Kävin katsomassa omista kirjoituksistani, mitä olen aiemmista Oxen-sarjan kirjoista sanonut. En näköjään ole ollut kovin liekeissä sarjan ensimmäisestäkään osasta. Edellisen osan luettuani olen päättänyt, etten edes lue kolmatta. Kannattaisi näköjään tarkistaa nämä asiat ennen kirjaan tarttumista.
Ei siis ihme, etten innostunut tästä uusimmasta Oxen-sarjan kirjasta. Kirjan alku oli ihan vetävä, mutta juonen kulku alkoi pian takkuamaan. Tiedän, että valitan usein siitä, ettei kirjailija viitsi yhtään briiffata lukijaa aiemmista tapahtumista. No, tässä kirjassa briiffataan kaikkien muidenkin edestä. Aiempien kirjojen tapahtumat käydään yksityiskohtaisesti läpi. Ihan joka ikinen. Olisin vähän vähemmästäkin päässyt kartalle. Tuntuu, ettei uusia tapahtumia tule lainkaan, kun vatvotaan vain menneitä.
Juoni etenee hitaasti ja vaivalloisesti, koska aina pitää jotain kerrata juurta jaksain. Sotaveteraani ja mitali-ihme Niels Oxen palaa maisemiin ja haluaa palauttaa maineensa ja kunniansa. Edelleen, tämänkin kirjan luettuani, olen sitä mieltä, että suuressa roolissa oleva valtaeliitti Danehof kuulostaa mielikuvituksen tuotteelta. Sen tuhoamisen yrittämisessä kuluu painomustetta ja sivuja kilokaupalla. Myönnettäköön, että jossain puolivälin jälkeen plarasin useita sivuja ohi, kun en vaan jaksanut enää perinpohjaista jaarittelua.
Ihan loppupään sivut kuitenkin luin tarkemmin saadakseni tietää, miten kirja päättyy. Yhtään ei haitannut, vaikka olin vähän harpponut.
Niels Oxenin hahmo on mielenkiintoinen, mutta siitä ei oteta kaikkea irti. Vähemmän lavertelevalla kertomistyylillä Oxen olisi enemmän edukseen. Tapahtumien selvittelystä kertovat osiot ovat myös kiinnostavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti