sunnuntai 30. elokuuta 2020

Anne Lukkarila: Enkelilunta

Mietin, millaisen arvion annan tästä kirjasta. Jännää, miten pikkujutut usein vaikuttavat siihen, millainen kuva kirjasta muotoutuu. Esimerkiksi tämän kirjan kannessa lukee oikeastaan Enkeli lunta, koska tavuviiva puuttuu. Kirjan sisälläkään nimeä ei ole kirjoitettu missään muulla tavoin, joten mistäs sen tietää, onko tämä nyt sitten Enkelilunta vai Enkeli lunta. Samanlainen kielellinen löysyys näkyi kirjan sisälläkin. Liekö oikoluvun puutetta. Kansi tietysti on tyyliseikka, mutta kielenhuollollisesti sekin on huono. 

Kirja on tietokirjailijana kunnostautuneen Lukkarilan esikoisdekkari. Tietokirjailijuus näkyy tässäkin kirjassa: faktoja luetellaan ylenpalttisesti, vaikka niillä ei niin suurta roolia olisikaan. 

Kirja kertoo ympäristöasiantuntija Katariina Lahdesta, joka matkustaa Suomutunturille tekemään arviointia laatusertifikaattia varten. Ammattisanastoa käytetään etenkin kirjan alkupuolella runsaasti, mikä on aika pitkäveteistä. Tapahtumat lähtevät kuitenkin kehittymään nopeasti, ja nössön tuntuisesta standardien kyttääjästä kehkeytyy peloton yksityisetsivä sellaisella tempolla, ettei se ole ihan uskottavaa. 

Myös murhavälineeseen liittyy paljon nippelifaktatietoa, joka tuntuu turhalta ohuenlaisessa kirjassa. Tapahtumat saavuttavat lakipisteen suorastaan yllättäen, ja syyllinen tunnustaa samantien. Jää vaikutelma, että kirjailija haluaa saada kirjan sukkelasti pakettiin. 

Jäin myös miettimään, mitä Suomutunturin hotelliyritys tykkää "pääsemisestään" murhanäyttämöksi. Tai se voisi olla vielä vain positiivista, mutta kirjassa luodaan Suomusta kuva ekologisuudessaan ja päästöttömyydessään hörhötasolle nousevasta yrityksestä. Kun kirjassa kuvataan hienoja toimenpiteitä ja suunnitelmia päästöjen vähentämiseksi, tuntuvat ne olevan aika utopistisia tai sanahelinää. Vaikka näitä asioita vatvotaan perin pohjin, mitään konkreettista ei esitetä oikeastaan mistään. Ympäristöasiantuntijamme tuntuikin kovin herkkäuskoiselta siltä osin. 

Kaiken kaikkiaan kirja käsitteli useampia teemoja, jotka eivät taida kuulua tavallisen lukijan tietouteen. Vaikka asiat selitettiin hyvin, ei kirja tuntunut keveältä viihdelukemiselta vaan ennemminkin sanomalehtiartikkelilta. Toisaalta kirja on hyvin ajankohtainen. Korona on kirjassa jo menneen talven lumia. Myös ajankohtainen hermomyrkky on kirjassa esillä. 

Riviväli oli kerrankin riittävän suuri syksyisen sään hämäryydessä lukevallekin.




lauantai 29. elokuuta 2020

Nicci French: Murheellinen maanantai

Kirjan alku oli niin irtonainen ja sekavahkon tuntuinen, että olin vähällä jättää kirjan kesken. Vähitellen sain kuitenkin kiinni keskeisistä henkilöistä ja tarinaan alkoi tulla järkeä. Silti lukeminen eteni niin tahmeasti, että pohdin jatkaako vai eikö. Vasta loppua kohti alkoi tulla huikeita paljastuksia ja jännittäviä vaiheita. 

Tapahtumat lähtevät liikkeelle psykoterapeutti Frieda Kleinin vastaanotolle tulevasta miehestä, jonka ajatukset kytkeytyvät merkillisellä tavalla samaan aikaan katoavaan lapseen. Poliisi on ymmällään, mutta Frieda saa asioihin tolkkua. Tapahtumat etenevät hitaanlaisesti, mikä tekee lukemisesta tuskastuttavaa. 

Kaiken kaikkiaan kokonaisuudesta tuli kuitenkin loppupään tapahtumien ansiosta kiinnostava ja eheä. Ehkä luen joskus viikonpäivä-sarjan seuraavankin osan, kunhan se ilmestyy. 

Kirjailijanimi Nicci Frenchin takana on aviopari. Epäilenkin juonen hajanaisuuden johtuvan taas kerran kahdesta kirjoittajasta. Pariskunta on kirjoittanut muutamia jännityskirjoja jo ennen viikonpäivä-sarjaa. 




torstai 27. elokuuta 2020

Simone Buchholz: Revolverisydän

Uskomatonta, että kirja on suomennettu vuonna 2019 (originaali ilmestyi 2008). Kansikuvan ja fontin perusteella voisi kuvitella kirjan ilmestyneen 1975. Villi veikkaus, että luotaan työntävä kansi vähentää kirjan lukijamäärää. 

Taisin nähdä kirjasta Instagramissa arvioinnin , jonka perusteella lainasin sen kirjastosta. Kirja yllätti minut positiivisesti: juoni kantaa ja henkilöt ovat kiinnostavia. 

Kirjan päähenkilö on yleinen syyttäjä Chastity Riley, jonka amerikkalaisesta nimestä huolimatta tapahtumapaikkana on Hampuri. Syyttäjä ei malta istua toimistossaan, vaan pyörii kentällä rikoksia tutkivien poliisien seassa. Näin kirjassa onkin kiihkeä tempo tapahtumien ytimessä. Vaikka kirjaa ei ole paksuudella pilattu, on siihen saatu mahtumaan paljon tunteita ja jännitystäkin. Saksalaiseen tapaan työtoveritkin teitittelevät toisiaan, minkä on myös kääntäjä huomioinut. 

Kun lukee paljon, käy usein niin, että kahdessa peräkkäin luetussa kirjassa on yllättäviä samankaltaisuuksia. Revolverisydän muistuttaa viimeksi lukemaani Jussi Marttilan true crime -dekkaria Veden varaan siten, että molempien päähenkilöt vetävät surutta viinaa ja kärsivät krapulasta samalla, kun polttavat kuin korsteenit. 

Vaikka olen vannoutunut pohjoismaisten dekkareiden ystävä, pääsee Buchholz suosikkilistalleni. 




tiistai 25. elokuuta 2020

Jussi Marttila: Veden varaan

Turussa on vuosien varrella kadonnut useita miehiä, joista moni on myöhemmin löytynyt hukkuneena Aurajoesta. Turkulaisia aloitusasetelma varmaan kylmää. 

Kirja alkaa vuodesta 2000 ja etenee hiljalleen kohti nykypäivää. Yksityisetsivä Janatuinen saa heti toimistonsa perustettuaan toimeksiannon etsiä kadonnutta opiskelijaa. Kirjan rakenne etenee siten, että uusi luku on uusi vuosiluku ja uusi kadonnut. Kirjan puolivälissä oltiin vuodessa 2009 ja kadonneitakin oli jo yhdeksän. Jotkut olivat löytyneet hukkuneina, osaa ei löydetty.  Rakenne alkaa tuntua lukijasta puisevalta, koska Janatuinen ei yleensä löydä etsimiään henkilöitä, vaan he pulpahtavat pintaan vasta myöhemmin. Janatuinen tutkii ja siinä ohessa ryyppää poliisiystävänsä kanssa. Myös tupakkaa kuluu sangen reteästi. 

Janatuinen on sikäli tylsä päähenkilö, että hänen yksityiselämässään tapahtuu sangen vähän. Kun Janatuinen aikansa tutkii ja käyttää apunaan asiantuntijoita, alkaa kuvio pikkuhiljaa selvitä. Tapahtumat tiivistyvät ja muuttuvat selvästi jännittävämmiksi kirjan loppua kohden. Loppujen lopuksi kävi niin, että luettuani kirjaa pitkään ja hartaasti useita päiviä olin illalla nukkumaan menossa, mutta en malttanutkaan lopettaa lukemista, koska loppuratkaisu oli käsillä. Kirja oli pakko lukea loppuun siltä istumalta. 

