sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja

Ilmiantaja lienee Fjellin esikoisdekkari ja sellaiseksi kirja on kyllä aivan loistava! Kirjassa ollaan vuoroin nykypäivän Norjassa, vuoroin 1960-luvun lopun Amerikassa. Alkuun yhteys näiden paikkojen ja newyorkilaisen italialaismafian ja norjalaisten rikospoliisien välillä ei aukene, mutta vähitellen tapahtumat alkavat nivoutua toisiinsa.

Päähenkilönä norjalaispoliisin edustajana esiintyy rikospoliisi Anton Brekke, jolla on kohtalainen pelaamisongelma. Tämä alkaa olla tuttu teema poliisikirjoissa. Onkohan poliiseissa oikeasti normaalikansalaisia useammin uhkapelureita, vai onko teema tuulesta temmattu. Ken tietää. 

Brekke on hauskanpuoleinen tyyppi eikä kunnioita ketään. Tämäkin aika kulahtanut luonteenpiirre, mutta hyvin toteutettu tässä kirjassa. Kirjassa on hyviä tyyppejä ja kuvailu on elävää. 

Juoni kulkee kuin rasvattu, eikä kirjaa meinaa malttaa laskea käsistään. Syyllistä ei ole ollenkaan helppo arvata, eikä sitä, miten 1960-luvun New York ja nykypäivän Fredrikstad kietoutuvat toisiinsa. Vaikka kirjassa kuljettiin eri aikojen ja paikkojen välillä, oli helppo pysyä kärryillä, koska lukujen otsikot kertoivat tilanteen. 

Ehdoton lukusuositus! 


lauantai 27. toukokuuta 2017

Pernilla Ericson: Sinua seurataan

Ruotsalaisen esikoiskirjailijan dekkari, ERLA-ryhmästä kertovan sarjan ensimmäinen osa. Ei ollenkaan pöllömpi esikoinen.

Kirjassa käydään vastaiskuun naisiin kohdistuvaa uhkaa ja väkivaltaa vastaan. Alkuun kirja vaikuttaa tosi tympeältä, kun heti ensimmäisellä sivulla ollaan muna kädessä ja sama jatkuu sivu sivun jälkeen. Onneksi ensimmäisen luvun jälkeen päästään muihinkin aiheisiin.

Kirja olikin sitten virkistävän erilainen. Rikas nainen kokoaa omat kodinturvajoukot, jotka alkavat selvittää naisiin kohdistuvia rikoksia. Juttu paljastuukin ihan toisenlaiseksi, kuin he odottivat. Vaikka kirjassa toteutetaan amerikkalaistyylistä erikoisjoukkoteemaa, pysyy se realistisissa rajoissa eivätkä tyypit ole mitään ihmemiehiä ja -naisia.

Tämä kannattaa lukea. Kirjan kieli on sujuvaa ja juoni pysyy hyvin koossa. Lopussa asiat paketoidaan siististi. Jatkoakin lienee luvassa, joten sitä odotellessa.

Kannessa häiritsee tekstissä "Erla-ryhmä sarjan ensimmäinen osa" toisen yhdysmerkin puuttuminen. Milloin mahtavat kustantajat oppia, että kansipapereihinkin voisi panostaa.


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Yrsa Sigurðardóttir: Perimä

Pitkästä aikaa täysosuma! Tiivistunnelmainen kirja, joka pitää otteessaan loppuun saakka. Yritin joskus aiemmin lukea Yrsa Sigurðardóttirin kirjan Kolmas merkki, joka on aikamoista huuhaata, enkä sitä sitten jaksanutkaan lukea. En tykkää yliluonnollisista asioista. Mainoksista luin, että Perimässä on eri meininki, ja niin onkin.

Perimän päähenkilöinä ovat komisario Huldar ja lastensuojelun työntekijä Freyja. Huldar on huono naisten kanssa ja tekee naisasioissaan vääriä valintoja, joiden seurauksia saa sitten pelätä. Freyja on topakka ja asiantunteva sosiaalitäti, joka ei kuvia kumartele. Yhdeksi päähenkilöksi kohoaa seitsemänvuotias Margrét, joka kestää yllättävän hyvin elämänsä kamalimman tapahtuman.

Kirjassa on tyyppi, joka murhaa inhottavilla tavoilla viattomia ihmisiä. Murhaajan etsimisen ohella setvitään poliisien ihmissuhteita. Kirja on uskomattoman taitavasti kirjoitettu, eikä murhaajaa kyllä ihan helpolla arvaa, ennen kuin se tarjottimella annetaan. Tällaista lisää!

