sunnuntai 28. helmikuuta 2021
Belinda Bauer: Katkeamispiste
lauantai 27. helmikuuta 2021
Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina
keskiviikko 24. helmikuuta 2021
Anna-Stina Nykänen: Yksin kotona
Tämän kirjan aika ei ole vielä. Kuka haluaisi lukea pandemiasta, karanteenista ja ahdistuksesta, kun mikään ei ole vielä ohi? Joskus tulevaisuudessa kirja tulee olemaan hyvää ajankuvaa siitä, kun kaikki muuttui.
Yksin kotona koostuu Nykäsen Hesariin kirjoitetuista kolumneista ja muista kirjoituksista. Useimmissa kolumneissa on nostettu esiin jokin ongelma ja kysytty sitten asiantuntijoiden mielipidettä. Ulkopuolisella asiantuntijatiedolla on aina selkeät lähteet, niin kuin pitää ollakin.
Itse pidän kuitenkin enemmän kolumneista, joiden kirjoittaja peilaa omia ajatuksiaan ympäristöönsä: kertoo kokemuksistaan, tuntemuksistaan ja elämästään. Nykänen tuo esiin omia huoliaan, kyllä. Nopeasti hän kuitenkin yleistää ja alkaa kirjoittaa "meistä". Usein Nykänen siirtyy tarkastelemaan tilannetta ulkopuolisena, kirjoittaa nollapersoonassa ja kaivaa esiin asiantuntijan lohduttamaan.
Nykänen esim. kertoo, miten hänen 90-vuotiaan äitinsä käsivarret olivat menettäneet lihaksensa koronakevään jälkeen. Hän ei pitänyt omaa kuntoaankaan kehuttavana. Sen jälkeen asiantuntija toisensa jälkeen kertoo, miten liikkumattomuus vaikuttaa lihaskuntoon ja miten osa kansasta on koronakevään aikana liikkunut. Olisi ollut kuitenkin kiva kuulla myös, miten Nykänen itse ja hänen äitinsä aikoivat kuntoaan kohentaa.
Kaipasin kirjaan lisää omakohtaisuutta yleistämisen ja asiantuntijatiedon sijaan. Asiantuntijoiden kommentteja ovat muutenkin kaikki medialähteet pullollaan. Ihmisten omat ajatukset ja tuntemukset ovat kertomisen ja kirjoittamisen arvoisia. Toki Nykänen kirjoittaa laatujournalismia arvostettuun sanomalehteen, ja se asettaa varmasti rajoituksensa.
Mielipiteissäni näkyy, että luen yleensä toisentyyppistä kirjallisuutta.
tiistai 23. helmikuuta 2021
Sebastian Fitzek: Potilas
Kirja on alusta alkaen suorastaan vastenmielisen raaka, ällöttävä ja väkivaltainen. Jatkoin kuitenkin lukemista, koska lastenmurhaaja Tramnitz on älykkyydessään ja kieroudessaan kiehtova.
Kirjan tapahtumat kietoutuvat kadonneen kuusivuotiaan Maxin ympärille. Maxin isä epäilee Maxin kidnappauksesta Tramnitzia, joka on määrätty vastaavista rikoksista vankimielisairaalaan, ja soluttautuu itsekin sinne selvittääkseen, mitä pojalle on tapahtunut.
Ei ihme, että Fitzek on kotimaassaan Saksassa suosittu jännityskirjailija. Kirja on hyvin kirjoitettu ja juoni kulkee sulavasti eteenpäin kaikista raakuuksista huolimatta. Loppuratkaisuunkin on panostettu ja se kirjoitetaan huolella auki.
maanantai 22. helmikuuta 2021
Jenny Colgan: Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita
Kirja on jatkoa äskettäin lukemalleni Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua -kirjalle. Jos edellisessä osassa Pollyn elämässä kaikki sujui kuin tanssi, on tässä osassa haasteitakin matkassa.
