Marjut Pettersson: Silittäjä

Petterssonin aiemman trillerin, Niin kuin sinä sen muistat, ja tämän uusimman, Silittäjän, päähenkilöitä yhdistää yksi asia: he ovat mieleltään hyvin sairaita. 

Silittäjä on aiemman trillerin itsenäinen jatko-osa, eikä todellakaan edellytä aiemman lukemista. Niiltä osin kuin tapahtumat liittyvät aiemmin tapahtuneisiin, ne briiffataan hyvin. Yksi aiemman kirjan sivuhenkilöistä nousee tässä kirjassa varsin keskeiseksi henkilöksi. 

Silittäjä on hyvin monimutkainen juoneltaan. Aina, kun jotain selviää, tulee uusia mutkia. Henkilöiden väliset suhteet yllättävät yhä uudelleen. Lopussa asiat kuitenkin selviävät ja paha saa rangaistuksensa. Samalla hän saa myös selityksen sille, miksi asiat menivät niin kuin menivät. 

Todella mielenkiintoinen kirja. Kirjoitettu hyvin ovelasti. Minulla meni pitkään, ennen kuin pääsin selvyyteen siitä, onko minä-kertoja nainen vai mies. 

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat

Kirjassa on häiritsevä kirjoitustyyli, sinä-muotoinen. Kertoja kuvailee jonkun tekemisiä sinä-muodossa. Tätä oli alkuun todella raskasta lukea, koska sinusta kerrottuja kirjoja tulee vastaan hyvin harvoin. Vähitellen siihen tottui.

Kirjan juonikin on kummallinen, eikä minulle kyllä selvinnyt, kenen murhasta päähenkilöä syytetään. Selasin vielä alun ja lopun uudelleen, mutta ei valjennut. 

Kirjan sinä on toimittaja Kirsimari Uitto, jonka elämästä ei ongelmia puutu. Päähenkilön, jota myös Kitiksi kutsutaan, ajatukset ovat virkistävän epäsovinnaisia. Välillä nauroin ääneen. 

Kirjassa oli paljon yllättäviä käänteitä ja se piti otteessaan.

Kristina Ohlsson: Korkein tarjous kuolemasta

Korkein tarjous kuolemasta jatkaa Ohlssonin Martin Benner -sarjaa, jonka aikaisempia osia ovat Lotus blues ja Mion blues. En näköjään ole kovin paljon pitänyt aiemmistakaan osista, enkä pitänyt tästäkään. 

Martin Benner on itserakas ja ylimielinen asianajaja, joka kehuu itseään estoitta joka välissä. Hän on pakahtua siihen, miten siistiä on olla hyvännäköinen, varakas asianajaja. Eikä hän lakkaa sitä ihmettelemästä. Ensin ajattelin, että tähän itsekehuun sisältyy ehkä jokin nokkela juonenkäänne, mutta eipä valitettavasti sisälly. Se on aivan sisällötöntä höpinää. 

Kirjan juoni on muutenkin suorastaan kliseinen: viestejä välitetään arvoesineiden salalokeroiden välityksellä näin kännykkäaikaan. Juoni ei tarjoa mitään yllättävää tai kiinnostavaa. On itsestään selvää, että lennellään maasta toiseen toimittamaan jotain pikku asiaa tai kysäisemään jotakin. 

Myönnettäköön, että en jaksanut lukea kirjaa loppuun saakka. Taistelin pitkälti yli puolivälin, mutta tarinan muuttuessa yhä kiemuraisemmaksi kaikkine mahdollisine juonenkäänteineen, luovutin. Minua ei kiinnosta tippaakaan, miten kenenkin käy. 

Christian Rönnbacka: Ruska

Kirjan alku tuntui siltä, että nyt on lajityyppi, josta en tykkää. Komisario Antti Hautalehto on lähdössä lomalle Lappiin, kun hän saakin paimennettavakseen kiinalaisen miljardööriseurueen. Samaan aikaan toisaalla epämääräinen joukkio räplää pyssyjään ja suunnittelee jotain seurueen pään menoksi. Mietin, että tuskinpa Hautalehto sovinnolla antautuu, joten tiedossa on kuivakkaa takaa-ajoa pitkin Lappia.

