sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen

Luin taas uusimman Mackintoshin, vaikka en ole aiemmistakaan liiemmälti pitänyt. Tämä oli kyllä tähänastisista kummallisin.

Max ja Pip ovat onnellisesti naimisissa ja pienen pojan vanhempia. Poika sairastuu vakavasti eivätkä vanhemmat pääse yksimielisyyteen oikeasta hoidosta. Asiaa puidaan sitten brittiläiseen tapaan oikeudessa ja tuomari päättää, kumman vanhemman vaihtoehto on se oikea.

Tämä tapahtuu noin kirjan puolivälissä. Siihen asti kirja on ollut teho-osastodraamaa molempien vanhempien ja välillä lääkärin toimiessa vuoroin kertojana. Puolivälin jälkeen kumpikin vanhemmista alkaa kertoa omanlaistaan tulevaisuutta. Juonessa on välillä todella vaikea pysyä mukana. Kirja on kuitenkin pakko lukea loppuun, jotta näkee, miten langat sidotaan yhteen.

Mackintoshille tyypilliseen tapaan loppu on surkean lattea. Vähän samaa tasoa kuin yläkoululaisten aineiden lopetus: "ja sitten minä heräsin". Ja taas kaduttaa: miksi tähän edes tartuin?




lauantai 19. lokakuuta 2019

Christian Rönnbacka: Majakka

Komisario Antti Hautalehdosta ja tämän tiimistä kertovat kirjat ovat mukavan leppoisia, vaikka niissä tapahtuukin kaikenlaista.

Taas ollaan majakkasaarella, kuten aika monessa viime aikoina lukemassani kirjassa. Tämän kirjan erityinen teema tuntuu olevan pissihätä. Niin monta kertaa juostaan kintut ristissä puskaan tai vessaan. Kirjailija on ehkä ajatellut sen tuovan toden tuntua tarinaan, mutta rajansa kaikella.

Hyvä kirja.



perjantai 18. lokakuuta 2019

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä

Kyröltä putkahtaa uusi, miehiseen makuun sopiva kirja aina isänpäivän alla. Aistin pientä laskelmointia.

Nyt oli reipas, juonellinen tarina pitkästä aikaa. Mielensäpahoittaja matkustaa ulkomaille saakka ja tapaa tietysti mielenkiintoisia ihmisiä. Kotomaassa pohtivat hänen poikansa yhdessä syntyjä syviä naapuri Kolehmaisen valottaessa menneisyyden tapahtumia.

Yhdellä istumallahan tämä oli luettava. Kukapa ottaisi Testarossan, kun voi saada Voortti Eskortinkin?



Heine Bakkeid: Meren aaveet

Ensinnäkin kuvittelin, että Heine on naisen nimi. Etuliepeen kuvasta päätellen ei ole.

Meren aaveet on kummallinen kirja. Päähenkilö Thorkild Aske on ajoittain jopa sympaattinen, ja toivoinkin hänen osoittautuvan kunnon tyypiksi kirjan lopussa. Aske on entinen poliisi, joka on hairahtunut väärälle puolelle ja sovittanutkin sen jo. Tapahtumaketjua setvitään reaaliajassa tapahtuvien omituisuuksien lomassa. Kirjassa on yliluonnollisia tapahtumia vaivaksi asti. Toki osa voisi selittyä päähenkilön aivovammalla, mutta eipä niitä siten selitetä. Yliluonnollisuudet eivät kuitenkaan ole Kingin tyyliin sujuvasti läsnä, vaan ovat vain omituisia.

Virkistävää on tapahtumapaikka, joka iänikuisten pääkaupunkien sijaan onkin enimmäkseen Tromssa, Pohjois-Norjassa.

Aske on ihan näppärä tyyppi ja selvittelee rikokset noin vain.










keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Thomas Erikson: Mielivalta

Käyttäytymispsykologi Alex King auttaa taas Tukholman poliisia rikosten ratkomisessa. Tällä kertaa uhka kohdistuu brittien Tukholman suurlähetystöön. Sinänsä mielenkiintoinen juonikuvio, ja avaa ikkunoita aiheeseen, josta en paljon ennalta tiennyt. Myös Alex Kingin tarkoin varjeltu perhetausta raottuu hieman.

