikannimiä, joita en osaa lausua. Ärsyttävää. Perheen isä on kotoisin Skotlannista ja niinpä he muuttavat hänen perimälleen majakkasaarelle. Idyllistä, eikös.

Kirja on ahdistava ja hyytävä eikä sitä voi suositella ainakaan identtisten kaksosten vanhemmille, paitsi opettavaisena tarinana. Kannattaa lukea.

Sara Blædel: Vain yksi elämä

Luin heti perään toisen Louise Rick -kirjan. Kirjan alkulehdillä viitataan monesti erinäisiin menneisiin tapahtumiin, jotka saivat minut jo vahvasti epäilemään, että välistä on jäänyt suomentamatta pari osaa. Jonkun ajan päästä viitattiin kuitenkin selvästi edellisen kirjan tapahtumiin. Nähtävästi kirjailija haluaa vain syventää henkilöitään tuomalla esiin, että heillä on elämää kirjan ulkopuolellakin. Ei välttämättä toimi pitemmittä puheitta, eli asiaa pitäisi selventää jotenkin.

Tässä kirjassa teemana ovat kunniamurhat. Ruotsissahan niitä on tapahtunut, koska on paljon maahanmuuttajiakin. Kirjassa valotetaan hyvin myös kunniamurhien taustaa, sitä, miksi niitä tehdään. Kirjan tapahtumien keskiössä ovat yläkouluikäiset tytöt haaveineen. Myös luokkaerot ovat aihe, jota kirjassa sivutaan.

Louise Rickin yksityiselämässäkin tapahtuu mielenkiintoisia asioita.

Ällöttävää oli, että kirjastokirjan välissä oli hiuksia. Paljon hiuksia. Yäk.

Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa

Blædel on minulle uusi tuttavuus. Olin varannut hänen uusimman kirjansa kirjastosta, ja aloittaessani lukemista huomasin alkulehdellä luettelon kolmesta aiemmasta kirjasta, jotka kuuluvat samaan sarjaan. Koska haluan lukea kirjat mieluiten aina järjestyksessä, hommasin ensin aiemmat kirjat ja aloitin ykkösosasta.

Nimimerkki Prinsessa kertoo nettideittailusta. Kirja on ilmestynyt vuonna 2013, eli uusimpia sosiaalisen median kotkotuksia ei silloin vielä tainnut olla käytössä. Blædel on tanskalainen ja kirjakin tapahtuu Kööpenhaminan nurkilla. 

Pääosassa on poliisi nimeltä Louise Rick. Kirja oli aika hyvä ja tapahtumat hyvin kerrottu. Monessa kohtaa mainittiin Louisen tai hänen parhaan ystävänsä Camillan aiemmasta elämästä välähdyksiä ja tapauksia, joista herää epäilys, että sarjaa on julkaistu tanskankielellä enemmänkin jo aiemmin. 

Kirja oli siis muuten luettava, ainoastaan loppu oli täysin lattea. Odottelin vielä viime hetken oivallusta ja paljastusta, mutta kirjailija ei ollut ollut ihan niin nokkela. Kyllä tätä suositella voi kuitenkin. Älkää laittako odotuksia niin korkealle kuin minä tein :D. 

Tällä kertaa kutimen sijasta tarjolla mokkapaloja ja vaniljajäätelöä :). 

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Olen viehättynyt Adler-Olsenin poliisihahmoon, Carl Mørckiin, joka on kaikkea muuta kuin sovinnainen ja tavanomainen poliisi. Mørckissä on erityisen viehättävää se, että hän ajattelee lähimmäisistään kaikkea muuta kuin kaunista ja hyvää. Adler-Olsen kuvailee Mørckin värikkäitä ajatuksia huolella. Mørck oli tavanomaisen omintakeinen tälläkin kertaa.