Jatkoin kuitenkin lukemista ja yllätyin iloisesti. Takaa-ajolta ei vältytä, mutta Rönnbacka saa siihenkin ripoteltua huumoria. Pääosassa ei ole pyssynpauke vaan Hautalehdon toiminta. Ja hänhän on kuin paraskin toimintasankari. Kaiken kaikkiaan hyvin epäuskottava kokonaisuus, tämä kirja. Suorastaan yliampuvan epäuskottava, mikä tekee kirjasta hyvän.

Loppu oli vähän pettymys. Ensin Hautalehto käyttäytyy hyvin epäortodoksisesti ja sitten tapahtumat jäävät leijumaan välitilaan. 

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras

Eräänlainen puolifiktiivinen elämäkerta tämä kai on, kun Kyrö kirjoittaa autofiktiota omasta elämästään. Nelikymppisten elämäkerrat ovat tulleet yhä yleisemmiksi. Useimmilla lienee kuitenkin haamukirjoittaja, mutta Kyrö ruotii itse elämäänsä Mielensäpahoittajista tutulla tyylillään. Varma tyylivalinta, joka lisännee myyntiä. 

Kirja on ylettömän pitkä ja paikoin myös pitkäveteinen. Kyrö rönsyilee välillä pitkälle sivupoluille. Kirjan puolivälissä (itse asiassa sivulla 164) Kyrö toteaa: 

Elämäkerroille pitäisi asettaa ehdoton maksimimitta: 72 sivua. Silloin tekijä joutuisi punnitsemaan, mikä elämässä onkaan kertomisen arvoista. 

Hän ei kuitenkaan nähnyt itse tarpeelliseksi noudattaa tätä ohjettaan. 

Kirjoituskonevaras on kirjoittajansa elämäntarinan lisäksi kunnianosoitus suomalaiselle kirjallisuudelle (ja urheilulle). Kirjassa vilisee kirjailijoiden nimiä ja parhaat teokset referoidaan huolella. Kirjailijaosuus onkin mielestäni kirjan parasta antia. Mielensäpahoittajien syntytarina on myös kiinnostava. Urheiluista riittää yhtä paljon puhetta, mutta koska se on minulle kovin etäinen aihe, on sitä mielestäni aivan liikaa. 

Itse asiassa Kyrö kertoo kirjassa itsestään varsin vähän. Tuomas Kyröä koskevat osuudet ovat luultavasti vahvasti väritettyjä ja parhaista muistoista koottuja. Huumorin taakse on hyvä piiloutua. 

Kun olin ottanut takakannesta kuvan, kännykän kamera ilmoitti: "Joku on ehkä räpäyttänyt silmiään". 

Delia Owens: Suon villi laulu

Vähän jännitti ja hirvittikin tarttua tähän kirjaan. Olin nähnyt Instagramissa niin monen lukeneen tämän jo, ja poikkeuksetta kaikki olivat myös tykänneet siitä. Monta kertaa on käynyt niin, että itse en olekaan pitänyt kirjasta, joka on ollut myyntimenestys ja saanut pelkkää kiitosta. 

Selasin kirjaa ensin varovasti ja totesin, että näyttää tylsältä. Laitoin kirjan jo sivuun ja ajattelin jättää sen lukematta. Päätin sitten kuitenkin ottaa härkää sarvista ja aloittaa lukemisen.

Kirja on kasvukertomus yksinäisestä, hylästystä lapsesta yksinäiseksi, hylätyksi aikuiseksi. Kirjassa ei tapahdu paljon mitään, ja kannessa mainittu sana murhamysteeri on vahvaa liioittelua. Kuitenkin kirja imaisi mukaansa. Owensilla on selvästi kertomisen lahja, ja hän onnistuu tekemään arkisetkin tapahtumat kiinnostaviksi. 

