lauantai 25. huhtikuuta 2020

Louise Penny: Kuukausista julmin

Harmittaa, kun kirjastot ovat kiinni. Toisaalta, nytpä saa uutuuskirjat hyppysiinsä itse ostamalla uunituoreina. Tätäkin olisin jonottanut kirjastosta vielä kauan. Olen lukenut Pennyn uusinta viipyillen ja hartaasti, ja nauttinut jokaisesta pienessä Three Pinesin kylässä vietetystä hetkestä.

Rikoskomisario Armand Gamache pääsee pääsiäisen aikaan vieraisille suojaisaan Three Pinesin kylään, jossa on taas tapahtunut merkillisiä asioita. Gamache perehtyy tapahtumiin omaan verkkaiseen tapaansa. Kuten aina, ruualla on iso rooli tässäkin kirjassa. Vesi herahtaa kielelle, kun lukee kuvailuja paksuista pekoniviipaleista, valuvista juustoista ja rapeista leivistä. Pääsisinpä minäkin vieraisille Gabrin ja Olivierin majataloon.

Hadleyn tummanpuhuva kartano luo edelleen synkkiä varjojaan kylän ylle. Kartanon ympärillä tuntuu aina olevan hämärää ja pelottavaa. Karmeudestaan ja pahasta maineestaan huolimatta se vetää kyläläisiä puoleensa. Synkkyyden vastapainoksi on ilo lukea henkilöiden kepeää sanailua. Henkilöt on kuvailtu niin huolella, että he tuntuvat yhtä tutuilta kuin omat työkaverit, tai jopa tutummilta.

Juonen koukeroita riittää ylenpalttisesti, mutta lopussa solmut aukeavat. Three Pinesin kuolemantapauksen lisäksi Gamachea piinaava Sûreté-tapauskin alkaa vähitellen selvitä.

Syksyllä on luvassa taas uusi osa Three Pines -sarjaan. Tuskin maltan odottaa.



lauantai 18. huhtikuuta 2020

Mhairi McFarlane: Hei ethän unohda minua

Takaliepeessä kerrotaan, että kirjailija Mhairi McFarlane on syntynyt Skotlannissa, ja että hänen etunimensä äännetään [va-ri]. Ihana tieto, koska olinkin jo pohtinut, miten etunimi mahdetaan lausua. Irlantilaisissa ja skotlantilaisissa murteissa kun on omat kommervenkkinsä.

Kirja on viihderomaaniksi aikamoinen järkäle, 400 sivua. Alussa mietin, miten sisältöä tulee riittämään koko romaanin mitalta, mutta turhaan olin huolissani. Pinnalliselta tuntuvan Georginan elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Perhe, varsinkin äiti, on huolissaan, kun ei kolmikymppisellä ole vakituista, kunniallista työpaikkaa (pubin tarjoilija ei ole sellainen), ei parisuhdetta, omistusasuntoa tai lastakaan. Ei edes tutkintoa. Georgina on silti onnellinen elämässään ja osoittautuu kirjan edetessä älykkäämmäksi kuin mitä antaa ymmärtää. Romantiikkaakin riittää.

Kirja olisi tyypillinen, tylsähkö lajinsa edustaja, jos ei se olisi niin hulvattoman hauska. Nauroin monen monta kertaa ääneen kirjaa lukiessani. Heti alku on sellaista huumorin tykitystä, että ehdin jo miettiä huolissani, jaksaisinko lukea kirjaa loppuun, jos se jatkuu samanlaisena. Onneksi tasaisempiakin hetkiä koitti.

Aion lukea muutkin McFarlanen kirjat, joita on ilmestynyt tätä ennen neljä kappaletta, kunhan kirjasto taas avaa ovensa.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 8: kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi. Koska kirja on arvostelukappale, joka on saatu HarperCollinsilta, tulkitsen sen toisen tekemäksi valinnaksi. Kiitos kustantajalle, että tutustutit minut tähän sarjaan!












tiistai 14. huhtikuuta 2020

Ann Cleeves: Punaista tomua

Punaista tomua on Shetlandin saarille sijoittuvan Jimmy Perez -sarjan kolmas osa. Kirja ei ole järin paksu, mutta sen lukeminen on hidasta, koska se on niin tulvillaan ihmissuhteita, hiljaisia tuokioita ja ajatusten poukkoilua. Pienellä Whalsayn saarella, joka on yksi Shetlandin saarista, tapahtuu epäselviä kuolemantapauksia, joita Jimmy Perez joutuu selvittelemään. Jimmyn kollega Sandy on kotoisin Whalsayn saarelta, mikä toisaalta helpottaa tutkimuksia, toisaalta tekee ne vaikeammaksi.

Jimmyn itsensä on ajoittain vaikea keskittyä työhönsä, koska hänen ajatuksissaan pyörii vain naisystävä Fran ja se, mitä tämä ajattelisi mahdollisesta kosinnasta. Koska Jimmy arkailee mennä asiaan, jatkuu piina läpi koko kirjan. Asioita ei helpota se, että Fran on Lontoossa sukuloimassa, ja yhteyttä pidetään vain puhelimitse.