Muuten kirja oli varsin sekava ja suorastaan pettymys. Kirjan epilogi sijoittui synkimpään Afrikkaan, bantujen ja pygmien maille. Sitten hypättiin Tanskaan ja päähenkilöksi nousikin 15-vuotias romanikerjäläinen Marco. Marcon kautta lukija pääsi romanikerjäläisen nahkoihin, näkemään millaista elämä on, kun ei ole mitään omaa. Vain kerjääminen ja senkin tuotto menee muille.

Marcon hahmosta oli tehty oikein sympaattinen. Poika halusi pois klaanin luota, opiskeli ja luki salaa, kaipasi oikeaa elämää. Marcon lähdettyä omille teilleen seurasi kirjassa loputon määrä takaa-ajoja ja ällistyttäviä kaksintaisteluita, joissa nälkäinen viisitoistavuotias pärjää aseistetuille gansgtereille leikiten. Lukija toivoi Marcolle kaikkea hyvää ja ihanaa, ja moiset tappelut olivat kovin hermostuttavia. Onneksi lopussa pahikset tappoivat toisensa ja Marconkin elämä kääntyi kai parhain päin.

Ennen loppua kirja oli kuitenkin aivan liian pitkä ja sekava. Ja myös erittäin epäuskottava. En oikein tykännyt.

Mørckin yksityiselämä on kuitenkin niin kiintoisassa vaiheessa, että sarjan seuraajan pitää lukea tämäkin kirja.

Cilla & Rolf Börjlind: Musta aamunkoitto

Olen lukenut Börjlindien kaksi aiempaa, Nousuvesi ja Kolmas ääni, maaliskuussa, mutta enpä muistanut niistä enää mitään. Vähitellen mieleen palasi yhtä ja toista. Päärooleissa ovat nuori poliisi, poliisin tytär Olivia Rönning ja ex-poliisi Tom Stilton. Olivian omaa elämää on ruodittu aiemmissa kirjoissa, kaikenlaista hänen alkuperästään ja perheestä on tullut julki. Stilton on ollut hyvä poliisi, mutta ajautunut sittemmin asunnottomaksi ja kadulla elelijäksi. Osin varmaan omasta tahdostaan, koska rahaa ei tältä kulkurilta tunnu puuttuvan. Stilton ei halua palata poliisiksi, mutta tekee kuitenkin poliisinhommia, kun se hänelle sopii.

Tässäkin kirjassa kaivellaan vanhoja tapauksia ja samalla ratkotaan uusia. Pieniä lapsia kuolee, mutta vanhemmat ottavat asian turhan lungisti. Ei vaikuta aivan uskottavalta. Kirjan kantavia teemoja ovat jälleen Ruotsin maahanmuuttokriittiset puolueet ja uusnatsit. Aihe tuntuu olevan ruotsalaisessa kirjallisuudessa kovin pinnalla juuri nyt.

Takakansitietojen mukaan Yleltä tulee syksyllä ekasta osasta, Nousuvedestä, sovitettu tv-sarja.

Muuten hyvin kirjoitettu ja hyvin otteessaan pitävä kirja. Suosittelen.

Christoffer Carlsson: Ääret

En ymmärrä, miksen tykännyt Carlssonin ekasta, Varjot-nimisestä kirjasta. Tässä tokassa kirjassa seikkailee minä-kertojana sama poliisi, Leo Junker. Alkuun en yhtään muistanut, mitä aiemmassa kirjassa oli tapahtunut, mutta pikku hiljaa, vähän autettuna, tapahtumat palasivat mieleen.

Junker on tosiaan minä-kertoja, mikä on aika harvinaista dekkareissa. Kirjassa kerrottiin tapahtumista välillä muidenkin näkökulmasta. Pääjuonen ohella kerrottiin joidenkin henkilöiden, rikollisten, aiemman elämän tapahtumia ja välillä oli hankala pysyä kärryillä siitä, ollaanko nykyajassa vai menneisyydessä. Kirjan tapahtumat nivoutuivat uusnatsi-tyyppiseen liikehdintään Ruotsissa. En paljonkaan jaksanut pohtia poliittista osuutta saati ymmärtänyt siitä, mutta muuten kirja oli hyvä.

