Tyypillisen hidastempoista Arnalduria. Tällä kertaa ollaan Islannissa 1941, keskellä sotaa. Tai Islanti ei toki sodi, mutta täyttyy silti amerikkalaisista, briteistä ja saksalaisista. Kirjassa edetään ihanan verkkaisesti ja se kertoo samalla ajankuvaa sodanaikaisesta Islannista. Ajankuva ei välttämättä ole kovin mairitteleva islantilaisille.
Minä kaipaan Erlenduria, Arnaldurin poliisia, joka katosi Islannin nummille etsiessään lapsena kadonnutta veljeään. Toivoisin niin, että jonakin päivänä Erlendur palaisi. Siihen asti on tyytyminen Arnaldurin historiakatsauksiin.
On kirjassa murhakin, jota selvitellään. Rikosta ratkovat nuori rikospoliisi Flòvent ja kanadanislantilainen sotapoliisi Thorson sulassa sovussa. Ihan viimeisen luvun tarkoitus ei minulle auennut.
tiistai 31. heinäkuuta 2018
lauantai 28. heinäkuuta 2018
S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani
Mikähän siinä on, että Tremaynen uusin pitää aina lukea, vaikka edellinen ei olisi kummoinen ollutkaan. Ennen kuolemaani on ehkä aavistuksen parempi kuin aiemmat teokset, Jääkaksoset ja Tulilapsi. Juoni ei ollut ihan niin ennalta-arvattava, kuin alun perusteella ennätin kuvitella. Onneksi.
Kirja kertoo Kathista, joka on yrittänyt itsemurhaa mutta selvinnyt siitä. Hän on kuitenkin menettänyt muistinsa kaikkea tapahtumaan liittyvää koskien. Kath yrittää sitten ottaa selville, miksi hän on moiseen ratkaisuun päätynyt. Perheessä on autismin kirjon häiriötä oireileva tytär, jota ei ole haluttu diagnosoida, koska hän on niin ihana omana itsenään. Tytön erityispiirteet ovat kirjassa keskeisessä roolissa.
Jotenkin kirja ei lähtenyt lentoon. Kannessa hehkutetut kammottava valhe ja järkyttävä totuus ovat aikamoisia ylisanoja. Suurenmoinen ja aavemainenkaan eivät vakuuta. Loppu kuitenkin onnistui hieman yllättämään.
Kirja kertoo Kathista, joka on yrittänyt itsemurhaa mutta selvinnyt siitä. Hän on kuitenkin menettänyt muistinsa kaikkea tapahtumaan liittyvää koskien. Kath yrittää sitten ottaa selville, miksi hän on moiseen ratkaisuun päätynyt. Perheessä on autismin kirjon häiriötä oireileva tytär, jota ei ole haluttu diagnosoida, koska hän on niin ihana omana itsenään. Tytön erityispiirteet ovat kirjassa keskeisessä roolissa.
Jotenkin kirja ei lähtenyt lentoon. Kannessa hehkutetut kammottava valhe ja järkyttävä totuus ovat aikamoisia ylisanoja. Suurenmoinen ja aavemainenkaan eivät vakuuta. Loppu kuitenkin onnistui hieman yllättämään.
tiistai 24. heinäkuuta 2018
Anne Holt: Tomussa ja tuhkassa
Tuntuu, että olisin lukenut pitkäänkin tätä kirjaa. Se lähti niin vaikeasti käyntiin. Vaan eihän tässä mennyt kuin päivä ja vähän toista. Tahmeus säilyi loppuun saakka. Loppuratkaisukin jäi vaisuksi.
Hanne Wilhemsen ratkoo rikoksia pyörätuolissa istuen, enimmäkseen kotoaan käsin. Apunaan hänellä on nuori, mutta etevä poliisi Henrik Holme. Henrikillä on kohtalaisen vaikea OCD (pakko-oireinen häiriö) ja näkyypä sen ohella olevan tourettemaista käytöstäkin. Henrikin pakko-oireita kuvaillaan vähän liikaakin, eiväthän ne kuitenkaan ole kirjan pääasia.
Kirjassa tutkitaan itsemurhaa ja murhaa, joilla ei näytä olevan mitään yhtymäkohtia toisiinsa. Jollain salaisella intuitiolla Hanne kuitenkin olettaa toisin. Nähtäväksi jää, onko.
Kirjan suomentajaan olen vähän pettynyt. Kirjassa puhutaan politiikasta, kuten kovin usein dekkareissakin on tapana. Äärioikeistolaiset eivät Norjassa ole kommunisteja, vaan ml-liikkeen edustajia tai kannattajia. Ml tarkoittaa marxismi-leninismiä. Huokaus. Voisiko sen kääntää ihan vain kommunismiksi, olkoon mitä hyvänsä. Hirveän vaikea muistaa aina lyhenteen ml kohdalla, mitä se tarkoittaakaan. Toinen ärsyttävä lyhenne, joka kirjassa mainitaan, on ME-potilas. Mt-ongelmat osaisin vielä ymmärtää, ME ei aukene ilman googlaamista. Suomessa puhutaan yleensä kroonisesta väsymysoireyhtymästä tai käytetään lyhennettä CFS, joka tulee sairauden englanninkielisestä nimestä chronic fatigue syndrome. ME tulee sanoista myalginen enkefalomyeliitti. Koska se ei Suomessa ole yleisessä käytössä, olisi kääntäjä voinut käyttää täällä tutumpaa termiä.
Edellä mainitut ärsytyksen aiheet mainitaan kirjassa pariin kertaan ohimennen. Siitä huolimatta on ärsyttävää, että lukiessa joutuu googlailemaan. Muitakin huonosti selitettyjä asioita kirjassa oli, mutta en tiedä, ovatko kirjailijan vai kääntäjän jäljiltä.
Raskassoutuinen kirja.
Hanne Wilhemsen ratkoo rikoksia pyörätuolissa istuen, enimmäkseen kotoaan käsin. Apunaan hänellä on nuori, mutta etevä poliisi Henrik Holme. Henrikillä on kohtalaisen vaikea OCD (pakko-oireinen häiriö) ja näkyypä sen ohella olevan tourettemaista käytöstäkin. Henrikin pakko-oireita kuvaillaan vähän liikaakin, eiväthän ne kuitenkaan ole kirjan pääasia.
Kirjassa tutkitaan itsemurhaa ja murhaa, joilla ei näytä olevan mitään yhtymäkohtia toisiinsa. Jollain salaisella intuitiolla Hanne kuitenkin olettaa toisin. Nähtäväksi jää, onko.
Kirjan suomentajaan olen vähän pettynyt. Kirjassa puhutaan politiikasta, kuten kovin usein dekkareissakin on tapana. Äärioikeistolaiset eivät Norjassa ole kommunisteja, vaan ml-liikkeen edustajia tai kannattajia. Ml tarkoittaa marxismi-leninismiä. Huokaus. Voisiko sen kääntää ihan vain kommunismiksi, olkoon mitä hyvänsä. Hirveän vaikea muistaa aina lyhenteen ml kohdalla, mitä se tarkoittaakaan. Toinen ärsyttävä lyhenne, joka kirjassa mainitaan, on ME-potilas. Mt-ongelmat osaisin vielä ymmärtää, ME ei aukene ilman googlaamista. Suomessa puhutaan yleensä kroonisesta väsymysoireyhtymästä tai käytetään lyhennettä CFS, joka tulee sairauden englanninkielisestä nimestä chronic fatigue syndrome. ME tulee sanoista myalginen enkefalomyeliitti. Koska se ei Suomessa ole yleisessä käytössä, olisi kääntäjä voinut käyttää täällä tutumpaa termiä.