Vuodet vierivät kirjassa vauhdilla. Toisista tapahtumista kerrotaan enemmän, toisista vähemmän. On kertojan lahjakkuutta nostaa esiin vain tiettyjä tapahtumia, jolloin kirjasta ei tule jaarittelevaa puuroa. Samalla lukija jää miettimään kaikkia niitä asioita, joita ei kerrota. 

Pakko myöntää, että minä pidin tästä kirjasta. 

Eva Frantz: Tästä pelistä pois

Ehdottomasti paras tähänastisista Anna Glad -dekkareista! En malttanut lähteä töihin aamulla, ennen kuin sain kirjan luettua loppuun, niin yllättäviä ja jännittäviä käänteitä lopussa tuli. 

Kirjassa kerrotaan monen henkilön tarinaa, nykyajassa ja menneessä ajassa. Kaikki tarinat ovat yhtä kiehtovia. Kirjaa onkin vaikea laskea käsistään, kun haluaisi vain jatkaa ja kuulla lisää. 

Vanhempi konstaapeli Anna Glad on raskaana, ja hän onkin vähän erilainen tuleva äiti. Frantz on tehnyt Gladin raskaudesta kiinnostavaa seurattavaa. Anna Glad sysää vauvaan liittyvät ajatukset syrjään, eikä aina edes muistaisi olevansa raskaana, jos maha ei olisi tiellä. 

Vaikka kirjassa selvitellään monenmoisia sotkuja ja henkilöillä on paljon kohinaa ihmissuhteissaan, pysyvät Frantzilla langat käsissään loppuun saakka. Loppu onkin yhtä tykitystä, kun kaikki ratkeaa yhtä aikaa. 

Joonas Koskimaa: Rautasalo

Olen näköjään ruotinut kirjoittajan tekemät, kustantamon ignooraamat kielivirheet varsin perusteellisesti luettuani Koskimaan esikoisteoksen Sankaripoliisin kuolema. Tällä kertaa riittänee siis toteamus, että vieläkään en ole tyytyväinen. Samanlaisia virheitä kuin aiemmassa kirjassa on tässäkin. 

Koko sen ajan, kun Rautasalo on ollut pinossa odottamassa lukemista, olen kuvitellut mielessäni Rautasalon olevan komisarion nimi. Siltähän se kuulostaa, jykevältä ja luotettavalta. Vaan Rautasalopa onkin syrjäytyneiden ja narkkareiden kansoittama, rappeutunut lähiö. Jykeviä ja luotettavia poliiseja tässä kirjassa ei ole lainkaan.

Rautasalossa jatkuu sama teema kuin Sankaripoliisin kuolemassa: poliisilaitos on korruptoitunut ja läpeensä mätä. Ylikonstaapeli Niemelää alkaa ketuttaa Rautasalon avoin huumekauppa, etenkin kun prostituoituja katoaa ja tulee uudelleen esiin pahoin silvottuina. Kun poliisijohto peittelee rikoksia, mitä voi rivipoliisi tehdä? 

Kirjassa käydään tapahtumien kulku huolellisesti ja perusteellisesti läpi. Välillä suorastaan pitkäveteisesti. Koska kaikki kieroilevat parhaansa mukaan, piti kirja lukea loppuun saakka. 

Jens Henrik Jensen: Oxen – Jäätyneet liekit

Kävin katsomassa omista kirjoituksistani, mitä olen aiemmista Oxen-sarjan kirjoista sanonut. En näköjään ole ollut kovin liekeissä sarjan ensimmäisestäkään osasta. Edellisen osan luettuani olen päättänyt, etten edes lue kolmatta. Kannattaisi näköjään tarkistaa nämä asiat ennen kirjaan tarttumista. 

Ei siis ihme, etten innostunut tästä uusimmasta Oxen-sarjan kirjasta. Kirjan alku oli ihan vetävä, mutta juonen kulku alkoi pian takkuamaan. Tiedän, että valitan usein siitä, ettei kirjailija viitsi yhtään briiffata lukijaa aiemmista tapahtumista. No, tässä kirjassa briiffataan kaikkien muidenkin edestä. Aiempien kirjojen tapahtumat käydään yksityiskohtaisesti läpi. Ihan joka ikinen. Olisin vähän vähemmästäkin päässyt kartalle. Tuntuu, ettei uusia tapahtumia tule lainkaan, kun vatvotaan vain menneitä. 