Kannattaa lukea, ja aloittaa siitä ekasta osasta!

Melkein kirjan kannen kanssa mätsäävä kudin oli samassa kuvassa kirjan kanssa, mutta kuva katosi jonnekin, joten kuvat ovat nyt erillään :).

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Suomenruotsalainen kirjailija, kirjoittanut ruotsiksi, josta kirja on suomennettu.

Aika hyvä kirja, trillerimäistä jännitystä. Nuori toimittajatyttö muuttaa Pohjanmaalle pieneen kaupunkiin. Kaupungin nimi selvisi googlettelemalla mainittuja paikkoja, tapahtumat sijoittuvat Uusikaarlepyyhyn. Toimittajatyttö Sara on kovin nuori, avuton ja onneton yksilö. Onneksi hän vähän reipastuu kirjan edetessä.

Kaupungissa on tapahtunut murha, jonka selvittely tosin jää sivurooliin. Yhdelläkään kirjassa vilahtavista poliiseista ei taida olla edes nimeä. Pääosassa ovat paikallisen sanomalehden pieni toimitus, naispappi ja ikkunassa roikkuva eläkeläisnainen, joka käy hautausmaalla juttelemassa miesvainajalleen. Sangen hauska kombinaatio.

Kirja oli hauska ja viihdyttävä. Loppuratkaisu oli perin erikoinen ja yllättävä.

Hiukan ärsytti se, etten tiennyt, mikä paikka on Sarek. Yksi henkilöistä lähti konferenssiin Sarekiin. Kuvittelin sen olevan joku kurssikeskuksen nimi tms. lyhennesana. Lopulta googletin ja Sarek onkin pohjoisruotsalainen kansallispuisto. Luulenpa, ettei nimi kuitenkaan ole kovin tunnettu Suomessa, joten asiaa olisi hieman voinut kirjassakin täsmentää. Ei sillä mitään merkitystä ollut, mutta kuiteskin.

Suosittelen. Nopea lukea. Hyvää, kaunista kieltä.

Stefan Ahnhem: Yhdeksäs hauta

Yli viidensadan sivun tiiliskivipokkari. Ahnhemin tutut pollarit Fabian Risk ja Malin Rehnberg ratkovat kaikenlaisia kummallisia rikoksia. Kirjan paksuudesta huolimatta tarinaan jää hämmentäviä aukkoja. En ole varma kyllä siitäkään, oliko Malin viimeksi mukana juonessa.

Kävin tarkistamassa aiemman Ahnhemin kirjan Pimeään jäänyt juonen ja nyt vasta hämmentääkin. Tämän kirjan lopussa Risk päättää muuttaa Helsingborgiin pelastaakseen avioliittonsa. Edellisen kirjan alussa hän oli juuri muuttanut Helsingborgiin pelastaakseen avioliittonsa. Ja kirjat ovat ilmestyneet ruotsiksikin tässä järjestyksessä. En pysy kärryillä. En tykkää.

Kirjassa Yhdeksäs hauta kulkee monta päällekkäistä tarinaa Ruotsissa, Tanskassa ja ties missä maailmankolkassa. Niissäkin on vähän vaikea pysyä kärryillä. Jonkunlainen juonikuvio selviää loppua kohti, mutta osa asioista jää hämärän peittoon. Olin jo sivun 400 tienoilla ihan kypsä lyömään kannet kiinni, mutta tarina senkun jatkui vaan. Syyllisiä tuntui olevan tolkuttomasti ja nekin meni ajatuksissa ihan sekaisin.

Ja sellainen pieni yksityiskohta vähän häiritsi, että Malin oli viimeisillään raskaana odottaen kaksosia. Siitä huolimatta hän kirmasi niin bussin kuin kriminaalien perässäkin ihan sujuvasti. Omakohtaisella kokemuksella voin sanoa, että erittäin epäuskottavaa.

