perjantai 24. toukokuuta 2019

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Pitkäveteisin kirja, jonka olen konsanaan lukenut. Sinnikkäästi tahkosin kirjan loppuun saakka, vaikka siihen pari viikkoa taisikin vierähtää. Kirjan teemana ovat auringonpimennykset, ja niistä sitten vouhkataankin tappiin asti. Tai tarkemmin auringonpimennysten seuraaminen. Eli huisin jännittävää, neljän minuutin kliimaksi.

Kirjan henkilöt ovat äärettömän tylsiä ja ohuita. Jokaisella on itsekeskeisesti oma napa mielessä. Asioita ei sanota ääneen vaan kuvitellaan loput. Kirjaa mainostetaan piinaavaksi, ja kyllä sen lukeminen aikamoista piinaa olikin.

Yksi erittäin ärsyttävä piirre kirjassa on erikoisten sivistyssanojen viljely. Todetaan, että henkilöllä on ectomorph-ruumiinrakenne (eikö edes voisi sanoa ektomorfinen?) sen sijaan, että todettaisiin hänen olevan pitkä ja laiha. Joku ekstrapoloi tietoja, taas piti googlettaa. Keskeisen hahmon thaimaalaiset kalastajanhousut näyttävät tesseraktilta, jossa on nauhoja. Hyperkuutiolta? No joo, ymmärrän, mitä siinä ajetaan takaa.

Onneksi kirja lopulta loppui ilman loppuhuipennusta. Tai on siinä olevinaan loppuhuipennus, tyyliin päähenkilö hihittelee nurkan takana syötyään salaa siskonsa nallekarkit.



maanantai 13. toukokuuta 2019

Yrsa Sigurðardóttir: Synninpäästö

Islantilaisten kirjojen tunnelma on ihan omanlaisensa. Pidän niistä kovasti! Sää on enimmäkseen ankea, ihmiset köyhiä ja rumia, kaikilla on huono itsetunto, asunnot ovat surkeita loukkoja, autot rämiä rotiskoja ja niin edelleen.

Sigurðardóttirin päähenkilöt, poliisi Huldar, hänen pomonsa Erla ja lastensuojelun työntekijä Freyja vihaavat toisiaan. Tosin Huldar menisi mielellään kaikkien kanssa sänkyyn. Poliisilaitoksellakin kaikki ovat kaunaisia eikä kukaan pidä kenestäkään. Kukaan ei myöskään peittele negatiivisia tunteitaan. Sillä näiden kirjojen maailma onkin niin uskomaton. Islannissa ei nähtävästi tarvitse edes yrittää esittää sivistynyttä. Sigurðardóttirin kirjoissa iso osa ajasta käytetään henkilöstön keskinäisten nahinoiden kuvailuun, mikä on aivan hauskaa.

Iänikuisessa koulukiusaamisteemassa ollaan kostovaiheessa, mikä on paljon käytetty juoniaihe dekkareissa. Tällä kertaa eivät kuitenkaan aikuiset, entiset kiusatut tapa kouluaikaisia kiusaajiaan, vaan joku tappaa kouluikäisiä kiusaajia. Siinäpä selviteltävää Huldarille ja kumppaneille.



lauantai 11. toukokuuta 2019

Markus Ahonen: Sieluttomat

Tavattoman raskassoutuinen kirja. Ahonen rakastaa kielikuvia ja lauseenvastikkeita. Kielikuvien ylenpalttisella annostelulla Ahonen pyrkinee lähes runolliseen ulosantiin. Yletön lauseenvastikkeiden, partisiippien ja pitkien määritelausekkeiden käyttö saa tekstin paikoin vaikeasti ymmärrettäväksi. Virkkeen joutuu tavaamaan pariin kertaan, ennen kuin se aukeaa. Tällainen koukerointi ei sovi dekkareihin.

Hän näki jostain tutun raskaana olevan naisen kävelevän huppari päällä kesäkuumallakin kulkevan miehen kanssa kohti Kaivopuiston rantaa ja sen venesatamaa. 

