Iida Turpeinen: Elolliset

Kerrassaan kiehtova romaaniksi kirjoitettu tietokirja siitä, miten ihminen on saalistanut monia eläinlajeja sukupuuttoon ja miten Helsingin yliopiston kokoelmat ovat saaneet alkunsa.

Arvelin, ettei tällainen kirja kiinnosta minua laisinkaan, mutta koska sitä näkyi paljon somessa ja mediassa, laitoin sen varaukseen ajat sitten. Moni muukin on halunnut lukea sen, ja kesti kauan, ennen kuin vuoroni koitti. 

Yllätyksekseni kirja tempaisi heti mukaansa. Kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, kun tutkija Georg Wilhelm Steller purjehtii retkikunnan mukana kohti tuntematonta, Siperiasta kohti Amerikkaa. Retkikunta päätyy pienelle saarelle, joka nimetään laivan kapteeni Beringin mukaan, samoin kuin salmi, jonka he ylittivät. On upea tunne olla retkikunnan mukana tekemässä historiaa. 

Steller tutkii innoissaan paikallisia kasveja ja eläimiä. Lukijaa hirvittää vimma, jolla retkikunta pyydystää itselleen syötävää. Meren rantavesissä pyörii valtavia merilehmiä, joita aikoinaan merenneidoiksi luultiin, seireenin jälkeläisiä, sireenieläimiä. 

En kerro enempää. Kirja osoittaa järkyttävällä tavalla, miten ihmisrotu on syössyt lajin toisensa jälkeen sukupuuttoon. Sekin järkyttää, että jo 1800-luvulla ymmärrettiin ihmisen aiheuttavan monien lajien sukupuuton, mutta sen on annettu jatkua. 

Tapa, jolla tarinaa kerrotaan, pitää otteessaan. Luonnon kuvaus viehättää, ja juonellista ainesta on luultavasti löytynyt vanhoista kirjeistä ja muistiinpanoista. Toki kirjailija on pannut varmasti myös omiaan, mutta pysyy silti aikakauden tyylissä. Elolliset panee lukijan myös googlettamaan paikkoja ja elollisia. Missä on Sitka, entä Munamuseo. 

Yllätyin takaliepeestä lukiessani, että kirjailija on kirjallisuudentutkija. Olisin luullut luonnontieteilijäksi valtavan tietämyksen ansiosta.  Kiitos Iida Turpeinen upeasta kirjasta!

Alimpana pari kuvaa Helsingin luonnontieteellisessä museossa sijaitsevasta stellerinmerilehmän jykevästä luurangosta. 

Camilla Sten: Kammottava totuus

Kammottava totuus on jatkoa kriminaalipsykologi Rebecca Lekmanista kertovalle kirjalle Vaarallinen taito. Kirjan nimi on yliampuva eikä kansikuvakaan oikein istu. Onneksi kirja itse on oikein hyvä. 

Camilla Sten on perinyt lahjakkuutensa äidiltään ja kirjoittaa erinomaisia kirjoja. Rebecca Lekman palkataan etsimään murhaajaa parin vuoden takaiseen, selvittämättä jääneeseen murhaan. Haastattelemalla riittävän monia asianosaisia tapahtumat alkavatkin selvitä. 

Kirja on siis hyvä, ja juoni kulkee kuin juna. Silti jotain jää puuttumaan. Kirja on kovin hengetön. Henkilöt eivät ole kovin mieleenpainuvia, eikä heidän ajatuksiaan juuri avata. Hajutonta ja mautonta sakkia. 

Suomentanut Hanna Arvonen

Jussi Simola: Valitut valheet

Valitut valheet on itsenäinen jatko-osa kirjalle Haudatut haaveet. Toiminta jatkuu rikoskomisario Lara Hongan johdolla. Tiimi on suunnilleen sama, yksi henkilö vain on vaihtunut. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta. 

Hongan tiimin jäsenten suhteet ja jännitteet ovat kiinnostavia ja pitävät mielenkiinnon yllä. Juonikin kulkee, tosin syylliset ovat arvattavissa jo hyvissä ajoin. 

Muutoin kirjan lukeminen olikin varsin tuskallista. Se suorastaan pursuaa ylireagointia. Alla muutama irrallinen poiminta. 

Tieto iskee tajuntaan kuin moukari talon seinään. Ei ollut uskoa silmiään (poliisi, kun näki katoamisilmoituksen). Ikävä muisto lävisti Eeron. Muistot iskivät välähdyksinä Eeron ajatuksiin. Lara hämmästyi niin, että oli lentää selälleen (kun oven avasi eri henkilö kuin hän odotti). Nadaja tunsi verensä virtaavan nopeammin ja kuumemmin kuin hetki sitten (kuulustelussa tulee mielenkiintoista informaatiota). Hän uskoi sydämensä pysähtyvän ja seuraavassa hetkessä sen räjähtävän ulos rinnasta (kun poliisi löytää johtolangan).