En silti ole tyytyväinen loppuratkaisuun eli siihen, miten Janatuinen ja hänen poliisiystävänsä toimivat. 



lauantai 22. elokuuta 2020

Peter Robinson: Kuiva kuuma kesä

Olen jostain syystä lainannut tämän kirjan, joka on sitten hautunut pinossani niin pitkään, että uusimiskynnys ylittyi. Koska olin juuri ehtinyt vihdoin aloittaa tämän lukemisen, jouduin käymään kirjastossa palauttamassa kirjan ja lainaamassa sen uudelleen. Kuvaavaa on se, että koko tänä aikana kirjasta ei ole tehty yhtään varausta. Luulen, että olen nähnyt jossakin ilmoituksen kirjailijan uusimman kirjan ilmestymisestä ja päättänyt tavoilleni uskollisena lukea sarjan alusta lähtien. Tämä kirja on julkaistu 2002 (originaali 1999), ja sen sivut ovat jo ällöttävän kellastuneet. 

Kirjailijan kertomistyyli on sellainen, että kirjan lukeminen oli todella hidasta. Mietin miksi, ja selasin äsken kirjaa selvittääkseni sen. Ensinnäkin kirjailija (tai suomentaja) käyttää lyhyitä virkkeitä, joiden lukeminen on paljon hitaampaa kuin pitempien virkkeiden, jotka veisivät asiaa eteenpäin. Lyhyet virkkeet töksähtävät aina pisteeseen paikassa, jossa voisi olla pilkku. Toiseksi kirjassa on pitkiä, eri aikatasolla liikkuvia jaksoja, jotka on kirjoitettu kursiivilla. Kursiivia on aina raskas lukea, etenkin kun kursivoidun tekstin tietyt erisnimet (jotka normaalisti kirjoitettaisiin kursiivilla) on kirjoitettu normaalilla kirjasintyypillä. 

Kirjassa tekojärvi kuivahtaa kuumana kesänä, ja järven alta tulee näkyviin siinä ammoin sijainnut kylä. Kylästä löytyy ruumis, ja sen henkilöllisyyttä ja kohtaloa selvittelee pomonsa epäsuosioon joutunut rikosylikonstaapeli Alan Banks. Vastoin odotuksia Banks saakin tapauksen selvitettyä viehättävän naisylikonstaapelin avulla. 

Juoni on mielenkiintoinen, vähän erilainen. Henkilöistä kerrotaan paljon, mutta silti he jäävät jotenkin ohuiksi ja mielenkiinnottomiksi. Kaikki ovat jahkailevia ja epävarmoja, ja ihmissuhteet junnaavat paikoillaan. Kursiivilla kerrotussa tarinassa käydään läpi kylässä toisen maailmansodan aikana eläneiden ihmisten vaiheita murhan tapahtuma-aikaan. Nämä jaksot ovat aika tylsiä, koska ihmisten elämässä tapahtuu vähän. Ymmärrän, että näiden jaksojen tarkoitus on johdatella tapahtumien kulkua ja valottaa taustoja. Tuntuu kuitenkin siltä, että useissa kursiivijaksoissa kerrotaan aivan samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Vähempikin olisi riittänyt. 

Jatkanen kuitenkin sarjan lukemista, kun olen pitänyt vähän taukoa.



perjantai 14. elokuuta 2020

Jouko Heikura: Mustien vuorten varjossa

Luettuani Heikuran Lahja äidilleni halusin tutustua hänen muihinkin teoksiinsa. Niin vaikuttava Lahja äidilleni oli. Valitettavasti Mustien vuorten varjossa ei yllä samoihin sfääreihin, mikä onkin ymmärrettävää, koska se on Heikuran esikoisteos vuodelta 2011.

Kirja kertoo suomalaisesta toimittajasta Rakelista, joka matkustaa jutuntekoreissuillaan sotiviin Itä-Euroopan maihin 1980–1990-lukujen taitteessa, ja muuttaa Unkariin sitten itsekin. Rakel jää kovin ohueksi hahmoksi, eikä hänestä tunnu saavan millään otetta. Toisaalta hän on ammattitaitoinen toimittaja ja sotakirjeenvaihtaja, toisaalta rakkausasioissa sinisilmäinen ja hyväuskoinen hölmö.

