sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Kuudes suomennettu Ruth Galloway -mysteeri. Ruth on erittäin sympaattinen forensisen arkeologian opettaja pienessä yliopistossa. Ruthin ammattitaitoa arvostetaan ja hän onkin aina mukana, kun jossain kaivetaan luita esiin. Kuten aina, tälläkin kertaa löydös johtaa jännittävään seikkailuun.

Kirjan juoni oli samanlainen kuin viimeksi lukemassani kirjassa, Bauerin Kadonneissa lapsissa. Jonkun mielestä vanhemmat eivät rakasta lastaan kylliksi, joten tämä joku katsoo oikeudekseen siepata lapsen. Eikä se siihen yhteen koskaan jää.

Toivoisin näiltä Galloway-kirjoilta, että Ruthin ja Nelsonin romanssi etenisi. Pliis. Toinen salaromanssi sentään hyppäsi harppauksen eteenpäin. Rakastan Ruth Galloway -kirjoja.



Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Lukiessani Bauerin Hautanummen en vielä tiennyt, että se on trilogian alku. Se selvisi vasta Tappajan katsetta lukiessani. Pitihän kolmaskin osa sitten lukea. Onneksi Bauerin kirjat ovat ilmestyneet aikaa sitten, joten kolmannen osan pystyi lukemaan, kun aiemmat olivat vielä tuoreessa muistissa.

Jonas palaa poliisiksi Exmooriin järkyttävien tapahtumien jälkeen. Ja taas alkaa tapahtua. Tässäkin kirjassa on yllättäviä käänteitä, mutta valitettavasti ei yhtä kihelmöivää jännitystä kuin aiemmissa osissa. Tästä kirjasta jää surullinen mieli. Maalaisbrittiläiset tuntuvat aika ikäviltä ja itsekkäiltä tyypeiltä.






perjantai 27. syyskuuta 2019

Jaana Lehtiö: Mitään ei tapahtunut

Kirjan parasta antia on rikoskomisario Juha Muhonen kollegoineen. Poliisien keskinäistä sanailua on hauska seurata. Kirjan tapahtumapaikkana on taas Porvoo, kuten aiemmissakin Lehtiön kirjoissa.

Kirjassa kuvataan myös tapahtumia Tiibetissä, ja tarinassa onkin keskeisessä asemassa tiibetiläiseen uskonnonharjoittamiseen kuuluvia esineitä. Vaikka Lehtiö on koulutukseltaan uskontotieteilijä, ei hän ole saanut Tiibetin buddhalaisuutta koskevia osuuksia kovin uskottaviksi. Tiibet-pätkät jäävät irrallisiksi, ja Porvoonkin tapahtumat siltä osin hämäriksi. Loppuratkaisukin oli kovin lattea. Kirjastahan olisi aina voinut tehdä vähän paksumman, ja lisätä uskottavuutta tarkemmalla kerronnalla.



tiistai 24. syyskuuta 2019

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Pohjalaisen esikoinen ei ole yhtä hyvä kuin toinen romaani, Valuvika. Esikoisromaani koostuu löyhästi toisiinsa lomittuvista tarinoista Saanan elämästä. Kokonaisuudessaan kirja on Saanan elämäkerta, mutta palaset ovat kovin irrallisia ja sekavassa järjestyksessä. Saanan elämän keskipiste on veljen katoaminen. Tapahtumat ovat tapahtuneet joko ennen sitä tai sen jälkeen. Siinä saa aina arvuutella, kummassa ajassa ollaan.

Saanan isä on autokauppias, joten tapahtumat pyörivät pitkälti autokaupan ympärillä. Jokseenkin tyhjänpäiväinen lukukokemus.



sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Belinda Bauer: Tappajan katse

Alussa kirja tuntuu jotenkin omituisen kankealta kertoessaan englantilaisen pikkukylän poliisista ja tämän saamista apuvoimista. Sitten kirjoitustyyliin tottuu ja huomaa sen olevan sangen humoristinen kaikessa jäykkyydessään. Jäykkyys kuvaa oivallisesti brittiläisen poliisilaitoksen hierarkiaa. Jos ylempiarvoinen käskee seistä päällään, niin maalaispoliisihan seisoo.

Jossain vaiheessa huomasin kirjassa olevan osin samoja henkilöitä kuin Bauerin aiemmassa kirjassa Hautanummi, jonka luin keväällä.

Vähitellen Tappajan katse käy yhä jännittävämmäksi ja jännittävämmäksi, eikä sen lukemista voi lopettaa, ennen kuin aivan viimeisillä sivuilla selviää, kuka oikeastaan on tappaja.

Kirja on sangen virkistävää luettavaa.



keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Camilla Grebe: Horros

Tyypillinen ruotsalainen poliisidekkari, jossa tarina etenee omalla painollaan. Vaan kun päästään kyllin pitkälle, kertomus muuttuukin jännittäväksi trilleriksi, joka saa kädet hikoamaan. Lukijalle tulee yhtäkkiä pakottava tarve hokea: "Omg, omg, omg". Niin yllättäviä käänteitä tulee.

