Ann Cleeves: Haikaran valitus

Yhdeksänosaisen Shetlanti-sarjan jälkeen on Cleevesiltä saatu jälleen uusi, tällä kertaa Devonin jokisuistoon sijoittuva Kahden joen välissä -sarja. Vera Stanhope -sarja minulla onkin vielä lukematta. Silti tartuin uuteen sarjaan. Sen ensimmäinen osa, Lokin huuto, oli kiinnostava. 

Haikaran valituksessa jatketaan rikoskomisario Matthew Vennin taustan ruotimista. Kirjassa pomppaa erityisesti esiin se, mitä ei sanota. Kaikki ovat englantilaisen pidättyväisiä ja kohteliaita, ja mielipiteet ja ajatukset pidetään omana tietonaan. Venn tuntuu olevan hyvin epävarma puolisonsa ajatuksista, jopa siinä määrin, että ihmetyttää, miten he ovat koskaan päätyneet yhteen asumaan. 

Kirjassa kyllä tapahtuu paljonkin, useampia murhia. Kuitenkin sen lukeminen etenee hyvin hitaasti, koska suurin osa tekstistä on paikkojen tai toiminnan kuvailua. Eri luvuissa tapahtumia tarkastellaan eri henkilöiden näkökulmasta, Matthewin tai hänen alaistensa Jenin tai Rossin. Kaikkein hengettömin, hajuttomin ja mauttomin heistä on Matthew. Kukaan keskeisistä poliiseista ei tunnu arvostavan toisiaan kitkeristä ajatuksista päätellen. Niitä ei kuitenkaan lausuta ääneen.

Loppuratkaisu on yllättävä. Juuri tätä henkilöä en tullut hetkeäkään ajatelleeksi syyllisenä. 

Lucy Diamond: Niin pienestä kiinni

Olen aiemmin lukenut Lucy Diamondilta Rantakahvila-sarjan kirjat Rantakahvila ja Rantakahvilan joulu, sekä kirjan Uusien alkujen talo. Rantakahvila-kirjat eivät ole juonella pilattuja, mutta Uusien alkujen talo on selvästi parempi. 

Laran tytär Eliza alkaa kahdeksantoista täytettyään tivata yksinhuoltajaäidiltään, miksei hän saa tavata isäänsä. Omatoiminen Eliza järjestää itse tapaamisia isäehdokkaiden kanssa, ja loppu onkin pelkkää huttua. 

Niin pienestä kiinni on niin ennalta arvattava, että kirjan alkupuolella oikein harmitti haaskata aikaa sen lukemiseen. Kiinnostuneena luin kuitenkin kirjan loppuun, koska ainahan on pieni mahdollisuus, että kirjailija olisikin päättänyt räväyttää yllättävällä juonikuviolla. Ei valitettavasti ollut.

Bonusta kauniinvärisistä kansista. 

Peter James: Kuolema kätkeytyy kuvaan

Kuolema kätkeytyy kuvaan on Peter Jamesin Kuolema-sarjan kahdeksastoista osa. Sarjan aiemmat osat ovat: 

Kuoleman kanssa ei kujeilla

Kuolema katsoo kohti

Kuolema ei riitä 

Kuolema peittää jäljet

Kuolema ei käy kauppaa

Kuolema kulkee kannoilla

Kuoleman koura on kylmä

Kuolema kulkee kulisseissa

Kuoleman kello käy

Kuolema leikkii tulella

Kuolema merkitsee omansa

Kuolemaan asti sinun

Kuolema ei rakasta ketään

Kuolema sanelee ehdot

Kuolema vaanii verkossa

Kuolema käy oikeutta

Kuolemaan jätetty

Kuolema-sarjan lisäksi Jamesilta on suomennettu novellikokoelma Rikoksen merkit ja viisi vaihtelevantasoista kauhua ja yliluonnollisuuksia sisältävää romaania: Kirottu talo, Totuuden kirous, Täydellisyyden hinta, Pahan oma ja Tiedän missä olet, tiedän mitä teet. James on siis sangen tuottelias kirjailija.

Kuolema-sarjan kirjoille leimaavaa on yksityiskohtiin paneutuminen. Oli aihe mikä hyvänsä, siitä kerrotaan pienen Wikipedia-artikkelin verran. Esimerkiksi uusimmassa romaanissa (Kuolema kätkeytyy kuvaan) on keskeisen pariskunnan pojalla ykköstyypin diabetes. Intensiteetistä, jolla James asiaan paneutuu, voi jo kirjan alkupuolella päätellä diabeteksen nousevan tärkeään rooliin jossain vaiheessa. 