Kirjassa puhutaan paljon sodasta ja politiikasta. Kommunismista puhutaan joka välissä, koska itäisessä Euroopassa se vaikutti niin paljon ihmisten elämään. Se ei lisännyt mielenkiintoani kirjaa kohtaan. Välillä tuntuu, että juonenkäänteet hukkuvat poliittisiin palopuheisiin.

Kirjan kansi on todella tyylikäs.




maanantai 10. elokuuta 2020

Paula Noronen: Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa

Mietin pitkään, mikä tässä kirjassa tökki ja mitä tästä kirjoittaisin. En saanut otetta siitä, mitä tällä kirjalla haetaan tai tavoitellaan. Kirja on olevinaan hauskahko katsaus kassarouva Tarja Kulhon elämään. Lopulta hoksasin, että ongelman ydin piilee siinä, että tämä on Norosen ensimmäinen aikuisten kirja. Kirja on kuitenkin kirjoitettu kuin lapsille. Kaikki asiat avataan ja selitetään, mitään ei tarvitse ymmärtää rivien välistä. Kirja on tylsä.

Tarja Kulho käy kirjassa vuoropuhelua milloin miehensä tai lastensa, milloin naapurin tai asiakkaiden kanssa. Kaikki vuoropuheluiden puhujat on merkitty kuin alakoulun äidinkielen oppikirjassa. Aikuisten kirjoissahan pelataan pitkälti repliikkiviivoilla, ja lukija tietää silti, kuka puhuu.











Tarja Kulho on vahingossa ilmoittautunut Vantaan harrasteopiston kirjekurssille. Kirjan sisältö koostuukin vuoropuheluiden lisäksi harrasteopiston kurssin kirjallisista tehtävistä, joissa Tarja Kulho kertoo elämästään. Moni tarina osoittautuu valheeksi, mikä myös tekee kirjasta lapsekkaan oloisen.

Oli kirjassa pari hauskaa kohtaa, mutta ylenpalttinen vitsikirjamaisuuden tavoittelu meni vähän yli. Norosen siirtyminen aikuisten kirjojen kirjoittajaksi ei vielä tämän teoksen myötä vakuuta.





sunnuntai 9. elokuuta 2020

Anders Roslund: Sä kasvoit neito kaunoinen

Anders Roslund on kirjoittanut viisi edellistä komisario Ewert Grensistä kertovaa kirjaansa yhdessä Börge Hellströmin kanssa. Hellströmin kuoltua muutama vuosi sitten on sarja ollut tauolla, kunnes viime vuonna ilmestyi tämä Roslundin yksin kirjoittama Sä kasvoit neito kaunoinen. Aiempien kirjojen kohdalla olen valitellut niiden sekavuutta tai Ewert Grensin ponnettomuutta. Nyt homma pysyy napakasti kasassa ja Grenskin osoittautuu sangen päteväksi poliisiksi.

Ewert Grens on tässä kirjassa paljon sympaattisempi kuin aiemmissa kirjoissa. Hän lähestyy eläkeikäänsä ja miettii jo huolestuneena, miten sitten saa aikansa kulumaan. Aiemmista kirjoista tuttu soluttautuja Piet Hoffmankin on kuvioissa mukana, ja hän joutuu taas vaarallisiin paikkoihin. Mukavan lisämausteen sisällölle tuo Grensin ja Hoffmanin ystävystyminen.

Tapahtumat etenevät intensiivisesti eikä hengähdystaukoja tule. Välillä kirja on suorastaan kuumottavan jännittävä. Kirjan lopussa paljastuu, kuka johtaa alamaailman asekauppoja. Vastaus on suorastaan yllättävä.



lauantai 8. elokuuta 2020

Camilla Grebe: Varjokuvat

Tunnetut dekkarikirjailijat tuntuvat nyt lähteneen joukolla pyristelemään ulos totutusta genrestaan yksi toisensa jälkeen, joku enemmän, joku vähemmän onnistuneesti. Greben uusin, Varjokuvat, edustaa aivan uudenlaista kirjoitustyyliä. Kirjassa on perinteiseen tapaan kirjoitettuja rikostarinajaksoja, ja niiden välissä erilaisella fontilla dokumentaarisemmalla otteella kirjoitettuja välikappaleita, joiden avulla hypätään vuosikymmenten yli. Toteutustapa on erittäin onnistunut.

