keskiviikko 16. heinäkuuta 2025

Elly Griffiths: Savuverho

Taikatemppumurhat oli Brightonin mysteerit -sarjan ensimmäinen osa, Savuverho on toinen. Savuverhon tarina käynnistyy joulun alla Brightonissa vuonna 1951. 

Kirjan aihe on kovin surullinen: kaksi lasta, ystävykset, katoaa ja he löytyvät kuolleina muutaman päivän päästä. Rikoskomisario Edgar Stephens yrittää päästä surmaajan jäljille tiiminsä kanssa. Paikalla on sattumoisin myös Edgarin sodanaikainen ystävä, taikuri Max Mephisto, joka esiintyy paikallisen teatterin joulunäytelmässä. Kadonneiden lasten touhutkin ennen katoamista liittyvät teatteriin. 

Ensimmäisen osan kohdalla huomautin, että ajankuvaa oli vaikea hahmottaa lukiessa. Tällä kertaa se ei tuota ongelmia. On talvi ja lumipyryn jälkeen lunta on jopa poliisin vyötäisille saakka. Kävellen pääsee nopeammin perille kuin autolla. Asunnot ovat kylmiä. Myös luokkaerot ovat vähän väliä henkilöiden puheissa tai mielessä. Sotaan palataan puheissa tuon tuosta, ovathan sekä ensimmäinen että toinen maailmansota vielä ajallisesti kovin lähellä. 

Surullisesta aiheestaan huolimatta tarina etenee suorastaan lentävästi. Kirjan parissa olisi viihtynyt kauemminkin. Syyllistä en arvannut tällä kertaa ollenkaan.  

Suomentanut Pauli Tapio





Jarkko Vehniäinen & Marja Lappalainen: Majavan oma kirja

Sattuipa kätösiini Majavan oma kirja. Majava on kovin samaistuttava Kamalan luonnon hahmo. Se viihtyy parhaiten yksin ja kärsii metelistä ja seurasta. Majavalla on yksi ystävä, Kettu, joka tuntuu ymmärtävän Majavan luonteenpiirteitä. Kettua Majava pystyy sietämään sopivina annoksina. Majavan ja Ketun suloinen ystävyys onkin kirjan parasta antia. Vaikka Kettu menee sata lasissa eikä helpolla pysähdy, osaa hän valita Majavalle juuri ne oikeat, kauniit sanat. Alla pari esimerkkiä tästä ystävyydestä. 









maanantai 14. heinäkuuta 2025

Mikko With: Banaani

Meinasi mennä hyvä dekkari ohi, kun en nimestä älynnyt, että Banaani on tosiaan rikosromaani. Kirja ei ole järin paksu, mutta henkilöillä on lihaa luidensa päällä ja he ovat kiinnostavia. Jopa siinä määrin, että Banaanille toivoisi jatkoa. 

Seitsemänkymppinen Pertti on kova syömään banaaneja. Banaani jää myös hänen viimeiseksi ateriakseen. Se kun on terästetty pähkinällä, jolle Pertti on kuolettavan allerginen. Tapauksen selvittämistä seuraa mielenkiinnolla toimittaja Pyry Lammikko, jonka ura junnaa paikallaan. 

Poliiseista keskeisimmissä rooleissa ovat pinttynyt poikamies Aapo Hämäläinen ja urheilullinen Ellinor Karlsson. Kaikilla henkilöillä on myös oma elämänsä, jota lukija seuraa intensiivisesti. Näin hyviä henkilöitä ei kannattaisi heittää haaskuun, vaan kirjoittaa heille lisää tarinoita. 




lauantai 12. heinäkuuta 2025

Tuula Ranta: Ruumis joka meille annettiin

Kriminaalipsykologi Aira Karhun toimintaa on aiemmin saatu seurata kirjoissa Totuus on vaihtuva maisema, Jotka varjoissa kulkevatHelle hautoo Kalmansaarta ja Isät eivät kuole.

Kirjassa käytetään toistuvasti sanaa provinkka, kun tarkoitetaan provikkaa. Myös sana pompöösi on kirjoitettu pomböösi. Myös, jos haluaa käyttää shakki-terminologiaa, olisi hyvä ottaa selvää, tuleeko ensin shakki vai matti. Tällaiset pikkujutut kaihertavat, kun lukeminen töksähtää niihin.

Yhden luvun alussa näyttämölle putkahtaa Henry Pohjalainen, josta ei kerrota sen enempää. Herra lienee asiayhteydestä päätellen vakuutusyhtiön edustaja. Toisessa luvussa kaksi poliisia, Pelle ja Viivi, tapaavat vapaa-ajallaan. Heillä on jokin yhteinen kuvio, jota en muistanut aiemmista kirjoista, eikä se auennut tässäkään. Lukeminen on raskasta, kun henkilöiden kohdalla saa selata ja miettiä, että mikähän juttu tämä nyt olikaan. Onkohan esilukijoita käytetty lainkaan?