Kirjassa on paljon henkilöitä. Todella paljon. Heille kaikille on yhteistä ahdistava menneisyys, jota puidaan takaumissa. Koska takaumat ovat useampien henkilöiden, on välillä vaikea saada selkoa, ketä nyt on kohdeltu huonosti. Kirja onkin varsin sekava, koska osa asioista arvuutetaan lukijalla rivien välistä.

Ahosella lienee ollut sulava juoni-idea, joka on muuttunut solmuiseksi möykyksi. Takakannessa kirjaa mainostetaan nopeakäänteiseksi. Ehkä se sitä olikin, mutta tahmea lukukokemus jätti nopeakäänteisyyden varjoonsa.




sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa

Mielenkiintoinen psykologinen trilleri. Ensin tuntuu siltä, että tässähän kerrotaan kaikki jo kättelyssä. Tarina etenee kuitenkin kiinnostavasti, ja lisätietoa tihkuu säästeliäästi. Henkilöt ovat sen verran moniulotteisia, että kiinnostus säilyy loppuun asti.

Joitakin juonenkäänteitä on helppo arvata etukäteen, mutta silti on kiinnostavaa seurata, milloin ne aukeavat myös tarinan hahmoille. Kertojaääneksi pääsevät vuorollaan kadonnut tyttö, kadonneen tytön äiti ja muutama muu keskeinen hahmo. Kirja oli nopealukuinen ja hyvin kirjoitettu.



lauantai 4. toukokuuta 2019

Maria Adolfsson: Harha-askel

Adolfssonin kirja tapahtuu hänen itse keksimässään maassa, Doggerlandissa. En pidä fantasiatarinoista enkä keksityistä paikoista. Minusta on kiinnostavampaa lukea tarinoita, jotka tapahtuvat jossakin olemassa olevassa paikassa, joissa puhutaan jotain tunnistamaani kieltä jne. Doggerland on saarirykelmä Iso-Britannian ja Tanskan välissä, ja sen paikannimet ovat omituinen sekoitus tanskaa, englantia ja hollantia. Samoin ihmisten nimet.

Kirjan alku menikin nikotellen, koska keksitty tapahtumapaikka tökki pahasti ennakkoluuloista mieltäni. Adolfssonin kirjoittama tarina lähtee kuitenkin niin hyvin lentoon, että Doggerland tulee vähitellen tutuksi. Adolfsson on hyvin johdonmukainen, eikä tee mokia saarensa kanssa. Kirjan päähenkilö on rikoskomisario Karen Eiken Hornby, jota miespuoliset työkaverit simputtavat lapsellisella, naisvastaisella huulenheitollaan. Karen on syntynyt Doggerlandissa, mutta asunut välillä muualla.

Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia ja hyvin kuvattuja, ja tarina lähtee hyvin kulkemaan. Lopussa jotkin tapahtumat jäävät auki, ja se enteileekin jatkoa Doggerlandin tarinalle. Nyt, kun Doggerland on tullut tutuksi paikaksi, seuraavan osan lukeminen sujuu ehkä alusta asti ripeämmin.



maanantai 29. huhtikuuta 2019

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. NYT. Ajankohtainen yhteiskuntaoppi.

Jännityksellä tartuin uusimpaan Mielensäpahoittajaan. Tämähän onkin yllättävän hyvä ja mielenkiintoinen poliittinen katsaus, vaikka politiikka ei minua kiinnostakaan tippaakaan. Kyrö on osannut hyvin sanoittaa nyky-yhteiskunnan ongelmakohdat Mielensäpahoittajan näkökulmasta. Me itsehän olemme syypäitä kaikkeen, eikä päänsilittelyllä ongelmia ratkota. Jos jokainen kantaisi vastuuta edes itsestään, voisi koko yhteiskunta paremmin.