Olihan tämä hyvä, kohtalainen ainakin.

Jenny Rogneby: Leona – Kortit on jaettu

Esikoiskirjailija Jenny Rogneby ylittää odotukset. Kirja on kerrassaan eriskummallisen yllättävä.

Pääosassa on poliisi Leona Lindberg, hänen perheensä ja työkaverinsa. Leonan lapsuudenperhe on lievästi sanottuna oudohko, puoliso taasen tylsä. Leonalla tuntuu olevan keskivaikea asperger eli tunteiden ilmaisussa on haastetta kerrakseen.

Kirja on todellakin yllättävä ja onnistuu yllättämään vieläpä moneen kertaan. Loppuratkaisussakin olisi voinut olla vielä joku koukku. Kirjalle on tulossa jatkoakin ensi vuonna suomeksi.

Kääntäjä ei ihan joka kohdassa ole onnistunut muuttamaan ruotsinkielisiä ilmaisuja suomen kielelle. Pari eniten ärsyttänyttä kirjasin ylös. Alussa pieni tyttö ryöstää pankin. Poliisit miettivät, kuka tyttö mahtaa olla, ja kirjoittavat valkotaululle luultavasti "Vem är flickan?". Kääntäjän mukaan he pohtivat: "Kuka on tyttö?". Nyt oikeesti hei, eiköhän siellä lukisi esim. "Tytön henkilöllisyys?". Tai edes "Kuka tyttö on?".

Toinen ärsyttävä juttu, joka esiintyi kirjassa ainakin puolen tusinaa kertaa, oli savu. Siellä sun täällä haisi esim. olut ja savu. Tai joku haisi inhottavasti savulle. Savunhaju ja tupakan haju ovat nyt menneet vähän sekaisin kääntäjältä. Savun haju olisi täysin irrallinen sivuseikka, mutta tupakan haju sopisi kontekstiin.

Kirja on kuitenkin loistava kaikessa kummallisuudessaan.

Kai Ekholm: Tähtisilmä

Itsenäinen jatko-osa Ekholmin edelliselle romaanille, jossa myös seikkailivat yksityisetsivät Kalju ja Kihara. Poliisi Reinikkakin on ainakin hengessä mukana.

Edellinen romaani oli parempi. Hauska tämäkin oli, mutta kovin laihanlainen. Ohkaisuudestako johtunee, että aukkopaikkoja tuntui jäävän paljon. Moni asia tuntui myös kovin epärealistiselta. Tapahtumapaikkana Helsinki ja Suomenlinna. Toki muuallakin piipahdettiin, mutta en muista enää, missä. Ei siis mainitsemisen arvoinen juttu.

Lukemisen arvoinen kuitenkin.

Arttu Tuominen: Murtumispiste

Jatkoa Tuomisen Muistilabyrintille. Odottelin kirjaa ilmestyväksi kirjastoon, turhaan. Lopulta lähestyin kirjastovirkailijaa kysyen, onko kirjaa tilattu. Jo toinen virkailija otti toiveeni tosissaan, ja jo muutaman päivän päästä sain käydä lainaamassa Murtumispisteen.

Rikosylikonstaapeli Janne Rautakorpi on viettänyt viimeisen vuoden mielisairaalassa, koska hän sekosi edellisen kirjan lopussa. Kirja ottaa hienovaraisesti kantaa siihen, miten mielenterveyspotilaat kotiutetaan heppoisin perustein, ilman kummoisempaa seurantaa. Rautakorpikin on vähällä ottaa hengen itseltään heti kotiinpäästyään.

Nuorella poliisilla Liisa Sarajärvellä on vakavantuntuinen suhde toiseen poliisiin ja hääkellot melkein jo kumisevat. Harmi, sillä elättelin toiveita Sarajärven ja Rautakorven suhteutumisesta.

Kirjassa seikkaillaan niin Suomessa kuin Afrikassa, Itä-Euroopassa  ja Atlantin valtamerellä. Suomessa tapahtumat sijoittuvat virkistävästi Poriin. Helsinki ei olekaan tässä kirjassa maailman napa.

Suosittelen.

RIKOS - 7 rikostarinaa

Nimensä mukaisesti kirja pitää sisällään seitsemän rikostarinaa, kaikki kotimaisilta jännityskirjailijoilta. Kertomukset ovat lyhyitä, novellinomaisia.

Yllätyin kertomusten korkeasta tasosta. Yksikään ei aiheuttanut myötähäpeää. Paras ja yllättävin oli Paulus Maasalon pankkiryöstötarina Ryöstö.

Sen enempää en lähde tarinoita luonnehtimaan. Lukekaa itse. Ohuehko kirja, kevyttä kesälukemista!

Mari Jungstedt: Kullan kallis

Onneksi Jungstedt jatkaa myös tutuksi tulleen komisario Anders Knutaksen kanssa puuhailua, vaikka aloitti uudenkin sarjan. Knutaksen rakkaus kauniin Karinin kanssa kukoistaa. Kaikki rikokset kirjassa tehdään silkasta rakkaudesta. Niin on herkkää ja ihanaa, vaikka veri lentää ja luut ryskää.

Todella hyvä kirja ja ihanat henkilöt. Sympaattinen tarina ja onnellinen loppu.

Kati Hiekkapelto: Tumma

Suomalaisessa poliisissa työskentelevä maahanmuuttaja Anna Fekete on tässä kirjassa kotimaisemissaan, entisessä Jugoslaviassa. Tosin Annan äidinkieli on unkari. Tietoni keskisen Euroopan valtioista ja niiden suhteista ovat kovin hajanaiset. Kirjassa vilisevät unkarinkieliset lausahdukset lähinnä ärsyttävät, koska en osaa edes lausua niitä, saati ymmärrä.

Anna joutuu kotiseudullaan pikku seikkailuun, mutta ratkaisee rikoksen ja pari menneisyyden rikostakin näppärästi. Anna myös rakastuu ja pettyy.

Kirjan nimi Tumma viitannee romaneihin, jotka ovat kirjassa aika keskeisessä roolissa.

Suosittelen. Kevyttä, hyvin kirjoitettua lukemista.

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava

Tämä on ollut lainassa minulla pienen ikuisuuden. Nyt viimeinen palautuspäivä häämöttää, uusia ei enää voi. Plarasin vähän sillä mielellä, että jos en lukisikaan, vaan palauttaisin ja lainaisin joskus uudelleen. Plaratessa kirja näytti sekavalta, hajanaiselta. Emmin. Tartuin sitten kuitenkin ja aloin lukea. Ja voi, miten se veikään mukanaan.

Yhtenä keskeisenä tapahtumapaikkana on Kansalliskirjaston kupolisali. Kirjan kirjoittaja Kai Ekholm on itse Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja (http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016030321209189_uu.shtml). Kirjat näyttelevätkin kirjassa keskeistä roolia. Kirjassa työskentelevää poliisia, juroa Reinikkaa, auttelevat yksityisetsivät Kalju ja Kihara. Mm. näiden typerien nimien vuoksi olin vähällä jättää kirjan lukematta.

Ekholm kirjoittaa hyvin ja luonnehtii henkilöitä taitavasti parilla siveltimenvedon tapaisella toteamuksella. Hahmoista on surullista erota kirjan loppuessa. Kalju, Kihara ja Reinikka ovat todella sympaattisia tyyppejä. Onneksi Kalju ja Kihara hääräävät myös Ekholmin uudessa romaanissa Tähtisilmä, jonka pistin juuri varaukseen kirjastosta. Tätä on saatava lukea lisää!

Kai Ekholm on aika mielenkiintoinen tyyppi myös. Googleta vaikka.

Kirja on tosi hyvä. Lukekaa!