Naisasioissaan King on sietämätön nahjus, eikä ansaitsisi enää uutta tilaisuutta. Kirjan kiintoisa juoni latistuu loppuratkaisua kohti. Siihen olisi voinut panostaa enemmän kuin käyttäytymisen teorioiden ripotteluun joka väliin. Lopussa on erikseen oikein esitelty kirjan teemaa, käyttövoimaa. Minun mielestäni dekkarit saisivat pysyä dekkareina, tietokirjat ovat sitten erikseen.

Häiritsevää käännöksessä on repliikkien osittainen puhekielisyys. Kaikkinensa kirjassa käytetty kieli on erittäin jäykkää ja virallista, kuten suurlähetystöissä asiaan kuulunee. Vielä kun mukana ovat jäykkinä tunnetut britit, niin kieli on sen mukaista. Kuitenkin henkilöiden repliikeissä viljellään kongruenssin puuttumista (teknikot tutkii) ja käytetään me-pronominin yhteydessä passiivia (me mentiin). Häiritsevää, ja antaa vaikutelman, että kääntäjä ei ole ihan kartalla. 




sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Pertti Laine: Vainotut

Vainotut on jatkoa Laineen aiemmalle dekkarille Pisto sydämeen. Pääroolissa jatkaa musta rikoskomisario Simppa kollegoineen. Tarina etenee hyvin ja jännitys säilyy. Tosin pari käännettä arvasin jo ennen kuin niistä kerrottiin. 

Laine kirjoittaa sujuvasti ja on hyvin ajan hermolla ikäisekseen (kansiliepeen mukaan syntynyt 1949). 

Kirjan loppu jäi ärsyttämään: mikä Simpan ja vaimon väleissä hiertää? Siitäkin minulla on aavistukseni, mutta ei auta kuin odottaa seuraavaa osaa. 



lauantai 12. lokakuuta 2019

Quentin Bates: Reykjavikin murtomies

Islantiin naitu Bates kirjoittaa islantilaisia poliisitarinoita yhtä hyvin kuin syntyperäinen islantilainen Arnaldur Indridason. Tunnelma on samanlainen hitaan viipyilevä.

Gunnhildur Gisladottirin yksityiselämässä tapahtuu, kun kahden kuukauden välein syntyneet pojanpojat vierailevat usein. Työelämässäkin tapahtuu murtovarkauksien, katoamisten ja jopa murhien merkeissä. Monta selvitettävää tapausta liittyy tietysti loppujen lopuksi toisiinsa.

Islantilaisissa kirjoissa minua ärsyttävät ainoastaan nimet, joista en osaa sanoa, ovatko ne miehen vai naisen nimiä: Bara, Gisli, Laufey, Orri, Oggi... Usein ne ovat vielä lempinimiä eli väännöksiä pidemmästä nimestä, kuten päähenkilö Gunnan nimi.

Tässä kirjassa ärsyttää toinenkin asia: sanaa eksklusiivinen käytetään ainakin kymmenen kertaa. On ekslusiivinen asunto, joka sijaitsee eksklusiivisella kadulla. Eksklusiivinen tarkoittaa tässä nähtävästi hienostoa tai paremman väen katua. Sen olisi mielestäni voinut kääntää toisinkin. Käännöksessä oli muutenkin kömpelöitä tussahduksia. On oikein sanoa, että "hän on vaivoinani", mutta ei kyllä voi sanoa "voisit pitää hänet poissa vaivoistani", kun tarkoitetaan, että jonkun halutaan pysyvän poissa jaloista.



sunnuntai 6. lokakuuta 2019

JP Koskinen: Tammikuun pimeä syli

Murhan vuosi -sarjan ensimmäinen kirja oli vähän pettymys. Kirjassa on paljon asioiden pohdintaa, joka ei johda oikein mihinkään. Loppuratkaisu alkaa käydä ilmeiseksi jo hyvissä ajoin. Asioiden selvittyä seuraa vielä sivukaupalla yksityisetsivä Arosuon tarinointia siitä, mitä tapahtui.

Kirjan henkilögalleria on sekavahko, ja kesti todella pitkään, ennen kuin sain selville Mäntyjen keskinäiset suhteet. Perhesuhteita voisi avata vähän enemmän jo alkumetreillä, niin lukeminen olisi miellyttävämpää. Muutenkin kaikki tuntuvat olevan sukua keskenään, mutta tarkempi sukulaisuussuhteiden selittäminen unohtuu.