Kirja on sopivan ohut, eli siihen ei ehdi kyllästyä. Sisällössä on silti pureksittavaa.



sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Pernilla Ericsson: Älä käännä selkääsi

Kirja kuuluu ERLA-ryhmä -sarjaan. ERLA-ryhmä muodostuu rikkaasta, pyörätuolissa istuvasta Edithistä, joka haluaa naisiin kohdistuvien rikosten ratkeavan. Niinpä hän on palkannut avukseen Livin, Rickardin ja Aminahin. Kirjassa selitetään aivan liikaa ryhmään kuuluvien ajatuksia ja yksityiselämää niiltä osin, kun se ei liity mitenkään juonen kulkuun. Tiedän, olen aina valittamassa siitä, että henkilöt ovat liian ohuita eikä heistä kerrota tarpeeksi. Tässä kirjassa kerrotaan. Ongelma onkin siinä, että henkilöt ovat kovin tylsiä. Heillä jokaisella on yksi "supervoima", ja kun se on kerrottu, muu on turhaa sanahelinää.

Kirja oli kaiken kaikkiaan hyvin tylsä. Sen lukeminen otti koville, mutta pinnistelin urheasti kuitenkin loppuun saakka. Osaksi tylsyys johtuu siitä, että juonen kulku on kovin ennalta arvattavissa. Tämän lukeminen oli lähinnä ajan haaskaamista. ERLA-ryhmässä ei oikein ole potkua.



maanantai 22. huhtikuuta 2019

Søren Sveistrup: Kastanjamies

Erittäin mukaansa tempaava kirja. Aluksi kirja tuntui vähän liian väkivaltaiselta ja vastenmieliseltä. Päähenkilöihin, Europolista lomautettuun poliisi Mark Hessiin ja tanskalaiseen rikospoliisi Naia Thuliniin, on kuitenkin paneuduttu huolella. Molemmat ovat kiinnostavia ja moniulotteisia. Naian etnisestä taustasta ei sen enempää puhella, mikä on hyvä. Liikaa korostettu etnisyys tai maahanmuuttajuus toimivat dekkarissa usein väärällä tavalla.

Kirjassa toistuu joitakin samoja teemoja kuin edellisessä lukemassani kirjassa, Hopeatiessä: kadonnut teinityttö ja vankina pidetty henkilö. Kastanjamiehessä kerronta on kuitenkin paljon monikerroksisempaa ja johtaa kauas menneisyyteen. Tapahtumia kuoritaan esiin kuin sipulia, kerros kerrallaan. Vaikka kirjassa kuvataan vastenmielisiä tapahtumia, tapahtuu siinä kuitenkin hyviäkin asioita. Tapahtumat myös puidaan loppuun saakka, eikä lukijaa jää vaivamaan sitomattomat langanpäät, koska niitä ei ole.

Odotan Hessin ja Thulinin yhteistyön saavan jatkoa.



lauantai 20. huhtikuuta 2019

Stina Jackson: Hopeatie

Hopeatie (Silvervägen) kulkee Pohjois-Ruotsissa harvaan asutun, köyhän syrjäseudun halki. Vähän samanlaisissa maisemissa ollaan kuin Suomen Kainuussa. Kirjassa ovat vahvasti läsnä epäonnisuus, syrjäytyneisyys, osattomuus ja köyhyys. Kirja on kiinnostava, mutta ahdistava kaiken alleen jättävän surun ja osattomuuden takia.

Löytääkö Lennart eli Lelle kadonneen tyttärensä Linan? Miten Meja jaksaa kannatella juoppoa, mielenterveysongelmaista äitiään huonosta ihmissuhteesta toiseen? Miksi kaikki on niin ylettömän ankeaa, vaikka ollaan Ruotsissa eikä Suomessa?

Yksi kirjan ominaispiirre on pahanhajuiset ihmiset. Pyrkiikö kirjailija sillä ilmentämään köyhyyttä vai elämänhallinnan taitojen puuttumista, ken tietää. Lennart vaikuttaa kirjan alussa hyvin syrjäytyneeltä, ei peseydy eikä nuku koskaan, etsii vain tytärtään. Tämä on kuitenkin vain Lellen kesäminä. Talvisin Lennart on kuuliainen peruskoulun opettaja, eli oletettavasti myös hyvin toimeentuleva. Osittain kurjuus on siis päälleliimattua, olosuhteiden aiheuttamaa olotilaa.

