lauantai 31. joulukuuta 2022

Ashley Elston: 10 totuutta ja yksi tehtävä

Luin keväällä Ashley Elstonin 10 x Sokkotreffit ja se oli todella viihdyttävä. Tässä kirjassa ollaan saman suvun äärellä, kertojana vain on tällä kertaa edellisen kirjan päähenkilön Sophien serkku Olivia. Olivian lisäksi minäkertojina toimivat vuorollaan hänen ystävänsä Sophie, Wes ja Charles. Kirja on nuorille aikuisille tarkoitettu. 

Valitettavasti 10 totuutta ja yksi tehtävä ei yllä millään tavalla edeltäjänsä tasolle. Kirja kertoo Oliviasta, jonka päättötodistus uhkaa jäädä saamatta, koska hän ei ole suorittanut liikuntakurssin puolta opintopistettä. Olivia saa vielä yhden mahdollisuuden suorittaa sen työskentelemällä golf-kentällä. Mikä mielenkiinnoton laji, josta luultavasti harva nuorten aikuisten kirjojen lukija tietää yhtään mitään. 

Samaan aikaan, kun Olivia työskentelee niska limassa, vietetään abien juhlaviikkoa. Olivian pitäisi olla joka päivä jonkun bileissä. Kirjan bileet ovat aivan yliampuvia, mutta ehkä niitä on oikeasti tapana järjestää. Tunnelmaa kiristää Olivian äiti, joka valvoo kännykkäsovelluksella tyttärensä jokaista askelta. Olivia ei tietenkään voi kertoa työleiristä äidilleen, joka uskoo kaiken olevan hyvin. 

Pahoittelen juonipaljastuksia. Jos jätät niiden takia kirjan lukematta, et menetä mitään. Kirjailijan loppusanoista käy ilmi, että hänellä ei ole ollut mitään ideaa juonesta kirjaa aloittaessaan. Golfistakaan hän ei tiennyt mitään. Ikävä kyllä tämä näkyy kirjassa, joka vaikuttaa vaivoin ja väkisin kokoon raavitulta. 




Louise Penny: Murhan alkusointu

Olen huomannut kivaksi tavaksi kirjata ylös ajatuksia samalla, kun luen kirjaa. Jos kirja on pitkä ja lukemiseen kuluu monta päivää, ehtivät kirjan alkupään ajatukset unohtua, kun pääsee loppuun. Kuitenkin alussa tulee usein hyviä ajatuksia, jotka valitettavasti unohdan tyystin, jos en pane niitä ylös.

Murhan alkusointua lukiessa tulee heti alussa ajatelleeksi, että luostareiden ja gregoriaanisen kirkkomusiikin on toden totta oltava kirjailijan kiinnostuksen kohteita, koska ei tällaista aihepiiriä muuten jaksaisi tutkia. Kirja poikkeaa aiemmista Armand Gamache -kirjoista, koska nyt ei käydä lähelläkään Three Pinesin kylää, vaan kaikki tapahtuu suljetussa luostarissa kaukana muusta maailmasta. Paikalla on ylikomisario Gamachen ja komisario Beauvoirin lisäksi vain 24 munkkia. 

Koska luostarissa ollaan, kaikki ovat veljiä. On Frère Antoine, Frère Mathieu ja monia muita. Lukiessa kilkattaa mielessä tuttu lastenlaulu "Frère Jacques, Frère Jacques, dormez-vous, dormez-vous..." ja kuinka ollakaan, kirjan puolivälissä se mainitaankin. On myös pakko käydä Youtubessa kuuntelemassa pätkä gregoriaanista kirkkomusiikkia muistin virkistykseksi. 

Komisario Beauvoirin karkea kielenkäyttö pistää silmään muuten hienostuneessa ympäristössä ja seurassa. En muista aiemmin kiinnittäneeni siihen niin paljon huomiota. Liekö kääntäjä vaihtunut, eli aiemmin sanasto on käännetty eri tavalla, vai onko Beauvoir muuttunut karkeammaksi, ken tietää. 

Vaikka kirja on paksu ja tapahtumapaikka pieni ja suljettu, sujuu lukeminen sutjakasti. Munkkien ja poliisien ajatustenvaihto on tehty äärettömän kiinnostavaksi. Armand Gamache toimintatapoineen tuo tässä kirjassa mieleen Hercule Poirotin. Ympäristön kuvaus onnistuu täydellisesti ja se vaikuttaa erittäin kiehtovalta. 

Kirjan loppu ei ole yhtä miellyttävä kuin muu kirja, ja se antaa ymmärtää, että jatkoa seuraa. Armand Gamache -sarjan aiemmat kirjat ovat: Naivistin kuolema, Kylmän kosketus, Kuukausista julmin, Kiveen hakattu kuolema, Kuolettava kertomus, Kuolleet haudoissaan ja Petollinen valo




keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Viveca Sten: Laakson varjo

Åren murhat -sarjassa on aiemmin ilmestynyt Lumen uhrit, joka ei todellakaan vakuuttanut. Laakson varjo jatkaa sarjaa. Lomalla Åressä ollut Hanna on jäänyt töihin paikalliseen poliisiin ja asustelee siskonsa omistamassa huvilassa. 

Juoni on mielenkiintoinen ja kuvaa hyvin pohjoisen tiukan uskonlahkon elämää. Rebecka on onnettomasti naimisissa papin paikkaa havittelevan Olen kanssa. Eroaminen ei tule kuuloonkaan. Ole kontrolloi muutenkin Rebeckan elämää tiukasti. Tästä päästäänkin jännittäviin juonenkäänteisiin. 

Kirjan alussa lukeminen tökkii. Kirja vaikuttaa selkokielellä kirjoitetulta, koska kirjoittaja käyttää lähinnä päälauseita ja selittää aivan liikaa. Tuntuu, kuin aivan eri Viveca Sten olisi kirjoittanut Sandhamnin murhat -sarjan kuin Åren murhat. 