Saapa nähdä, jatkanko Murhan vuotta tämän pidemmälle.




lauantai 5. lokakuuta 2019

Marko Hautala: Käärinliinat

Erikoinen kirja, joka kertoo vankimielisairaalassa työskentelevästä Mikaelista ja hänen potilaistaan. Toki Mikaelin privaattielämässäkin käydään. Kirjassa oli omituisia viittauksia faaraoiden aikaiseen Egyptiin, jotka eivät oikein kiinnittyneet mihinkään.

Juuri kun olin luopumassa toivosta kirjan suhteen, tuli yllättäviä käänteitä.






torstai 3. lokakuuta 2019

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Ihastuttava kirja. Tämä oli minulla lainassa kerran aiemminkin, mutta varausjonon takia jouduin palauttamaan sen jo kuukauden päästä. Ei tullut tartuttua siihen lukumeiningillä, koska oli olevinaan parempaakin luettavaa.

Nyt päätin ottaa härkää sarvista ja lukea Tulenarkoja asioita, koska varausjono kolkuttelee edelleen. Ja nyt ihmettelen, miksen lukenut tätä jo aiemmin. Tulenarkoja asioita kertoo pikkukaupungista ja sen säännöistä, joita ihmiset kyseenalaistamatta noudattavat. Se kertoo varakkaan suurperheen lasten kohtaamisesta köyhän yksinhuoltajan lapsen kanssa. Perinteistä elokuva-ainesta. Kirja tarttuu myös rotukysymykseen mielenkiintoisella tavalla. Kirjan nimi voisi yhtä hyvin olla Asiat, joista ei puhuta.

Takaliepeestä löytyvä hauska yksityiskohta on, että kirjailija itse on asunut Shaker Heightsin pikkukaupungissa. Juuri siinä kaupungissa, josta kirja kertoo. Tulenarkoja asioita on Ng:n toinen kirja. Hänen esikoisromaaninsa suomennetaan keväällä 2020. Sitä odotellessa.




sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Kuudes suomennettu Ruth Galloway -mysteeri. Ruth on erittäin sympaattinen forensisen arkeologian opettaja pienessä yliopistossa. Ruthin ammattitaitoa arvostetaan ja hän onkin aina mukana, kun jossain kaivetaan luita esiin. Kuten aina, tälläkin kertaa löydös johtaa jännittävään seikkailuun.

Kirjan juoni oli samanlainen kuin viimeksi lukemassani kirjassa, Bauerin Kadonneissa lapsissa. Jonkun mielestä vanhemmat eivät rakasta lastaan kylliksi, joten tämä joku katsoo oikeudekseen siepata lapsen. Eikä se siihen yhteen koskaan jää.

Toivoisin näiltä Galloway-kirjoilta, että Ruthin ja Nelsonin romanssi etenisi. Pliis. Toinen salaromanssi sentään hyppäsi harppauksen eteenpäin. Rakastan Ruth Galloway -kirjoja.



Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Lukiessani Bauerin Hautanummen en vielä tiennyt, että se on trilogian alku. Se selvisi vasta Tappajan katsetta lukiessani. Pitihän kolmaskin osa sitten lukea. Onneksi Bauerin kirjat ovat ilmestyneet aikaa sitten, joten kolmannen osan pystyi lukemaan, kun aiemmat olivat vielä tuoreessa muistissa.

Jonas palaa poliisiksi Exmooriin järkyttävien tapahtumien jälkeen. Ja taas alkaa tapahtua. Tässäkin kirjassa on yllättäviä käänteitä, mutta valitettavasti ei yhtä kihelmöivää jännitystä kuin aiemmissa osissa. Tästä kirjasta jää surullinen mieli. Maalaisbrittiläiset tuntuvat aika ikäviltä ja itsekkäiltä tyypeiltä.






perjantai 27. syyskuuta 2019

Jaana Lehtiö: Mitään ei tapahtunut

Kirjan parasta antia on rikoskomisario Juha Muhonen kollegoineen. Poliisien keskinäistä sanailua on hauska seurata. Kirjan tapahtumapaikkana on taas Porvoo, kuten aiemmissakin Lehtiön kirjoissa.

Kirjassa kuvataan myös tapahtumia Tiibetissä, ja tarinassa onkin keskeisessä asemassa tiibetiläiseen uskonnonharjoittamiseen kuuluvia esineitä. Vaikka Lehtiö on koulutukseltaan uskontotieteilijä, ei hän ole saanut Tiibetin buddhalaisuutta koskevia osuuksia kovin uskottaviksi. Tiibet-pätkät jäävät irrallisiksi, ja Porvoonkin tapahtumat siltä osin hämäriksi. Loppuratkaisukin oli kovin lattea. Kirjastahan olisi aina voinut tehdä vähän paksumman, ja lisätä uskottavuutta tarkemmalla kerronnalla.



tiistai 24. syyskuuta 2019

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Pohjalaisen esikoinen ei ole yhtä hyvä kuin toinen romaani, Valuvika. Esikoisromaani koostuu löyhästi toisiinsa lomittuvista tarinoista Saanan elämästä. Kokonaisuudessaan kirja on Saanan elämäkerta, mutta palaset ovat kovin irrallisia ja sekavassa järjestyksessä. Saanan elämän keskipiste on veljen katoaminen. Tapahtumat ovat tapahtuneet joko ennen sitä tai sen jälkeen. Siinä saa aina arvuutella, kummassa ajassa ollaan.

Saanan isä on autokauppias, joten tapahtumat pyörivät pitkälti autokaupan ympärillä. Jokseenkin tyhjänpäiväinen lukukokemus.



sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Belinda Bauer: Tappajan katse

Alussa kirja tuntuu jotenkin omituisen kankealta kertoessaan englantilaisen pikkukylän poliisista ja tämän saamista apuvoimista. Sitten kirjoitustyyliin tottuu ja huomaa sen olevan sangen humoristinen kaikessa jäykkyydessään. Jäykkyys kuvaa oivallisesti brittiläisen poliisilaitoksen hierarkiaa. Jos ylempiarvoinen käskee seistä päällään, niin maalaispoliisihan seisoo.

Jossain vaiheessa huomasin kirjassa olevan osin samoja henkilöitä kuin Bauerin aiemmassa kirjassa Hautanummi, jonka luin keväällä.

Vähitellen Tappajan katse käy yhä jännittävämmäksi ja jännittävämmäksi, eikä sen lukemista voi lopettaa, ennen kuin aivan viimeisillä sivuilla selviää, kuka oikeastaan on tappaja.

Kirja on sangen virkistävää luettavaa.



keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Camilla Grebe: Horros

Tyypillinen ruotsalainen poliisidekkari, jossa tarina etenee omalla painollaan. Vaan kun päästään kyllin pitkälle, kertomus muuttuukin jännittäväksi trilleriksi, joka saa kädet hikoamaan. Lukijalle tulee yhtäkkiä pakottava tarve hokea: "Omg, omg, omg". Niin yllättäviä käänteitä tulee.

Kirjan henkilöistä osa on esiintynyt aiemmissakin Greben kirjoissa. Ei kuitenkaan haittaa, vaikka heitä ei muistaisi: heidät kirjoitetaan hyvin estradille. Ei viittauksia epämääräisiin menneisiin tapahtumiin, toisin kuin useimmissa kirjoissa nykyään, mikä on kovin yleistä ja ärsyttävää.

Loppua kohti tapahtumat muuttuivat ehkä vähän junnaaviksi, muuten kirja oli erinomainen.




sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Alex North: Kuiskaaja

Olen muutamaan otteeseen miettinyt, onko minusta tullut turhan kriittinen, kun enää ei tunnu hyviä kirjoja osuvan kohdalle lainkaan. Mitä enemmän odotuksia minulla on jonkun kirjailijan tuotosten suhteen, sitä enemmän petyn.

Alex North pyyhkii pois moiset mietteet. Kuiskaaja on aivan älyttömän hyvä kirja. Se on myös erinomaisen pelottava kirja. Kirja kertoo katoavista pikkupojista, heidän löytymättä jäämisestään ja löytymisestäkin. Se kertoo pienestä paikkakunnasta, jonne Tom poikansa kanssa muuttaa traagisen perhetapahtuman jälkeen.

Kirja kuvailee taitavasti pikkupojan mietteitä. Yliluonnolliset tapahtumat eivät ole yliampuvia, vaan voisivat olla myös mielikuvituksen tuotetta. Kuiskaaja myös yllättää juonenkäänteillään. Kirjaa ei ole venytetty liian pitkäksi, vaan se on juuri sopivan mittainen.