Kirja ei ollut paksu, mutta se oli hyvin tiivis lukukokemus.





















perjantai 19. huhtikuuta 2019

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Kaunis idea kirjoittaa englantilaisesta romantiikan ajan runoudesta ja upeasta yliopistomiljööstä. Kirjan kieli on kuitenkin aivan äärettömän ärsyttävää. Oletan Meron olevan jo aikuinen, onhan hän takakannen mukaan vuonna 1982 syntynyt väitöskirjatutkija. Kirjassa käytetään kuitenkin runsaasti englanninkielisiä viittauksia sisältävää nuorisokieltä, jota teinit kotonani viljelevät surutta. On referenssiä siinä ja tässä, hovimestari manifestoituu paikalle ja seinillä roikkuu vanitas-tauluja, muutamia mainitakseni. Koska kyseessä ei kuitenkaan käsittääkseni ole nuortenkirja, voisi arvon kirjailija käyttää kaunista suomen kieltämme aikuisten lukijoiden iloksi.

Toinen ärsyttävä asia on ylenpalttinen tatuointien ihannointi. Päähenkilö tuntuu olevan sosiaalisesti kyvytön, päästä varpaisiin tatuoitu gootti. Kun päähenkilöstä tulee tällainen mielikuva, ollaan taas nuorisokirjagenressä. Päähenkilö Nora tekee graduaan englantilaisesta romantiikan ajan runoudesta, ja hän päätyy siskonsa häiden siivittämänä pääkallonpaikalle (sallittakoon laimea viittaus kirjan tematiikkaan) Oxfordiin.

Kirjan loppu on laimea ja tylsä, kun kuitenkin kirjan nimessä luvataan englantilaista romanssia. Romanssia ei kirjassa oikein synny, ja se onkin lähinnä päähenkilön päiväunikuvitelmaa. Todellisen romanssin mahdollisuutta päähenkilö ei tunnista, vaikka se tuodaan tarjottimella nenän eteen. Kun romanssiin olisi mahdollisuus, kohtelee Nora toista osapuolta kuin koiraa. Mahtaako kirjailija tavoitella harlekiinimaista tunnelmaa suorituksellaan?

Jotenkin tympeä kokonaisuus.



lauantai 13. huhtikuuta 2019

Lina Bengtsdotter: Francesca

Annabellestä tutulle poliisille Charlie Lagerille maistuu alkoholi edelleen liiankin hyvin. Ylilyöntejä tulee, ja pomo kehottaakin Charlieta pitämään lomaa. Charlien lapsuudenystävän Susannen avioliitto on kariutunut, joten Charlie matkustaa kotikyläänsä ystävänsä tueksi.

Annabellen katoamista selviteltiin edellisessä kirjassa niin ikään Charlien kotikylässä. Nyt Charlie saa kuulla toisesta, vanhasta katoamistapauksesta, jota hän aikansa kuluksi alkaa selvitellä. Kadonneen tytön tarina kietoutuu jännittävällä tavalla Charlien omaan elämään. Charlien elämä on sikälikin mielenkiintoista, että niin hän kuin ystävänsäkin lukeutuivat lapsuudessaan niin sanottuihin huono-osaisiin. Tällaisissa hahmoissa on paljon enemmän syvyyttä kuin paremmassa väessä.

Bengtsdotter rakentaa mestarillisesti tarinan, jossa hahmot ovat hyvin eläviä ja kiinnostavia, ja jonka juoni ei jätä kylmäksi ketään.



torstai 11. huhtikuuta 2019

Marko Immonen: Kostonhautoja

Olihan tässä potkua, mutta myös pitkäveteistä tapahtumien kehittelyä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, ja keskeisten henkilöiden elämää ruoditaan huolella. Toisaalta varsinainen juoni, tapahtumaketju, on kerrassaan omituinen. Epämääräisten yhtiöiden, joiden toimialasta ei saa selkoa, omistussuhteet ja huijaukset ovat keskiössä. Välillä ollaan Luxembourgissa, välillä Ruotsissa, yleensä Suomessa. Vähitellen tapahtumat nivoutuvat yhteen, mutta silti koko ajan tulee yhä uusia yllättäviä käänteitä, aivan liikaa. Jossain vaiheessa jo päätin lukea loppukirjan pikaselailulla, kun en jaksanut enää keskittyä tempoileviin juonenkäänteisiin. Heti sen jälkeen alkoikin loppuhuipennus ja draivia tuli lisää, joten päädyin kuitenkin lukemaan kirjan loppuun. Loppuratkaisu oli kyllä pettymys ja vähän epämääräinen.