Edellä mainitut ärsytyksen aiheet mainitaan kirjassa pariin kertaan ohimennen. Siitä huolimatta on ärsyttävää, että lukiessa joutuu googlailemaan. Muitakin huonosti selitettyjä asioita kirjassa oli, mutta en tiedä, ovatko kirjailijan vai kääntäjän jäljiltä.
Raskassoutuinen kirja.
maanantai 23. heinäkuuta 2018
Jørn Lier Horst: Tulikoe
Komisario William Wistingin Line-tytär on muuttanut kotikaupunkiinsa, edellisessä kirjassa kuolleen miehen taloon. Line on palatessaan viimeisillään raskaana ja odotetusti kirjassa myös synnytetään. Line ystävystyy uudelleen entisen koulukaverinsa Sofien kanssa, jossa olisi ollut ehkä enemmänkin ammennettavaa sisällöksi.
Ammoin tapahtuneen murhan oikeudenkäynti lähestyy. Wisting ei ole tyytyväinen ja päätyykin tekemään omia tutkimuksiaan.
Wisting on epämääräisen jahkaileva ja tuntuu tarkkailevan omaakin elämäänsä usein ulkopuolisen silmin, harmitellen monia asioita, mutta kykenemättä muuttamaan niitä.
Kirja oli aika ennalta arvattava ja se latistaa juonenkäänteitä. Ihan hyvää hellepäivän luettavaa silti.
perjantai 20. heinäkuuta 2018
Fiona Barton: Leski
Yllättävä kirja kertoo elämästä rikoksesta tuomitun miehen rinnalla. Tapahtumista kerrotaan vuoroin lesken, toimittajan ja poliisin näkökulmista. Kirja poikkeaa kuitenkin nykyään suosituista samoja tapahtumia vatvovista kirjoista omanlaisella kerronnallaan.
Keskeiset henkilöt kuuluvat selvästi kouluttamattomaan työväenluokkaan. Suomalaista jaksaa aina hämmästyttää, miten hyvä asia peruskoulu ja kaikille yhtenäinen koulutus onkaan. Se pistää silmään brittiläistä luokkayhteiskuntaa pohtiessa.
Jean elää tyytyväisenä aviomiehensä Glenin kanssa. Glen ohjailee sujuvasti Jeanin elämää, mutta tämä on vain tyytyväinen siihen, ettei tarvitse omia aivoja vaivata. Jean myös mielellään uskoo, mitä Glen hänelle sepittää, koska siten elämä on yksinkertaisempaa. Ja sillattis.
Kirjan loppuratkaisu oli arvattavissa, mutta se ei vähennä kirjan kiehtovuutta.
Keskeiset henkilöt kuuluvat selvästi kouluttamattomaan työväenluokkaan. Suomalaista jaksaa aina hämmästyttää, miten hyvä asia peruskoulu ja kaikille yhtenäinen koulutus onkaan. Se pistää silmään brittiläistä luokkayhteiskuntaa pohtiessa.
Jean elää tyytyväisenä aviomiehensä Glenin kanssa. Glen ohjailee sujuvasti Jeanin elämää, mutta tämä on vain tyytyväinen siihen, ettei tarvitse omia aivoja vaivata. Jean myös mielellään uskoo, mitä Glen hänelle sepittää, koska siten elämä on yksinkertaisempaa. Ja sillattis.
Kirjan loppuratkaisu oli arvattavissa, mutta se ei vähennä kirjan kiehtovuutta.
torstai 19. heinäkuuta 2018
Ruth Ware: Nainen hytissä 10
Alkuasetelma muistuttaa kovasti aiempaa lukemaani Warea, Synkän metsän siimeksessä. Taas päähenkilönä on nainen, jolla ei kaikki ole kunnossa. Kirja muuttuu kuitenkin nopeasti jännittäväksi ja kiinnostavaksi.
Laura, lempinimeltään Lo, pääsee työnsä puolesta luksusjahdille. Hän ei kuitenkaan pysty nauttimaan risteilystä, mikä johtuu osaksi henkilökohtaisista ongelmista. Kymmenen pientä neekeripoikaa -asetelma ei tässä oikein toimi, koska muiden henkilöiden esittely jää varsin pintapuoliseksi. Lukija ei myöskään voi oikein tietää, mikä on totta ja mikä mielikuvituksen tuotetta, kun ei sitä tiedä päähenkilö itsekään.
Kankeudestaan huolimatta kirja on jännittävä ja sisältää yllättäviä tapahtumia.
Laura, lempinimeltään Lo, pääsee työnsä puolesta luksusjahdille. Hän ei kuitenkaan pysty nauttimaan risteilystä, mikä johtuu osaksi henkilökohtaisista ongelmista. Kymmenen pientä neekeripoikaa -asetelma ei tässä oikein toimi, koska muiden henkilöiden esittely jää varsin pintapuoliseksi. Lukija ei myöskään voi oikein tietää, mikä on totta ja mikä mielikuvituksen tuotetta, kun ei sitä tiedä päähenkilö itsekään.
Kankeudestaan huolimatta kirja on jännittävä ja sisältää yllättäviä tapahtumia.
tiistai 17. heinäkuuta 2018
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Ruotsalaispoliisi Karin Adler kera mainioiden kollegoidensa Robert ja Folke selvittelee rikosta. Tällä kertaa Karin ja Folke joutuvat matkustamaan Orkneyn saarille, missä on löytynyt ajelehtiva vene.
Karin rakastaa merta ja purjehtimista, ja kirjassa hehkutetaankin kunnolla tätä jaloa harrastusta. Karin on raskaana, mutta siitä ei tiedä vielä kukaan hänen työkavereistaan. Niinpä hän ei voi välttyä vaarallisilta tilanteilta.
Kirjassa ollaan sukeltamassa hylkyä vaikeilla vesillä. Yksi tarina kertoo, miten aluksesta tuli hylky. Kaksi muuta kuvaavat eri aikoina siihen liittyvien henkilöiden elämää. Kirjan juoni tuntuu aluksi raskaalta ja tylsähköltä, mutta värikäs henkilöiden kuvailu kantaa pitkälle.
Karin rakastaa merta ja purjehtimista, ja kirjassa hehkutetaankin kunnolla tätä jaloa harrastusta. Karin on raskaana, mutta siitä ei tiedä vielä kukaan hänen työkavereistaan. Niinpä hän ei voi välttyä vaarallisilta tilanteilta.
Kirjassa ollaan sukeltamassa hylkyä vaikeilla vesillä. Yksi tarina kertoo, miten aluksesta tuli hylky. Kaksi muuta kuvaavat eri aikoina siihen liittyvien henkilöiden elämää. Kirjan juoni tuntuu aluksi raskaalta ja tylsähköltä, mutta värikäs henkilöiden kuvailu kantaa pitkälle.
lauantai 14. heinäkuuta 2018
Annika Eronen: Kaivo
Kotimainen esikoiskirjailija, eikä yhtään hassumpi. Rikoskomisario Hannu Savolainen ratkoo rikoksia verkkaiseen tahtiinsa. Henkilöiden rakentamisessa on nähty vaivaa ja he ovatkin kiinnostavia. Kirja etenee leppoisan hyväntahtoisesti vielä rikosten selvittyäkin.
Hannu Savolaisen tapaisin kernaasti vielä uudelleen. Savolainen on leski ja kahden aikuisen lapsen isä. On hauskaa yrittää päätellä, kuka teki mitäkin, samoilla tiedoilla kuin Savolainen. Kirja pitää tiukasti otteessaan ja loppua kohti käy suorastaan jännittäväksi.
Hannu Savolaisen tapaisin kernaasti vielä uudelleen. Savolainen on leski ja kahden aikuisen lapsen isä. On hauskaa yrittää päätellä, kuka teki mitäkin, samoilla tiedoilla kuin Savolainen. Kirja pitää tiukasti otteessaan ja loppua kohti käy suorastaan jännittäväksi.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2018
Kate Morton: Kaukaiset hetket
Mä niin rakastan Mortonin kirjoja. Tässä oli pitkälti yli 700 sivua, ja silti toivoin, ettei se vielä loppuisi.