Ja mikä parasta, ikävätkin tapahtumat kirjan lopussa on kuvattu äärettömän kauniisti.



perjantai 13. syyskuuta 2019

David Lagercrantz: Tyttö joka eli kahdesti

Jokohan nyt Lisbeth Salander saa rauhan ja tarina päättyy? Toivottavasti. Niin hyvä kuin Lagercrantz kirjoittajana onkin, alkaa Mikael Blomkvistin ja Lisbeth Salanderin jännittävä elämä olla loppuun ammennettu.

Tämä kirja voisi olla sarjan viimeinen siksikin, että henkilökuvaus alkaa olla aika väsynyttä. Lisbeth ja Mikael ovat etääntyneet toisistaan, mutta viestittelevät silti toisilleen aika ajoin. Viestiliikenne on moninkertaisesti kryptattua ja salattua, ja meno muutenkin vainoharhaista. Täysin käsittämätön juonenkulku on aasialaisen sherpan tarina. Väkisin ympätyn tuntuinen sivuhenkilö ei istu luontevasti muuhun tarinaan.



maanantai 9. syyskuuta 2019

Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

Tahmeaa luettavaa. En tiedä, syyttäisikö kirjailijaa vai kääntäjää. Molempi pahempi. Teksti on kökköistä, ei solju sujuvasti laisinkaan. Jokaisen sivun lukeminen kestää kauan. 

Käännös sitten. Voidaan puhua ovenkarmista tai ovenpielestä, mutta yleensä ei puhuta ovenpokasta. Eräällä henkilöllä on klahvituoli (aika harvoin näkee äffän lievennettynä rahvaanomaiseksi hv:ksi), toisella klaffisohva. Johdonmukaisuutta, kiitos. Entäpä kun sormenjälkitutkija etsii omistajia sormenjäljille? Hän yrittää mätshätä ne jälkiin. Voi hyvää päivää. 

Kirjassa käytettiin myös ilmaisua, jota en ole ennen kuullut: paaninen kauhu. Piti ihan googlettaa. Sanaa paaninen käytetään yleensä vain kauhun yhteydessä, ja se viittaa salaperäiseen luontoon ja metsänhaltija Panin aiheuttamaan kauhuun. Eli kätevämmin voisi käyttää esimerkiksi sanaparia alkukantainen kauhu.

Kirjan sisällöllinen anti jäi ymmärrettävästi kehnon kielen ja käännöksen varjoon. Alussa juoni vaikutti hetken hyvinkin samankaltaiselta kuin Laineen kirjassa Pisto sydämeen. Aika nopeasti tiet kuitenkin erkanivat. Juonenkulku oli kirjan alkuosassa hyvä, loppua kohti se muuttui sangen sekavaksi. Päähenkilön, rikospoliisi Jeppen elämässä tapahtui kuitenkin merkittävää kasvua ihmisenä. 



keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Pertti Laine: Pisto sydämeen

Mielenkiintoinen juonikuvio, olisi ainesta amerikkalaisen myöhäisilllan rikostutkijasarjankin juoneksi. Loppu jäi vähän latteaksi, mutta ei noin ohuelta kirjalta muuta voi odottaakaan.

Kirjassa esiintyy rikoskomisario Simppa, iso ja musta mies. Simppa saa epäuskottavan vähän rasistisia kommentteja osakseen. Kirjan poliisit halailevat aktiivisesti ihmisiä, niin nais- kuin miespoliisitkin. Sekin on vähän teennäisen tuntuista. Mahtaako tapahtua todellisuudessa. En ole pahemmin ollut poliisin kanssa tekemisissä, joten vaikea sanoa.

Ihan luettava kirja, ja jatkoakin pitäisi olla luvassa.



lauantai 31. elokuuta 2019

Thomas Erikson: Pelonkylväjät

Olipas sympaattinen kirja. Olen väistellyt sen lukemista, kunnes eräpäivä uhkaavasti lähestyi eikä uusimisoikeutta enää ole. Ihan turhaan olen vetkutellut, kirja on hyvä.