Tämä oli kolmas lukemani Immosen kirja, eivätkä ne kyllä näytä paranevan vanhetessaan. Kirjan lukemiseen meni yllättävän monta päivää, ehkä siksi, ettei siihen tarttuminen liiemmin houkutellut.



lauantai 6. huhtikuuta 2019

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Tämä kirja on ollut minulla lainassa niin kauan, että uusimiskynnys on nyt ylittynyt. Se tarkoittaa, että lainaa ei voi enää uusia, ellei kirjaa palauta välillä. Se oli siis luettava.

En tiedä miksi olen lainannut tämän kirjan, kun lukemisen aloittaminen tökki niin. Kirjan kanteen painettu, Sofi Oksasen käsialaa oleva mainosteksti ei lisännyt kirjan houkuttelevuutta:




















Tartuin siis kirjaan vähin odotuksin ja yllätyin. Kirja vei heti mennessään. Juoni lähtee heti omia polkujaan: Jaakko Kaunismaa kuulee lääkäriltä kuolevansa tuota pikaa, koska hänet on myrkytetty. Kaunismaan ammattikaan ei ole tavanomainen, hän on sieniyrittäjä.

Kaunismaan elämässä alkaa sattua ja tapahtua monenlaista. Hulvattominta antia on kilpailevan yrityksen työntekijöiden epäonnisten kohtaloiden seuraaminen. Kaunismaa yrittää selvittää, kuka hänet on myrkyttänyt, ja saakin sen lopulta selville. Kirja tarjoaa jopa onnellisen lopun.



perjantai 5. huhtikuuta 2019

Katarina Wennstam: Jengi

Wennstamin kirjat ovat tasavarmaa laatua. Toisaalta ne ovat myös pitkästyttäviä, koska niissä on kiintiömaahanmuuttaja ja kiintiöseksuaalivähemmistöön kuuluva poliisi. Näiden asioiden korostamiseen käytetään runsaasti palstatilaa. Joskus ne ovat suorastaan ongelman ydin.

Aiemmissa asianajaja Shirin Nourista (aiemmin Sundin) ja komisario Charlotta Lugnista kertovat kirjat ovat olleet kiinnostavia, koska niissä on kerrottu paljon myös hahmojen yksityiselämästä ja seikoista, jotka vaikuttavat heidän arkeensa ja työhönsä. Tällä kertaa hahmot jäivät ohkaisiksi. Charlottalla on krooninen migreeni, jonka takia hän on ollut työkyvyttömänä. Tässä kirjassa se ei kuitenkaan vaivannut häntä. Olisihan se hankalaa, jos päähenkilö olisi jatkuvasti vuoteenomana.

Kirjan nimi on sikäli harhaanjohtava, että kyse ei ole jengistä sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan vain nuoruusvuosien kaveriporukasta. Kaiken kaikkiaan kirja jätti vähän lattean tunnelman. Kirjan tapahtumat liittyvät kuitenkin jengiläisten elämään ja mielenterveyteenkin, mutta käsittely jäi kepeäksi.

Ilmankos lukeminen takkusi, eikä otetta kirjaan oikein tullut. Kirjan takakannessa mainitaan Expressen-lehden kommentti: taitavasti kerrottu tarina. Noin minäkin sanon, kun kirja on mitäänsanomaton, muttei kuitenkaan huonosti kirjoitettu.



lauantai 30. maaliskuuta 2019

Marko Hautala: Itsevalaisevat

Minkähän takia olen lainannut tämän kirjan? Se on roikkunut puoli vuotta pinossa, ja nyt lainaa ei saa enää uusittua. Kirjaan oli siis tartuttava. Taisin kiinnostua Hautalasta, koska yläkoululaiset lukevat mielellään Kuokkamummoa.