Hanna on yhtä kypsymätön kuin aiemmassa kirjassakin. Hän on eronnut avomiehestään ja miettii nyt, että on maksanut miehen asunnon korkoja ja vastikkeita siinä asuessaan, joten Hannan mielestä hänen pitäisi nyt saada osa asunnon myyntihinnasta. Ilmaiseksiko hänen olisi pitänyt saada siinä asua? Työssään Hanna on kuitenkin taitava.  

Alun kömpelyyden jälkeen kirja onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä ja muuttuu suorastaan jännittäväksi. 




maanantai 26. joulukuuta 2022

Lars Kepler: Hämähäkki

Ruotsalaispariskunta Alexander ja Alexandra Coelho Ahndorilin Lars Kepler -salanimellä kirjoittamaa Joona Linna -sarjaa on ilmestynyt jo yhdeksän osaa. Uusin on nimeltään Hämähäkki, aiemmat osat ovat Hypnotisoija, Paganini ja paholainen, Tulitodistaja, Nukkumatti, Vainooja, Kaniininmetsästäjä, Lazarus ja Peilimies

Hämähäkki jätti kyllä minut nyt aivan kylmäksi. Kirjaa olisi voinut tiivistää huomattavasti esimerkiksi jättämällä kaikki seksikohtaukset pois. Niitä nimittäin riittää. Seksikohtausten kirjoitustavasta päättelen niiden takana olevan pariskunnan miespuolisen jäsenen. 

Kirjassa myös mässäillään ällöttävällä väkivallalla, joka käy tylsäksi toistuessaan ties kuinka monetta kertaa täysin samalla tavalla. Alkaako kirjoittajilla mielikuvitus ehtyä? Tapahtumien kulussa menee sekaisin, kun ensin siepataan henkilö ja sitten löytyy toinen henkilö kuolleena. Jonkin ajan päästä lukija on aivan sekaisin siitä, kenen ruumis nyt löydetään. Osa löydetyistä ruumiista saa suuren huomion, osa kuitataan maininnalla. 

Kirjan alussa varoitetaan, että jotkin Lazaruksen ja Nukkumatin tapahtumat paljastuvat tässä kirjassa. Eipä hätää, ei sellaisia enää kukaan muista. Ei aavistustakaan, mistä tapahtumista on kyse. 

Sujuvaa tekstiä, mutta juoni jää vähän kokkareiseksi. 




perjantai 23. joulukuuta 2022

Camilla Läckberg: Käenpoika

Siihen nähden, että ensimmäinen Fjällbacka-sarjan kirja ilmestyi 19 vuotta sitten, ovat päähenkilöt kirjailija Erica Falck ja hänen poliisimiehensä Patrik Hedström säilyneet yllättävän nuorina. Pariskunnan lapsetkin ovat edelleen pieniä. Fjällbacka taitaa sijaita aikapoimussa. Suomeksi sarjan ensimmäinen osa, Jääprinsessa, ilmestyi kolme vuotta alkuperäisteosta myöhemmin 2006. Sarjan muut osat ovat Saarnaaja, Kivenhakkaaja, Perillinen, Mantelintuoksua lumimyrskyssä, Merenneito, Majakanvartija, Enkelintekijä, Leijonankesyttäjä ja Noita

Minulla on taipumusta unohtaa kirjasarjojen henkilöt ja aiemmat tapahtumat. Luen paljon, joten kaikki katoaa suureen sumuun. Kuitenkin Käenpoikaa lukiessa palautuvat henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa nopeasti mieleen. Läckberg tuo henkilöt taitavasti mukaan parilla hyvin sijoitetulla lausahduksella palauttaen mieliin, kuka kukin on. Kerronta kirjoissa on niin intensiivistä ja henkilöiden hahmot moniulotteisia, että ne näyttävät jäävän mieleen ja ovat helposti kaivettavissa esiin. 

Sarjan vanhoista kirjoista Käenpoika eroaa siinä, että kirjan alussa on jonkin verran tuotesijoittelua. Nähtävästi tapa on jäänyt Kultahäkki-sarjasta. Pian tuotesijoittelu kuitenkin unohtuu, ja poliisi voi vetää päälleen vain pelkän takin, ei Helly Hansen -takkia. 

Toinen asia, missä Käenpoika eroaa vanhemmista Fjällbacka-kirjoista, on historiallisen aspektin puuttuminen. Palataan kyllä menneeseen, mutta vain 40 vuoden taakse ja henkilöiden elämän kautta. Tämä ei kuitenkaan kirjaa himmennä. 

Käenpoika on loistavaa Läckbergia, jota olen kaivannut. Syyllisen arvasin hyvissä ajoin, mutta se ei haitannut lukemista. Erican ja Patrikin ajatukset jäivät ehkä hiukan liian vähälle huomiolle ja hahmot ohkaisiksi tällä kertaa. Mutta onhan se selvä, että kirjat eivät voi toistua samanlaisina kahtakymmentä vuotta. Kirjan lopussa on vähän turhaa venyttämistä, kun kaikki on jo selvinnyt. 




lauantai 17. joulukuuta 2022

Karin Fossum: Paha äiti

Olen lukenut aiemmin peräti viisitoista Fossumin kirjaa, eli kaikki tähän mennessä suomennetut. Ne löytyvät blogin vanhoista muistiinpanoista: Evan katse, Älä katso taaksesi, Ken sutta pelkää, Piru valoa kantaa, Rakas Poona, Mustat sekunnit, Harriet Krohnin murha, Minä näen pimeässä, Toisenlainen rakkaus, Paha tahto, Varoitus, Marraskuun neljännen vastainen yö, Hullujenhuone, Jonas Eckel sekä Carmen Zita ja kuolema. Olen lukenut ne kymmenkunta vuotta sitten, enkä silloin ollut vielä kovin suuri psykologisten trillereiden ystävä. 

