sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet

Sarenbrantin poliisi Emma Sköldistä kertovasta sarjasta on ensimmäiseksi suomennettu kolmas kirja, joten kaksi ensimmäistä jäävät siis hämärään. Olen lukenut arvostelua tästä, että asioita tuntuu tapahtuneen ennen tätä kirjaa. Itse en kokenut tätä ongelmaksi lainkaan. Ei tuntunut yhtään siltä, että hyppäsin kesken kaiken mukaan.

Kirja on erittäin mukaansa tempaava ja jännittävä. Kirjassa kerrotaan hyvin henkilöiden taustat ja keskinäiset suhteet. Jos en olisi tiennyt, en olisi arvannut, että sarjassa on aiempia osia. Olen lukenut paljon kökömpiä sarjan ensimmäisiä osia, sekä tuskaillut monet kerrat sitä, että kirjoja ilmestyy kirjailijalta harvakseltaan, eikä tämä siitä huolimatta vaivaudu mitenkään briiffaamaan henkilösuhteita tai aiempia tapahtumia, vaikka ne olisivat olennaisessa roolissa. Sarenbrantin Avoimet ovet on oikein mukavaa luettavaa, ja tapahtumat vievät mennessään. Kirjan loppu jää niin jännittävään vaiheeseen, että tuskin maltan odottaa seuraavaa osaa. Olenkin jo varausjonossa hyvissä asemissa. Kirjan suomennoshan on jo ilmestynyt.

Surkea suomennos pilaa kyllä lukunautintoa. Toivottavasti tuleviin kirjoihin saadaan osaavampi kääntäjä. Avoimien ovien kääntäjä ei ole juurikaan vaivautunut miettimään, miten asian ilmaisisi sujuvasti suomeksi, vaan käyttää surutta käännöslainoja. Harva meistä miettinee, miten diskreetti ja hyvännäköinen joku mekko on. Suomalainen ei myöskään sano ush vaan huh, eikä suomalainen käytä sanaa fantastinen joka lauseessa. On myös omituisia ilmaisuja, kuten miehen auktoriteetti saa ihon kihoamaan. Lukemista todellakin häiritsevät tällaiset sekavat ilmaisut ja virkkeet, joiden merkitystä joutuu miettimään tai alkaa automaattisesti mielessään korjaamaan. Kirjan oikoluku on tehty huonosti, tekstissä vilisee vääriä sijapäätteitä ja nimetkin ovat välillä sekaisin. Edellä mainittujen lisäksi minua ärsyttää henkilöiden repliikeissä käyttämä puhekieli. Kyllä, kaikki käyttävät puhuessaan puhekieltä, mutta lukeminen on sujuvampaa, kun teksti on yleiskieltä. Puhekieli ei anna tässä tapauksessa mitään lisäarvoa, paitsi että se saa poliisit vaikuttamaan sivistymättömiltä.



lauantai 29. kesäkuuta 2019

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Schulmanin kolmas suomennos, jonka pääosassa on jälleen toimittaja Magdalena Hansson ja pikkukylän poliisit, etunenässä Christer Berglund. Christer on aikamoinen mammanpoika, jonka pitäisi viimeistään aikuistua tai jäädä peräkamarinpojaksi. Magdalena on hoitovapaalla Liv-vauvan kanssa, mutta kun kylässä tapahtuu jännittäviä, ei Magdalena malta pitää näppejään irti toimituksesta.

Kirjan alussa lähdetään metsästysretkelle. Retkellä tapahtunutta onnettomuutta sitten setvitään koko kirjan ajan. Toki kaikenlaisia sivujuonteita liittyy tarinaan matkan varrella. Schulman on hyvä kirjoittaja, ja vaikka henkilöitä on runsaanpuoleisesti, saa Schulman muutamalla vedolla loihdittua jokaiselle kiinnostavan persoonallisuuden. Kirja on sujuvaa tekstiä ja se vaati intensiivisen lukemisen.



torstai 27. kesäkuuta 2019

Emma Rous: Au pair

Mielenkiintoinen kirja, joka lähti laiskasti käyntiin. Kirjassa kerrotaan tapahtumia nykyhetkessä Seraphinen näkökulmasta ja menneisyydessä Lauran näkökulmassa. Koska ajallisesti väliä on vain parikymmentä vuotta ja melko lailla samat henkilöt pyörivät molemmissa ympyröissä, on välillä vaikea muistaa, missä ollaan.