Kun päästään nykyaikaan, kohdataan Greben aiemmista kirjoista tuttuja hahmoja. Malin Brudin, Manfred Olsson ja Hanne Lagerlind-Schön pyrkivät selvittämään vuosien varrella tapahtuneita yksinhuoltajaäitien murhia ja sitä, liittyvätkö ne toisiinsa.

Grebe ottaa kirjallaan kantaa naisten asemaan työelämässä ja siihen, miten vaikea naisen on luoda uraa. Lukijan hermoja kiristää lukea naispoliisista, jonka mies on kotona isyysvapaalla ja viettää sen pääasiassa lomaillen. Nainen siivoaa kiltisti päivän aikana tehdyt sotkut kotiin tultuaan. Mies on ampaissut harrastuksiinsa heti, kun nainen on päässyt ovesta sisään. Väkisinkin alkaa miettiä. että naisen ollessa äitiysvapaalla roolit eivät käänny toisinpäin. Nainen pitää kodin siistinä ja pesee pyykkiä kotona ollessaan, ja harva taitaa joka ilta lähteä samalla ovenavauksella omiin menoihinsa, kun mies palaa kotiin. Vaikka vastuuta näennäisesti jaetaan, on päävastuu arjen sujumisesta ja lapsen lääkärikäynneistä usein yhä äidillä.

Grebe kuvailee hyvin, miten naisen on perinteisellä miesten alalla, kuten poliisissa, vaikea saada hyväksyntää alavalinnalleen. Häntä väheksyvät ja arvostelevat niin sukulaiset kuin työtoveritkin, läpi vuosikymmenten.

Kirja on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Grebe hallitsee tämänkin tyylilajin.



perjantai 7. elokuuta 2020

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Tässä taas yksi paljon kohuttu ja kehuttu kirja, joka ei miellyttänyt minua alkuunkaan.

Minua ärsyttää suunnattomasti, ettei missään mainita, millä vuosikymmenellä tai -sadalla kirjassa eletään. Joistakin seikoista huomaa heti alussa, ettei taideta olla nykyajassa. Nähtävästi ollaan 1900-luvun alkupuolella, koska sähköjä ei vielä ole ja hevosvaunuilla ajellaan, mutta ensimmäinen automobiilikin jo nähdään.

Kirjan päähenkilö herää aamulla muistinsa menettäneenä. Hänelle kerrotaan, kuka ja missä hän on. Tapahtumat sijoittuvat vanhaan, homeiseen kartanoon varmaan jossain Englannin perukoilla. Paikalla on sekalainen joukko ihmisiä. Pian käy ilmi, että päähenkilö ei oikeasti olekaan se, jona hän aamulla heräsi, vaan aivan toinen. Hän herää joka aamu uudessa hahmossa. Salaperäinen tyyppi ilmaantuu kertomaan hänelle, että illalla Evelyn murhataan ja hänen pitää löytää murhaaja, jotta hän voi vapautua tästä päiväni murmelina -touhusta. Muutoin hän herää aina uudelleen eri hahmossa ja päivän tapahtumat kertautuvat, vain eri näkökulmasta.

Periaatteessa juoni voisi olla ihan kelvollinen. Päiväni murmelina on hauska elokuva. Kirjan kirjoittaja on kuitenkin latistanut hyvän idean tylsyyteen. Henkilöitä on paljon, ja kaikki ovat yhtä mieleenpainumattoman merkityksettömiä. Kirjan lukeminen kesti ylettömän kauan, ja päästyäni puoliväliin luovutin, koska kirja on mielestäni aivan äärettömän tylsä.

Selasin kirjan loppuun nähdäkseni loppuratkaisun. Se on yhtä sekava kuin muukin kirja.



sunnuntai 2. elokuuta 2020

Kalevala (ja Raimo Jussila: Kalevalan sanakirja) (luettu 2016)

Helmet-lukuhaaste on nyt osaltani valmis. Viimeiseksi jäi kohta 27: runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani. En nyt tunne minkäänlaista kutsumusta runouden lukemiseen, joten tähän saa kelvata muutama vuosi sitten lukemani Kalevala. Kalevala oli yksi kotimaisen kirjallisuuden tenttikirjoista.