Rikoskomisario Tapani Mikkosen ja Aira Karhun välit ovat kiihkeät, mutta kitkerät. Naimisissa olevalla Tapanilla ei tunnu olevan halua muuttaa mitään. Muistaakseni Aira Karhu on jo eläkkeellä, ja Mikkonen häntä nuorempi. Sinällään poikkeuksellinen asetelma. 

Tällä kertaa löytyy ruumis, joka on jo kertaalleen haudattu. Tätä sotkua selvittämään poliisi kutsuu avukseen Aira Karhun, jonka rooli jää vähäiseksi, muttei mitättömäksi. Aira Karhun suhteista parempiin piireihin on hyötyä selvitystyössä. Sivujuonena Karhu saa myös omaan elämäänsä liittyviä, yllättäviä tietoja. 

Tapahtumapaikkana on taas kuvitteellinen Laaksalan kunta, josta tuntuu olevan yhtä pitkä tai lyhyt matka minnepäin Suomea tahansa.




tiistai 8. heinäkuuta 2025

Tiina Martikainen: Verijäljet

Ylikonstaapeli Mira Tulensalon tarina alkaa kirjassa Ruuti, joka on nimetty Tulensalon poliisikoiran mukaan. Martikaisen aiempi sarja kertoi Miran äidistä, Hanna Vainiosta, koirapoliisi hänkin. Siihen kuuluvat kirjat Kasvot pinnan alla, Jäätyneet kasvot, Surman polku ja Pahan kintereillä. Sarjaa on hauska lukea, koska se sijoittuu kotiseudulleni Lohjalle. Päähenkilöt asuvat Sammatissa, joka kuuluu nykyään Lohjaan ja sijaitsee noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Lohjan keskustasta. 

Kirjassa liikutaan taas tutuilla kulmilla, jopa kaupunginosassa, jossa asun. Aika harvassa kirjassa ollaan nykypäivän Lohjalla, joten iloitsen tästä sarjasta. Kirjassa vilisee tuttuja paikkoja. 

Tällä kertaa Sammatin leirikeskuksista löytyy ruumiita, ja juttu kiertyy vuosien taakse sammattilaisten partiolaisten ympärille. Kiusaamistapaus on saanut sarjamurhaajan liikkeelle. Poliisikoira Ruutia, joka haistaa vainajat, tarvitaan monta kertaa. Ruuti onkin keskeisessä roolissa. 

Ihmisten tunteiden käsittely jäi taas vähän lapsipuolen asemaan. Miran ja Marcuksen suhteeseen ei selvyyttä tullut, eikä edes asioita saatu käsiteltyä loppuun, kun murhaaja jo löytyi ja kirja päättyi. Olisi ollut kiva kuulla, mitä muuta kerrottavaa Marcuksella oli. Rikoskomisario Niilo jotakin niin ikään ilmoitti kahvihuoneessa asian, joka sai Miran tunteet kuohumaan. Asia kuitenkin sivuutettiin muutamalla maininnalla. Siitäkin olisi voinut kirjoittaa enemmän, ja Miran keskustelusta Niilon kanssa. 

Teksti luisti sujuvasti, ja kirja oli nopeasti luettu. Tapahtumat etenivät kiivaaseen tahtiin, luppohetkiä ei tullut.





lauantai 5. heinäkuuta 2025

Laura Suomela: Ruusuja ja risteyskohtia

Nelikymppisen Helenan elämästä kertovassa sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Tulppaanitoiveunia ja Pioneja ja peitetarinoita

Aiemmissa kirjoissa on paljastunut, että Helena vaihtoi aarrekarttansa myötä alaa ja meni kukkakauppaan töihin. Hänen miehensä Hartsa puolestaan tilasi netistä DNA-testin ja sai sen myötä tietää, että hänellä on nuoruuden suhteestaan aikuinen poika. Poika on syntynyt, ennen kuin Hartsa ja Helena alkoivat olla yhdessä. Siitä huolimatta tämän paljastuminen on Helenalle valtava kriisi, jota kuvaillaan äärettömän yliampuvin termein (jättimäinen pommi, elämän perusrakenteet putosivat kolahtaen maahan). Kuitenkin Helenakin oli jo 24-vuotias saadessaan esikoisensa, vaikka kirjassa yritetään esittää häntä teiniäitinä. Eli molemmilla lienee ehtinyt olla elämää ennen avioliittoakin.

Lukeminen tökki nyt ihan kunnolla. Yksi syy on ylisanojen käyttö. Kaikki on Helenan mielestä väkevää tai syvää, vaikka asiat eivät niin ihmeellisiä olisikaan. Nimivirheitäkin riittää. Siskonpoika Otto onkin yhtäkkiä Niklas. Helenan ystävä Marika muuttuu välillä Tainaksi, joka kyllä kuuluu ystäväkolmikkoon, mutta noina kertoina hänen mukanaolostaan ei ole muuta mainintaa. 