Tällä kertaa rikoksen kohteena ovat harvinaiset ja arvokkaat taidemaalaukset. Pariskunta ostaa kirpputorilta ruman taulun kauniiden kehysten takia ja siitä alkaa soppa kehkeytyä. Tiivistäminen tulee taas mieleen, kun taulun ympärillä käydään loputonta piirileikkiä. 

Vähän jäi vaivaamaan se, miten Roy Gracen vasta löytynyt sosiopaattipoika Bruno pyyhkäistiin pois kuvioista auto-onnettomuudella edellisessä kirjassa. Pieni aavistus on, että ehkä tähänkin liittyy jotain hämärää, joka selviää myöhemmin. 

C. J. Tudor: Rovio

Tudorilta on aiemmin ilmestynyt suomeksi Liitu-ukko, Paluu pimeästä ja Ne muut. Kirjoissa yhdistyvät kauhu, jännitys ja yliluonnolliset elementit. 

Rovio on aivan älyttömän hyvä kirja, ja paikoin jopa piinaavan jännittävä. Alkuun kirja tuntuu lähtevän verkkaisesti liikkeelle, kun pappi Jack Brooks muuttaa tyttärineen maalle kappalaiseksi. Jonkin aikaa tapahtuu kummallisia asioita, mutta juoni ei oikein liiku. Sitten kun se nitkahtaa eteenpäin, mennäänkin lujaa. 

Kummallisia ja yliluonnollisiakin asioita tapahtuu, mutta Tudor saa ne tuntumaan luonnollisilta samaan tapaan kuin Stephen King. Mikään ei ole sitä, miltä näyttää. 

Lilja Sigurđardóttir: Jääkylmä aurinko

Islannista tulee nykyään paljon jännityskirjailijoita. Lilja Sigurđardóttir on yksi uusimmista tuttavuuksista. Kirjan etuliepeen mukaan Lilja on Islannissa suosittu dekkaristi ja näytelmäkirjailija, joka on voittanut kahdesti palkinnon vuoden parhaasta islantilaisesta dekkarista. 

Tartuin siis Jääkylmään aurinkoon suurin odotuksin. Kirja kertoo Árórasta, jonka isä oli islantilainen ja äiti brittiläinen. Áróra asuu Englannissa äitinsä kanssa. Áróran pikkusisko Ísafold puolestaan asuu Islannissa. Áróra on joutunut säännöllisen epäsäännöllisesti matkustamaan Islantiin, kun pikkusisko on vaikeuksissa. Tällä  kertaa pikkusisko on kadonnut, ja Áróra alkaa selvittää, mitä on tapahtunut. 

Kirja on Áróran tutkimuksia -sarjan avausosa. Valitettavasti lukukokemus jäi kovin latteaksi. Parin sivuhenkilön (Olga ja Omar) funktio ei selvinnyt minulle ollenkaan. Jos kirjassa on sivujuoni, sen olisi hyvä liittyä vähän vahvemmin pääjuoneen. Nyt yhteys jäi kovin löyhäksi. Samassa talossa asuminen ei ihan riitä tekemään henkilöitä kiinnostaviksi. 

Osa luvuista on kursiivilla kirjoitettuja minäkertojan ajatuksia. Muuten kirjassa on kaikkitietävä kertoja. Minäkertoja osoittautuu tuotapikaa Áróraksi, eikä kursiivilla painetuissa kirjoituksissa ole mitään jännittävää tai erikoista. En kyllä käsitä kirjailijan suosiota tämän kirjan perusteella. Kirjan tapahtumat tai niiden tarkoitus jäävät laimeiksi. Áróran ammattikin on kovin epämääräinen. Jäin myös miettimään, että kun hän ottaa palkkonsa käteisenä, mihin hän ne jemmailee. 

Rake Tähtinen: Viimeinen kuvaus

Viimeinen kuvaus on jo yhdeksäs osa Rake Tähtisen sarjassa, joka kertoo rikoskomisario Petri Petäjämäestä ja hänen tiimistään. Sarjan aiemmat osat ovat Musta joulu, Hiljaisuuteen haudattu, Arvottomat, Tapettu illuusio, Kylmä käsi, Sidotut kohtalot, Kuoleman pisarat ja Synnin palkka. Sarja tuntuu vain paranevan, mitä pidemmälle se ehtii. 

Tällä kertaa Tähtinen on napannut aihepiirin omasta elämästään. Tähtinen harrastaa TFCD-valokuvaamista, ja julkaisee Instagram-tilillään ottamiaan kuvia. TFCD-kuvaamista (Time for CD) harrastetaan myös kirjassa, ja se tarkoittaa kuvaustapahtumaa, jossa sekä malli että kuvaaja voivat julkaista otettuja kuvia omaan käyttöönsä veloituksetta. Itse asiassa Viimeisen kuvauksen kansikin löytyy Tähtisen Instagram-tililtä. 

Petäjämäen ja Laatikaisen tutkimukset sujuvat tuttuun tapaan. Tällä kertaa rikoksiin ja niiden uhreihin uhrataan enemmän palstatilaa kuin poliisien yksityiselämään. Laatikainen ei pääse naistenmiehen maineestaan.

Kirjassa on hauska, hienovarainen viittaus takavuosien iskelmätähteen. Piti heti käydä googlettamassa, onko hän tosiaan mainitussa paikassa töissä. Wikipedian mukaan kyllä.

Cara Hunter: Vimma

Cara Hunterilta on aiemmin ilmestynyt Adam Fawley -sarjassa kirjat Jäljettömiin, Pimeyteen ja Ei ulospääsyä. Sarja etenee varsin intensiivisesti, vasta tammikuussa luin edellisen osan. 

Sarjan keskeinen henkilö on rikoskomisario Adam Fawley. Fawleylla on vaimo Alexandra, ja perheen asioita puidaankin runsaasti muun juonen lomassa. Fawleyn perhe on ollut kriisissä pojan Jaken tehtyä itsemurhan alakouluikäisenä. Nyt elämä alkaa taas hieman kirkastua. 

Kirjassa puidaan koulutytön pahoinpitelyä ja toisen tappoa. Tapaukset näyttävät liittyvän parinkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin, joita Fawley oli myös selvittämässä. Vaikka poliisitiimi tekee uutterasti töitä, ei ratkaisua näytä löytyvän. 

Pidän Adam Fawley -sarjasta, mutta lukunautintoa himmentävät huomattavasti sekä kiiltäväpintainen paperi, jolle tämäkin kirja on painettu, ja erilaiset "lehtileikkeet" ja "oikeudenkäyntipöytäkirjat", joita on tungettu joka väliin. Etenkin oikeudenkäyntipöytäkirjoja esittävät tekstit on painettu konekirjoitukselta näyttävällä, hyvin himmeällä fontilla. Kirjaa on hankala lukea päivänvalossa ilman lisävaloa. Muutenkin lukeminen hidastuu huomattavasti siihen, että yhtenäinen teksti katkeaa vähän väliä johonkin lehtileikkeeseen tai pöytäkirjaan. Soisin tällaiset kirjoitettavan auki leipätekstiin, jolloin lukeminen olisi nopeampaa. 

Anders Roslund: Mistä tunnet sä ystävän

Anders Roslund on kirjoittanut yhdessä Börge Hellströmin kanssa jännityskirjasarjaa, josta olen lukenut seuraavat kirjat: Peto, Lokero 21, Edward Finniganin hyvitys, Tyttö katujen alta ja Kolme sekuntia. Sarja kertoo poliisi Ewert Grensista, joka sarjan edetessä nousee poliisista rikoskomisarioksi. Näköjään Kolme sekuntia -kirjan jälkeen on ilmestynyt vielä kolme Roslundin ja Hellströmin yhdessä kirjoittamaa kirjaa, jotka minulta ovat jääneet lukematta. Pystyn ehkä elämään sen tiedon kanssa, koska olen lukuisia kertoja todennut, että kun Hellströmin kuoltua Roslund piti muutaman vuoden taukoa ja jatkoi sitten sarjaa yksin, sen taso nousi huomattavasti. 

Ennen tätä uusinta Mistä tunnet sä ystävän -kirjaa on Roslundin yksin kirjoittamana ilmestynyt Sä kasvoit neito kaunoinen ja Levon hetki nyt lyö. Taustatarinana on alusta saakka kulkenut Grensin vaimon murheellinen kohtalo, jota avattiin pikkuhiljaa sarjan edetessä. Ewert Grens on äärettömän surumielinen hahmo. Uusimmassa osassa Grens vihdoin löytää uuden rakkauden. Lapseton Grens on myös ystävystynyt apurinsa Piet Hoffmanin pojan kanssa. Nämä sivujuonteet kietoutuvatkin vahvasti mukaan tarinaan. 