Jokseenkin omituinen lukukokemus. Olenkohan kuvitellut tämän olevan dekkari? Kirjan keskeisenä teemana hyörii kala. Raaka, haiseva kala. Pilaantuva kala.

Vaikka kirja ei päässytkään mukavuusalueelleni, oli se nopeasti luettu. Teksti oli siis sujuvaa ja sisältö kiinnostava.



Jari Salonen: Ontuva mies

Komisario Zetterman on joutunut ennenaikaiselle eläkkeelle jäätyään haulikon eteen. Se ei estä häntä ratkomasta määrätietoisesti eteensä osuneita rikoksia. Zettermanin elämäntilanteessa on tapahtunut parikin isoa muutosta, jotka täyttävät kirjan tehokkaasti siltä osin, kun rikosten ratkomiselta jää aikaa.

Aivan ihana kirja. Ei pelkkää tapahtumien tykitystä, vaan myös huolellista ihmissuhteiden kuvausta. Zetterman on tyypillinen suomalaismies, joka ei turhia puhele. Hyvin näyttävät asiat hoituvan vähemmälläkin hölöttämisellä.



tiistai 26. maaliskuuta 2019

J. P. Pulkkinen: Sinisiipi

Pulkkisen uuden Vantaa-sarjan ensimmäinen osa on varsin vakuuttava. Koska kirja on osa Vantaa-sarjaa, paneutuu se vähän turhankin perinpohjaisesti Vantaan nimistöön ja maisemiin sellaisen lukijan mielestä, jonka kokemus Vantaasta rajoittuu pariin Jumbo-reissuun. Kirjan yhtenä tarkoituksena lienee nostaa Vantaan imagoa antamalla sille luonnetta ja olemus mukavien ihmisten kuntana.

Henkilöt ovat moniulotteisia ja hyvin kuvailtuja. Vanhaa poliisikaartia edustaa Timo Markkula, joka saa työparikseen vastavalmistuneen Liina Vahteran. Kirjan edetessä Liina tutustuu Markkulan perheeseen hyvinkin läheisesti, mikä jää ikävän sattumuksen takia kertomatta Timolle. Kirjassa on monenlaista konnuutta, ja osa tietysti liittyy hyvinkin läheisesti rakentamiseen. Mitäpä muutakaan Vantaalta voisi odottaa.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja juoni kulkee notkeasti. Lopun tapahtumat antavat ymmärtää jatkoa olevan luvassa, toivottavasti jo pian.

Oli kirjassa pari ärsyttävääkin juttua. Yksi niistä oli jonkun kriminaalin seinään tuhertama sana Ungnown. Kirjassa ei paljastunut, oliko sana tahallaan kirjoitettu vääriin vai nolo lapsus. Sen annettiin kuitenkin ymmärtää tarkoittavan anonyymia eli veikkaan mokaa. Tai sitten minulta on mennyt jokin muotijuttu ohi.

Alla näkyy kaikkein ärsyttävin juttu, joka hidasti lukemista huomattavasti. Pulkkinen ei osaa merkitä vuorosanoja millään tunnetulla tavalla. Takaisin koulunpenkille harjoittelemaan repliikkiviivojen käyttöä!!





sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Tim Weaver: Uhri

Huomaan taas, että minua ei nappaa tippaakaan wannabe-yksityisetsivät, jotka selviytyvät paljain käsin ja jaloin kaikista aseistettujen kriminaalien kanssa käydyistä kaksintaisteluista. Entinen toimittaja David Raker alkaa yksityisetsiväksi, kun häntä pyydetään etsimään ensin kadonnutta, sitten kuolleena löytynyttä nuorta miestä.

Raker paljastaa jonkin omituisen ryhmittymän, jonka perimmäinen tarkoitus jäi minulle hämäräksi, vaikka selasin kirjan loppuun päästyäni moneen kertaan uudelleen. Raker ajautuuu vaarallisesta tilanteesta toiseen selviten kuitenkin aina täpärästi hengissä. Tällaiset voittamaton yksityisetsivä -kirjat ovat äärettömän tylsiä. Kirjassa on myös kuolleita, jotka eivät olekaan kuolleita, sekä pimeässä hengittäviä paholaisia. Weaverilla lienee jonkinlainen hajuihin liittyvä fobia, koska hajut ovat hyvin keskeisessä roolissa.