Kirjan nykypäivä oli 1990-luvulla, menneet tapahtumat 1900-luvun alussa ja sotavuosina. Merkittävin tapahtuma sijoittui vuoteen 1941, ja siihen vaikutti kaikki sitä ennen tapahtunut. Se taas jätti jälkensä kaikkeen sen jälkeen tapahtuvaan.
Kirja kertoo nuoresta kustannustoimittajasta Edithistä, joka sattuman kautta kohtaa linnamaisessa talossa asuvat kolme sisarusta, jotka ovat jo hyvin vanhoja. Edithin äidilläkin on osuutensa tapahtumiin, ja kirjassa käydäänkin läpi nykypäivää ja sotavuosia eri henkilöiden näkökulmista. Ihan lopuksi kerrotaan, mitä todella tapahtui.
Ei siis kummoisen kuuloinen juoni, mutta Mortonin tapa kertoa on ihastuttava. Henkilöiden voi nähdä liikkuvan, tunnelma on lähes käsinkosketeltava.
Suosittelen lämpimästi Mortonin kirjoja.
Kirjan nykypäivä oli 1990-luvulla, menneet tapahtumat 1900-luvun alussa ja sotavuosina. Merkittävin tapahtuma sijoittui vuoteen 1941, ja siihen vaikutti kaikki sitä ennen tapahtunut. Se taas jätti jälkensä kaikkeen sen jälkeen tapahtuvaan.
Kirja kertoo nuoresta kustannustoimittajasta Edithistä, joka sattuman kautta kohtaa linnamaisessa talossa asuvat kolme sisarusta, jotka ovat jo hyvin vanhoja. Edithin äidilläkin on osuutensa tapahtumiin, ja kirjassa käydäänkin läpi nykypäivää ja sotavuosia eri henkilöiden näkökulmista. Ihan lopuksi kerrotaan, mitä todella tapahtui.
Ei siis kummoisen kuuloinen juoni, mutta Mortonin tapa kertoa on ihastuttava. Henkilöiden voi nähdä liikkuvan, tunnelma on lähes käsinkosketeltava.
Suosittelen lämpimästi Mortonin kirjoja.
maanantai 9. heinäkuuta 2018
Filip Alexanderson: Tulikaste
Nyt kävi sillai, että mulla on ollut Alexandersonin Esikoinen kahdesti lainassa. Olen lainannut sen, kun sitä on jossain ensin kehuttu. Lukeminen on aina tyssännyt siihen, että kirjassa on vahvasti mukana fantasiaa, josta en tyylilajina pidä. Nyt olin sitten lainannut Alexandersonin toisen kirjan, Tulikasteen, muistamatta lainkaan tätä fantasia-aspektia. Huomasin, että Tulikaste on varattu seuraavalle lukijalle, joten laitoin sen suoraan palautettavien pinoon. Selasin kuitenkin sitä vähän uteliaisuuttani, ja jäin koukkuun! Päätin kokeilla, saisinko kirjan luettua kokonaan. Todellakin sain.
Alexanderson on todella taitava kirjoittaja. Niin taitava, ettei oikeastaan haittaa lainkaan, ettei kirjassa kuole kukaan päähenkilöistä ja he ovat Erityisiä. Yleensä kaikenlainen isolla kirjoitettu Omituisuus nostaa minulla karvat pystyyn. Tulikasteen luin kuitenkin ahmimalla. Ei haitannut lainkaan, etten ollut lukenut aiempaa kirjaa, koska tapahtumia taustoitettiin riittävästi.
Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, toinen alkaa 1800-luvun puolivälistä edeten nykypäivään, jossa toinen tarina on koko ajan. Tähän liittyy monia hämmentäviä seikkoja.
Täytyy varmaan lainata se Esikoinenkin kerran vielä.
