Kerrassaan kiehtova romaaniksi kirjoitettu tietokirja siitä, miten ihminen on saalistanut monia eläinlajeja sukupuuttoon ja miten Helsingin yliopiston kokoelmat ovat saaneet alkunsa.
Arvelin, ettei tällainen kirja kiinnosta minua laisinkaan, mutta koska sitä näkyi paljon somessa ja mediassa, laitoin sen varaukseen ajat sitten. Moni muukin on halunnut lukea sen, ja kesti kauan, ennen kuin vuoroni koitti.
Yllätyksekseni kirja tempaisi heti mukaansa. Kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, kun tutkija Georg Wilhelm Steller purjehtii retkikunnan mukana kohti tuntematonta, Siperiasta kohti Amerikkaa. Retkikunta päätyy pienelle saarelle, joka nimetään laivan kapteeni Beringin mukaan, samoin kuin salmi, jonka he ylittivät. On upea tunne olla retkikunnan mukana tekemässä historiaa.
Steller tutkii innoissaan paikallisia kasveja ja eläimiä. Lukijaa hirvittää vimma, jolla retkikunta pyydystää itselleen syötävää. Meren rantavesissä pyörii valtavia merilehmiä, joita aikoinaan merenneidoiksi luultiin, seireenin jälkeläisiä, sireenieläimiä.
En kerro enempää. Kirja osoittaa järkyttävällä tavalla, miten ihmisrotu on syössyt lajin toisensa jälkeen sukupuuttoon. Sekin järkyttää, että jo 1800-luvulla ymmärrettiin ihmisen aiheuttavan monien lajien sukupuuton, mutta sen on annettu jatkua.
Tapa, jolla tarinaa kerrotaan, pitää otteessaan. Luonnon kuvaus viehättää, ja juonellista ainesta on luultavasti löytynyt vanhoista kirjeistä ja muistiinpanoista. Toki kirjailija on pannut varmasti myös omiaan, mutta pysyy silti aikakauden tyylissä. Elolliset panee lukijan myös googlettamaan paikkoja ja elollisia. Missä on Sitka, entä Munamuseo.
Yllätyin takaliepeestä lukiessani, että kirjailija on kirjallisuudentutkija. Olisin luullut luonnontieteilijäksi valtavan tietämyksen ansiosta. Kiitos Iida Turpeinen upeasta kirjasta!
Alimpana pari kuvaa Helsingin luonnontieteellisessä museossa sijaitsevasta stellerinmerilehmän jykevästä luurangosta.
Aivan uskomattoman hieno kirja <3
VastaaPoista