sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille

Tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kaupanpäällinen. Pitihän kirjakauppaan mennä törsäämään ne nimelliset 15 euroa, että sai tämän opuksen. Muutoin en periaatteesta nykyään osta kirjoja, koska luen ne vain kerran, ja meillä on loistava, monipuolinen kirjastolaitos palveluksessamme. Toki minulla on kirjoja hyllyt väärällään, eli aina en ole ollut yhtä tiedostava. En myöskään pysty vastustamaan ilmaisia kirjoja.

Kuten olen kyllästymiseen asti todennut: Lipasti olisi kelpo kirjailija, kunhan hän löytäisi oman tyylinsä. Suomalaisuudesta kertovassa kirjassa päähenkilö muistuttaa taas kovasti Mielensäpahoittajaa. Valitettavasti Kyrö ehti luoda suomalaisjörrikän arkkityypin, Mielensäpahoittajan, ja kaikki sen jälkeen tuleva vaikuttaa jäljittelyltä. Koska Kyrö lienee valitettavasti kyllästynyt Mielensäpahoittajaan, eikä uusia opuksia tunnu enää tulevan, sallittakoon jäljittely. Se on kyllä myönnettävä, että Lipastikin osaa kirjoittaa varsin hauskasti suomalaisten omituisista tavoista ja synkästä luonteenlaadusta.

Joka luvun alussa on katkelma teoksesta Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille. En tiedä, miten muut aloittavat uuden kirjan lukemisen. Itse katson kannesta kirjan nimen (Elovena-tyttö) ja hyppään sitten ensimmäiselle varsinaiselle tekstisivulle. Näin ollen minulta jäi huomaamatta alkulehdellä ollut kirjan nimi (Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille). Kun minulle lopulta valkeni (vasta tänä aamuna, luin kirjan eilen), että mitään kirjassa lainattua Suomalaisuuden käsikirjaa ulkomaalaisille eli SKU:ta ei ole olemassakaan, tai että se onkin juuri tämä sama kirja, olin aika hölmistynyt. Olen vissiin huono lukija, kun en ensin tahko kaikkia alkulehtiä huolella. Karoliina Korhosen rooli jäi aika pieneksi, muutama tikku-ukko kirjan sivuilla. Jotenkin kuvittelin SKU:n olleen Korhosen kirja, jota tässä käytettiin taustateoksena tai jotain. En minä tiedä enää edes, mitä kuvittelin.

Kirja oli kaikkinensa vähän hätäisesti kyhätyn oloinen. Kirjassa on jatkuva juoni maahanmuuttaja Jussufista, jonka suuren kusetuksen paljastumisesta olisi helposti saanut kirjaan mehukkaan lopetuksen. Mielestäni se kuitattiin aivan liian vähällä huomiolla. Päähenkilö kulkee pääasiassa nimettömänä, mutta nimi mainitaan kerran. Koska kirjassa on ulkomaalainen, lähdetään automatkalle halki Suomen ja päädytään saunomaan. Kuluneehko juonikaava.

Vaikka juoni paikoin ontuu ja on kulunut, on kirja kuitenkin hauskaa luettavaa. Lipastilla on lahjoja. Erityisesti tykkään hänen Teini talossa -blogistaan Kotivinkki-lehdessä (http://www.kotivinkki.fi/blogit/teini-talossa). Voisin tosin itsekin kirjoittaa samanlaista, jos teinini eivät uhkaisi väkivaltaisella kuolemalla, jos mainitsen heidät ikinä missään sanallakaan, tai tervehdin julkisella paikalla. Joskus säälin Lipastin teinejä. Toisaalta säälin Lipastia: hänen on mietittävä, miten jatkaa, kun teinit kasvavat aikuisiksi. Varoitan Lipastia jo etukäteen; ei kannata jatkaa kirjoittamalla kolumneja elämästä vaimon tossun alla. Sen roolin on jo varannut Kai Lehtinen, joka tekee sen erinomaisesti Kodin kuvalehti -lehdessä (http://www.kodinkuvalehti.fi/kirjoittaja/teksti_kai_lehtinen).


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset

Rippileirin jälkeen kuolee nuori poika. Leiriläisiä kuullaan, mutta syyllistä ei löydy. Tarinassa on kaksi kertojaa, jotka käyvät tapahtuneen jälkeisiä tuntemuksia läpi omasta näkökulmastaan. Toinen on murhaaja, toinen haluaa selvittää murhaajan henkilöllisyyden. Vähitellen tulee jopa poliisikin, rikosylikonstaapeli Markku Isakssonin nokkela avovaimo Nina Markkanen etunenässään huomaamaan, että kyseisellä leirillä olleiden murhia tapahtuu vuosittain.

Yksi leiriläisistä kirjoittaa kirjasarjaa, jossa tapahtuu samanlaisia asioita kuin todellisuudessa. Minulle ei oikein auennut, miten kirjasarja oikeastaan liittyy koko asiaan. Kirjoitetaanko kirjat aina vasta uusimman murhan jälkeen? Miten kirjojen kirjoittaja pysyy tapahtumien tasalla, kun ei poliisikaan löydä kaikkia rippileiriläisiä?