Aika monessa aiemmassa Fossumin kirjassa on pääosassa komisario Konrad Sejer. Paha äiti puolestaan aloittaa uuden sarjan, jossa poliisina häärii Eddie Feber. Fossumille tyypilliseen tapaan Feber näyttäytyy ohimennen kirjan loppupuolella.

Aksel ja Ellinor ovat aikuiset sisarukset, joiden elämä ei etene. Kumpikin kokee suurimmaksi syyksi rakkaudettoman lapsuuden. Jo edesmennyt isä oli hirviö, samoin vielä elossa oleva äiti. Äiti syyllistää ja alistaa. Lapset odottavat äidin kuolemaa toivoen henkisestä ylivallasta pääsyä. 

Lukija ei ihan mukisematta niele asetelmaa. Voisiko lapsissakin olla jotain vialla? 

Taitava psykologinen trilleri. 




torstai 15. joulukuuta 2022

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

Kirja alkaa Serbiasta, ja heti tympäännyin. En tykkää yhtään näistä iänikuisista itäblokin maiden mafioista kertovista kirjoista, olkoot kuinka yleisiä Suomessa tahansa. Onneksi pikapuoliin siirrytään takaisin Suomen Porvooseen, jonne Antti Hautalehtokin on palannut entiseen rikoskomisarion vakanssiinsa.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja vievät tapahtumia hyvin eteenpäin. Vaikka kirjassa ei turhia jaaritella, ehtii Antti silti kalastella ja katsella merikotkan puuhia. Antti on suomalaisten oma John McClane, tyyppi jota Bruce Willis esittää Die Hard -elokuvissa. Nokkela, kätevä käsistään ja valmis pelastamaan maailman pienen Kynsituli-puukon avulla.

Serbialaiset saapuvat Suomeen tähtäimessään Antin päänahka vanhojen kaunojen takia. Alkaa elokuvamainen ajojahti, josta selviävät vain parhaat. Kostajan merkki on jo kymmenes osa Hautalehto-sarjaa, joka pitää yhtälailla otteessaan kuin sarjan aiemmat kirjat (Operaatio Troijalainen, Julma, Rakennus 31, Kylmä syli, Kaikki mikä kiiltää, Tuonen korppi, Majakka, Ruska ja Tulen aika).




sunnuntai 11. joulukuuta 2022

Jørn Lier Horst: Kadonnut Felicia

Olen aiemmin riittämiin marmattanut William Wisting -sarjan kääntämisjärjestyksestä, joten antaa sen nyt olla. Laitan tähän vain aiemminkin julkaisemani listan kirjojen ilmestymisjärjestyksestä. 

Nøkkelvitnet, 2004 (suom. Avaintodistaja, 2022)

Felicia forsvant, 2005 (suom. Kadonnut Felicia, 2022)

Når havet stilner, 2006

Den eneste ene, 2007

Nattmannen, 2009

Bunnfall, 2010. (suom. Hylkiöt, 2019)

Vinterstengt, 2011. (suom. Suljettu talveksi, 2015)

Jakthundene, 2012. (suom. Ajokoirat, 2016)

Hulemannen, 2013.  (suom. Luolamies, 2017)

Blindgang, 2015. (suom. Tulikoe, 2018)

Når det mørkner, 2016. (suom. Pimeä laskeutuu, 2022)

Katharina-koden, 2017. (suom. Koodi, 2020)

Det innerste rommet, 2018 (suom. Korpimaja, 2018)

Sarjaan on ilmestynyt yksi uusi osa viimeisimmän (Det innersta rommet) jälkeen. Iloinen asia on sekin, että sarjan vanhoista osista on vielä kolme suomentamatta. Saamme siis nauttia sarjasta vielä tovin. 

Kadonnut Felicia on erinomainen, kuten muutkin sarjan kirjat. Tietyömaalta löytyy vuosia vanha ruumis, joka osoittautuu kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin kadonneeksi naiseksi. Pian tämän jälkeen katoaa toinen nainen. Vähitellen tapahtumat osoittautuvat kietoutuvan toisiinsa. 

Mitenkään yllättävä loppuratkaisu ei ollut. Nimistä kiinnostuneena kiinnitin olennaiseen johtolankaan huomiota jo paljon ennen Wistingiä. Kirja on mukavaa luettavaa. On viihdyttävää seurata, kuinka Wisting saa rauhallisella olemuksellaan ihmiset avautumaan. 




perjantai 9. joulukuuta 2022

Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen

Olen poikkeuksetta pitänyt Greben aiemmista kirjoista (Kun jää pettää alta, Lemmikki, Horros, Varjokuvat, Veteen piirretty viiva). Niihin verrattuna Ajasta ikuisuuteen on kovin hajuton ja mauton.

Päähenkilönä on kustannustoimittaja Lykke Andersen, joka on naimisissa kuuluisan kirjailijan kanssa. Kirjan alussa Lykke on vankilassa syytettynä murhasta. Luin vastikään Elisabeth Norebäckin Nadian, joka alkaa samalla tavalla. Nadian päähenkilön nimi on Linda Andersson. Kovin paljon yhtäläisyyksiä. 

Tapahtumien kulusta kerrotaan vuorollaan Lykken, vuoroin tutkivan poliisin näkökulmasta. Ajassa liikutaan nykyajan ja kahdeksan vuoden takaisten tapahtumien välillä. Tuolloinkin tapahtui murha, josta syytettiin Lykken poikia. 

Alkukankeuden jälkeen mielenkiinto pysyy yllä tapahtumien kehittymistä odotellessa. Loppua kohti kaikki on kuitenkin ilmiselvää. Kokonaisuus jäi latteaksi. 




maanantai 5. joulukuuta 2022

Jenny Colgan: Aamuruskoja ja uusia alkuja

Aamuruskoja ja uusia alkuja on jatkoa Beach Streetin pieni leipomo -sarjalle, jossa ovat jo ilmestyneet kirjat Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua, Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita sekä Jouluvaloja ja takkatulen rätinää. Kirjat sijoittuvat pienelle Mount Polbearnen majakkasaarelle, jonka vuorovesi eristää mantereesta säännöllisesti. 

Aiemmissa kirjoissa pääosassa on ollut leipomisesta pitänyt Polly, joka asettui saarella asumaan. Polly löysi itselleen puolisen, Hucklen, ja nyt heillä on myös perheenlisäystä. Kuten edellistä kirjaa aloittaessani, mietin taas, miten paljon kirjoitettavaa pienestä leipomosta voi riittää. Tässä kirjassa esitelläänkin saaren uusia asukkaita, jotka ottavat keskeisen roolin. 

Italialaistaustainen Marisa kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta ja ahdistuu ihmisten ilmoilla. Hän vetäytyy saarelle nauttimaan omasta rauhasta. Tietenkin saarelle on asettunut myös venäläistaustainen musiikinopettaja Aleksi. Enempää ei tarvinne kertoa. 

Tuttuun tapaan kirja on nopeasti luettavaa ja hyväntuulista ajanvietettä. 





lauantai 3. joulukuuta 2022

Liza Marklund: Suonsilmä

Suonsilmä on Marklundin Napapiiri-sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, nimeltään Napapiiri, on mielestäni erinomainen. Suonsilmä ei jää yhtään huonommaksi. 

Marklund on taitava kirjoittaja, ja kirja imaiseekin heti mukaansa. Tapahtumien keskiössä on Stenträskin pikkukunnan poliisipäällikkö Wiking Stormberg, jonka ympärillä kaikki pitkälti pyörii. Melkein enemmän paneudutaan Wikingin yksityiselämään kuin poliisipiirin tapahtumiin. 

Kirjan tunnelma on alakuloinen. Wikingin elämässä ei juuri ilonaiheita ole, lapsenlapsia lukuun ottamatta. Huolia, murheenaiheita ja syvälle painunutta surua on sitäkin enemmän. Käänteet muuttuvat todella mielenkiintoisiksi ja jopa mielikuvituksellisiksi, vaikka sellaisia asioita on varmaan todellisuudessakin tapahtunut. Loppuratkaisu kutkuttaa lukijan mieltä. 




tiistai 29. marraskuuta 2022

Elisabeth Norebäck: Nadia

Olen aiemmin lukenut Norebäckin Sano että olet minun, eikä se herättänyt suuria tunteita. Nadia sen sijaan koukutti alusta asti, vaikka sen aihepiiri ei olekaan minulle mieluisimpia. Norebäck onnistuu luomaan aidon tuntuisen vankilamiljöön.

Linda Andersson on naisvankilassa, koska hän on tappanut miehensä. Omasta mielestään Linda on syytön, mutta ei voi todistaa sitä. Lindan vankilassa viettämää aikaa kuvataan Lindan silmin, mikä tekee siitä mielenkiintoista. Rutiineista ja säännöistä tulee arkipäivää ja minuus katoaa. Kerran kauan sitten Linda on ollut kansankodin lempilapsi kuuluisan äitinsä kanssa. Nyt hän ei tiedä itsekään, kuka on. 

Niin lukijan kuin Lindankin mielestä oikeutta on luettu hatarin perustein. Niinpä onkin jännittävää seurata, saako Linda vääryyden oikaistua ja kuka on kirjan nimihenkilö Nadia. Valitettavasti loppua kohti kiinnostavuus herpaantuu, kun Linda ajautuu yhä enemmän mielensä syvyyksiin. 




sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Luen enimmäkseen dekkareita. Välillä niihin turtuu, ja silloin tuntuu hyvältä ajatukselta tarttua ihan tavalliseen romaaniin. Olen aiemmin lukenut Itkoselta omaelämäkerrallisen Ihmettä kaikki ja dystopian Kaikki oli heidän. Molemmat olivat hyvää luettavaa, joten Seitsemäntoista päätyi lukupinooni. Juuri siihen pahamaineiseen, kesälomalukemiseksi haalittuun kirjapinoon, joka jäi lukematta. Nyt sen laina-aika on päättymässä, joten luin sen. 

Kirjassa kerrotaan sama tarina kaksi kertaa. Ensin se kerrotaan seitsentoistavuotiaan Henrikin näkökulmasta, sitten keski-ikäisen Päivin näkökulmasta. Ennen pitkää Päivin kertomuksessa tulee yhtymäkohtia Henrikin tarinaan, mutta myönnän, etten tajunnut toisen kertomuksen olevan kuvitteellisesta kirjasta, toisen kirjan todellisuutta, ennen kuin se sanottiin. 

Henrikin ja Päivin kertomukset ovat kiinnostavia. Sen sijaan kirjeenvaihto nimettömien henkilöiden kanssa käy kovin korkeakirjalliseksi, enkä jaksanut kirjeitä lukea. Silmäilin ne vain nopeasti. Kirjan loppuosa kaiken kaikkiaan on epämääräistä höttöä, josta en saanut otetta. Pidän maanläheisistä kertomuksista, en kirjallisuuden tai sen kirjoittamisen ruotimisesta. 

Seitsemäntoista oli siis pettymys minulle. Kirja on yli kymmenen vuoden takaa, joten sen sivut ovat kellastuneet. Präntti on pienehköä, ja olikin vaikea välillä erottaa, puhutaanko Karista vai Katista. Ihmettelen aina kirjailijoiden hinkua antaa henkilöille toistensa kaltaisia tai jopa samoja nimiä. 