Laura on perheen lapsenvahti, au pair. Sinänsä omituista, koska olen aina mieltänyt au pairin ulkomailta tulleeksi lapsenvahdiksi. Laura on kuitenkin automatkan päästä Lontoosta, työväenluokkainen tyttö, jonka pitää päästä pois kotoa. Kurjista oloista tulevana hän tietysti suuresti mieltyy ylemmän luokan elämäntyyliin ja viihtyy mainiosti.

Loppuratkaisu on arvattavissa, mutta jaksoin lukea kirjan silti. Mietin kuitenkin parikin kertaa, miten paljon paremmin esimerkiksi Kate Morton olisi saman tarinan kertonut, ja miten paljon enemmän siihen olisi saatu syvyyttä jonkun muun näkökulmasta. Liikaa aikaa lomalaisella.



maanantai 24. kesäkuuta 2019

Jørn Lier Horst: Hylkiöt

Rikoskomisario William Wisting selvittelee taas rikoksia, mikä lienee odotettavissakin. Kirja etenee tasaista tahtia, ilman suuria yllätyksiä tai juonenkäänteitä. Useimmat yllätysmomentit lukija arvaa jo aikoja ennen poliisia. Yksi hyvä koukku jää kokonaan käyttämättä, vaikka siitä vähän juonentynkää yritetäänkin leipoa. Kaiken kaikkiaan tässä taas liian ohut kirja, eli asioihin ei paneuduta kunnolla. Kirjailijalla on tainnut olla kiirus juostessaan kirjan läpi.

Huvittavaa ja samalla ärsyttävää on se, että edellisessä Horstin suomennoksessa Wistingin tytär Line oli viimeisillään raskaana ja synnytti, tässä kirjassa perheenlisäyksestä ei ole tietoakaan. Suomentamisjärjestys ei taida olla ihan looginen, tässäkään sarjassa.



lauantai 22. kesäkuuta 2019

Mikael Niemi: Karhun keitto

Jostain tuntemattomasta syystä lukulistalleni on eksynyt tällainenkin kirja. Yleensä en näin kuvailevia ja syvällisiä kirjoja jaksa lukea. Niemen kirjoitustaito on kuitenkin mahtava, ja se vetää puoleensa minunkinlaisen lukijan. Takakannessa kirjaa kuvataan murhamysteeriksi, se lienee syy kirjan joutumiselle minun lukulistalleni. Etukannessa on Aftonbladetin kommentti: "Vangitseva lukuseikkailu". Sitä kirja kieltämättä oli.

Kirja kertoo Lars Levi Laestadiuksen herätysliikkeen alkutaipaleesta pohjoisessa Suomessa. Kirjan kertojaäänenä toimii surkeuden perikuva Jussi, jolla ei ole elämässään mitään, ei edes nimeä, ennen kuin rovasti Laestadius sen hänelle antaa. Kirjan ajankuva on 1800-luvun puoliväli saamelaisalueella. Jotkut kirjailijan henkilöidensä suuhun laittamat sanat särähtävät pahasti ajankuvaan nähden. Liekö tarkoituksella, ken tietää. Kirjan lopussa kertojaääneksi muuttuu rovasti itse, ja se osio onkin paljon vaikeammin tulkittava. Kirjailijan on ollut helpompi asettua köyhän mierolaisen Jussin kuin kuulun herättäjärovastin asemaan.