Yksi tyypeistä on pitkään jossain sotatantereella. Pitkät kuvaukset sieltä tuovat kirjaan lisää sekavuutta. Jotta kertojan sukupuoli ei paljastuisi, on kertojana useimmiten "hän" tai "murhaaja". Kirjassa ollaan tuon tuosta myös Irlannissa, mikä johtunee siitä, että Markus Ahonen taitaa asustaa siellä. Kirjan henkilöt ramppaavat siellä tuon tuosta. Liekö Irlannissa oikeasti paljonkin suomalaisia.

Kirjaan oli vaikea päästä sisälle, ja monena päivänä selasinkin mieluummin vaikka nettiä, kuin tartuin kirjaan. Vasta puolenvälin jälkeen alkoivat tapahtumat selkeytyä ja juoni tempaisi mukaansa. Loppua kohti pitikin sitten lukea intensiivisesti, eikä kirjaa malttanut laskea enää käsistään.

Nimistöntutkijana särähti rippikoululaisten nimilista silmään. Jos nuoret pääsivät ripille 1987, olivat he todennäköisesti syntyneet 1972. Siihen aikaan suomalaiset olivat vielä hyvin konservatiivisia nimenannossa, ja suosikkinimiä oli vähän, mutta niitä sitäkin useammalla. On joukossa sentään Minna listan kärkipäästä. Kun katson oman syntymävuoteni TOP-40 listaa Eero Kiviniemen Rakkaan lapsen monet nimet -kirjasta, löytyy siitä luokkani kaikkien tyttöjen nimet. Puhumattakaan siitä, että luokalla oli aina monta samannimistä. (Kuvat Kiviniemen yllä mainitusta kirjasta).


Toivon kuitenkin, että Isakssonin seikkailut jatkuvat.
























maanantai 10. huhtikuuta 2017

Mari Jungstedt: Toiset kasvot

Laskiessaan kirjan kädestään ajattelee kyyninen lukija, että kirjan nimi viitannee rikosten tekijän ohella myös rikoskomisario Anders Knutaksen kaksinaamaisuuteen. Sellaista vatvomista ja vatkaamista pitää Knutas pähkäillessään, onko rakastunut ja jos on, niin kehen. Knutaksen pisteet laskivat roimasta hänen osoittautuessaan tyypilliseksi mieheksi, joka menee, kun nainen vähän vinkaisee.

Uskomatonta on, mikä määrä murhia tapahtuu vuosittain pienellä, idyllisella Gotlannin saarella. Saaren maisemat ja ainutlaatuisuus on varmasti yksi syy, miksi Jungstedtin kirjat vetävät lukijoita. Sen verran ansiokkaasti niitä kuvataan. Minua ne ainakin kiehtovat. Kirjoissa mainitaan myös Gotlannin dekkaripäivät (Crime Time Gotland), joka on oikeastikin järjestetty festivaali.

Ja onhan Jungstedt kaikin puolin oiva kirjoittajakin. Henkilöt ovat herkullisia ja heidän elämäntaipaleensa on tullut tutuksi.


lauantai 8. huhtikuuta 2017

Jaana Lehtiö: Älä aivan vielä

Porvoolainen rikoskomisario Juha Muhonen ryhmineen selvittelee rikoksia taas taattuun tyyliinsä. Muhonen on saanut uuden pomon, joka on kovin ynseä Muhosta kohtaan. Miksi, se jää vähän epäselväksi, vaikka Muhonen nostaakin kissan pöydälle. Pomo antaa Muhosen porukalle tehtäväksi selvitellä hautausmaalla tapahtuneita tihutöitä, kun ei usko näiden kummempaan pystyvän. Toki hautausmaalla alkaa sitten tapahtua kaikenmoista omituista.

Eläköitynyt opettaja Hilkka Alatupa sattuu aina ennen pitkää myrskynsilmään, eli on rikosvyyhden keskipisteessä, niin nytkin. Muhonen tuskailee aina joutuessaan olemaan vuorovaikutuksessa Alatuvan kanssa. Muhosen oma kulta on lomamatkalla ystäviensä kanssa, ja Muhonen hukuttaa ikävänsä pullansyöntiin, niin pullatonta toukokuuta kuin viettääkin.

Kirjassa on mehukkaita kielikuvia, kuten KRP:n miesten vertaaminen puluihin. Tai ihmisteepussi, joka jääköön paljastamatta.

Muhosen seikkailuja lukisi mieluusti useamminkin. Niissä kukkii huumori ja hyväntahtoisuus.




keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Stefan Ahnhem: Miinus kahdeksantoista astetta

Hirveän paksu kirja, jossa kulkee monta tarinaa rinnan ja päällekkäin. Hirveästi kuolleita. Löytyy aiemmin tapettuja ihmisiä, ja koko ajan murhataan lisää. Jossain vaiheessa jännitys jo tiivistyy: päättyykö kirja siihen, ettei ole enää ketään, josta kertoa? Ei nyt sentään, vaikka vähän mietityttikin.