Kirjan loppu on ihan älyttömän herttainen. Pisteet siitä. Tarina kootaan hyvin kasaan ja taputellaan päälle.


perjantai 19. toukokuuta 2017

Jenny Rogneby: Leona - Tarkoitus pyhittää keinot

Päähenkilönä on epärehellinen poliisi Leona Lindberg, joka yrittää kaikin keinoin hankkia itselleen rahaa. Niinpä Leona värvää rikollisia opettaakseen heille, miten poliiseja sumutetaan. Suunnitelmissa on tehdä ryöstö yhdessä.

Kirja on vähän juosten kust... eikun kirjoitettu. Paljon erilaisia juonenalkuja, jotka sitten tyrehtyvät unohduksiin. Pommiuhka Suomenlaivalla ei kelpaa päätapahtumaksi, vaan sivuutetaan muutamalla lauseella. Mukana menossa myös muukalaislegioona, lapsen kuolema, horjuva mielenterveys. Leona kertoo aina välillä minä-muodossa tapahtumista omasta näkökulmastaan. Muutoin tapahtumat kerrotaan ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Joissain kirjoissa on nähty hienoja esimerkkejä siitä, miten kaksi kerronnan tapaa täydentävät toisiaan. Tässä kirjassa niin ei käy, vaan jokainen luku on irrallinen kertomuksen pätkä, eivätkä ne tunnu nivoutuvan yhteen millään. Lukijan on mahdoton selvittää, mitkä asiat ovat merkityksellisiä ja mitkä sivuseikkoja. Leonalla on autismin kirjon häiriö (ent. Asperger), mutta sekin jää sivuseikaksi, eikä selitä juonenkäänteitä juurikaan. Kirja olisi ehdottomasti kaivannut vielä paljon työstämistä ennen julkaisua.

Kirjaa lukiessani odottelin lähinnä, että loppuisi jo. Loppuratkaisusta ei voi puhua, vaan tapahtumat jäävät niin levälleen, että jatkoa lienee luvassa. Ehkä jätän sen lukematta.


lauantai 6. toukokuuta 2017

Nele Neuhaus: Joka tuulen kylvää

Kuusisataasivuinen tiiliskivi. Tarina kulkee sujuvasti ja tapahtumat etenevät jouhevasti, sikäli kirjaa on mukava lukea. Tapahtumat saavuttivat kertaalleen lakipisteensä, kun kirja oli vasta puolivälissä. Käänteitä olisi kyllä vähän voinut tiivistää. Nyt ihmisiä ja heidän keskinäisiä suhteitaan oli vähän liikaakin.

Kirjan keskeinen teema, tuulivoima, on ajankohtainen kiistakapula. Kirjassa siitä on tehty sellainen juonivyyhti, että putosin kärryiltä kesken matkan. Ei se tosin lukemista haitannut.

Kirjan päähenkilöinä ovat tietysti poliisit, Oliver von Bodenstein ja Pia Kirchhof, jotka selvittelevät murhaa. Poliisien yksityiselämässä tapahtuu jännittäviä asioita ja he osoittautuvat kovin inhimillisiksi. Kirja on tyyliltään kovin erilainen kuin ne, mitä yleensä luen, eli skandinaavidekkarit. Saksalaisilla on oma tapansa elää ja toimia, ja se näkyy kirjassakin. Hetkellinen hankaluus koitui saksalaisista nimistä. Keskeisiä henkilöitä ovat Jannis ja Ricky. Jotenkin miellän helposti Janniksen naisen nimeksi ja Rickyn mieheksi. Kirjassa ne ovat päinvastoin. Täysin ymmärrettävästi, Jannis (kreikkalaisittain Iannis) on Johanneksen nimisukulainen. Erään keskeisen henkilön nimi on Frauke, ja kun poliisille esitellään myös Friederike, sekosin hetkeksi siinä, onko Frauke väännetty Friederikestä vai kuka kukin oikein on.

Surullisen hahmon päähenkilö on tässäkin kirjassa kaltoinkohdeltu teini-ikäinen, kuten Neuhausin edellisessäkin suomennoksessa (Lumikin on kuoltava). Mark on vanhempiensa laiminlyömä, mistä ei hyvää seuraa.

Kirja loppui kovin latteasti. Kuuteensataan sivuun olisi odottanut kunnon loppuhuipentumaa. Se jäi saamatta. Pari mielestäni keskeistä juoniviritelmää jäi myös kerimättä auki. Tai ehkä joidenkin asioiden kohosteisuus sai minut vain kuvittelemaan niille suuremman roolin.