Myönnän myös, että luulin ensin kirjailijan olevan kansikuvassa. Ei se taidakaan olla. 




lauantai 26. marraskuuta 2022

Clare Pooley: Totuushaaste

Totuushaaste on ollut yli puoli vuotta minulla lainassa. Sitä on saanut uusia kaikessa rauhassa, kukaan muu ei ole sitä halunnut. Nyt on kuitenkin uusimiskynnys tullut täyteen, joten oli tartuttava kirjaan. 

Tein sen erehdyksen kesälomaa odotellessani, että lainasin "varmuuden vuoksi" sellaisia kirjoja, joita kukaan ei ollut varannut. Pelkäsin, että lukeminen loppuu kesken kesän. No niin ei käynyt. Heinäkuussa alkoi jo pukata syksyn uutuuksia kasapäin, joten kaikki varalta lainaamani kirjat jäivät lukematta. Nyt olen lukenut niitä aina viime hetkellä ennen palautuspäivää. Tässä tavassani toimia ärsyttää se, etten koskaan saa itse valita, mitä luen, vaan se määräytyy aina palautuspäivän mukaan. Uutuudet, joita jonotetaaan, menevät muiden edelle. Olen kuitenkin pysynyt tahdissa mukana, eikä yksikään kirja ole myöhästynyt tai jäänyt lukematta. Kevään lainapinon loppusuma osuu joululomalle, joten tiedän, mitä teen silloin. 

Totuushaaste on herttainen rakkausromaani. Yksinäinen ja unohdettu taiteilija Julian keksii kirjoittaa totuuden itsestään vihkoon, jonka jättää jonkun löydettäväksi. Tarkoitus on, että löytäjäkin kirjoittaa itsestään ja jättää vihkon taas seuraavalle. Ideana on kertoa itsestään jotain sellaista, mitä kukaan ei kirjoittajasta tiedä. Ikään kuin romahduttaa kulissit ja nostaa esiin totuus. 

Kirjan henkilöillä on salaisuutensa. Monica on yksi vihkoon kirjoittaneista. Hän toivoo saavansa miehen ja lapsia, kuinkas muutenkaan. Nyt hänen ympärilleen kertyy komeita uroksia, joiden välillä hänen on valittava. Yksi keskeisistä henkilöistä kamppailee päihderiippuvuutensa kanssa. Tietenkin vihkoon kirjoittaneiden tarinat kietoutuvat toisiinsa, kun jokainen haluaa tavata aiemmin kirjoittaneet, vaikka he eivät tunnekaan toisiaan. Vihko yhdistää erilaiset ihmiset ja tekee heistä ystäviä. 

Kauhean suloista.Vähän niin kuin maailmassa ei olisikaan muita kuin Monican kahvilan ympärille kiertyvä ystäväpiiri. Kirjan tapahtuma-aika on joulun tienoilla. joten kaikki ovat ylenpalttisen hyväntahtoisia. Kirjan juoni on ihan kelvollinen, mutta jotenkin tarina ja henkilöt jäävät hengettömiksi. Heidät unohtaa heti, kun kirjan takakansi sulkeutuu. 

Kuriositeettina etuliepeessä kerrotaan, että kirja pohjautuu Clare Pooleyn omakohtaisiin kokemuksiin päihderiippuvuudesta ja sen tunnustamisesta blogissaan. Hän sai siitä idean kirjasta, jossa ihmiset kertoisivat itsestään totuuden, joka on syvällä piilossa Instagram-kulissien takana. 




maanantai 21. marraskuuta 2022

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

Luin kahden Elinan kirjat peräkkäin. Annolan (Kaikki lokakuun taivaat) soljuvan kielen jälkeen Backmanin kieli tuntuu tavallista töksähtelevämmältä ja kömpelömmältä. Siihen kuitenkin tottuu nopeasti ja sitten lukeminen sujuu. 

Aiempien Saana Havas -sarjan kirjojen (Kun kuningas kuolee, Kun jäljet katoavat) kohdalla olen valittanut ylenpalttisesta tuotesijoittelusta. Tässä kirjassa se on vihdoin maltillista ja taisi jäädä pariin mainintaan. Hyvin toimii ilmankin. Muitakin turhia maneereja, kuten se, että Saana ei lakkaa ihmettelemästä miesystävänsä vetävää ulkonäköä, on jäänyt pois.

Tällä kertaa true crime -podcastia (miten tämän sanoisi nasevasti suomeksi?) tekevä Saana matkustaa Lappiin jutun perässä. Kaksikymmentä vuotta aiemmin nuori tyttö on kadonnut ja löytynyt murhattuna, ja hänen siskonsa toivoo Saanan tekevän tästä jutun, jotta tapaus ehkä selviäisi. Ennen sitä tapahtuu kuitenkin uusi murha. 

Saana urkkii tietoja niin paikallisilta surmatun tytön tunteneilta kuin paikallispoliisilta. Tapahtumapaikalla asuu mielenkiintoista väkeä, joka tulee tutuksi. Saana on luvannut kerätä tietoa ja hyväksyttää sen podcastin tilaajalla ennen julkaisemista. Kirjan lopussa ei kerrota, tuleeko podcastista totta. 

Arvasin syyllisen heti, kun Saana tapasi hänet ensimmäistä kertaa. Syyllinen on vähän liiankin ilmeinen. Kirja on viihdyttävä. Loppukiitoksissa kerrotaan sen saavan jatkoa. 




keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat

Luin kesän lopussa Annolan esikoisteoksen Kunnes kukkivat puut, ja olin vaikuttunut kirjan kauniista kielestä. Kunnes kukkivat puut kertoo Emiliasta, jonka mieli hajoaa hiljalleen. Kirjassa on paljon päähenkilön lapsuusmuistoja, kuten on Annolan toisessakin romaanissa Kaikki lokakuun taivaat.