Kirja on todella jännittävä ja tapahtumat etenevät koko ajan. Välillä on pakko kurkistaa pari sivua eteenpäin, mitä tulee tapahtumaan. Kirjan loppu pakotti googlaamaan, onko sarjalle vielä tulossa jatkoa. Näyttää olevan, joten helpotuksen huokaus. Ewert Grensin tarina jatkunee. 

Beth O'Leary: Hukkareissu

Olen lukenut O'Learylta aiemmin kirjat Kimppakämppä, Vaihtokauppa ja Törmäyskurssi. Kimppakämppä ja Vaihtokauppa olivat vauhdikkaita ja toimivia romaaneja, Törmäyskurssi oli lattea. 

Hukkareissu kertoo kolmesta erilaisesta naisesta, Siobhanista, Mirandasta ja Janesta. Siobhan on sopinut ystävänpäiväksi treffit Josephin kanssa, Miranda Carterin kanssa ja Jane Joseph Carterin kanssa. Minulta vei kuutisenkymmentä sivua tajuta, että kyseessä on sama mies. Joseph Carteria olikin sitten helppo inhota. Kaikki naiset tuntuvat olevan kovin lääpällään kyseiseen mieheen. 

Tulin juuri siihen tulokseen, että kyseessä on kovin tavanomainen ja tylsä kirja, kun tapahtui täysin yllättävä käänne, joka kirkasti asiat. Sen jälkeen en malttanutkaan lopettaa lukemista, ennen kuin sain selville loppuratkaisun. Meni myöhään yöhön siis. 

Hukkareissu osoittautui lukemisen arvoiseksi. 

Satu Rämö: Rósa ja Björk

Rósa ja Björk on jatkoa Rämön dekkarisarjan avaukselle, Hildurille. Olen lukenut Rämöltä myös kirjan Talo maailman reunalla. Hildur on saanut aivan uskomattomasti nostetta mediassa ja sosiaalisessa mediassa, samoin jo nyt Rósa ja Björk, joka vasta ilmestyi. Ja aivan ansiosta, voin todeta Rósa ja Björkin luettuani. 

Hildurin jatko-osassa Hildur asuu ja työskentelee edelleen Länsivuonoilla. Työparinaan hänellä on Suomesta polisiivaihtoon tullut Jakob. Jakobilla on ongelmia ex-vaimonsa kanssa, joka ei anna Jakobin tavata poikaansa. Trilogian kolmas osa, joka ilmestynee ensi syksynä, kertookin nimensä perusteella Jakobin elämästä. 

Rämö sirottelee tekstin lomaan tietoiskuja islantilaisista tavoista ja Islannin kulttuurista, mikä on mielenkiintoista. Sen sijaan en ihan ymmärrä islanninkielisten sanojen käyttöä, kun niille löytyisi suomen kielestäkin vastine. Esimerkiksi kennitala on suomeksi henkilötunnus.

Kirja soljuu eteenpäin tasaista vauhtia. Juoni on omaperäinen ja pysyy hyvin kasassa. Hildur alkaa Jakobin kannustamana muistella aikaa, jolloin hänen pikkusiskonsa Rósa ja Björk katosivat. Kirja palaakin niihin aikoihin myös Hildurin äidin, Rakelin näkökulmasta. 

Kirjan tapahtumat asettuvat usealle eri vuosikymmenelle, aikaan ennen ja jälkeen Hildurin siskojen katoamisen. Myös kirjan pääjuoneen liittyvä kertomus on usealla aikatasolla. Tapahtumat sijoittuvat myös osittain aikaan, jolloin korona alkoi levitä. Se mainitaan, mutta sivuutetaan tyylikkäästi antamatta sille liian suurta roolia. 

Pidän hiotuista loppuratkaisuista, kuten olen monesti maininnut. Tässä kirjassa on sellainen. 

Ninni Schulman: Juhlimaan tulkaa

Juhlimaan tulkaa on Ninni Schulmanin Hagfors-sarjan seitsemäs osa. Sarjan aiemmat osat ovat Tyttö lumisateessa, Poika joka ei itke, Vastaa jos kuulet, Älä kerro kenellekään, Tervetuloa kotiin ja Kun kellot seisahtuvat. Lisäksi Schulman on kirjoittanut omaelämäkerrallisen Tyttölapsi nro 291.