Keskeisenä henkilönä on käyttäytymisen tutkija ja konsultti Alex King, joka ajautuu auttamaan poliisia murhien selvittelyssä. Poliiseista eniten esiintyvät rikoskomisario Gabriel Hellmark ja rikostutkija Nina Mander. Kirjassa esitellään kiinnostavalla tavalla henkilöiden yksityiselämää. Rikosten polku on niin monisyinen, että sen selvittelyyn kuluu aikaa. Siksi kirja lieneekin niin paksu.

Tämän kirjan kirjoittajaa Thomas Eriksonia kiehtoo ihmisten käyttäytyminen. Hän on kirjoittanut myös suositun Idiootit ympärilläni -kirjan.



sunnuntai 25. elokuuta 2019

Kate Eberlen: Miss you

Vaihteeksi romanttista höttöä mustanpuhuvien murhien väliin. Tess ja Gus tapaavat muutaman kerran elämänsä aikana ohimennen. Kirjassa kerrotaan kummankin elämästä vuorotellen kulloisenkin kertojan toimiessa minäkertojana. Alkuun kirja tuntuu kummalliselta, kun molemmat kertovat elämästään eikä oikein mitään tapahdu. Molempien elämää on kuitenkin kiinnostavaa seurata, ja lukija pysyy virkeänä huomatessaan satunnaiset elämäntarinoiden leikkaamiset.

Kummankaan elämä ei mene nuoruudessa suunniteltua polkua pitkin, eikä kumpikaan onnistu toteuttamaan haaveitaan. Olisinkin toivonut kirjan lopulta enemmän positiivista virettä.

Mitään yllätyksiä kirja ei tarjoa, mutta olihan sitä kiva lukea.



torstai 22. elokuuta 2019

Christoffer Carlsson: Tapaus Vincent Franke

Kirjan kansikuva on luotaantyöntävä. Kirja kertoo narkomaani Vincent Frankesta, joka napsii morfiinitabletteja kuin pastilleja. Koska hän on tehnyt niin vuosia, on sietokyky kasvanut ja Vincent pystyy pilvessä olemisestaan huolimatta pelastamaan kauniin naisen ihmiskaupan kynsistä. Tai ainakin yrittää.

Olin aikeissa palauttaa kirjan kirjastoon lukematta sitä, koska se oli luettava nyt, koska uusimiskynnys oli ylitetty. Tartuin kuitenkin kirjaan ja vilkaisin paria ensimmäistä sivua ja niin Vincentin tarina vei mennessään. Vincent ei kirjassa ole varsinaisesti mikään tapaus, vaan elävä ihminen, jonka tarinaa seurataan yhden ajanjakson verran.

Tapahtumat kerrotaan Vincentin näkökulmasta, joka narkkarin näkökulmaksi on ajoittain yllättävän selväjärkinen. Välillä Vincent palaa menneisyyteen ja muistelee palasia sieltä täältä. Ne eivät varsinaisesti selitä mitään, eikä Vincent yritä puolustella pieleen mennyttä elämäänsä.

Kirja on ihan mukavaa luettavaa, vähän erilainen. Loppu yllätti.




sunnuntai 18. elokuuta 2019

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Nopeasti luettu kertomus miehestä, jonka vaimo kuolee syöpään ja jättää miehen selviämään pienen tyttären kanssa kaksin.

Hyvin kirjoitettu tarina. Miehen kuvitelmissa oikean elämän tilanteet muuttuvat vertauskuviksi. Niitä oli mielenkiintoista seurata. Kirjassa oli myös huumoria sopivasti.

Jäin miettimään kirjan funktiota. Tällainen romaani elämän vastoinkäymisistä tuntuu turhalta, kun nykyään ilmestyy niin paljon tosielämän kertomuksia vastaavista tilanteista. Syöpään tai muuhun hivuttavaan sairauteen kuolemisesta ovat kirjoittaneet niin kuolevat kuin jälkeenjääneet.



lauantai 17. elokuuta 2019

Jens Henrik Jensen: Oxen – Pimeän miehet

Enpä taida enää seuraavaa Oxen-kirjaa lukea. Jatkuvaa ajojahtia ja pakenemista kirjasta toiseen. Ikinä ei näytä tulevan loppuratkaisua (sori, spoilasin tapojeni vastaisesti tämän, kun niin ärsyttää).

Paksu järkäle on raskasta luettavaa kaikkine salaliittoteorioineen, väijymisineen ja pakenemisineen. Ihmissuhteet eivät edisty lainkaan.