Kaikki lokakuun taivaat kertoo eläkeiän kynnyksellä olevasta luokanopettajasta nimeltä Kaisu Hänninen. Kaisu lienee tyypillinen koko elämänsä koululle uhrannut luokanopettaja: hän ohjaa, neuvoo, auttaa, tukee ja lopulta tekee puolesta. Kaisu itse näkee itsensä yhteisön tukipylväänä, mentorina, kaikkien ihailemana työjuhtana. Vähitellen Kaisun minäkuva alkaa säröillä, ja hän alkaa nähdä kritiikkiä kaikkialla. Avioliitto Jarmon kanssakaan ei taida olla ihan sitä, miltä näyttää. 

Kaisun lisäksi kirjassa saavat äänensä kuuluville muutama hänen kolmasluokkalaisistaan, näiden vanhemmat sekä Kaisun lapsuusmuistot. Jokaisella luvulla on oma puhujansa. Tämä tuo kirjaan kerroksellisuutta ja tarina saa paljon vivahteita. Maahanmuuttajaoppilas Sagal muistelee kotimaataan ja opettelee vasta suomen kieltä. Alina pelaa aivan liikaa, koska hänen isänsä on pelisuunnittelija. Mikael näkee maailman toisin kuin muut. Kaikki näkevät lokakuun taivaan omalla tavallaan.

Kaisu on katkera elämälle. Se ei ole aina mennyt niin kuin hän halusi. Katkeruus saa kuulemaan asiat toisin kuin ne on tarkoitettu. Kaisu alkaa olla varpaisillaan omassa työyhteisössään. Kun vielä oppilaiden vaativat vanhemmat tuntuvat hyökkäävän Kaisua vastaan, alkaa uuvuttaa. Kauan piilossa muhinut aggressiivisuus nostaa taas päätään.

Löysin Kaisun ajatuksista myös tuttuja tuntemuksia: minäkin olen joskus ajatellut noin. Kirja onkin varmaan antoisinta luettavaa niille, jotka itsekin työskentelevät koulumaailmassa. 

Kirjan loppu on vähän vaisu. Kaikki ikään kuin hiipuu. Kirjailijan on ehkä ollut yhtä vaikea lopettaa kirjaa kuin lukijankin. Kaisun seurassa viihtyisi kauemminkin.

Plussaa kauniista kannesta. 




sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Tove Alsterdal: Vajoama

Vajoama lähti heti kulkemaan vauhdikkaasti. Alsterdalin esikoisteos Juurakko oli mielestäni raskassoutuinen kaikkine monimutkaisine henkilösuhteineen. Vajoamassa ei jähmeydestä ole tietoakaan. 

Konstaapeli Eira Sjödin asuu edelleen kotiseudullaan Ådalenissa. Hän sattuu työpareineen ensimmäisenä rikospaikalle ja pääsee vakavien rikosten yksikön mukaan selvittelemään tapahtunutta. Sjödinin veli Magnus on edelleen vankilassa tunnustettuaan murhan, jota ei tehnyt. Äidin dementia on pahentunut ja hän muuttaa hoitokotiin. Sjödinilla on siis työnsä ohessa paljon henkilökohtaisia murheita pohdittavanaan. 

Minua jäi häiritsemään se, ettei Eira Sjödinin ulkonäköä kuvailla millään lailla. Hän on ikään kuin näkymätön, millaiseksi hän välillä tuntuu kokevankin itsensä. Ei mainita edes, onko hän pitkä vai lyhyt, tumma vai vaalea. Nähtävästi Eira on kuitenkin mukiinmenevän näköinen, koska miehiä pyörii hänen ympärillään. 

Vajoama pitää hyvin otteessaan. Juoni kantaa ja tällä kertaa henkilöt pysyvät minullakin hallinnassa. Tapahtumapaikkana on autioituva pohjoisruotsalainen maaseutu. Välimatkat ovat pitkiä, eikä poliisia saada paikalle ihan hetkessä. Rikosten selvittelyn lisäksi saadaan seurata poliisien välisiä jännitteitä. 




perjantai 11. marraskuuta 2022

S. K. Tremayne: Vuoroveden vanki

Kirja, joka ei herättänyt muita tunteita kuin pitkästymistä. Kannen ylisanat jäivät toteutumatta. Tremaynen esikoinen, Jääkaksoset, oli huikean hyvä. Sen jälkeen ihmestyneet Tulilapsi ja Ennen kuolemaani ovat olleet pettymyksiä. Samaten Vuoroveden vanki. Pitäisi alkaa varmaan tehdä listaa kirjailijoista, joiden kirjoja ei kannata lukea, niin ei tulisi haaskattua aikaa aina uudelleen. 

Vuoroveden vanki kertoo Hannahista, joka työskentelee jossakin Englannin rannikolla sijaitsevalla pienellä saarella. Hannahin työ on toimia luksushotellin somevastaavana tai jonain sellaisena. Edellisenä kesänä on tapahtunut onnettomuus, jonka seurauksena Hannah on traumatisoitunut, eikä uskalla enää mennä vetten ylle edes veneessä. Niinpä hän on saaren vanki. Juonipaljastus: trauma unohtuu vikkelään, kun henki on kyseessä. 

Kirja on loputtoman tylsää jaarittelua. Hannah puhelee kuolleiden kanssa ja yrittää selvittää äitinsä kuolemaa (jossa ei ole ollut mitään epäselvää) ja siskonsa onnettomuutta. Selvittely on avutonta ja enimmäkseen Hannah vain ajelehtii. 

Kirjan lopussa tapahtumat tiivistyvät ja selviävät liiankin nopeasti. Niiden kunnolliseen avaamiseen olisi voinut uhrata enemmän tilaa. Nyt ne kuitataan parilla sivulla, kun koko aiempi kirja on tyhjää jaarittelua. Vihoviimeisessä luvussa kirja muuttuu pehmeäksi rakkausromaaniksi, mikä ei sovi muun kirjan tyyliin lainkaan. 




sunnuntai 6. marraskuuta 2022

Ane Riel: Tiima

Tiima on psykologinen trilleri, jossa asioita tihkuu esiin vähä vähältä. Olen lukenut aiemmin Rielin Pihkan, joka oli varsin vaikuttava pienestä koostaan huolimatta. 