Kalevalan lukeminen tuntuu turhauttavalta, koska siinä käytetään paljon sanoja ja murteellisia ilmauksia, joita nykykielessä ei enää tunneta. Niinpä ilahduin, kun huomasin Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnissä Kalevalan sanakirjan vain viidellä eurolla. Ostin sen ja otin tavoitteeksi Kalevalan ymmärtävän lukemisen (aina en siis ole mennyt sieltä, missä aita on matalin). 

Näin kirjoitin Kalevalasta: 

Tavoitteena ymmärtävä lukeminen kera Raimo Jussilan Kalevalan sanakirjan. Koville otti ja kauan se kesti, mutta vihdoin laulaja pääsi luikauttamaan loppusanansa.

Aivan mahtava eepos!! Vuoroin tehtiin kosioretkiä ja kostoretkiä. Aina, kun oli jostain puute, laulettiin (=loitsittiin) tarpeelliset tavarat. Ainoa, mitä ei loitsimalla saanut, taisi olla rakkaus. 

Ajan kulku oli verkkaista. Kun piti lähteä jonnekin, aloitettiin kaatamalla puu, josta sitten venettä veistämään. Juhlavalmistelut aloitettiin kylvämällä ohra. Kaikki kesti vuotta kuusi, seitsemänkin, ehkä jopa yhdeksänkin.

Kalevalassa on paljon huumoria, ainakin minua nauratti moni kohta ja monet hauskat sutkautukset. Kieli on värikästä ja sanavalinnat, jopa sanajärjestyskin monesti taiten valittu. Hämmästyttävin havainto oli, että Kalevalassa käytettiin sanaa viiakko (=viidakko). Tällä ei tietenkään tarkoitettu viidakkoa sillä merkityksellä kuin me sen nykyään tunnemme, vaan sanasta viita on johdettu viidakko eli tiheä pusikko. Sitähän viidakko on.

Monin kohdin Kalevalan lukeminen olikin aikamoista salapoliisintyötä. Sanojen taivutukset menevät omia kaavojaan eikä d-kirjainta käytetä lainkaan. Kun vielä monesti kyse oli sanasta, jota nykykieli ei tunne, sai sanan perusmuodon keksimiseksi muutaman kerran miettiä pitkään. Perusmuotoa tarvittiin, jotta sanan sai haettua Kalevalan sanakirjasta. Sanoissa, joissa nykyään on etuvokaaleja, oli Kalevalassa takavokaaleja (tuhma = tyhmä).

Entäs sitten lisääntyminen? Neitosia notkui rannat ja metsät, ja niiden kanssa kisautteli kuka milloinkin. Mutta kun joku tuli raskaaksi, asialla oli aina tuuli tahi puolukka.







Juhani Aho: Rautatie

Helmet-lukuhaasteen kohta 23 (kirja on julkaistu myös selkokielellä) osoittautui kiperäksi. Selkokielisiä kirjoja on julkaistu sangen vähän, ja niistäkin olen lukenut jo aiemmin kaikki vähänkin kiinnostavat kirjat. Valitsin luettavakseni Ahon Rautatien, koska olen onnistunut luistamaan sen lukemisesta kaikki nämä vuodet.

Kirja etenee hyvin verkkaisesti, koska odotellaan sopivaa hetkeä puhumiselle, toistellaan samaa asiaa moneen kertaan ja ollaan muutenkin verkkaisia. Matti ja Liisa kuulevat kummajaisesta, rautatiestä. Sitä hekin lähtevät katsomaan ja huonosti käy, tietenkin. Reissu päättyy niin nolosti, ettei kumpikaan enää kuunaan mainitse rautatietä.



Miika Nousiainen: Juurihoito (luettu 2017)

Helmet-lukuhaasteen kohta 12 (kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera) tuotti minulle hankaluuksia. Googleteltuani netissä löysin pitkän listan kohtaan sopivista kirjoista. Valitettavasti muutamaa lukuun ottamatta yksikään niistä ei herättänyt mielenkiintoani. Listan kiinnostavat kirjat olen lukenut jo aiemmin. Niinpä, kun lukuhaasteen loppusuoralla kuitenkin olen ja nuhteettomasti sen tähän asti suorittanut, päätin nostaa aiemmin lukemani kirjan uudelleen esille. Juurihoito ansaitsee uuden maininnan.

