Liza Marklund: Napapiiri

Kirjan nimi viittaa lukiolaistyttöjen lukupiirin nimeen. Se voisi viitata myös tapahtumapaikkaan Pohjois-Ruotsissa, napapiirin tuntumassa. Kirja aloittaa Marklundin uuden sarjan, joka sijoittuu hänen omalle kotiseudulleen. 

Keskiössä on viiden tytön lukupiiri, jonka jäsenistä yksi katosi elokuisena lauantaina vuonna 1980. Paikalliselta siltatyömaalta löytyy neljäkymmentä vuotta myöhemmin tytön tavarat ja päätön ruumis. 

Takaumia käydään läpi vuoroin kunkin lukupiiriläisen näkökulmasta. Äänen saa aina se, jonka vuoro on esitellä valitsemansa kirja muille. Tyttöjen välinen ystävyys ei ole tässäkään tarinassa ongelmatonta. 

Tapausta selvittää paikallinen poliisipäällikkö Wiking Stormberg, johon kaikki lukupiiriläiset aikoinaan olivat ihastuneita.

Tarinalla on siis kiinnostavat lähtökohdat. Marklund on erinomainen kirjoittaja ja osaa vangita lukijan mielenkiinnon. Loppuratkaisu on yllättävä. 

Erittäin hyvä uuden sarjan aloitus. 

Jonas Moström: Kameleontti

Luulin Kameleontin olevan ensimmäinen suomennos Moströmiltä. Kirjan kansiliepeestä käy kuitenkin ilmi, että tämä on Nathalie Svensson -sarjan neljäs suomennettu osa. Kolme aiempaa on ilmestynyt vain ääni- ja e-kirjoina. Ärsyttävää. Mietin jonkin aikaa, viitsinkö lukea Kameleonttia lainkaan. 

Päätin lukea sen kuitenkin. Ja täytyy sanoa, että kirja briiffaa niin erinomaisesti aiempiin tapahtumiin, että jos olisin lukenut aiemmat osat, se olisi suorastaan ärsyttänyt. Alkulehdillä on myös keskeisten henkilöiden luettelo. 

Kaikesta briiffauksesta ja luetteloinnista huolimatta hahmot jäävät ohuiksi, eikä heistä oikein saa otetta. Ei myöskään kerrota, miksi juuri tällä porukalla kokoonnutaan murhaajaa jahtaamaan. Nähtävästi psykologi ja poliisit muodostavat jonkinlaisen erikoisryhmän. Vaikka yksi porukasta joutuu murhaajan uhriksi, ei se muuta ryhmää paljon tunnu hetkauttavan. Eikä lukijaa, koska hänet on mainittu vain pari kertaa. 

Tapahtumat etenevät hurjaa vauhtia, kun murhaaja tuntuu loistavine naamioitumistaitoineen olevan joka puolella. Lukija ei silti pääse sisään tapahtumiin, vaan niistä lukeminen jää ulkokohtaiseksi kokemukseksi. Tutkijaryhmän epäluuloisuus ja ammattitaidottomuus pistää myös silmään. Johtuu varmaan siitä, että asioiden avaaminen lukijalle jää tilanteiden jalkoihin. 

Eeva Kiviniemi & Taina Pietikäinen: Joki

Joki on ensimmäinen osa sarjasta Kati Berg tutkii. Kati Berg on keski-ikäinen työtön historioitsija, hänen tyttärensä Milla Nikkarinen puolestaan poliisiharjoittelija. Kirjan tapahtumapaikkana on Turku ja kuuluisa Aurajoki. Kati kiinnostuu moniin jokeen pudonneista ja sinne hukkuneista ihmisistä ja heidän kuolemaansa johtaneista syistä. Hän huomaa joen rantapuissa niihin veisteltyjä merkkejä, ja miettii, liittyvätkö ne hukkumisiin. Tutkijana Kati alkaa selvittää asiaa ja tarvitsee siinä myös poliisityttärensä apua. 

Joen teema tuntuu kovin tutulta, eikä ihme. Reilu vuosi sitten luin Jussi Marttilan rikosromaanin Veden varaan, jossa myös selviteltiin jokeen hukkuneiden tai sen tuntumassa kadonneiden ihmisten tapauksia. Marttila pyrki dokumentaariseen ulkoasuun, Kiviniemi ja Pietikäinen käsittelevät joen tuomaa uhkaa selvästi fiktiivisemmin. Molemmista kirjoista huokuu aavistuksen vaivautunut vaikutelma: koska kirjoissa käsitellään oikeaa jokea, johon on oikeasti hukkunut monia ihmisiä ihan viime vuosinakin, pitää aihetta käsitellä sensitiivisesti. 