Kirjan parasta antia on Sandyn henkisen kasvamisen seuraaminen. Pölkkypäänä pidetty Sandy ottaa oppia Perezistä ja alkaa vähitellen ymmärtää muiden ihmisten ajatuksenjuoksua.

Perez-kirjoissa tuntuu toistuvan samanlaisena teema sisäänpäin lämpiävä pieni yhteisö ja siellä sattunut kuolemantapaus. Kaikki tietävät kaiken, mutta kukaan ei puhu mitään. Toivottavasti seuraavissa kirjoissa tulisi muitakin näkökulmia.




torstai 9. huhtikuuta 2020

Jari Salonen: Kaikki me kuolemme kerran

Tämänkin uutuuskirjan ostin itse, koska kirjastoista ei saa nyt mitään ulos. Ja minulla on tietenkin aivan pakottava tarve päästä näpelöimään edes paria uutuuskirjaa. Yleensähän lainaan kaiken luettavani kirjastosta.

Kirja ilahdutti minua suuresti, kun avasin sen: kustantaja Otava oli nostanut kansiliepeeseen maininnan  minun blogikirjoituksestani Ontuvasta miehestä. Ihanaa, vielä lempikirjasarjaani!

Zetterman on lipunut hiljalleen jonkinlaiseen parisuhteeseen sairauslomalla olevan Oilin kanssa. Eläkeläisen ja sairauslomalaisen elämä on verkkaista, mutta Zetterman on onnellinen.

Kuin tilauksesta verkkaiseen elämään ilmestyy pähkinä purtavaksi. Parivaljakko alkaa yhdessä selvitellä laulajan katoamista. Asiaan kytkeytyy kaikenlaisia sivujuonteita, ja aika kuluu rattoisasti. Monta ihmistä ehtii kuolla, ennen kuin Zettermanin aivot raksuttavat ratkaisuun saakka. Lopussa tulee vielä pari yllättävää käännettä.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21: pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Kyseessä ei ole varsinaisesti lause, vaan kirja alkaa päiväyksellä
Sunnuntai, 21. kesäkuuta
Ja siitä minä pidän, koska se on syntymäpäiväni.




sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Eppu Nuotio: Elämänlanka

Elämänlanka on kolmas osa turkulaisen Ellen Lähteen tutkimuksista kertovassa sarjassa. Sarjan kirjat eivät ole varsinaisia rikosromaaneja. Ellen on vain utelias, pian kuusikymppinen monessa mukana oleva martta ja puutarhaharrastaja, joka kiinnostuu luvattoman paljon muiden ihmisten asioista ja haluaa selvittää niitä yhä lisää. Voisi sanoa, että Ellen kaivelee muiden elämää omaksi ilokseen. Tyypillinen kerrostalokyttääjä siis, omalla tavallaan.

Elämänlanka on ohuehko kirja, ja olisinkin toivonut parempaa briiffausta jo tuttujen henkilöiden suhteen. Aivan liian usein kirjailijat tuntuvat ajattelevan, että lukija ei lue kuin heidän kirjojaan, vaikka niiden ilmestymisen välillä olisi vuosia. Yleensä lukija lukee kuitenkin jatkuvasti jotakin, ja unohtaa autuaasti yksittäisen kirjan henkilögallerian ja henkilöiden keskinäiset suhteet. Vaikka muutamalla sanalla selittäisi, miksi kukin henkilö on taas mukana ja mitä aiemmin onkaan tapahtunut, ei se paljon tilaa veisi. Ylimielisyydeltä vaikuttaa se, että kun kirjassa puhutaan Turun kaupunginosasta Port Arthurista, sitä kutsutaan lempinimellä Portsa, jopa kun se mainitaan ensimmäisen kerran. Uusien lukijoiden ei nähtävästi toivota hyppäävän mukaan sarjaan kesken kaiken.

Elämänlanka on oodi Berliinille. Muistaakseni Eppu Nuotio on asunut vuosia Berliinissä itsekin, ja kirja onkin keskinkertainen matkailumainos. Berliinistä innostumattomalle lukijalle sen anti jää varsin ohueksi. Juonen kehittely ja kirjailijan ajatukset juonen kulusta jäävät Berliinin hehkuttamisen varjoon. Lopussa tapahtumat vain lässähtävät kasaan ja se on siinä. Esimerkiksi Siljan ja Juhan suhteen kehittymisestä olisi ollut kiinnostaa lukea enemmänkin kuin parin rakastuneen katseen verran. Ellenin omakin suhde Carlosin kanssa joutuu antamaan tilaa nähtävyydeltä toiselle juoksemiselle.

Kaiken kukkuraksi kirjan oikoluku on tehty huonosti, vaikka kyseessä on suosittu kirjailija ja iso painotalo. Kirjassa on paljon kirjoitusvirheitä, väärä sijapääte ja väärän konjunktion käyttö. Näin ohuessa kirjassa tökkii pahasti. Alla naurettavin lapsus, joka lienee ihan kirjailijan omaa tuotantoa.











Taimenet ne puutarhamyymälässä leikkiä lyövät.

Jään silti odottelemaan seuraavaa Ellen Lähteen tutkimusta. Toivottavasti hän pysyttelee kotikulmillaan Turussa.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 49: vuonna 2020 ilmestynyt kirja.