Kirjassa ollaan Tanskassa ja Ruotsissa. Turhat alkubriiffaukset on tästäkin kirjasta jätetty pois, joten ainakaan minä en kauhean hyvin pysynyt kartalla, tai edes päässyt sille, milloin ollaan missäkin maassa. Ja ketkä kuuluvat minkäkin maan poliisiin.

Ahnhem on keksinyt parikin ovelaa juonirakennetta, joita kuljettaa taitavasti rinta rinnan. Jotkut rikokset ovat suorastaan pirullisia kaikessa ällöttävyydessään. Kaiken kaikkiaan kirjassa on paljon uudenkarheaa äksöniä, jollaista en ole vielä muualla tavannut. Kekseliästä!

Pääosassa on taas poliisi Fabian Risk, jonka perhe(enjäsen?) joutui aiemmassa kirjassa rikoksen uhriksi. Enpä tuosta paljoa muistanut. Joitakin häivähdyksiä aiemmista tapahtumista kuullaan Theodor-pojan kautta, ja jotain palautuikin mieleeni.

Vaikka kirja on monisyinen, pysyy kirjailijalla koko ajan langat käsissään. Aina tapahtumien ollessa hektisimmillään, hypätään toiseen paikkaan, jossa taas tapahtumat kehittyvät jännityksen huipulle, ja taas hypätään muualle. Toimii. Välillä tosin oli pakko selata parin luvun yli eteenpäin, jotta näin, miten käy. Liian jännittävää ja hektistä!

Ihan lopussa paljastuu asioita, jotka jättävät odottelemaan jatkoa sarjalle. Jotkut tapahtumaketjut tuntuvat myös jäävän vaiheeseen, joten eiköhän jatkoa ole odotettavissa.


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä

Innolla odotettu uusi Joona Linna -dekkari. Edellinen Keplerhän oli jotain huuhaata, ja suuri pettymys Joona Linnan ystäville. Tämän kirjan kannessakin lukee isolla Joona Linna -dekkari. Nähtävästi on ollut muitakin pettyneitä faneja, ja pelätään heidän ohittavan tämänkin kirjan.

Joona Linna nyt vaan on ihana. Kirja taas on paksu kuin tiiliskivi. Iänikuinen terroristikorttikin pitää käyttää, mutta miestappioita ei sen enempää mietitä. Olisin kaivannut pientä pikabriiffausta menneisiin, Joonaan liittyviin tapahtumiin. Toisin kuin kirjailijat vissiin kuvittelevat, olen lukenut edellinen Joona Linnan jälkeen ihan muutaman kirjan, ja aiemmat tapahtumat ovat hämärtyneet mielestä. Miksi Joona on vankilassa? Ei mitään muistikuvaa, liittyykö se aiemman kirjan tapahtumiin vai onko jotain tapahtunut sen jälkeen, lukijalta pimennossa. Tätä olisi hyvä avata vähän enemmän kuin yhden lauseen toteamuksella. Joonan menneisyydessä vilisee kuolleita naisia. Summan muistan, koska hän palasi kuvioihin äskettäin. Disa puolestaan on suuri kysymysmerkki, samoin lapsen hauta Disan vieressä. Ei veisi hirveästi tilaa, vaikka nopeasti palauttaisi lukijan ajan tasalle. Tällöin lukeminen jatkuisi vaivatta, eikä tarvitsisi jäädä miettimään ja pähkäilemään. Lumi-tyttären ikääkään ei mainita kertaakaan (tai sitten en huomannut). Kenen luona hän on Ranskassa, miksi juuri siellä jne.?

Juoni on tuttu ja kulunut koulukiusaamisketjureaktio. Tämäkin alkaa olla niin nähty. Kirja ei ole kovin yllättävä. Jotenkin kirjan alku ja loppu ovat ihan eri tarinaa. Alun tapahtumiin tai henkilöihin ei palata, vaan ne pyyhkiytyvät pois. Huomaa, että on kaksi kirjoittajaa. Kannattaisiko lukea, mitä toinen on kirjoittanut?

Kirjan loppu lupaa jatkoa Joona Linnan tarinalle. Hyvä niin, ehkä seuraava kirja on taas vähän jäsentyneempi. Ainakin tämä kirja etenee hektisesti, eikä Joona ehdi paljon paikallaan istua. Toivottavasti Joona saa edes pienen sairausloman kirjan loputtua.


Markus Ahonen: Jäljet

Ahonen parantaa kirja kirjalta. Rikosylikonstaapeli Markku Isaksson työkavereineen jahtaa Helsingissä pelottavaa murhaajaa. Juoni on metka ja koukuttava. Kuten yleensäkin Ahosen dekkareissa, murhaaja ei ole lainkaan itsestään selvä. Kirjan loppuessa lukija on hämillään sekavista tunteistaan.

Isakssonin naisasiatkin ovat vihdoin kunnossa ja elämä on seesteistä. Tosin lapsettomuus kalvaa tämänhetkista suhdetta. Isakssonin elämää on kerrassaan viihdyttävää seurata. Seuraava kirja odotteleekin jo pinossa. Toivottavasti saan seurata Isakssonin elämää vielä monen kirjan verran.