Sosiaalisen median käyttäjille on tuttua Messenger-keskustelun esittäminen puhekuplina. Romaaneissa on kuitenkin totuttu näkemään keskustelut auki kirjoitettuina puhekuplien sijaan. Kiviniemi ja Pietikäinen ovat jostain syystä päätyneet jättämään Messenger-keskustelut puhekuplamuotoon, mikä hämmentää lukijaa. Samoin fiktiiviset lehtileikkeet on julkaistu lehtileikkeen näköisinä. Nekin olisi voinut kirjoittaa olennaisilta osin auki tekstin sekaan ja vaikka lähettää lehtijutun lukijan juttelemaan jutussa mainitun henkilön kanssa lisätietojen saamiseksi, kuten kirjoissa usein toimitaan. Puhekuplat ja lehtileikkeet tuntuvatkin helpoilta ratkaisuilta. 

Kirjassa on kursiivilla painettuja lyhyitä lukuja, jotka kuvaavat syyllisen ajatuksia. Nämä luvut eivät vie juonta eteenpäin tai tuo uusia näkökulmia, vaan jäävät irrallisiksi. Ne kiinnittyvät heikosti syylliseen. 

Kirja on julkaistu omakustanteena. Sen valitettavasti huomaa hienoisesta keskeneräisyyden tunnusta. Kustantamo olisi ehkä palauttanut raakileen vielä pari kertaa hiottavaksi. Lukija kuitenkin kiittää sujuvaa tekstiä ja helppoa luettavuutta. 

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene

Kirja on uuden Mortuí non silent -sarjan ensimmäinen osa. Kannessa kirjailijat mainitaan vain alkukirjaimin R & R. Tartuin kirjaan epäilevin mielin, koska se ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Palautuspäivä painoi päälle ja ajattelin, että luen vähän alkua vain. Sitten suljen kirjan ja palautan sen. Toisin kävi: kirja vei mukanaan heti ensi metreiltä ja palautus myöhästyi lopulta päivällä, kun en ehtinyt lukea kirjaa ajoissa. 

Palautuksen myöhästyminen johtuu oikeastaan siitä, että kirjan kieli on hyvin koukeroista ja rikasta. Se sisältää paljon kirjallisuusviittauksia, koska kaksi rikospoliisia keskustelee pääasiassa lainauksin. Toinen lainaa Tuntemattoman sotilaan repliikkejä, toinen komisario Palmun. Itse en kumpaakaan osaa ulkoa, joten viittaukset lähinnä hidastivat lukemista. 

Kirjan keskeiset hahmot ovat rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario. Lienevätkö kirjailijat tahallaan valinneet samantapaiset nimet hahmoille. Mukana on koko joukko muitakin poliiseja. Hahmojen kehittelyyn on paneuduttu huolella ja he tulevatkin lukijalle tutuksi. 

Juonen keskiössä on salaperäinen auervaara, jonka huijaamat naiset kohtaavat kuoleman. Rikoskirjallisuudessa riittää naisia, jotka uskovat kaiken höpönlöpön, mitä komea mies heille syytää. Kaipa niitä oikeassa elämässäkin on. 

Tapahtumat keskittyvät Helsinkiin, sen kauniisiin, vanhoihin kortteleihin. Kirjassa kuvataankin antaumuksella niin upeita asuntoja mielenkiintoisine sisustuksineen kuin talojen julkisivuja ja puistoja. Lukiessa tulee pakottava tarve lähteä itsekin Eiraan kiertelemään. 

Kirjan lopussa tylsistyttää päiväkirjamainen höpötys. Sen olisi voinut tiivistää ja kertoa sen sijaan muista kiinnostavista asioista, jotka nyt jäävät odottamaan seuraavan osan ilmestymistä. Odotan sitä mielenkiinnolla. 

B. A. Paris: Romahduspiste

Olin vähällä palauttaa Romahduspisteen lukematta sitä, koska palautuspäivä lähenee ja varausjono kolkuttelee. Muistaakseni en rankannut Parisin edellistä kirjaa, Suljettujen ovien takana, kovinkaan korkealle. Päätin kuitenkin tarttua Romahduspisteeseen ja yllätyksekseni se tempaisi mukaansa niin, että sain sen luettua yhden sunnuntain aikana. 

Kirjan päähenkilöt ovat Cass ja hänen miehensä Matthew. Cass lähestulkoon osuu murhan silminnäkijäksi, ja tapaus jää piinaamaan häntä. Hän on varma, että murhaaja on hänenkin perässään. Lisäksi Cassin muisti tuntuu reistailevan huolestuttavuuteen saakka. Hänen puolisonsa tukee häntä parhaansa mukaan, mutta asiat menevät vain enemmän sekaisin. 