Tuon tuosta joku säpsähtää, hätkähtää, hämmentyy tai on lentää selälleen. Suorastaan koomista. Useimmiten ei edes riitä yksi yliampuva ilmaus, vaan niitä on perätysten useampia. Aivan kuin olisi iskenyt valinnan vaikeuskin. Myös vahvaa ylitulkintaa toisten sanomisista esiintyy, ja ne on painettu aina kursiivilla asianomaisen ajatuksina. 

Ilona Tuominen: Normipäivä

Kortteli-sarjan edellinen osa, Seurustelusalaliitto, ei oikein iskenyt. Onneksi tartuin kuitenkin rohkeasti sarjan seuraavaan osaan, sillä siinä, missä Seurustelusalaliitossa keskityttiin Sannin sekaviin ihmissuhteisiin, paneutuu Normipäivä Amalian työhön luokanopettajana. Heti löytyy enemmän tarttumapintaa, kun ollaan koulumaailmassa. 

Amalia on saanut ensimmäisen virkansa, mutta ikävän työparin takia ottanut ensimmäisen vuoden jälkeen virkavapaata ja hakeutunut toiseen kouluun töihin. Tässäkin on jotain tuttua oman elämäni kanssa. Tosin sinnittelin viisi vuotta paikassa, johon en koskaan tuntenut kuuluvani. 

Amalian uudessa työpaikassa ihmiset ovat enimmäkseen mukavia, paitsi rehtori, jonka kanssa Amalia ei tunnu tulevan toimeen. Eipä ole vaikea arvata, miten kuvio etenee ja päättyy. Kirja on kuitenkin viihdyttävä ja koulumaailman kuvailu realistista. 

Poppeli-korttelinkin elämää kuvaillaan runsaasti, tällä kertaa Amalian näkökulmasta. Naapureista paljastuukin mielenkiintoisia asioita. 

Ainoa, mikä tökkii, on Amalian tosikkomaisuus. Hän ei tunnu ymmärtävän rehtorin sarkasmia ja kuivaa huumoria, vaan jankuttaa, vitsaileeko tämä. Tätä tapahtuu enemmän kuin kerran. Samaten tökkii Amalian tiukat säännöt, joille ei taida olla mitään todellisuuspohjaa, kuten rehtorin ja alaisen seurustelun sopimattomuus. Amalian aatokset ovat suoraan 1950-luvulta. 

Jessica Fellowes: Mitfordin salaisuus

Mitfordin salaisuus jatkaa Mitfordin perheestä kertovaa sarjaa, jonka aiemmat osat ovat Mitfordin murhat, Nuori, kaunis ja kuollut, Mitfordin skandaali, Mitfordin juttu ja Mitfordin katoamistapaus. Kirjan lopussa olevissa jälkisanoissa taas paljastetaan, miten kirjan tapahtumat jatkuivat henkilöiden oikeassa elämässä.

Louisa Cannon on nyt yksityisetsivä ja kuusivuotiaan Maisie-tytön äiti. Eletään vuotta 1941 ja Lontoota pommitetaan vähän väliä. Louisa ilahtuukin, kun Deborah kutsuu hänet maalle viettämään joulua muun Mitfordin perheen kanssa. Louisan aviomies Guy, entinen poliisi, jää Lontooseen kodinturvajoukkuihin. 

Maalla Louisalle suorastaan tarjoillaan tapaus, jota hänen halutaan tutkivan. Louisa on vähän välikädessä, sillä hän on Mitfordin perheen entinen lapsenlikka eikä kuulu yläluokkaan, mutta on kuitenkin ystävystynyt perheen tytärten kanssa. Kahden kerroksen välissä oleminen tuntuu kuitenkin helpottavan suorien kysymysten esittämistä. 

Jokin tässä sarjassa viehättää minua, vaikka tapausten selvittely onkin aina aika ontuvaa, eikä yleensä mitenkään avata, miten Louisa milloinkin keksii ketäkin syyttää. 

Suomentanut Oona Nyström

Eevi Kuokkanen: Ei sanaakaan

Kuokkasen kirja sijoittuu ihanaan Hankoon, kesäkaupunkiin. Käyn Hangossa merta ihailemassa ja merenrannoilla pyörimässä muutaman kerran vuodessa, enkä kyllä tunnistanut kirjan Hankoa lainkaan. Yksi tuttu paikka siellä taidetaan mainita. Paikalliset varmaan tunnistavat enemmänkin paikkoja. Tosin uskon osan olevan mielikuvituksen tuotetta. Ainakaan kirja ei ole mikään matkailumainos. 