Leipomorakennusten omistaja kuolee, eikä Polly tule toimeen perikunnan edustajan kanssa. Polly rakastaa leipomista, mutta nyt pitäisi myydä vain valmiita, muovipussiin pakattuja leipiä. Polly saa sattumusten kautta potkut ja sitten onkin miettiminen, mistä rahaa revitään.
Edelleen tuntuu, että Pollyn hahmo jää kovin ohkaiseksi. Edellisessä osassa oli sentään tunnetta mukana hukkumistapauksen myötä, tässä kirjassa ryvetään lähinnä negatiivisissa tunteissa. Kaikki hyvä ja onnellinen on ahdettu parille viimeiselle sivulle.
Kirja oli nopeasti luettu hyvä välipala. Majakkasaaren elämää on hauska seurata. Tosin kauhea pettymys seurasi siitä, että menin googlaamaan Mount Polbearnen pikku saaren, eikä siellä mitään majakkaa ole!
Googlasin myös, onko Pollyn tarinalle tulossa jatkoa. Kyllä vain, englanniksi on ilmestynyt jouluun sijoittuva kirja. Eiköhän sekin suomenneta aikanaan. Huomasin myös. että kirjalle Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on myös tehty jatko-osia. Kahden eri sarjan suomennokset on hassusti niputettu yhteen samankaltaisine nimineen ja kansineen, vaikka oikeasti ne ovat ihan eri sarjaa, minkä huomaa lukiessakin. Colgan on ollut erittäin tuottelias, joten toivotaan lisää suomennoksia hänen teoksistaan.
sunnuntai 21. helmikuuta 2021
Stephen Booth: Henkäys vain
Tämän kirjan lukeminen kesti ja kesti. Aina, kun lukemisen joutui keskeyttämään, uudelleen aloittaessa oli hyvin vaikea päästä taas kiinni ja vauhtiin.
Kirjassa poliisi Ben Cooper palvelee nöyränä poliisivoimia. Minua ärsyttää suunnattomasti brittiläisissä kirjoissa esim. lääkäreiden tai poliisien kesken vallitseva vankkumaton hierarkia. Edes vessassa ei saa käydä lupaa kysymättä. Oma ajattelukin on pahasta.
Kirjan kääntäjä Risto Raitio on tehnyt tarkkaa työtä ja perehtynyt huolella kaivos- ja luolastosanastoon. Kirja vilisee sanoja, joiden merkitystä ei Google tunne. Hauskin sana, jota en entuudestaan tuntenut, on sullopussi. Se tarkoittaa kangaspussukkaa, johon esim. makuupussi sullotaan ja jonka suuaukko kiristetään sitten nyörillä. Muita minulle tuntemattomia sanoja olivat esim. kuurma, joka viittaa jonkinlaiseen luonnonmuodostelmaan tai hiulu, joka on ollut köydenpunojan työväline. Sekä paljon kalkkilouhossanastoa, joka ei ole minulle tuttua.
Lukeminen olikin ehkä raskasta osin juuri siksi, että kirja vilisee tuntematonta sanastoa. Sen lisäksi asiat kerrotaan äärettömän pikkutarkasti. Koko kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään kuin noin kymmenellä sivulla.
Lopussa ei edes palkittu sinnikästä lukijaa, vaan kaiken pitkäpiimäisen jaarittelun jälkeen tekijä jäi vähän niin kuin hämärän peittoon.
sunnuntai 14. helmikuuta 2021
Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua
Viehättävä hyvän tuulen kirja, joka kertoo elämästä pikkuruisella saarella, jonne pääsee penkerettä pitkin vain vuoroveden ollessa alhaalla.
Uransa ja ihmissuhteensa kariuduttua konkurssiin Polly muuttaa pienelle saarelle, koska vain sieltä hän löytää rapistuneen asunnon, johon hänellä on varaa. Sattumoisin talo on vanha leipomorakennus ja Polly on aina pitänyt leipomisesta. Näin Polly aloittaa uuden elämän, jossa hän voi elättää itsensä lempiharrastuksellaan. Miehiäkin riittää.
Kaikki sujuu vähän liiankin helposti. Kirja on kepeää luettavaa. Pollyn tarinalle on tulossa jatkoa lähaikoina.
perjantai 12. helmikuuta 2021
Elina Backman: Kun kuningas kuolee
Backmanin esikoisteos on useimmista esikoisteoksista poiketen varsinainen tiiliskivi. Jostain syystä esikoisteokset usein ovat laihanlaisia, vähän niin kuin ujosti kirjoitettuja "ei tästä kukaan tykkää kuitenkaan". Backman on rohkeasti kirjoittanut syvemmän ja monitasoisemman kirjan.
Kirjan juoni on tuttuudestaan huolimatta mielenkiintoinen, ja siihen on löydetty kiinnostava näkökulma kuningas-viittauksineen. Potkut saanut toimittaja Saana alkaa tutkia lomapaikassaan Hartolassa kolmekymmentä vuotta aikaisemmin tapahtunutta nuoren tytön selvittämättä jäänyttä kuolemaa. Pääkaupungissa tutkii samaan aikaan rikosylikomisario Jan outoa murhaa. Tuttavien toimesta Saana ja Jan ohjautuvat sokkotreffien kautta yhteen ja ennen pitkää käy ilmi, että tapauksetkin liittyvät toisiinsa.
Vaikka kirja on paksu ja asiat käsitellään huolella, jää joidenkin tapahtumien kohdalla selvittely ilmaan. Esimerkiksi miksi Saanan täti salaili menneitä asioita?
Kirjassa käytetty kieli ärsyttää. Kirja voisi olla hyvää yleiskieltä, eikä se laimentaisi lukukokemusta lainkaan. Sen sijaan satunnaiset slangisanat pomppaavat silmille, etenkin kun ne eivät ole henkilön repliikissä. Kirjassa podetaan darraa jankuttamiseen asti, maassa lojuu pudonneita snägärituotteita, mutta bussi on silti bussi.
Kirjassa on paljon tuotesijoittelua, mikä vaikuttaa alleviivaavalta. Tädin "Marimekon Kurkistusmekon" voisi kuvailla sanoinkin mekoksi, jossa on paljon erivärisiä taskuja. Lukija tietäisi silti, mistä on kyse.
Selkeitä asiavirheitäkin on. Poliisi on lähettänyt kyselyn Darknetiin. Käsittääkseni sellaista ei ole olemassa, mutta dark web on. Kuplassa ei ole takaluukkua, johon matkakassi nakataan. Siellä on moottori. Heti toisella sivulla on aamun ensimmäinen asiakas kaupassa Hartolassa armon vuonna 1989 aamuseitsemältä. Siihen aikaan maailmassa ei kyllä mikään kauppa Helsingin Asematunnelin ruokakauppaa lukuun ottamatta auennut seitsemältä. Mahtoiko korppukinkkuakaan silloin saada lihatiskiltä. Ainakin muutamaa vuotta aiemmin valikoimat rajoittuivat launtaimakkaraan, gouteriin, sipuliteemakkaraan, palvikinkkuun ja meetvursteihin.
Jäin myös ihmettelemään, kuka on Linden, johon poliisit vitsillä pariin kertaan viittaavat. Tämä ei auennut minulle.
Kirjalle lienee tulossa jatkoa, joten päässemme näkemään, miten nuorenparin suhde kehittyy. Lakkaako Saana päivittelemästä, miten komea ja raamikas Jan on, vai jatkaako hän pinnallista suhtautumistaan?
Olipa tässä kirjassa ruodittavaa. Kuitenkin se oli kiinnostava ja loppua kohti myös jännittävä.
tiistai 9. helmikuuta 2021
Belinda Bauer: Kauniit kuollessaan
Viime aikoina olen lukenut vähemmän murhakirjoja, joten tämä tuntuikin alkuun kauhistuttavalta, kun ruumiita tuli yhtenään.
Tv: n rikostoimittaja Eve Singer juoksee rikosten perässä ja yrittää aina ehtiä ensimmäisenä rikospaikalle. Sattumoisin sarjamurhaaja ihastuu häneen ja houkuttelee Even tekemään yhteistyötä kanssaan. Eve löytää uusimmat murhat ensimmäisinä, jos murhaaja saa julkisuutta. Tietenkään asia ei jää noin yksinkertaiseksi, vaan murhaaja lisää kierroksia.
Loppua kohti kirja muuttuu hyvin jännittäväksi, kun Eve yrittää pelastaa muistisairaan isänsä murhaajan kynsistä ja saada samalla murhaajan kiinni.
Bauer on lahjakas kirjoittaja, ja hänen kirjojaan on ilo lukea, olivatpa ne kuinka täynnä ruumiita hyvänsä.
maanantai 8. helmikuuta 2021
Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö
Ensimmäinen lukemani Elizabeth Stroutin kirja. Ja taas kirja, jonka toivoisi vain jatkuvan ja jatkuvan.
Pikkukaupungin tyttö kertoo äidistä ja tyttärestä, Isabellesta ja Amysta. Kirja seuraa heidän elämäänsä yhden kevään, kesän ja alkusyksyn aikana. Ollaan 1970-luvun amerikkalaisessa pikkukaupungissa.
Äidin ja tyttären suhdetta leimaa puhumattomuus. Ei osata puhua tunteista, vaan toinen moittii ja toinen uhmaa. Läsnä on myös rakkaudettomuus. Siitäkään ei osata puhua. Kumpikin kaipaa elämäänsä rakkautta ja läheisyyttä.
Äiti ja tytär ovat asuneet pikkukaupungissa jo vuosia, mutta äiti ei ole ystävystynyt kenenkään kanssa. Hän ei osaa olla luontevasti muiden seurassa, vaan miettii aina, mitä muut hänestä ajattelevat. Tänä ihmeellisenä kesänä hän vihdoin ystävystyy parin työkaverinsa kanssa ja uskaltaa laskea suojapanssarinsa.
Kirjan teemoja ovat puhumattomuus, rakkaudettomuus, katkeruus, häpeä. Niistä kutoutuu mielenkiintoinen tarina pikkukaupungin kesästä. Kirjassa on paljon merkityksettömiä sivuhenkilöitä, jotka tuovat tarinaan eloa ja syvyyttä.
lauantai 6. helmikuuta 2021
Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
Kertomus matemaattisesti lahjakkaasta professorista, joka on onnettomuuden seurauksena menettänyt muistinsa. Matemaattinen lahjakkuus on säilynyt, koska muistinmenetys koskee vain onnettomuuden jälkeistä aikaa. Professori muistaa vain edeltävien 80 minuutin aikaiset tapahtumat, sitten muisti pyyhkiytyy ja kaikki alkaa alusta.
Tämä on myös kertomus taloudenhoitajasta ja tämän pojasta, jotka viettävät päivänsä professorin seurassa ja ystävystyvät tämän kanssa siinä määrin, kuin se professorin rajoitukset huomioon ottaen on mahdollista.
Viehättävä kertomus, joka tosin pursuaa matemaattisia termejä ja lausekkeita. Niitä ymmärtämätön voi kuitenkin sivuuttaa ne ja keskittyä muuhun sisältöön. Tässäkin kirjassa on vahvana läsnä japanilaisia kirjoja sävyttävä eleettömyys ja nöyryys. Siitä puuttuu kokonaan länsimaisten kirjojen itsekeskeisyys ja pinnallisuus.
Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on (Nuoren lääkärin jouluiset muistiinpanot)
Valitettavasti Kayn jouluiset muistiinpanot eivät vedä vertoja hänen aiemmalle teokselleen Kohta voi vähän kirpaista. Jouluisiin muistiinpanoihin on koottu muistoja seitsemältä joululta, joulu-tammikuun ajalta. Koska muistot on lyhyitä pätkiä, on kirjakin laihanlainen.
