Christian Rönnbacka: Rafael

Rafael on Hautalehto-sarjan kahdestoista osa. Aiemmat osat ovat Operaatio Troijalainen, Julma, Rakennus 31, Kylmä syli, Kaikki mikä kiiltää, Tuonen korppi, Majakka, Ruska, Tulen aika, Kostajan merkki ja Mennyt mies. 

Hautalehto-sarjassa on jotakin, mikä vetää. Porvoolaisen komisario Antti Hautalehdon tiimi on pieni ja tiivis, ja tiimiläisten yhteistyö on saumatonta. Tiimin sanailu on oivaltavaa ja naurattaa lukijaa. 

Itähelsinkiläinen nuorisoporukka häiriköi ja harrastaa ilkivaltaa kuin myös käy heikompiensa kimppuun. Suomalainen ammattisotilas Rafael puuttuu todistamaansa kiusaamiseen ja käynnistää koston kierteen, jossa ruumiita tulee odottamattoman paljon. Hautalehto tiimeineen saa ajaa toisenkin kilometrin yrittäessään selvittää, kuka teki mitäkin. 

Tällä kertaa tapahtumien kulku on niin monisyistä, että tiimiläisten yksityiselämän kiemuroille ei jää kovin paljon tilaa. Hyvä vaan, että saavat viettää tasaisen tyytyväistä elämää. 

Uusin Hautalehto on aina yksi eniten odottamistani julkaisuista. 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys

Aurajoki-sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Veden varaan ja Pimeä kuilu. Innokkaasti tartuin sarjan uusimpaan osaan, mutta kun lähtökohtana on työhönsä kyllästynyt yksityisetsivä, joka ei sitä peittele, on lukijankin vaikea päästä tunnelmaan. 

Kuten aiempia sarjan kirjoja, tätäkin kirjaa vaivaa sivistyssanatauti. Yksityisetsivä Janatuinen rikkoo rajoja ja lakia surutta tilanteen niin vaatiessa, ja nyrkkikin heilahtaa tarvittaessa. Tällainen kirja uppoaisi keski-ikäiseen mieslukijaan kuin veitsi voihin, mutta turha lainasanoilla keikarointi karsii takuulla kiinnostuneita. Kaikille Marttilan käyttämille inkoherenteille ja tangentiaalisille lainasanoille kun löytyisi suomenkielinen vastinekin. 

Janatuisen työinto kasvaa huomattavasti, kun ylikomisario Kirstinen palkkaa hänet etsimään kadonnutta heilaansa, ja Janatuinen huomaa pääsevänsä samalla pahansisuisen Kirstisen kimppuun. Flegmaattisuudestaan huolimatta Janatuinen on kovin pontevasti hääräämässä siellä sun täällä. Surutta hän tunkeutuu asuntoon kuin asuntoon ja ruumiitakin löytyy pienen hautausmaan verran. Aika epäuskottavaa settiä, Suomessa kun ollaan. 

Kirja lähti vetämään todella hitaasti. Lopulta tapahtumiin alkoi kuitenkin tulla vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pisteet siitä, että kriminaalitkin ovat kotimaisia. 

Eva Frantz: On lähtösi huoleton

Anna Glad -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Sininen huvila, Kahdeksas neito, Tästä pelistä pois ja Lasta et minulta vie. Tässä on ollut sarja, joka paranee edetessään. Uusin osa, On lähtösi huoleton, ei ihan yllä edellisen tasolle. 

Syy voi toki olla omassa lomaa edeltävässä väsymyksessänikin, kun en tuntunut millään pääsevän tapahtumiin sisälle. Salaperäisen kirjeen kirjoittajakin taisi jäädä minulta selvittämättä. Juonessa oli kovin paljon koukeroita. Liian vaikeaselkoinen juoni latistaa tunnelman. Poliisien keskinäinen nokittelukin oli lähinnä vaivaannuttavaa. Tutkinnanjohtajan kukkoilu lähentelee kiusaamista. 

Naisnelikko, joista yhden nimi on väärin takakannessa, tapaa toisiaan ainakin vuosittain rapujuhlien merkeissä. Näennäisesti ystävien keskellä kytee, koska yksi heistä pyrkii hallitsemaan muita. Lopulta joku ottaa ohjat omiin käsiinsä ja hankkiutuu eroon hankalasta tyypistä. 

Anna Glad ja miehensä Tomas toimivat poliiseina samalla osastolla. Pariskunta on päättänyt, ettei osallistu samaan tutkimukseen, jotta toisella olisi vetovastuu kotihommista. Perheen lapsi tuntuu kuitenkin aika usein unohtuvan päiväkotiin tappiin asti ja olevan välillä muutenkin tuuliajolla. 