Kirja lähtee laahaavasti käyntiin. Kaikenlaista suhmurointia esiintyy, mutta mistään ei oikein saa otetta. Vielä sadan ensimmäisen sivun jälkeen kaikki on epämääräistä ja levällään. Henkilötkään eivät oikein aukea.

Mielenkiintoisesti keskeisin henkilö lienee pesulanpitäjä Tuija, jonka tytär Pinja saapuu kesäksi kotiin äitiä auttelemaan. Pinja opiskelee muualla, eikä hingu takaisin Hankoon. Tuijan ja Pinjan ympärille kehiytyvät muut henkilöt. Valitettavasti kaikki jäävät etäisiksi, eikä heistä oikein saa otetta, vaikka heidän ajatuksiaan paljon kerrotaankin. 

Vanhoja, sairaita ihmisiä kuolee, ja joku keksii yhdistää kuolemantapaukset kiinteistökauppoihin. Kaikkiin keskeisiin tapahtumiin liittyy useampia juoniketjuja, jotka johtavat eri suuntiin. Varmaan siksi kirja tuntuu epämääräisen sekavalta. 

Loppua kohti juoneen alkaa tulla ryhtiä ja yllättäviä käänteitä. Kaikki langanpäät saadaan lopulta solmittua ja loppuratkaisukin on melkeinpä yllättävä. 

Jenny Colgan: Joulu suolaisten tuulten saarella

Kuinka kirjaston käyttäjä saa joulukirjan luettavakseen joulun alla? Lainaamalla sen jo toukokuussa ja hilloamalla siitä saakka. Nolottaa.  

Joulu suolaisten tuulten saarella kuuluu Koti pikkusaarella -sarjaan, jonka aiempia osia ovat Suolaisten tuulten saari ja Vuorovetten ranta. Sarjassa on näköjään vielä tuoreempikin osa, joulutarina sekin. En taida siihen päästä käsiksi ennen tätä joulua. 

Kirjaa aloittaessani vähän kadutti koko joulukirjaan tarttuminen. Floran suhde Joeliin tuntuu takkuiselta, Fintanin ja Coltonin suhde apealta. Jonkin matkaa luettuani olin kuitenkin taas Muren pikkusaaren asukkaiden lumoissa. Kirja etenee vauhdikkaasti ja on äkkiä luettu. 

Kaikkitietävä kertoja ärsytti useampaan kertaan matkan varrella.  Kun tapahtumia kerrotaan yhden henkilön näkökulmasta, hän ei tietenkään voi tietää, mitä toinen henkilö ajattelee tai mitä tämän elämässä on tapahtunut siihen liittyen. Lukijapa tietää, koska kaikkitietävä kertoja ei osaa pitää suutaan kiinni, vaan sujauttaa väliin paikalla olemattomaan henkilöön liittyviä tietoja. Hyvässä kirjassa pieni epätietoisuuskin on paikallaan, kunnes henkilö itse selvittää asian. 

Keskeisillä henkilöillä on aikamoisia haasteita elämissään. Jokaisella on jonkin sortin murhetta ja kirja onkin aika alavireinen. Yhden keskeisen henkilön kuolema sivuutetaan mielestäni suunnilleen olankohautuksella, kun kaikilla on niin paljon omiakin murheita. Lopun joulujuhla on yhtä kaaosta, ja olisinkin toivonut loppuun selkeämpiä lukijallekin näkyviä ratkaisuja elämän käännekohdissa. Kirja on hyvin tunteikas parissakin kohdassa. 

Suomentanut Jade Haapasalo

Anne Holt: Yhdestoista käsikirjoitus

Tämä on jo 21. Holtin kirja, jonka olen lukenut. Pitkästä aikaa päästään taas Hanne Wilhelmsenin seuraan. Myönnettäköön, että pidän hänestä enemmän kuin Selma Falckista. Tämä on 11. kirja Hanne Wilhelmsenistä, ja sen nimessäkin on numero 11. 

Kirjassa eletään koronapandemian alkuhetkiä Norjassa. Hanne Wilhelmseniä kotiin lukittautuminen ei häiritse, sillä hän on viettänyt jo neljä vuotta eristyksissä kotonaan. Syytä ei avata, enkä sitä aiemmista kirjoista muista. Hanne on kotona kaksin tyttärensä Idan kanssa, koska Hannen vaimo Nefis joutuu lähtemään työmatkalle. Niinpä Hanne voikin rullailla öisin pitkin tyhjiä Oslon katuja. 