Kirja vaikuttaa vähän väkisin kokoon raapaistulta. Perimmäisenä ajatuksena Kaylla lienee nostaa esiin sitä tosiseikkaa, että lääkärit ovat usein joulunakin töissä. Kirja antaa ymmärtää, että kunnallisessa terveydenhuollossa palkka ei silti ole kummoinen. Lääkärit kaipaavat siis lisää arvostusta, koska uhraavat joulurauhansa sairaiden vuoksi.
Jouluinen kirja ei yllä hauskuudessaan edeltäjänsä tasolle. Sairastaminen tai kuoleminen jouluna ei ole kovin hauskaa. Muulloinhan se toki on ratkiriemukasta.
Kertomalla kamalia tarinoita uransa varrelta Kay hakee ehkä myös hyväksyntää sille, miksi hän ei enää jaksanut valitsemassaan ammatissa.
torstai 4. helmikuuta 2021
Denise Rudberg: Seitsemän syytä kuolla
Kirja on Marianne Jidhoff -sarjan seitsemäs osa. Ajatukseni ovat ristiriitaisia. Kirja on sujuvaa tekstiä, hyvin käännetty ja nopeasti luettu. Enemmän kuin rikosten selvittelyyn kirjassa paneudutaan kuitenkin Mariannen ylelliseen elämään, josta pääsevät osalliseksi myös hänen lähimmät työkaverinsa. En muista, että sarjan aiemmissa osissa rikos olisi jäänyt näin vähäiseen rooliin.
Kyllähän kaikkia kiinnostaa liki kuusikymppisen Mariannen kuntokuuri ja viinillä ja suklaalla mässäily enemmän kuin tylsä murha. Niin Rudberg ainakin tuntuu kuvittelevan.
Kirjan juoni ja siihen liittyvät henkilöt ovat ihan kiinnostavia, mutta jäävät kovin vähälle huomiolle. Tästä jäi tyhjä olo. Vai pitäisikö sanoa tyhmä olo.
keskiviikko 3. helmikuuta 2021
Laura Manninen: Sitten tapasin pehmeän miehen
Taas kerran romaani naisesta, joka etsii ikuista rakkautta. Tai ainakin parisuhdetta itselleen. Toisinaan näissä ikuisuuskertomuksissa pääosassa on mieskin. Tällä kertaa kuitenkin nainen, Marjaana.
Kuinkahan monta tällaistakin kirjaa olen lukenut, joissa päähenkilönainen käy läpi kaikki aiemmat suhteensa ja niiden hyvät ja huonot puolet. Miksi edes luen tällaisia?
Manninen kirjoittaa viihdyttävästi, ja koska menneisyyden miehiä riittää, ei kirja käynyt pitkästyttäväksi. Virkistävää on sekin, että loppu jää auki. Amerikkalaisissa vastaavissa romaaneissa hääkellot yleensä soivat viimeisessä luvussa.
tiistai 2. helmikuuta 2021
Kale Puonti: Milo
Puonti on kehittynyt sitten esikoisdekkarinsa Mannin. Milossa on jo selvästi enemmän tunnetta mukana, eikä se ole niin kliininen tapauskertomus kuin edeltäjänsä.
Huumemaailmassa tässäkin kirjassa pyöritään, mutta juoneen tuo lisää sisältöä nuoren tytön kidnappaus. Poliisit ovat taas tietysti ylivertaisia ja päihittävät rosvot kuusi-nolla.
Vaikka juonen kehittely on edistynyt, on poliisien ja poliisityön kuvaaminen edelleen kovin kaavamaista. Pesonen onkin virkistävä poikkeus kirjan poliiseissa, hän menee omia polkujaan säännöistä piittaamatta. Pientä säröä poliisien kuvaus kaipaakin jalustalle nostamisen lomassa.
Juoni on kuitenkin vetävä, ja kirjan lukeminen sujuu joutuisasti. Sen verran imua siinä on.