Kirjaan on saatu mahtumaan myös paljon erilaisia elämäntilanteita ja niiden mukanaan tuomia haasteita. Ehkä vähän liikaakin,  koska kaikki tuntuu jäävän heppoiselle käsittelylle. Neljä naista, näiden lapset ja lasten kumppanit ja heidän sukulaisensa sekä vielä poliisitkin tuovat aika ison lauman ihmisiä estradille, samoin eri aikakerrokset. 

Suomentanut Ulla Lempinen

Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa

Kirja kertoo Vesasta, keski-ikäisestä eronneesta perheenisästä, jonka tytär Aida eräänä päivänä tekee murhan. Kirjassa peilataan hyvin Vesan tuntemuksia epäuskosta häpeään. 

Aida on jo muuttanut kotoa pois, samoin vanhemmat sisarukset. Vesa on säilyttänyt lasten huoneet ennallaan ja haaveilee, että ehkä jonakin päivänä vielä kaikki jäävätkin yöksi. Vesan kautta lukijalle aukenee myös tyhjenevän pesän herättämät ajatukset.

Vesa uskottelee itselleen, että kun hän ei puhu asiasta kellekään, ei kukaan tiedä hänen tyttärestään. Vesa ei taida olla kovin aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä. Vesalla ei ole ketään, jonka kanssa jutella tilanteesta. Aidan sisarukset eivät suostu puhumaan siskostaan lainkaan. 

Kirja etenee jouhevasti pienten etappien kautta eteenpäin useamman vuoden ajan. Vesankin elämä tuntuu seisahtuneen murhan tapahduttua. Lopulta Vesa huomaa, että kuorma kevenee aavistuksen, kun sitä jakaa muiden kanssa. 

Hirveän hyvin kirjoitettu kirja. Vesa herättää lukijassa sympatiaa, vaikka välillä vähän ärsyttävä onkin. 

 

Alexandra Benedict: Joulun pikajunan arvoitus

Olen lukenut Benedictiltä aiemmin Joulun murhapelin, jonka olen rankannut peräti huonoimmaksi lukemakseni joulukirjaksi. 

Joulun pikajunan arvoitus yllätti iloisesti olemalla kiinnostava, vauhdikas, hauska ja yllättävä. Kirja kertoo eläkkeelle jääneestä rikospoliisi Roz Parkerista, joka lähtee jouluksi Skotlantiin, mistä hän on kotoisin. Skotlannissa odottaa Rozin tytär Heather ja tämän puoliso Ellie. Parille on juuri syntymässä vauva, ja Roz toivoo ehtivänsä paikalle ennen vauvan syntymää. 

Junamatka ei suju lainkaan odotusten mukaisesti. Tulee äkkipysähdys ja muuta hässäkkää, ja Roz joutuu ottamaan poliisin roolin vielä kerran. 

Sangen viihdyttävä kirja, joka sisältää taas myös anagrammeja ja lopussa jouluisen tietovisankin. Ne voi jättää huomiotta, jollei kiinnosta. 

Suomentanut Paula Takio. 

Sophie Hannah: Hercule Poirotin jouluyö

Hercule Poirotin jouluyö on jo viides Sophie Hannahin kirjoittama Agatha Christien dekkareita jäljittelevä Poirot-tarina. Aiemmat ovat Nimikirjainmurhat, Suljettu arkku, Kolme neljästä ja Kuolema ostaa paikkalipun. 

Jos ei ole lukenut aitoja Dame Agathan kirjoja aikoihin, Hannahin kirjat ovat mainioita. Toki muutama olennainen asia jää täysin huomiotta: munanmuotoista päätä tai hyvin vahattuja viiksiä ei taidettu mainita kertaakaan. Sen sijaan rikoskomisario Edward Catchpool vaikuttaa epätavallisen kiintyneeltä kuuluisaan salapoliisiin. 

Tyypilliseen ajan henkeä mukailevien tarinoiden tapaan, ollaanhan vuodessa 1931, Poirot ja Catchpool kutsutaan murhaa selvittämään ja joulunviettoon vanhaan kartanoon. Murha pitää selvittää joutuisasti, jotta miekkoset pääsevät palaamaan kotiin viettämään joulua Poirotin luona.

Hannahin kirjoissa on myös huumoria, joka pilkahtelee esiin sarkastisena tuon tuosta. Tässä kirjassa erikoisuutena esiintyy rikoskomisario Catchpoolin dominoiva ja hössöttävä äiti, joka sekaantuu vähän joka asiaan. Lienee turha sanoa, että Catchpool itse ei ilahdu äitiinsä törmäämisestä lainkaan. 