Näin kirjoitin vuonna 2017 luettuani Juurihoidon

Juurihoito alkoi hitaanlaisesti ja ensimmäiset sivut olivat aika tylsiä. Onneksi jatkoin lukemista, koska tarina imaisi mukaansa ja luinkin kirjan yhdellä istumalla. Pekka menee hammaslääkäriin, joka osoittautuu hänen veljekseen, jonka olemassaolosta hän ei ole tiennyt. Tämä ei ole juonipaljastus, vaan käy ilmi ensimetreillä. Luulinkin, ettei kirjalla tämän jälkeen ole mitään annettavaa, kun kohokohta lyödään tiskiin ekassa luvussa.

Voi, miten väärässä olinkaan. Pekka ja Esko tutustuvat toisiinsa ja päätyvät lähestulkoon maailmanympärimatkalle. Veljesten sanailu käy hulvattomaksi. Nousiainen nostaa tuttuun tapaan pöydälle myös erilaisia yhteiskunnallisia ongelmakohtia ja pohtii henkilöiden kautta omaperäisiä ratkaisuja ja tulkintoja. Suomalaisten ominaispiirteiden tunnistaminen ja sanallistaminen on Nousiaisella erityisen hyvin hallussa.

Kyllä. Lukekaa. Ehdottomasti.



Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista

Lehtolan kirjassa käsitellään samoja teemoja kuin Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjassa Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Vastatuuleen on helpompi luettava ja vetävämmin kirjoitettu. Saamelaiskiista on tiukka tietopaketti siitä, miten saamelaisten vahva oma kulttuuri poljetaan maahan suomalaisten toimesta kerran toisensa jälkeen.

On käsittämätöntä, että sivistysvaltiossa voidaan alkuperäiskansaa kohdella näin. Sosiaalisessa mediassa paheksutaan kovaäänisesti muita maita siitä, että niissä sorretaan alkuperäiskansojen asukkaita ja vähemmistöjä. Tekemistä olisi omassa maassakin.

Suomessakin on vähemmistöjä, jotka eivät saa palveluita omalla kielellään. Saamelaisilla on oikeus opiskella omalla äidinkielellään, mikä käytännössä on usein mahdotonta, koska opettajia ei ole ja matkat kouluun ovat pitkiä. On sentään edistytty muutaman vuosikymmenen takaisesta saamelaiskielten nujertamisesta: koulussa ei saanut puhua kuin suomea. Siten lakaistiin saamelaiskielet kätevästi lähestulkoon kokonaan maan päältä.

Kielen lisäksi myös saamelaisten pääelinkeino porotalous on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Saamelaisten alueita pienennetään jatkuvasti, ei oteta huomioon porojen luonnollisia kulkureittejä eikä piitata perinteistä. Ei osata hyväksyä sitä, että ihminen voi elää onnellisena muutoinkin kuin kaupungin keskustassa toimistotyötä tehden. Suomessa riittää asumatonta korpea, silti halajamme saamelaisten perinteisiä asuinalueita.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 5: saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja.




Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset

Tuskin olisin tähän rakkaushömppään tarttunut ilman Helmet-lukuhaastetta. Amerikan kuninkaalliset tuntui kuitenkin helpoimmalta vaihtoehdolta suorittaa kohta 11: vaihtoehtohistoria. Sinänsä hauska idea lähteä kirjoittamaan siitä näkökulmasta, että Amerikka onkin kuningaskunta.

Kirja on ihan viihdyttävä rakkaustarina, jonka ainoa outo piirre on se, että Amerikka on kuningaskunta. Muutoin kirja ei juuri poikkea muista amerikkalaisen siirappisista rakkaustarinoista, joissa aina on se paha nainen, joka yrittää saada parhaan puolison itselleen hinnalla millä hyvänsä.

Kirjassa on useampi rakkaustarina päällekkäin, ja kauhulla seurasin sivujen vähenemistä, kun yksikään lavstoori ei edennyt riittävän nopeasti. Ja niin kävi, että kaikki jäi vaiheeseen. Jatkoa on kuulemma luvassa. Ollapa ensi vuodenkin lukuhaasteessa vaihtoehtohistoria, niin saan senkin ehkä luettua.