Sanottakoon kirjan puolustukseksi, että lopussa on sentään tarjolla suurehko yllätys, kun selviää, kuka kaiken takana on.



lauantai 23. maaliskuuta 2019

Tiina Martikainen: Surmanpolku

Koska Martikaisen kirjat sijoittuvat kotikaupunkiini, ne on aina luettava jo sen takia. Martikainen kirjoittaa sujuvaa tekstiä, mutta moni asia jää kirjoissa toteamisen vaiheeseen. Tuntuu kuin lukisi koululaisen tekstiä, jossa väläytellään kiinnostavia juonenkäänteitä tarttumatta kuitenkaan niihin.

Kirjojen päähenkilö on koirapoliisi Hanna, joka asuu Sammatissa tyttärensä Miran kanssa. Hannan luona asuu myös poliisikoira Riina. Hanna seurustelee vaihtelevasti paikallisen Erkin kanssa. Kirjan nimimaailma on häiritsevä. Oliko koiran nimi Riina vai Hanna? Mira on myös kovin kulahtanut nimi kuusitoistavuotiaalle. Erkki taas lienee nimensä perusteella yli seitsemänkymmenen tai alle kymmenen.

Koirapoliisin koira on niin suuressa roolissa (tekemättä kuitenkaan mitään sankaritekoja), että välillä tuntuu kuin lukisi Susikoira Roin tapaista nuortenkirjaa. Takakannessa mainitaan tyttären outo käytös, joka kyllä jää kirjassa ihan lauseen mittaiseksi toteamukseksi.



keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Denise Rudberg: Kun kello lyö viisi

Ruotsin poliisin salainen, sympaattinen tutkijaryhmä koostuu poliiseista ja syyttäjänviraston väestä tai pikemminkin sen kermasta. Kaikki ryhmän jäsenet vaikuttavat olevan keskivertoa paremmin toimeentulevia ja muutenkin sivistyneitä.

Marianne Jidhoff ja Torsten Ehn jatkavat ärsyttävää kissa ja hiiri-leikkiä. Saapi nähdä, montako kirjaa vielä tarvitaan, ennen kuin kaksi keski-ikäistä eronnutta löytää toisensa.

Ryhmä selvittää näppärästi yön pimeydessä liikkuvan raiskaajan henkilöllisyyden ja ratkaisee samalla vanhatkin rikokset.

Rudbergin kirjat ovat taattua laatua. Henkilöt ovat kiinnostavia ja heillä on mielenkiintoinen yksityiselämä, juoni on äärimmilleen hiottu ja kielikin kaunista. Kirjat eivät myöskään pullistele paksuudellaan, vaan ovat hyvä osoitus siitä, että kirjan ei tarvitse olla tiiliskivi ollakseen erinomainen.

Erityisesti pidän kirjojen alussa olevasta henkilögalleriasta, jossa briiffataan keskeisten hahmojen elämän tärkeimmät asiat ja senhetkinen tilanne. Lukija pääsee suoraan mukaan tapahtumiin, kun ei tarvitse miettiä henkilöiden elämänvaiheita.




sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Fiona Barton: Lapsi

Kirja eteni hirveän hitaasti, koska jäin usein pohtimaan, miten henkilöiden tarinat tulevat liittymään toisiinsa. Todella hyvin rakennettu juoni, ja vaikka kuvion sitten arvasikin, ei se haitannut lukunautintoa.

Kirjassa rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen vauvan luuranko. Kysymys kuuluukin, kenen vauva on? Toimittaja Kate Waters tarttuu kiinnostavaan aiheeseen ja selvittää poliisia näppärämmin kaikki synkät salaisuudet.



keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Rake Tähtinen: Kuoleman pisarat

Tuiki tuntematon nimi, Rake Tähtinen, on osoittautunut erittäin hyväksi tarinaniskijäksi. Rikoskomisario Petri Petäjämäestä ja tämän elämästä kertova sarja paranee vaan kasvaessaan.

Tässäkin kirjassa on taas erinomainen juoni, joka pysyy hyvin hanskassa, vaikka aihepiiri onkin karu.  Harmikseni minulla on enää yksi Petäjämäki lukematta. Toivottavasti niitä tulee lisää. Laatikaisen naisseikkailut ovat pahasti vaiheessa, ylikonstaapeli ei osaa vakiintua, vaan kärkkyy koko ajan aidan toiselle puolelle. Petäjämäen tytär Sonja on jo yläkoululainen ja komisarion elämä uuden vaimokkeen kanssa auvoisen tasaista.



sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Kicki Sehlstedt: Älä silmä pieni

Alkukankeuden jälkeen kirjan juoni etenee rivakasti jännittävästä tapahtumasta toiseen, aina odottamattomaan loppuun saakka. Kirja kertoo koulutytöistä, joihin aikuiset miehet ottavat yhteyttä sosiaalisessa mediassa hyväksikäyttömielessä. Koulutyttöjen touhut tuntuvat välillä jopa epäuskottavilta, kun Matilda kiltisti antaa Amandan ohjailla itseään huonoille teille. Toisaalta, mitäpä sitä ei olisi samanikäisenä tehnyt päästäkseen suosioon? 

Muuten riemastuttavan erilainen kirja kärsii kehnosta suomennoksesta. Kääntäjän suomen kielen taito ei liene riittävä, koska kirja vilisee huonosti muotoiltuja lauserakenteita, joista paistaa läpi alkuperäistekstin sanamuoto. Lisäksi tekstiin on jätetty slanginomaisesti ruotsinkielisiä lainasanoja, kuten slarvi, jota ei kylläkään suomen kielessä käytetä. 



maanantai 4. maaliskuuta 2019

Jussi Kokkonen: Murtopallo

Onneksi ehti yö vierähtää ennen tämän kirjoittamista, niin pahin ärsytykseni ehti laantua. Kokkosen kirjassa jatkaa Jumalan lahja joensuulaisille naisille, rikoskomisario Patrik Nora, rikosten selvittelyä. Kirjassa naisten kuvailu toistaa itseään: naisilla on täyteläiset, aistikkaat huulet, tuuheat hiukset, sopusuhtaiset rinnat ja säihkysääret. Ainoastaan poliisi Pernilla on vaatimattoman näköinen, mitä myös toistellaan aina, kun hänet mainitaan. Kaikki muut naiset ovat seksikkäitä ja luovat halukkaita katseita rikoskomisarioomme. Patrikin osaston sihteeri Elli leijailee huoneeseen ja sieltä ulos kahvitarjotin kädessään, muuta virkaa hänellä ei ole. Hän myös kirkaisee pelokkaasti ja on niin avuton, että Patrikin tekisi mieli rutistaa hänet kainaloonsa silkasta säälistä. Huokaus.

Patrikin yksityiselämässä on tapahtunut ikävä käänne, ja avovaimo on nyt kovin masentunut. Tämä tietää Patrikille kuivia aikoja, ja siksi silmä vilkkuukin ahkerasti. Avovaimo muistaa aina Patrikin nähdessään anella, ettei tämä jättäisi häntä. Masennusta on siis kestänyt parin viikon ajan. Vahvalla pohjalla tuo suhde. Kirjan lopussa rakkaus taas kukoistaa, ja Patrikkin pääsee laukeamaan vulkaanisella voimalla. Valitettavasti kirjan mukana ei tullut oksennuspussia.

Kirjan rikoskertomus on ihan mielenkiintoinen versio tutusta sadusta, ja murhaaja selviää vasta monen juonenkäänteen takia. Jos kirjaa ei olisi pilattu ylenpalttisella seksistisellä lässytyksellä, se olisi jopa hyvä.

Edellinen Patrik Noran toimista kertova kirja ilmestyi 2006, tämä uusin ilmestyi viime vuonna. Tapahtumien väli kirjassa on silti vain muutama vuosi. Kirjassa eletään vuotta 2011. Kirjan nimi, Murtopallo, tarkoittaa tennistermiä. Se vilahtaa kirjassa kerran, eikä liity tapahtumiin mitenkään.