Kirjan murhamysteeri on oikeastaan tapahtumaketju, josta kirja kertoo. Lukukokemuksen tekee epämiellyttäväksi ylenpalttinen väkivallalla mässäily. Se jättää upeat luontokuvaukset varjoonsa. Etenkin Koutokeinon kansannousun kuvaukselle on vaikea keksiä muuta motiivia kuin halu kuvata tolkutonta väkivaltaa, niin irralliseksi se muusta kirjasta jää.

Rohkenenko myöntää, että myös kirjan loppu jäi vähän hämäräksi. Minulla on epäilykseni siitä, mitä vankilassa tapahtui. Jussin lankeaminen tuntuu kuitenkin kummalliselta, kaiken jälkeen.

Kiinnostavaa kirjassa on lukutaidon levittämisen tärkeys. Samalla asiallahan oltiin jo uskonpuhdistuksen aikaan. Kansa ei voi lukea Raamattua, jos ei osaa lukea. Laestadius puhuu muutenkin koulutuksen tärkeydestä etenkin köyhille ja naisille. Saamelaisalueen köyhyys nousi kirjassa hyvin esiin. Tosin Jussi nosti esiin hyvän kysymyksen: mihin kirkkoa tarvitaan, kun on kirjastoja? Toinen kiinnostava aspekti kirjassa on monikielisyyden tuomat haasteet. Joku osaa suomea ja saamea, toinen suomea ja ruotsia. Harva kaikkia kolmea. Saamea osaavat lähinnä saamelaiset, eikä sitä halutakaan oppia. Sitä pidetään huonona ja vääränä kielenä. Se toimii myös hyvänä salakielenä.



maanantai 17. kesäkuuta 2019

Kristin Hannah: Paluu Kesäsaarelle

Kirja on roikkunut minulla lainassa ties kuinka kauan, ja nyt laina-aika umpeutuu, eikä sitä voi enää uusia. Kirjan kansi on lievästi luotaantyöntävän näköinen, mikä onkin vaikuttanut siihen, että kirja on hautautunut lainapinon alimmaiseksi.

Lähdin pitkin hampain lukemaan paluusta Kesäsaarelle. Ruby on liki kolmikymppinen pienipalkkainen ja suurisuinen tarjoilija, joka haaveilee urasta stand up -koomikkona. Yrityksistä huolimatta ura ei ole urennut. Rubyn äiti on kuuluisa toimittaja, joka jakaa ohjeita elämiseen, vaikka oma elämä on kaikkea muuta kuin onnistunut. Ruby onkin katkaissut välinsä äitinsä kanssa jo vuosia sitten.

Muutamien sattumusten kautta Ruby joutuu yhteen äitinsä kanssa, ja pikku hiljaa menneisyyden karikot alkavat selvitä. Kirja on yllättävän kiinnostava laimeasta juonesta huolimatta. Hannah on hyvä kirjoittaja, ja tämäkin rakkaushömppä tuli ahmaistua hetkessä.



lauantai 15. kesäkuuta 2019

Roope Lipasti: Jälkikasvukausi

Lipasti on julkaissut muistaakseni Kotivinkissä Teini talossa -blogia, jossa hän on kertoillut perheen teinien edesottamuksista ja varmaan keksinyt itse lisää. Blogi on ollut sangen suosittu, ja kun se eräänä päivänä katosi ykskaks yllättäen, arvasin siitä kehkeytyneen kirjan ilmestyvän pikapuoliin.

Edelleen Lipasti jatkaa valitsemallaan linjalla: joko muita kopioiden tai lasten sanomisilla ratsastaen. Tällä kertaa mennään jälkimmäisellä. Kohta alkavat lapset olla täysikasvuisia, ja Lipastin pitää löytää oma tyylinsä.

Tämä kirja ei ole kooste blogikirjoituksista, vaan niiden pohjalta kirjoitettu yhtenäisehkö tarina. Valitettavasti blogikirjoituksissa oli enemmän terää, kun ne tarjoiltiin pieninä annoksina teinielämää. Vähän jäi vaivaamaan, eikö Lipasti huomaa kasvattajan roolissa ilmeneviä puutteitaan, vai onko tietynlainen välinpitämättömyys ja ymmärtämättömyys vain esittämistä. Jos se on esittämistä, niin kuin arvelen, pitäisi sitä ehkä avata vähän enemmän. Naapurin rouvan rooli, samoin hänen pihassaan pyörinyt auto jäävät arvoituksiksi.