Kirja myös vilisee englanninkielisiä sanontoja ja väännössuomennoksia. Lukeminen on varmasti raskasta sellaiselle, jonka englannin taidot ovat heikot. Sellaisiakin ihmisiä yhä on. Muutenkin englannin tunkeminen puheessa joka väliin sopii paremmin teineille ja nuorille aikuisille, kuin nelikymppisille.

Naapuririidan keskellä Helena ajattelee: "Saamarin Ove Sundberg!", vaikka naapurin nimi on Jouko. Piti sitten googlettaa tietämättömyyttäni, kuka tällainen Ove Sundberg on. Selvisi, että hän on yksi Solsidan -sarjan keskeisistä henkilöistä, jonka toiminta muistuttaa naapurin toimintaa. Solsidanin henkilökaarti ei kuitenkaan taida olla ihan yleistietoa. Itse en sarjoja katsele, niin en tätäkään tiennyt. 

Jotenkin Helena ja Hartsa vaikuttavat kovin etäisiltä toisilleen, vaikka rakkauttaan vakuuttavatkin. En ihmettelisi, vaikka pari vielä päätyisi eroamaan. Myös parin lapset jäävät hyvin pieneen rooliin. Toki he ovat jo aikuisuuden kynnyksellä. Kirjassa on aika paljon henkilöitä ja ihmissuhteita käsiteltäväksi alle kahdessasadassa sivussa. Väkisinkin tulos jää monilta osin ohkaiseksi ja pinnalliseksi. 

Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Minun on vain kovin vaikea samastua Helenaan ylisanoineen ja hörhöilyineen. Joku samanhenkinen taas löytänee Helenasta sielunsiskonsa. 





perjantai 4. heinäkuuta 2025

Joona Keskitalo: Tunturi, joka ulvoi

Tunturi, joka ulvoi on Takamailla-sarjan kolmas osa. Edelliset osat ovat Saari, joka repesi ja Suo, joka upposi. Kukin kirja kertoo itsenäisen tarinan jostain Suomen syrjäseudusta. Tämän sarjan kirjoista olen pitänyt eniten kirjasta Suo, joka upposi

Tunturi, joka ulvoi on aika raju kirja. Mietin lukiessani, että kirja on ällöttävä ja epäuskottava. ja sen tapahtumat kamalia. 

Janita asustelee pohjoisessa talossa, jonka on saanut isältään. Talossa on uima-allas ja kaikki hienoudet, mutta myös niiden mukanaan tuomat ongelmat. Uima-altaasta seuraa hometta, homeesta hometarkastaja, hometarkastajasta vainaja. Janitalla on vähäiset henkiset resurssit asioiden hoitamiseen, mutta paljon intoa ja apua. Janita kun on sellainen kaunokainen, joka kietaisee miehen kuin miehen pikkusormensa ympärille. Ainakin melkein. 

Janitan tyhjäpäisyys alkaa kirjan loppupuolella todella ärsyttää, kun vastapainona on toisen ihmisen elämä. Janita voisi pelastaa ihmishenkiä, mutta hän valitsee oman nahkansa. 

Ylipäätään kirjassa puuhataan kaikenlaista, mutta asiat menevät enimmäkseen pieleen. Ruumiita syntyy silkasta ymmärtämättömyydestä ja vahingossa. Kirjan pahikset ovat erityisen hulluja ja pahansuopia. Toisaalta vähän kaikki ovat pahiksia. 






tiistai 1. heinäkuuta 2025

Anders de la Motte: Lasiprinssi

Kadonneet sielut -sarjan toisessa osassa jatkaa rikostarkastaja Leo Asker työskentelyä Kadonneiden sielujen osaston eli kellarikerrokseen haudattujen toivottomien kollegoiden kanssa. Sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Keräilijä

Leo Asker on aikamoinen tapaus. Eniten naurattaa hänen kuittailunsa eksälleen Jonakselle. Jonas vei kepulikonstein Askerilta rikososaston pomon paikan ja hautasi hänet kellariin muiden ei-toivottujen tyyppien kanssa. Silti Jonas näkee yhä märkiä unia Askerista. 

Tällä kertaa metsästä löytyy kauan sitten kuollut mies, joka linkittyy Askerin isään, joka on aivan kajahtanut. Siitä huolimatta Asker ryhtyy selvittämään tapausta rikososastolta salaa, koska haluaa pelastaa isänsä nahan. Yliopiston lehtori Martin Hill taas tutkii ufoihin ja urbaaniin löytöretkeilyyn kytkeytyviä asioita. Ystävykset auttavat toisiaan omien hommiensa ohessa. 

Kirjassa tapahtuu aivan päättömiä ja pähkähulluja asioita. Siitä huolimatta paketti pysyy kasassa, vaikka hetkittäin se epäilyttääkin. Tahti kiristyy loppua kohti ja tapahtumat etenevät taas mahtipontiseen loppuhuipennukseen. 

Suomentanut Aki Räsänen