Tiima kertoo Almasta, joka on niin vanha, ettei hän itsekään muista, miten vanha. On paljon muitakin asioita, joita Alma ei muista. Alma ei myöskään kuule mitään. Hän lakkasi kuulemasta, kun hän ei halunnut enää kuunnella miestään Ottoa. Nyt on Otostakin aika jättänyt. 

Almaan elämään ilmestyvät pieni koira ja pieni poika. He käyvät vieraisilla Alman luona, kunnes eräänä päivänä poika ei tulekaan. Alma miettii, mitä on tapahtunut, ja menettää elämänhalunsa. 

Pieni hiljainen tarina, jossa tapahtuu paljon. 




lauantai 5. marraskuuta 2022

Iida Rauma: Hävitys – tapauskertomus

Luin äskettäin kirjan, jossa oli paljon lukuja. Muistan miettineeni, miksi kirjassa pitäisi olla lukuja. Joissain kirjoissa lukuihin jakaminen vie tapahtumia eteenpäin, mutta ei kaikissa. Selatessani Hävitystä se näytti hyvin luotaantyöntävältä, koska koko kirja näytti olevan yhtä ja samaa lukua. Näin lukujen merkitys kirkastui minulle. Lukeminen on helpompi lopettaa ja seuraavalla kerralla jatkaa, kun voi lukea luvun loppuun ja aloittaa uudesta luvusta. Katkottomassa kirjassa on vaikea löytää sopivaa kohtaa lukemisen tauottamiseen. 

Päätin kuitenkin antaa Hävitykselle mahdollisuuden ja aloitin sen lukemisen. Lukuja kirjassa ei tosiaan ole, mutta se on jaettu kolmeen, otsikoimattomaan osaan. Kirjan lukeminen oli työlästä, koska lukujen puuttumisen lisäksi sen kappaleet ovat hyvin pitkiä. Jos joutui lopettamaan lukemisen kesken kappaleen, oli vaikea palata samaan kohtaan. 

Hävitys on hidasta luettavaa, koska teksti on yhtä tajunnanvirtaa, jossa ei ole selkeää alkua tai loppua. Täytyy lukea suurella intensiteetillä, jotta pysyy mukana virrassa. Kuitenkin kirja on kiinnostava ja humoristinenkin. Tajunnanvirta johtaa asiasta toiseen ja lukija kohtaa yhä uudelleen uskomattomia oivalluksia, jotka haluaisi kirjoittaa muistiin. Huikeaa on, että kirjan nykyhetki kestää vain vuorokauden, mikäli oikein kärryillä pysyin. Kirja onkin nykyaikainen yhdenpäivänromaani.

Kirja on raadollinen kuvaus koulumaailmasta. Päähenkilö A.:ssa on oltava jotain syvästi ärsyttävää, joka saa muut tölvimään häntä. Musiikkiluokalla olevan A.:n kiusaaminen pahenee, koska opettaja ylläpitää sitä omalla toiminnallaan. Kukaan koulun aikuisista ei tunnu olevan A.:n puolella. 

Lukija on tyrmistynyt, koska A. vaikuttaa olevan monella tavalla lahjakas ja älykäs oppilas. A. hankkii tietoa asioista, jotka kiinnostavat häntä. Loistavan muistinsa ansiosta hänellä on monipuoliset tiedot. Luokalle tulee uusi oppilas, Ira, joka on sosiaalisesti yhtä heikossa asemassa kuin A. Tyttöjen välille ei kuitenkaan synny ystävyyttä. Välillä vaikuttaa siltä, että Iraa ei oikeasti ole olemassa, vaan hän on A.:n alistetun mielikuvituksen tuotetta. 

Päähenkilö A. on aikuistuttuaan opiskellut historianopettajaksi. Samaan aikaan, kun hän muistelee kammottavaa kouluaikaansa, hän kertoo Turun historiasta. Kirja on kattava läpileikkaus Turun kaupungin tuhosta kerta toisensa jälkeen. Rauma on tehnyt valtavasti taustatyötä kirjaa varten. Hän taisikin kirjoittaa sitä vuosia ja vuosia, kunnes aika oli kypsä julkaisemiseen. 

Kirjassa mainitaan useita koulukiusaamiseen perehtyneitä, asiantuntijoiden kirjoittamia teoksia, jotka jokainen koulumaailmassa työskentelevä lienee lukenut. Kun kirjoja katsoo A.:n silmin, niiden sanoma tuntuu aivan naurettavalta. Kiusaaminen laitetaan niissä kiusaajan persoonan syyksi, jopa geneettisistä syistä johtuvaksi ilmiöksi. A. nostaa kiusaamiseen johtaviksi tekijöiksi opettajat sekä oppilaitoksissa vallitsevan kilpailuhengen: kun oppilaita kyykytetään ja pistetään arvojärjestykseen, oppivat he itsekin tekemään samoin.

Jos lukija onkin epävarma siitä, perustuuko kirja tositapahtumiin, kirjan lopussa hän vakuuttuu siitä. Kirjan viimeisillä sivuilla on valokuvia musiikkiluokan kuorosta, päiväkirjasivuista ja koulusta, jossa kaikki tapahtui. 












maanantai 31. lokakuuta 2022

Arttu Tuominen: Häväistyt

Häväistyt jatkaa Delta-sarjaa, jonka aiemmat osat ovat Verivelka, Hyvitys ja Vaiettu. Delta-sarja on osoittautunut kiinnostavaksi, etenkin ne osat, joissa tarkempaan esittelyyn pääsee joku ryhmän poliiseista. Tällä kertaa on vanhemman konstaapelin Linda Toivosen vuoro olla valokeilassa. 