Loppua kohti kirjailijan ote tuntuu herpaantuvan, mikä saa aavistamaan, että kirjan taustatarinana pyörivä kustantajan painostus taisi olla ihan tosielämästä napattu. Sen verran latteaksi jää kirjan loppukin, että dead line on tainnut tulla vastaan. Kirjailijan into ja motivaatio eivät taida riittää pitemmän, yhtenäisen tarinan koossa pitämiseen.

Lipasti on parhaimmillaan kolumnistina. Nyt ei tarvita kuin munaa myöntää se, pysyä lestissään ja tehdä sitä, minkä osaa erinomaisesti.




torstai 13. kesäkuuta 2019

Elly Griffiths: Korppikuningas

Forensinen arkeologi Ruth Galloway on aina vaan yhtä sympaattinen tyyppi. Ruth on ylipainoinen ja epävarma sosiaalisissa tilanteissa, vaikka ammatillisesti pätevä onkin. Ruthin ympärillä hyörii kiinnostava kokoelma erilaisia ihmisiä, jotka kuuluvat hänen lähipiiriinsä.

Griffithsin kirjoissa yhdistellään kiinnostavasti humoristista kerrontaa, aimo annos Englannin historiaa ja rikosten selvittelyä. Kirjoissa kerronta on niin elävää, että näen aina mielessäni tapahtumat ikään kuin tv-sarjana. Harvat kirjat pystyvät tähän.

Tämäkin Ruth Galloway -kirja oli taas ahmittavan hyvä. Tuskin maltan odottaa seuraavaa.




maanantai 10. kesäkuuta 2019

Arttu Tuominen: Verivelka

Vähän jännityksellä tartuin Tuomisen uutuuteen. Tuomisen Rautakorpi-sarjahan sisälsi neljä osaa, jotka olivat tyyliltään erilaisia. Osasta pidin, osasta en. Pelkäsin, että tässä uuden Delta-sarjan aloitusosassa olisi käytössä jokin tyyleistä, josta en pitänyt. Vaan eipä huolta: Verivelka on erittäin laadukasta tekstiä.

Virkaa tekevä komisario Paloviita saa eteensä tavanomaisen ryyppyporukan tappotapauksen, jota selvitettäessä palautuvat mieleen lapsuuden kesät. Ystävyydessä ei lapsuudenystävän mukaan mietitä oikeutta tai velkoja, mutta Paloviita tekee silti omat ratkaisunsa. Samalla Paloviita joutuu miettimään omaa elämäänsä ja tekemiään valintoja. Lukija jää miettimään, miten Paloviidan varhaisnuoruuden tapahtumat ovat vaikuttaneet hänen elämänsä kulkuun ja valintoihin. Kirja tuo myös hyvin esiin tyypillisen suomalaisen puhumattoman miehen: kriisejä tulee, kun ei osata jakaa ajatuksia.

Paras lukemani kirja pitkään aikaan. Tuomiselta aivan huikea esitys. Ylenpalttinen mainostaminen ja hehkuttaminen ennen kirjan julkaisemista sai minut varpailleni, niin monta pettymyksen lässähdystä on tielleni tullut, viimeisimpänä Läckbergin Kultahäkki.

Sarjan nimi Delta ei tietenkään viittaa amerikkalaiseen tapaan kreikkalaisiin aakkosiin, vaan Kymijoen suistoon. Niin herttaisen suomalaista.

Pariin kohtaan haluaisin kirjan erinomaisuudesta huolimatta takertua: kirjan koulupoikien tappelut ja kotona saadut seuraamukset muistuttavat enemmän 1970-lukua kuin 1990-luvun alkua. Toiseksi: jos pakko-oireinen henkilö tekee kaiken viisi kertaa, ei hänellä taatusti ole aamulla vain kolmea kelloa soimassa. Niitä on joko yksi tai viidellä jaollinen luku.