Alexanderson on todella taitava kirjoittaja. Niin taitava, ettei oikeastaan haittaa lainkaan, ettei kirjassa kuole kukaan päähenkilöistä ja he ovat Erityisiä. Yleensä kaikenlainen isolla kirjoitettu Omituisuus nostaa minulla karvat pystyyn. Tulikasteen luin kuitenkin ahmimalla. Ei haitannut lainkaan, etten ollut lukenut aiempaa kirjaa, koska tapahtumia taustoitettiin riittävästi.
Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, toinen alkaa 1800-luvun puolivälistä edeten nykypäivään, jossa toinen tarina on koko ajan. Tähän liittyy monia hämmentäviä seikkoja.
Täytyy varmaan lainata se Esikoinenkin kerran vielä.
lauantai 7. heinäkuuta 2018
J. S. Monroe: Löydä minut
Rasittavan tylsää jaarittelua jumalattoman paksussa kirjassa. Neljäsataa sivua on aivan liikaa.
Kirjan alkuosassa poika kaipaa tyttöystäväänsä, joka on tehnyt itsemurhan ja kadonnut. Poika ei usko tytön kuolleen, joten hän näkee harhoja ja kuvittelee kaikenlaista. Välipaloina on pätkiä tytön päiväkirjasta. Aivan älyttömän tylsää luettavaa, eikä tapahdu oikein mitään.
Puolenvälin tienoilla alkaa toinen osa ja kaikki kiepsahtaa (arvattavasti) toisin päin. Loppu onkin selvää pässinlihaa, ja sitten vaan odotellaan, että kirja loppuu. Ihan viimeisiin lukuihin on saatu vähän jännitystäkin tiivistymään.
Ärsyttävintä kirjassa oli päähenkilön kutsumanimi Jar (oikeasti Jarleth). Niinpä kirjassa sanotaan Jarin, Jarilla, Jarille, Jarilta jne. ja suomalainen tietysti ajattelee aina siinä kohdassa nimen olevan Jari. Ja se olisi helkutin pöllö nimi englantilaisessa kirjassa. Toinen ärsyttävä juttu kirjassa on oletus, että lukija on britti, joka tietää kaiken maailman jutut (Oxbridge yms.). No ei tiedä ja piti googlettaa. Kaikkea en edes viitsinyt.
Kirja oli siis tylsä pettymys.
Kirjan alkuosassa poika kaipaa tyttöystäväänsä, joka on tehnyt itsemurhan ja kadonnut. Poika ei usko tytön kuolleen, joten hän näkee harhoja ja kuvittelee kaikenlaista. Välipaloina on pätkiä tytön päiväkirjasta. Aivan älyttömän tylsää luettavaa, eikä tapahdu oikein mitään.
Puolenvälin tienoilla alkaa toinen osa ja kaikki kiepsahtaa (arvattavasti) toisin päin. Loppu onkin selvää pässinlihaa, ja sitten vaan odotellaan, että kirja loppuu. Ihan viimeisiin lukuihin on saatu vähän jännitystäkin tiivistymään.
Ärsyttävintä kirjassa oli päähenkilön kutsumanimi Jar (oikeasti Jarleth). Niinpä kirjassa sanotaan Jarin, Jarilla, Jarille, Jarilta jne. ja suomalainen tietysti ajattelee aina siinä kohdassa nimen olevan Jari. Ja se olisi helkutin pöllö nimi englantilaisessa kirjassa. Toinen ärsyttävä juttu kirjassa on oletus, että lukija on britti, joka tietää kaiken maailman jutut (Oxbridge yms.). No ei tiedä ja piti googlettaa. Kaikkea en edes viitsinyt.
Kirja oli siis tylsä pettymys.
torstai 5. heinäkuuta 2018
Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
Kirjassa on ahdistava tunnelma. Alun asetelma on vähän niin kuin Kymmenessä pienessä neekeripojassa, jonka myös henkilöt itse havaitsevat. Kaikki eivät kuitenkaan kuole.