Suomentanut Terhi Vartia

Satu Rämö: Rakel

Rakel on Hildur-sarjan neljäs osa. Aiemmat osat ovat Hildur, Rósa ja Björk sekä Jakob. 

Rämön kirjoitustyyli on löyhä ja hyppelehtivä, tapahtumia on vaikea "nähdä" mielessään. Olen aiemminkin huomannut saman viimeistelemättömyyden vaikutelman. Tapahtumien kulku lienee kirjailijalla kirkkaana mielessä, mutta niiden auki kirjoittaminen jää vaillinaiseksi. Se tekee lukemisesta töksähtelevää, kun miettii, miten asiat menivätkään. Lukemisen alussa se tökkii eniten, ja vähitellen siihen aina tottuu kirjan edetessä. 

Hildur on löytänyt kadonneet sisarensa ja tapaa heitä säännöllisesti. Kaikki kolme jäävät silti kovin etäisiksi. Siskoista ei saa oikein mitään irti. Hildurinkin elämässä tapahtuu isoja asioita, mutta ne kuitataan parilla epämääräisellä lauseella. Hildur on kuin haamu laavakenttien keskellä, pelkät ääriviivat. Täytettä niihin ei kirjoista saa. Jakobinkin ajatusmaailmasta kerrotaan melkeinpä enemmän. Tosin Jakobin tapaaminen vanhempiensa kanssa jää ärsyttävästi kesken ja roikkumaan. Mitään selitystä siihen liittyviin asioihin ei tullut. 

Kirja on saanut jo kritiikkiä ohuehkosta rikostapauksesta, joka jää Rakelin tarinan varjoon. Kirjassa tosiaan selvitetään paria rikostakin samalla huolettomuudella kuin muutkin asiat esitellään. Rakelin tarina on mielestäni kummallinen, irrallinen sepitelmä, joka on kertaalleen kerrottu jo aiemmissa kirjoissa. Tämänkertainen esitys ei oikeastaan tuo mitään uutta. Tavallaan näen, millaista kokonaisuutta näillä tarinoilla on ehkä tavoiteltu, mutta sitä ei ole jaksettu avata kunnolla.

Kirjan suosio on jo räjähdysmäinen, vaikka se on vasta ilmestynyt. Onhan se juoneltaan simppeli seurattava niillekin, jotka lukevat vähemmän dekkareita tai ylipäätään vähemmän. Aktiivisella markkinoinnilla on varmasti osuutensa asiaan. Hildurissa on kuitenkin jotain, mikä vetää puoleensa kaikista puutteista huolimatta. 

Anne Holt: Kaksitoista villiä varsaa

Vasta luin edellisen Hanne Wilhelmsen -kirjan, ja nyt jo sain seuraavan kätösiini. 

Korona-aika alkaa olla ohi, ja elämä palailee normaaleihin uomiinsa, paitsi Hanne Wilhemsenin kohdalla. Parisuhde Nefisin kanssa rakoilee, koska Hanne on aina niin tyly ja hankala. Myös Hannen lähimpien ystävien elämä järkkyy. Holtilla on rohkeutta tehdä huimia ratkaisuja keskeisten henkilöiden elämässä. Se on nähty ennenkin niin Hannen kuin Inger Johanne Vikinkin kanssa. Ensimmäisissä kirjoissahan Hanne Wilhelmsen ajeli moottoripyörällä ympäriinsä, nykyään hän istuu pyörätuolissa. 

Kirja etenee huikeaa vauhtia ja mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Pidän niin kovasti Hanne Wilhelmsen -sarjasta.

Suomentanut Outi Menna

Phillipa Ashley: Unelmien joululoma

Tästäpä kiva pikku jouluinen välipala. Mitään uutta kirja ei juonellisesti tarjoa: huonossa parisuhteessa elävä nainen matkustaa joululoman viettoon unelmiensa kartanohotelliin kaukaiseen pikkukylään ja rakastuu oitis paikalliseen jöröjukkaan. Tarinaa on ansiokkaasti saatu venytettyä yli neljän ja puolensadan sivun verran, vaikka sen voisi kertoa yhdellä virkkeellä. 

Kaikesta huolimatta kirja oli viihdyttävä ja luin sen yhdellä istumalla. 

Suomentanut Marlene Sanoukian

Kaj Korkea-aho: Äitiä etsimässä

Äitä etsimässä kertoo Korkea-ahon ja hänen puolisonsa Nikon taipaleesta isyyteen. Korkea-aholla ja hänen miehellään on mielessä kumppanuusvanhemmuus, jossa lapsen hoito jaettaisiin puoliksi äidin ja isien kesken, ja kaikki kolme olisivat tasaveroisia vanhempia. Koska kumppanuusvanhemmuudesta homoparin kannalta ei löydy oikein mistään tietoa, päätti Korkea-aho kirjoittaa kokemuksistaan kirjan vertaistueksi muille. 