Delta-ryhmän alueella katoaa teinityttö, joka löytyy murhattuna. Ällistyttävästi juoppo poliisi sitoo langanpäitä yhteen ja yhdistää tapauksen muihin samantapaisiin. Näin ryhmä pääsee sarjamurhaajan jäljille. Sarjamurhaaja on myös lukijan arvattavissa kuin tarjottimella.

Minua ärsyttää aina, jos henkilöillä on liian samankaltaiset nimet. Lindan tytär on nimeltään Linnea, ja koska molemmat ovat keskeisissä rooleissa, pitää vähän väliä miettiä, puhutaanko äidistä vai tyttärestä. Linda myös pohtii asiakkaan nimen ja tämän tyttären nimen kuullessaan, että heillä on äidin nimi tyttären toisena nimenä, ihan kuten Lindankin perheessä. Linnea Linda? Tekisi mieli sanoa, että tuskin. Vaikka on kummallisempiakin yhdistelmiä olemassa. 

Toinen ärsytyksen aihe on virke: Mutkassa oli irtosoraa, ohjaus meni tunnottomaksi. Ohjaus ei ole elävä olento, joten se ei voi mennä tunnottomaksi. Muistan jääneeni ihmettelemään tätä virkettä, koska en ole koskaan aiemmin kuullut sanottavan noin. Ennemmin sanoisin, että ohjauksesta katosi tuntuma. Erityisen hämmästyttävä kyseinen virke on, koska se toistuu kirjassa kahdesti tismalleen samoin sanoin. Sitten piti tietysti miettiä, onko sillä jokin suurempi merkitys. En keksinyt. 

Kirja on sujuvaa tekstiä ja juoni etenee vauhdikkaasti. Ärsytyksen aiheet ovat pieniä. Kaikesta huolimatta kirja on Tuomisen parhaimmistoa. Minua kiinnostavat aina etenkin koulumaailmaan sijoittuvat kirjat, koska ne ovat omaa elämääni lähellä. 




lauantai 29. lokakuuta 2022

Jori Reijula: Lattesamurai

En kokenut lainkaan olevani tämän kirjan kohderyhmää. Ankarasta miettimisestä huolimatta en keksinyt, kuka muukaan olisi. Potentiaalinen kohderyhmä, kolmikymppiset itsestään liikaa luulevat pelifanaatikko-insinöörit, tuskin lukee kirjoja. 

Jan-Petteri on vässykkä diplomi-insinööri, joka työskentelee puutarha-alalla ja itkee herkästi. Jiipeeksi itseään kutsuva sankarimme ei ymmärrä, miksi parisuhteet karahtavat kiville yksi toisensa jälkeen. Kirjan alkuosa on Jiipeen loputonta itsetutkiskelua ja tilitystä epäonnesta naismaailmassa, kunnes kohdalle osuu Raija.

Jiipee muuttaa Raijan perässä pääkaupungista Kuopioon. Elämä asettuu uusille urille ja työkin sujuu tekemättä mitään. Samalla kirja käy niin tylsäksi, että aloin reilut sata sivua luettuani lukea sitä pikakelauksella.

Kirjan loppupuolella, kun perheeseen on syntynyt vauva, kirja muuttuu hulvattoman hauskaksi ja aloin taas lukea sitä kunnolla. Jiipee on onnellisena tossun alla ja aikuistuu vähitellen. 




Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan rakkaustarina

Takakansi paljastaa kaiken oleellisen, joten suuria juonipaljastuksia en pysty tekemään. Onneksi en itse lukenut takakantta ennen kirjan lukemista. En koskaan lue, koska inhoan juonipaljastuksia. 

Mielensäpahoittajan Emäntä on ollut hoitokodissa jo pitkään, ja eräästä päivästä tulee viimeinen. Mielensäpahoittaja on surrut Emäntäänsä jo pitkään ennen tämän kuolemaa. Silti järkkyy omakin terveys, ja kuntoutus on paikallaan. 

Kuntouttajana toimii läänintaiteilija Saimi, jonka tuoksu on kohdallaan. Mielensäpahoittaja auttelee Saimia taideteoksen kanssa ja tutustuu tähän pikkuhiljaa.

Kirjassa kaikki on päälaellaan. Tapoihinsa jumittunut Mielensäpahoittaja huomaa, että toisellakin tavalla voi elää, ja itse asiassa olla hauskempaa. 

Kerrassaan hauska kirja, vaikka mieli ei niin pahana ollutkaan. 












perjantai 28. lokakuuta 2022

Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään

Kirjan alku on niin kliseinen, että lukuinto latistuu välittömästi. Tarkoitus on nähtävästi tavoitella kovaksikeitetyn dekkarin tunnelmaa, jota hyllytetyn naispoliisin salavihkainen taskumatista naukkailu vahvistaa. Luettuani kirjan kokonaan jäin miettimään, olivatko kliseisyys ja stereotypiat tarkoituksellisia. Kyseessähän on kuitenkin uuden dekkarisarjan aloitusosa.

Ebba Tapper on hyllytetty naispoliisi, jolle on kehittymässä vakavahko alkoholiongelma. Hänet palkkaa töihin oman lakitoimiston omistaja Angela Köhler, joka toimii puolustusasianajajana. Angelallakin on omat ongelmansa. Parivaljakko alkaa selvitellä visaista murhatapausta omaperäisellä tyylillään.  Yhteistyö poliisin kanssa sujuu vaihtelevasti. 

Jään odottamaan seuraavaa osaa, joka ilmestyy jo keväällä, ja toivon siltä vähän enemmän. Lukeminen takkusi, koska en päässyt kirjan imuun mukaan ollenkaan. Kirjan loppuratkaisu on omintakeinen.

Kirjan fontti on haalean tuntuinen ja raskas lukea lampun valossa. Joku aiempi lukija oli myös taitellut sivuja ärsyttävästi.