Jotkut ilmaan jääneet merkit viittaavat siihen, että seuraavassa osassa pääroolin saa jompikumpi tässä kirjassa keskeisessä roolissa olleista poliiseista, Linda Toivonen tai Henrik Oksman. Saapi nähdä.




torstai 6. kesäkuuta 2019

Camilla Läckberg: Kultahäkki

Aikamoinen pohjanoteeraus Läckbergiltä. Päähenkilö Fayen menneisyydessä on tapahtunut kamalia asioita, joita hän huolella panttaa kyllästymiseen asti. Juoni on kaiken kaikkiaan sangen kökkö: nainen haluaa kostaa häntä pettäneelle miehelle. Mikään peruskosto, kuten miehen kaverin iskeminen, ei riitä, vaan nainen perustaa yrityksen ja rakentaa siitä imperiumin, jonka avulla syöksee miehen perikatoon. Hohhoijaa.

Kirja on kaikessa latteudessaan suorastaan hämmentävä. Seksikohtauksetkin ovat kovin tavanomaisia ja tylsiä. Tässä kirjassa ei ole mitään, mikä erottaisi sen tusinaromaaneista. Onneksi kirjassa oli vain kohtuulliset reilu kolmesataa sivua. Kirjan loppu oli ennalta-arvattava ja silti kovin lapsellinen. Oikeastiko Faye kuvittelee poliisia niin tyhmäksi? Ja maalaisjärjellä ajatellen: jos Faye olisi vaatinut exänsä päätä vadille todellisista tapahtumista eikä Fayen pakkomielteistä, olisivat seuraukset voineet olla exälle ikävämmät. Kirja vaikuttaa hätäisesti sutaistulta tekeleeltä, jonka ainoa tarkoitus on tuoda kilisevää kassaan.





maanantai 3. kesäkuuta 2019

Tomas Gads: Pirulainen

Esikoisjännäri, joka aloittaa uuden sarjan Ryhmä Halme. Halme on rikoskomisario, joka on koonnut oman näppärän ryhmän rikoksia ratkomaan. Kirjassa tavoitellaan kerroksisuutta viittaamalla aiempiin tapahtumiin, joista ei koskaan ole kerrottu missään. Kovin kömpelöä, kuten henkilöiden kuvailukin. Kömpelyyden takia kirja olikin ajoittain tuskastuttavan hidasta luettavaa. Rivien välistä pystyy huomaamaan, millaista tunnelmaa kirjailija tavoittelee milläkin esityksellään. Harmi, että tunnelma ei välity kuin sen tavoitteluna.

Kirjan lopetus on kerrassaan omituinen ja ärsyttävä. Se ei näyttäisi liittyvän mitenkään aiempiin tapahtumiin, mikä tekee siitä vielä ärsyttävämmän. Lopetus yrittää olla koukku, joka saa odottamaan jatko-osaa.

Useiden henkilöiden nimet ovat ruotsihtavia (Ann-Mari, Magnus, Margit, Agnes), mikä alkuun sai minut kuvittelemaan kirjan ruotsalaiseksi. Kirja tapahtuu kuitenkin Turussa.

Minua ärsytti lukiessani se, että kirjan ideassa on runsaasti potentiaalia, mutta toteutus on jäänyt puolitiehen. Kirjailijoiden yhteistyö ei ole toiminut oikealla tavalla, vaan kumpikin on kirjoittanut omat osuutensa, ja saumaaminen on jäänyt tekemättä. Tämä näkyy esim. siinä, että kirjan alussa keskeiseksi nouseva naishenkilö jää pitkäksi aikaa täysin sivuun, kuin häntä ei olisi enää olemassakaan.

Takaliepeestä paljastuu, että Tomas Gads on itse asiassa kaksi suomalaista naiskirjailijaa, joista toinen on biokemisti ja toinen psykologi. Tähän voisi todeta, että suutari (ja psykologi ja biokemisti) pysyköön lestissään.