Pariskunta tapasi useita äitiehdokkaita, joitakin useamman kerran. Kerta toisensa jälkeen naiset kuitenkin vetäytyivät hankkeesta, syystä tai toisesta. Korkea-aho alkoi tehdä muistiinpanoja pariskunnan lapsen äidiksi sopivan naisen löytymisestä, ja kirjoitti muistiinpanojensa pohjalta sitten tämän kirjan. Kirja tarjoaa myös tietoa siitä, millaisia sopimuskoukeroita kumppanuusvanhemmuus saattaa tuoda tullessaan. 

Kirja paneutuu suurimmaksi osaksi Korkea-ahon ajatuksiin ja tuntemuksiin, mikä on toki luonnollista, koska hän on perheen kirjailija. Nikon tuntemukset jäävät paljon vähemmälle huomiolle. Kirja tarjoaisi ehkä enemmän näkökulmia, jos se olisi kirjoitettu fiktiivisen romaanin muotoon, tositapahtumiin perustuen. Nyt Nikon syvemmät mietteet jäävät ehkä hienotunteisuudesta kertomatta.

Kaj Korkea-aho vaikuttaa kirjan perusteella olevan kuuluisa kirjailija suomenruotsalaisissa piireissä. En ole lukenut yhtään hänen kolumniaan, koska niitä on julkaistu pääasiassa ruotsinkielisessä mediassa. 

Suomentanut Laura Beck

Carin Gerhardsen: Veri vettä sakeampaa

Veri vettä sakeampaa on Hammarby-sarjan seitsemäs osa. Olen lukenut sarjasta viisi ensimmäistä osaa: Piparkakkutalo, Tuhkimotytöt, Unilaulu, Piirileikki ja Hyvä haltija. Harmikseni huomasin alkusivuilta viime vuonna ilmestyneen kaksi sarjan kirjaa, joista tämä on jälkimmäinen, ja minulta jääneen edellinen osa lukematta. 

Olen Hammarby-sarjan aiempien osien kohdalla ylistänyt sarjaa kerta toisensa jälkeen, eikä tämäkään osa jää muita huonommaksi. Conny Sjöbergin tiimi onnistuu ratkaisemaan viheliäisen rikosketjun, josta ei voi paljastaa mitään paljastamatta liikoja. 

Tapahtumat johtavat poliisin vähitellen sarjamurhaajan jäljille, ja syyllinen monenlaisiin rikoksiin löytyy mutkien kautta. Yllättäviä käänteitä riittää ja jännitys säilyy viimeisille sivuille saakka.

Suomentanut Maija Jokimäki

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat

Elly Griffithsin uuden Brightonin mysteerit -sarjan aloitusosa. Kaipaan edelleen Ruth Gallowayta, ja olen ystävystynyt Harbinder Kaurin kanssa. En tiedä, haluanko enempää. Kirjan alkusivuilta huomaan kirjan olevan vuodelta 2014, jolloin 16-osaisesta Ruth Galloway -sarjasta oli ilmestynyt vasta viisi osaa. 

Taikatemppumurhat kertoo 1950-luvun Brightonista. Keskeisenä henkilönä on rikosetsivä Edgar Stephens, jonka tutkima tapaus palauttaa muistoihin vasta äskettäin päättyneen sodan ja senaikaisen sotilasyksikön, jonka jäsenistä tuli hänen ystäviään. Kirja ei ole järin paksu, alle 300 sivua, mutta paljon ehtii silti tapahtua. 

Ajan henkeä on vaikeampi aistia kuin suomalaisista 1950-luvusta kertovista kirjoista. Toki vaatteiden kuvaus johdattaa sodanjälkeiseen aikaan, mutta muuten Brighton vaikuttaa sangen muuttumattomalta. Nykyajan Brightoniin ja sen tienoille pääsee esimerkiksi Peter Jamesin Roy Grace -sarjassa. Taikatemppumurhiin on siroteltu ajankohtaisia asioita sivumennen sanotuissa lausahduksissa (esim. television tulemiseen uskoo harva), mutta ohkaiseksi jää ajan henki. 

Edgar Stephens vaikuttaa kuitenkin hauskalta tyypiltä, joskin hiukan mitäänsanomattomalta. Hän tulee varmasti saamaan lihaa luidensa ympärille ja kehittymään sarjan edetessä. Brightonin mysteerit -sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt seitsemän osaa, joten Griffithsin kirjoista pitävillä on vielä paljon hyviä aikoja edessä. Minäkin odotan mielenkiinnolla seuraavaa osaa. 

Suomentanut Pauli Tapio