Kirjan minäkertojalla ei kaikki ole kohdallaan, tosin siihen ei juuri kiinnitetä huomiota. Minäkertoja itse kyllä huomaa, ettei ole kaikin osin ihan normaali. Ahdistuneen, pälyilevän, änkyttävän minäkertojan kautta kirja muuttuu astetta ahdistavammaksi.
Kirja on pakko lukea nopeasti, jotta näkee, miten käy, kun tapahtumat alkavat eskaloitua. Jotenkin huippukohdat jäävät kuitenkin vähän laimeiksi.
Kirjan minäkertojalla ei kaikki ole kohdallaan, tosin siihen ei juuri kiinnitetä huomiota. Minäkertoja itse kyllä huomaa, ettei ole kaikin osin ihan normaali. Ahdistuneen, pälyilevän, änkyttävän minäkertojan kautta kirja muuttuu astetta ahdistavammaksi.
Kirja on pakko lukea nopeasti, jotta näkee, miten käy, kun tapahtumat alkavat eskaloitua. Jotenkin huippukohdat jäävät kuitenkin vähän laimeiksi.
tiistai 3. heinäkuuta 2018
Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
Tämän ja kahden aiemman kirjan lukemisjärjestystä sanelevat kirjaston varaukset. Joku muukin haluaa nämä kirjat, joten ne on luettava pois alta. Muutoin en ehkä olisi vielä tarttunutkaan Sherlock Holmesin tyttäreen, koska pelkäsin sen olevan pitkäveteinen. Vastoin odotuksiani kirja oli sangen kiehtova.
Kirjassa ollaan 1900-luvun alussa ja liikutaan hevosten vetämillä vaunuilla. Mennyt aika tuo tiettyä eksotiikkaa, kun esimerkiksi dna-tutkimusta ei ole käytettävissä. Päähenkilöinä ovat jo manan majoille menneen itse Sherlock Holmesin uskollinen apuri tohtori Watson ja hänen poikansa John, joka niin ikään on lääkäri. He tapaavat ällistyttävän terävän nuoren kauniin leskirouvan nimeltä Joanna, ja selvittävät yhdessä kinkkisen rikoksen.
Kirjassa käytetään vanhahtavaa kieltä, mikä tekee siitä aidon tuntuisen Sherlock Holmesin ystäville. Kirja kulkee muutoin samantapaista latua kuin aidot Holmesitkin, mutta Joannan mukaan tulo tuo tiettyä jännitettä peliin. Etenkin nuorempi Watson on erittäin ihastunut nuoreen leskirouvaan. Kirjassa paljastetaan myös Joannan tausta.
Heti alkumetreillä tuli mieleen, että kirja toimisi hyvin elokuvana tai tv-sarjana. Se johdatti miettimään, miksi pidän kirjoista enemmän kuin tv-sarjoista. Minullahan ei nykyään ole tv:tä. Kirjassa on selkeä alku ja loppu. Jos kirja on hyvä, sille toivoo jatkoa, jota tulee ehkä aikaisintaan puolen vuoden, mutta yhtä hyvin useammankin vuoden päästä. Siihen asti pitää malttaa odotella ja lukea muita kirjoja. Tv-sarjoissa on yleensä 24 osaa, ja ne on tietysti katsottava kaikki, jotta pysyy mukana taustatarinan ihmissuhdekuvioiden juonenkäänteissä. Katsomisesta tulee helposti pakkopullaa ja alun innostus vesittyy sarjan pitkittyessä. Tämän takia en saa aloitettua Netflixistäkään sarjojen katselua. Yksi jakso menisi, 24 ei.
Lukekaa kuitenkin tämä kirja! Sopii myös nuorille, koska sisältö on hyvin "siistiä" ja perustuu pitkälti nokkeluuden kuvailuun.
