Eräänlainen puolifiktiivinen elämäkerta tämä kai on, kun Kyrö kirjoittaa autofiktiota omasta elämästään. Nelikymppisten elämäkerrat ovat tulleet yhä yleisemmiksi. Useimmilla lienee kuitenkin haamukirjoittaja, mutta Kyrö ruotii itse elämäänsä Mielensäpahoittajista tutulla tyylillään. Varma tyylivalinta, joka lisännee myyntiä.
Kirja on ylettömän pitkä ja paikoin myös pitkäveteinen. Kyrö rönsyilee välillä pitkälle sivupoluille. Kirjan puolivälissä (itse asiassa sivulla 164) Kyrö toteaa:
Elämäkerroille pitäisi asettaa ehdoton maksimimitta: 72 sivua. Silloin tekijä joutuisi punnitsemaan, mikä elämässä onkaan kertomisen arvoista.
Hän ei kuitenkaan nähnyt itse tarpeelliseksi noudattaa tätä ohjettaan.
Kirjoituskonevaras on kirjoittajansa elämäntarinan lisäksi kunnianosoitus suomalaiselle kirjallisuudelle (ja urheilulle). Kirjassa vilisee kirjailijoiden nimiä ja parhaat teokset referoidaan huolella. Kirjailijaosuus onkin mielestäni kirjan parasta antia. Mielensäpahoittajien syntytarina on myös kiinnostava. Urheiluista riittää yhtä paljon puhetta, mutta koska se on minulle kovin etäinen aihe, on sitä mielestäni aivan liikaa.
Itse asiassa Kyrö kertoo kirjassa itsestään varsin vähän. Tuomas Kyröä koskevat osuudet ovat luultavasti vahvasti väritettyjä ja parhaista muistoista koottuja. Huumorin taakse on hyvä piiloutua.
Kun olin ottanut takakannesta kuvan, kännykän kamera ilmoitti: "Joku on ehkä räpäyttänyt silmiään".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti