Kriminaalipsykologi Aira Karhun toimintaa on aiemmin saatu seurata kirjoissa Totuus on vaihtuva maisema, Jotka varjoissa kulkevat, Helle hautoo Kalmansaarta ja Isät eivät kuole.
Kirjassa käytetään toistuvasti sanaa provinkka, kun tarkoitetaan provikkaa. Myös sana pompöösi on kirjoitettu pomböösi. Myös, jos haluaa käyttää shakki-terminologiaa, olisi hyvä ottaa selvää, tuleeko ensin shakki vai matti. Tällaiset pikkujutut kaihertavat, kun lukeminen töksähtää niihin.
Yhden luvun alussa näyttämölle putkahtaa Henry Pohjalainen, josta ei kerrota sen enempää. Herra lienee asiayhteydestä päätellen vakuutusyhtiön edustaja. Toisessa luvussa kaksi poliisia, Pelle ja Viivi, tapaavat vapaa-ajallaan. Heillä on jokin yhteinen kuvio, jota en muistanut aiemmista kirjoista, eikä se auennut tässäkään. Lukeminen on raskasta, kun henkilöiden kohdalla saa selata ja miettiä, että mikähän juttu tämä nyt olikaan. Onkohan esilukijoita käytetty lainkaan?
Rikoskomisario Tapani Mikkosen ja Aira Karhun välit ovat kiihkeät, mutta kitkerät. Naimisissa olevalla Tapanilla ei tunnu olevan halua muuttaa mitään. Muistaakseni Aira Karhu on jo eläkkeellä, ja Mikkonen häntä nuorempi. Sinällään poikkeuksellinen asetelma.
Tällä kertaa löytyy ruumis, joka on jo kertaalleen haudattu. Tätä sotkua selvittämään poliisi kutsuu avukseen Aira Karhun, jonka rooli jää vähäiseksi, muttei mitättömäksi. Aira Karhun suhteista parempiin piireihin on hyötyä selvitystyössä. Sivujuonena Karhu saa myös omaan elämäänsä liittyviä, yllättäviä tietoja.
Tapahtumapaikkana on taas kuvitteellinen Laaksalan kunta, josta tuntuu olevan yhtä pitkä tai lyhyt matka minnepäin Suomea tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti