Kalevala (ja Raimo Jussila: Kalevalan sanakirja) (luettu 2016)

Helmet-lukuhaaste on nyt osaltani valmis. Viimeiseksi jäi kohta 27: runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani. En nyt tunne minkäänlaista kutsumusta runouden lukemiseen, joten tähän saa kelvata muutama vuosi sitten lukemani Kalevala. Kalevala oli yksi kotimaisen kirjallisuuden tenttikirjoista.

Kalevalan lukeminen tuntuu turhauttavalta, koska siinä käytetään paljon sanoja ja murteellisia ilmauksia, joita nykykielessä ei enää tunneta. Niinpä ilahduin, kun huomasin Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnissä Kalevalan sanakirjan vain viidellä eurolla. Ostin sen ja otin tavoitteeksi Kalevalan ymmärtävän lukemisen (aina en siis ole mennyt sieltä, missä aita on matalin). 

Näin kirjoitin Kalevalasta: 

Tavoitteena ymmärtävä lukeminen kera Raimo Jussilan Kalevalan sanakirjan. Koville otti ja kauan se kesti, mutta vihdoin laulaja pääsi luikauttamaan loppusanansa.

Aivan mahtava eepos!! Vuoroin tehtiin kosioretkiä ja kostoretkiä. Aina, kun oli jostain puute, laulettiin (=loitsittiin) tarpeelliset tavarat. Ainoa, mitä ei loitsimalla saanut, taisi olla rakkaus. 

Ajan kulku oli verkkaista. Kun piti lähteä jonnekin, aloitettiin kaatamalla puu, josta sitten venettä veistämään. Juhlavalmistelut aloitettiin kylvämällä ohra. Kaikki kesti vuotta kuusi, seitsemänkin, ehkä jopa yhdeksänkin.

Kalevalassa on paljon huumoria, ainakin minua nauratti moni kohta ja monet hauskat sutkautukset. Kieli on värikästä ja sanavalinnat, jopa sanajärjestyskin monesti taiten valittu. Hämmästyttävin havainto oli, että Kalevalassa käytettiin sanaa viiakko (=viidakko). Tällä ei tietenkään tarkoitettu viidakkoa sillä merkityksellä kuin me sen nykyään tunnemme, vaan sanasta viita on johdettu viidakko eli tiheä pusikko. Sitähän viidakko on.

Monin kohdin Kalevalan lukeminen olikin aikamoista salapoliisintyötä. Sanojen taivutukset menevät omia kaavojaan eikä d-kirjainta käytetä lainkaan. Kun vielä monesti kyse oli sanasta, jota nykykieli ei tunne, sai sanan perusmuodon keksimiseksi muutaman kerran miettiä pitkään. Perusmuotoa tarvittiin, jotta sanan sai haettua Kalevalan sanakirjasta. Sanoissa, joissa nykyään on etuvokaaleja, oli Kalevalassa takavokaaleja (tuhma = tyhmä).

Entäs sitten lisääntyminen? Neitosia notkui rannat ja metsät, ja niiden kanssa kisautteli kuka milloinkin. Mutta kun joku tuli raskaaksi, asialla oli aina tuuli tahi puolukka.