Juhlimaan tulkaa on takakannen mukaan Hagfors-sarjan viimeinen osa. En olisi halunnut tietää. Olisi jännittävämpää, jos tieto paljastuisi kirjan lopussa. Pysäyttävin sarjan loppu, jonka olen lukenut, on Anne Holtin kirjassa Kuollut kulma. Se tekee heti selväksi, että Inger Johanne Vik -sarja ei voi jatkua. Valitettavasti Schulmanin sarjan päättymiseen ei liity mitään dramatiikkaa. Asiat paketoidaan ja elämä jatkuu Hagforsissa.

Hagfors-sarjan keskeiset henkilöt ovat toimittaja Magdalena Hansson sekä poliisit Petra Wilander ja Christer Berglund. Harmi, että sarja päättyy, kun kaikki ovat saaneet elämänsä jonkinlaiseen järjestykseen. Kun henkilöt ovat tulleet tutuiksi, olisi mukava seurata heidän elämäänsä ilman jatkuvaa kuohuntaa kunkin yksityiselämässä.

Kirjassa on pari kummallista sanaa, jotka lienevät kääntäjän omaa keksintöä. Suomen kielessä en ole ennen kuullut kumpaakaan käytettävänä. Biskvi lienee keksi tai leivonnainen, griljeerattu grillattu.

Juhlimaan tulkaa on paksunpuoleinen. Tynningin pariskunnan aikuiset lapset ovat perheineen tulossa joulunviettoon kotiseudulleen, kun pariskunta löytyykin kuolleena. Tapauksen selvittely on joulunpyhien takia hidasta, ja siihen liittyy paljon paikallisia. Pituudestaan huolimatta kirja ei kaipaa tiivistämistä, sillä murhatutkimuksen lisäksi siinä puidaan kaikkien poliisien perhesuhteet perinpohjin. 

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Olen lukenut Juha Itkoselta aiemmin hänen omasta elämästään kertovan Ihmettä kaikki, spekulatiivista fiktiota edustavan Kaikki oli heidän ja vanhempaa tuotantoa olevan Seitsemäntoista. Teoriani perheestä ammentaa taas Itkosen omasta elämästä. 

Itkonen kertoilee kirjassaan omasta lapsuudenperheestään ja lapsuudestaan, sekä nykyisestä perheestään. Hän peilaa kasvuaan vanhempana lasten määrän lisääntymiseen. Luin kirjan vähän huonoon saumaan heti Roope Lipastin Porakonekirjoittajan jälkeen. Aihepiiriltään kirjat ovat hiukan samantyyliset, Lipastikin kertoilee perheestään. Lipastin humoristisen kirjan jälkeen Itkonen tuntuu kuivansitkeältä. 

Teoriani perheestä käy läpi Itkosen jokaisen lapsen syntymän ja miten ne ovat vaikuttaneet perheen dynamiikkaan. Omia tuntemuksiaan hän perkaa tarmokkaasti. Usein Itkonen vertailee omaa asemaansa lapsuudenperheensä esikoisena oman esikoisena asemaan. Vaimonsa ajatuksia Itkonen varoo tarkoin arvailemasta, niinpä vaimo jääkin etäiseksi hahmoksi, joka tekee paljon töitä. 

Vähän ihmettelin, kun kirjassa kaksosia varten laitettiin kylpyhuoneeseen kaksi vaipanvaihtopistettä rinta rinnan. Itkonen vaimoineen vaihtoi vaipat tietysti yhdessä, vierekkäin. Itse mietin, että mitä kahdella pisteellä tekee, kun ei kaksia vaippoja pysty vaihtamaan yhtä aikaa. Meidän kaksosperheessä kun ei ollut toista vaipanvaihtajaa. 

Itkosen ydinperheteoria on vain yksi näkemys perheestä. Kirjalla ei ole paljoakaan annettavaa niille, jotka elävät yksinhuoltajana tai toista tai kolmatta kierrosta uusperheessä. Kirja jää pakostakin suppeaksi havainnoksi perheestä. Edes esimerkin vuoksi Itkonen ei mainitse muita perheen malleja kuin itselleen tutun ydinperheen.

Kirjan annin voisi kiteyttää havaintoon, jonka olen itsekin neljän lapsen äitinä tehnyt: kun on liian myöhäistä, osaisi omalla kokemuksellaan olla täydellinen vanhempi.