Kirjassa ollaan 1900-luvun alussa ja liikutaan hevosten vetämillä vaunuilla. Mennyt aika tuo tiettyä eksotiikkaa, kun esimerkiksi dna-tutkimusta ei ole käytettävissä. Päähenkilöinä ovat jo manan majoille menneen itse Sherlock Holmesin uskollinen apuri tohtori Watson ja hänen poikansa John, joka niin ikään on lääkäri. He tapaavat ällistyttävän terävän nuoren kauniin leskirouvan nimeltä Joanna, ja selvittävät yhdessä kinkkisen rikoksen.
Kirjassa käytetään vanhahtavaa kieltä, mikä tekee siitä aidon tuntuisen Sherlock Holmesin ystäville. Kirja kulkee muutoin samantapaista latua kuin aidot Holmesitkin, mutta Joannan mukaan tulo tuo tiettyä jännitettä peliin. Etenkin nuorempi Watson on erittäin ihastunut nuoreen leskirouvaan. Kirjassa paljastetaan myös Joannan tausta.
Heti alkumetreillä tuli mieleen, että kirja toimisi hyvin elokuvana tai tv-sarjana. Se johdatti miettimään, miksi pidän kirjoista enemmän kuin tv-sarjoista. Minullahan ei nykyään ole tv:tä. Kirjassa on selkeä alku ja loppu. Jos kirja on hyvä, sille toivoo jatkoa, jota tulee ehkä aikaisintaan puolen vuoden, mutta yhtä hyvin useammankin vuoden päästä. Siihen asti pitää malttaa odotella ja lukea muita kirjoja. Tv-sarjoissa on yleensä 24 osaa, ja ne on tietysti katsottava kaikki, jotta pysyy mukana taustatarinan ihmissuhdekuvioiden juonenkäänteissä. Katsomisesta tulee helposti pakkopullaa ja alun innostus vesittyy sarjan pitkittyessä. Tämän takia en saa aloitettua Netflixistäkään sarjojen katselua. Yksi jakso menisi, 24 ei.
Lukekaa kuitenkin tämä kirja! Sopii myös nuorille, koska sisältö on hyvin "siistiä" ja perustuu pitkälti nokkeluuden kuvailuun.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2018
Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja
Jos oli Mielikuvituspoikaystävä hauska, niin kyllä tätäkin lukiessa saa nauraa vedet silmissä. Aikuisten pieru-pissa-kakka-panohuumoria tulvii tämäkin kirja. Toivottavasti kirjoittaja pysyy sinkkuna ja jatkaa kirjoittamista. Toisaalta parisuhteestakin varmaan riittäisi samalla tyylillä kerrottavaa.
Kannattaa lukea. Ehdottomasti.
Kannattaa lukea. Ehdottomasti.
Nele Neuhaus: Susihukka
Kammottava kertomus saksalaisesta valtaapitävien pedofiiliringistä. Kirjassa kulkee monta tarinaa, jotka tietysti lopulta kietoutuvat yhteen. Henkilöitä on tuhottomasti, ja kaikki tuntuvat olleen naimisissa tai ainakin suhteissa toistensa kanssa joskus.
Kirja on tiiliskiven paksuinen, mutta nopeasti luettava sujuvuutensa takia. Poliisit ovat tuttuja Neuhausin aiemmista kirjoista. Heidän keskinäiset suhteensa vaan eivät meinaa aueta juuri siksi, että kaikki tuntevat toisensa liian hyvin. On vaikea päästä mukaan kuvioihin.
Saksalainen jäykkyys häiritsee myös vähän, teitittely yms. muodollisuus.
Hyvin kirjoitettu kirja kuitenkin.
Kirja on tiiliskiven paksuinen, mutta nopeasti luettava sujuvuutensa takia. Poliisit ovat tuttuja Neuhausin aiemmista kirjoista. Heidän keskinäiset suhteensa vaan eivät meinaa aueta juuri siksi, että kaikki tuntevat toisensa liian hyvin. On vaikea päästä mukaan kuvioihin.
Saksalainen jäykkyys häiritsee myös vähän, teitittely yms. muodollisuus.
Hyvin kirjoitettu kirja kuitenkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)