Juoni etenee hitaasti ja vaivalloisesti, koska aina pitää jotain kerrata juurta jaksain. Sotaveteraani ja mitali-ihme Niels Oxen palaa maisemiin ja haluaa palauttaa maineensa ja kunniansa. Edelleen, tämänkin kirjan luettuani, olen sitä mieltä, että suuressa roolissa oleva valtaeliitti Danehof kuulostaa mielikuvituksen tuotteelta. Sen tuhoamisen yrittämisessä kuluu painomustetta ja sivuja kilokaupalla. Myönnettäköön, että jossain puolivälin jälkeen plarasin useita sivuja ohi, kun en vaan jaksanut enää perinpohjaista jaarittelua. 

Ihan loppupään sivut kuitenkin luin tarkemmin saadakseni tietää, miten kirja päättyy. Yhtään ei haitannut, vaikka olin vähän harpponut.

Niels Oxenin hahmo on mielenkiintoinen, mutta siitä ei oteta kaikkea irti. Vähemmän lavertelevalla kertomistyylillä Oxen olisi enemmän edukseen. Tapahtumien selvittelystä kertovat osiot ovat myös kiinnostavia.

Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa

Ensimmäinen yllätys oli se, että kirjailija on suomalainen. Kirjailijan nimen perusteella kuvittelin kirjan ruotsalaiseksi. Kirjailija on kuitenkin Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta kotoisin ja taustaltaan siis suomenruotsalainen. Koska kääntäjän nimeä ei mainittu, lienee kirjan alkuperäiskieli suomi. 

Toinen yllätys oli se, miten toimiva kirja on esikoisdekkariksi. Kirja kertoo teknologiajuristi Mia Lundista, joka on tarkka siitä, millaisia toimeksiantoja ottaa vastaan. Teknologiajuristi kuulostaa äärettömän tylsältä, mutta onneksi Mia joutuukin pois mukavuusalueeltaan aivan toisenlaista juttua selvittämään. Kirjan tapahtumapaikkana on Helsinki. 

Mian persoona tulee hyvin läheiseksi, samoin hänen arkensa pienen tyttären yksinhuoltajana. Rohkea veto mieskirjailijalta ottaa sankariksi naishahmo. Se voisi helposti epäonnistua. Lindfelt kuitenkin selviää sankaristaan kunnialla. 

Kirjassa on mielenkiintoinen, vähän erilainen juoni, joka pysyy hyvin kasassa. Henkilöitä on sopivasti, jotta niistä pysyy kärryillä. Yksinhuoltajan arki on kuvailtu uskottavasti. 

Kaiken kaikkiaan onnistunut esikoisdekkari, joka vie mukanaan heti alusta saakka. Toivottavasti se saa jatkoa. 

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Tartuin tähän kirjaan epäilevin mielin, koska kansi on kiinnostava ja nimi hupaisa. Kirjahan ei silloin voi olla hyvä.

Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on ihana kirja. Harmi, että se loppui. Olisin toivonut lisää uusia lukuja ja onnellisia loppuja.

Kirja kertoo kirjastovirkailija Ninasta, jonka työpaikka lakkautetaan säästöjen merkeissä. Ninalla on unelmia, ja hän hyppää uhkarohkeasti toteuttamaan niitä. Unelmien tähden Etelä-Englannissa asuva Nina joutuu käymään Skotlannissa ja rakastuu siihen niin, että muuttaa sinne asumaan.

Koska kirja on hyvän tuulen romaani, on Skotlannissa aina ihanaa ja ystävällisiä ihmisiä. Joskus on mukava lukea ankeiden dekkareiden välissä jotain kaunista ja lempeää. Kirja on suorastaan ylitsevuotavan lämminhenkinen ja pursuaa romantiikkaa. En viitsi valittaa puutteista, niin paljon kirjasta pidin.