Hanne Wilhelmsen päätyy tutkimaan kahta tapausta: kadonnutta käsikirjoitusta ja auton takakontista löytynyttä ruumista. Poliisin suunnalta Hannen apuna on aina yhtä surullisen hahmon ritari Henrik Holme. Parivaljakko saa uuden tuttavuuden kustannustoimittaja Ebbasta. Hanne on eläkkeellä poliisin työstä, mutta tekee itsekseen mielellään tutkimusta.

Kirjan hahmot ovat kovin eläviä. Tunteet vellovat vahvoina kunkin mielessä ja näkyvät päällepäinkin. Juoni on monimutkainen, mutta langat oikenevat loppua kohti. Kirja on vastustamaton, sitä ei raaskisi laskea käsistään. Anne Holt mykistää taitavuudellaan Hanne Wilhelmsen -kirjoissa. 

Suomentanut Outi Menna

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli

Sain uutuuskirjan arvostelukappaleen kirjailijan kysyttyä kiinnostustani. Olen lukenut Melentjeffin aiemmat kirjatkin, joiden pääosassa on rikospoliisi Paula Korhonen: Hukkuneet , Papin kosto ja Jos et valvo. Venäläinen peli ei jatka Korhos-sarjaa, vaan toivon mukaan aloittaa uuden sarjan. Sen verran vetävästi kirja kulki. Arvioitani kauemmin seuranneet tietävät, että olen arvostelukappaleita kohtaan ihan yhtä armoton kuin lainastokirjojakin, jos kirja on mielestäni huono. 

Venäläisen pelin nimi on huono. Kirjassa käy kyllä ilmi, mistä nimi on peräisin, mutta tähän maailmanaikaan se ei lisää kirjan vetovoimaa. Tuskin olisin itsekään tarttunut tähän kirjaan pyytämättä. Nimi ei miestä pahenna, eikä kyllä tätä kirjaakaan.  

Pääosassa on keskusrikospoliisissa työskentelevä Laura Kask, joka ristiriitojen takia joutuu siirtymään Tampereelle töihin. Siellä hän joutuu heti työtehtävän äärelle: poliisi on ammuttu kansallispuistossa. Tampereen krp:ia johtaa tuima Timo Lehto, jonka tiimiin kuuluvat myös Outi ja Matlock. Positiivisena jäi mieleen päähenkilön krooninen sairaus, jonka kanssa yllättäen ei tullut yhtään hankalaa tilannetta. 

Tapahtumat etenevät huikeaa vauhtia, ja välillä piipahdellaan Saksassa ja Virossa. Vaikka kuvioissa on mukana sotilastiedustelupalvelua ja suojelupoliisia, pysyy paketti selväkielisenä ja ymmärrettävänä alaa heikommin tuntevallekin. Poliisien keskinäiset jännitteet pitävät juonen kiinnostavana. 

Arvostelukappale saatu Enostone-kustannukselta. 

Arttu Tuominen: Lavastaja

Lavastaja on Delta-sarjan päätösosa. Sarjan aiemmat osat ovat Verivelka, Hyvitys, Vaiettu, Häväistyt ja Vapahtaja. Kukaan sarjassa esiintyvän tiimin poliiseista ei ole noussut muita isompaan rooliin, vaan kaikki ovat vuorollaan päässeet valokeilaan ja tulleet tutuksi: Raunela, Paloviita, Oksman, Manner ja Linda. Jokaisella on omat salaisuutensa, joita on vähitellen avattu. 

Lavastaja on juoneltaan kovin yksioikoinen. Alkuun murhat ja niiden tekotapa vaikuttavat hyvin jännittäviltä, mutta ehkä myös turhan haastavilta yhden ihmisen toteutettaviksi. Murhaaja tekee murhista eräänlaisia näyttämöitä. Hyvän juonikuvion sotkee tarinan simppeliys. Murhaajan arvaa jo hyvissä ajoin, ja muutenkin kaikki seuraa johtolankoja tarkasti. Olkoon lavastusta, mutta kerroksellisuus puuttuu tästä kokonaan. 

Sarja on pantu pakettiin helpoimman kautta. Loppu jää kuitenkin lukijan ratkaistavaksi, joten takaportti on olemassa, jos ei muuta kirjoitettavaa keksi. Näiden hahmojen pariin lukija palaisi mielellään. Sarjan haaste onkin ehkä ollut se, että henkilöhahmot ovat monikerroksisia ja kiinnostavia, mutta juoni on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kirjat kuitenkin myynevät hyvin, koska ovat juuri sopivan paksuisia ja kirjoitettu hyvällä, helposti luettavalla kielellä.