Kirjan henkilöistä osa on esiintynyt aiemmissakin Greben kirjoissa. Ei kuitenkaan haittaa, vaikka heitä ei muistaisi: heidät kirjoitetaan hyvin estradille. Ei viittauksia epämääräisiin menneisiin tapahtumiin, toisin kuin useimmissa kirjoissa nykyään, mikä on kovin yleistä ja ärsyttävää.

Loppua kohti tapahtumat muuttuivat ehkä vähän junnaaviksi, muuten kirja oli erinomainen.




sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Alex North: Kuiskaaja

Olen muutamaan otteeseen miettinyt, onko minusta tullut turhan kriittinen, kun enää ei tunnu hyviä kirjoja osuvan kohdalle lainkaan. Mitä enemmän odotuksia minulla on jonkun kirjailijan tuotosten suhteen, sitä enemmän petyn.

Alex North pyyhkii pois moiset mietteet. Kuiskaaja on aivan älyttömän hyvä kirja. Se on myös erinomaisen pelottava kirja. Kirja kertoo katoavista pikkupojista, heidän löytymättä jäämisestään ja löytymisestäkin. Se kertoo pienestä paikkakunnasta, jonne Tom poikansa kanssa muuttaa traagisen perhetapahtuman jälkeen.

Kirja kuvailee taitavasti pikkupojan mietteitä. Yliluonnolliset tapahtumat eivät ole yliampuvia, vaan voisivat olla myös mielikuvituksen tuotetta. Kuiskaaja myös yllättää juonenkäänteillään. Kirjaa ei ole venytetty liian pitkäksi, vaan se on juuri sopivan mittainen.

Ja mikä parasta, ikävätkin tapahtumat kirjan lopussa on kuvattu äärettömän kauniisti.



perjantai 13. syyskuuta 2019

David Lagercrantz: Tyttö joka eli kahdesti

Jokohan nyt Lisbeth Salander saa rauhan ja tarina päättyy? Toivottavasti. Niin hyvä kuin Lagercrantz kirjoittajana onkin, alkaa Mikael Blomkvistin ja Lisbeth Salanderin jännittävä elämä olla loppuun ammennettu.

Tämä kirja voisi olla sarjan viimeinen siksikin, että henkilökuvaus alkaa olla aika väsynyttä. Lisbeth ja Mikael ovat etääntyneet toisistaan, mutta viestittelevät silti toisilleen aika ajoin. Viestiliikenne on moninkertaisesti kryptattua ja salattua, ja meno muutenkin vainoharhaista. Täysin käsittämätön juonenkulku on aasialaisen sherpan tarina. Väkisin ympätyn tuntuinen sivuhenkilö ei istu luontevasti muuhun tarinaan.



maanantai 9. syyskuuta 2019

Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

Tahmeaa luettavaa. En tiedä, syyttäisikö kirjailijaa vai kääntäjää. Molempi pahempi. Teksti on kökköistä, ei solju sujuvasti laisinkaan. Jokaisen sivun lukeminen kestää kauan. 

Käännös sitten. Voidaan puhua ovenkarmista tai ovenpielestä, mutta yleensä ei puhuta ovenpokasta. Eräällä henkilöllä on klahvituoli (aika harvoin näkee äffän lievennettynä rahvaanomaiseksi hv:ksi), toisella klaffisohva. Johdonmukaisuutta, kiitos. Entäpä kun sormenjälkitutkija etsii omistajia sormenjäljille? Hän yrittää mätshätä ne jälkiin. Voi hyvää päivää. 

Kirjassa käytettiin myös ilmaisua, jota en ole ennen kuullut: paaninen kauhu. Piti ihan googlettaa. Sanaa paaninen käytetään yleensä vain kauhun yhteydessä, ja se viittaa salaperäiseen luontoon ja metsänhaltija Panin aiheuttamaan kauhuun. Eli kätevämmin voisi käyttää esimerkiksi sanaparia alkukantainen kauhu.

Kirjan sisällöllinen anti jäi ymmärrettävästi kehnon kielen ja käännöksen varjoon. Alussa juoni vaikutti hetken hyvinkin samankaltaiselta kuin Laineen kirjassa Pisto sydämeen. Aika nopeasti tiet kuitenkin erkanivat. Juonenkulku oli kirjan alkuosassa hyvä, loppua kohti se muuttui sangen sekavaksi. Päähenkilön, rikospoliisi Jeppen elämässä tapahtui kuitenkin merkittävää kasvua ihmisenä. 



keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Pertti Laine: Pisto sydämeen

Mielenkiintoinen juonikuvio, olisi ainesta amerikkalaisen myöhäisilllan rikostutkijasarjankin juoneksi. Loppu jäi vähän latteaksi, mutta ei noin ohuelta kirjalta muuta voi odottaakaan.

Kirjassa esiintyy rikoskomisario Simppa, iso ja musta mies. Simppa saa epäuskottavan vähän rasistisia kommentteja osakseen. Kirjan poliisit halailevat aktiivisesti ihmisiä, niin nais- kuin miespoliisitkin. Sekin on vähän teennäisen tuntuista. Mahtaako tapahtua todellisuudessa. En ole pahemmin ollut poliisin kanssa tekemisissä, joten vaikea sanoa.

Ihan luettava kirja, ja jatkoakin pitäisi olla luvassa.