Ei ole vaikea arvata jo kirjan alkupuolella, mitä heikentyvän muistin takana piilee, ja mihin tapahtumat johtavat. Kovin suuria yllätyksiä ei ole luvassa, mutta kerronta on siitä huolimatta vetävää. 

Mari Jungstedt: Viimeisen lampun loisteessa

Komisario Andres Knutas jatkaa työntekoa, vaikka ajatukset harhailevat jo lähellä oleviin eläkevuosiin. Suhde kollega Karin Jakobssonin kanssa kukoistaa. 

Ja ajatella, tämä on jo sarjan kuudestoista kirja! Ensimmäinen suomennos ilmestyi 2006 (Kesän kylmyydessä). Anders Knutaksen toimia on saatu siis seurata jo viidentoista vuoden ajan. Sinä aikana on ehtinyt tapahtua paljon niin Knutaksen kuin keskeisessä roolissa olevan toimittaja Johan Bergin elämässä. Tässä sarjassa hahmoissa on syvyyttä ja heillä on mielenkiintoisia elämänvaiheita, jotka palautuvat aina mieleen uuteen kirjaan tarttuessa. 

Tällä kertaa tapahtuu ikäviä kahdelle koulupojalle. Poliisi selvittää tapahtumia tahollaan, toimittaja Johan Berg ja hänen kuvaajansa Pia Lilja tahollaan.

Hämmentävää on, että kautta kirjan miespoliiseja kutsutaan sukunimillä, mutta naispoliisia Kariniksi. 

Jungstedt kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja kirja onkin ahmaistu lähes yhdellä istumalla. 

Lina Areklew: Juhannusruusut

Taas uusi dekkaristi ja dekkarisarja. Tapahtumat sijoittuvat tällä kertaa Ulvönin saarelle. Saaren nimi on tuottanut selvästi hankaluuksia kääntäjälle. Se on määräisessä muodossaan Ulvön, mutta saarella sijaitsee Ulvö-hotelli, joka on ärsyttävästi kirjoitettu joka kerran Ulvö hotelli. Suomen kielessä käytämme yhdysmerkkiä. 

Edit: kirjan kääntäjä olikin käynyt kommentoimassa, että hotellin nimi on jätetty alkuperäisasuunsa Ulvö hotell. Mielenkiintoinen ratkaisu, joka ei mielestäni toimi, kun nimi useimmiten on taivutetussa muodossaan ja näyttää sanalta hotelli. Kiitos selityksestä kääntäjälle!

Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat rikostutkija Sofia Hjortén, joka asuu Ulvönin saarella, sekä poliisikoulun keskeyttänyt Fredrik Fröding, joka matkustaa sinne. Kummallakin on omat traumansa ja myös yhteinen menneisyys, joka muuttuu nykyisyydeksi. 

Kirja alkaa jännittävästi Estonian uppoamisella. Muuten juoni on tuttua peruskauraa: nuorten kesäleirin tapahtumat vuosia sitten kalvavat mukana olleita, ja joku alkaa ottaa mukana olleita hengiltä yhden toisensa jälkeen. Syyllisestä annetaan riittävästi vinkkejä, jotta hänet on helppo päätellä etukäteen. 

Ärsyttävää on tutkinnan osapuolten suhmurointi toistensa selän takana. Kukaan ei kerro mitään kenellekään. Kummasti poliisi kuitenkin osuu oikeaan aikaan paikalle. 

Murhaaja löytyy, mutta Sofian ja Fredrikin tarina jää vaiheeseen, jolle lienee tulossa jatkoa. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja sitä on mukava lukea. Henkilöissä on sen verran syvyyttä, että heitä on kiinnostavaa seurata. 

Plussaa kauniista kannesta. Juhannusruusut ovat aina olleet lempikukkiani.

Camilla Läckberg & Henrik Fexeus: Mentalisti

Ruotsin kuuluisin dekkarikirjailija Camilla Läckberg aloittaa uuden trilleritrilogian mentalisti Henrik Fexeuksen kanssa. Pitkästä aikaa siis paksu kirja Läckbergilta. Läckberg on omimmillaan pitkissä, juonellisissa tarinoissa, joissa hänen tutkimustaitonsa pääsevät oikeuksiinsa. Kultahäkki-sarja ei todellakaan ollut sellainen. 

Kirjan alkuperäinen nimi on Box, joka on sangen kuvaava ja liittyy kirjan tapahtumiin. Toki kirjassa mentalistikin on, mutta kun sarjalle on tulossa jatkoa, ja seuraavan osan nimi tullee olemaan Kult, niin mikähän sen suomennos tulee olemaan? Mentalisti 2?

Kirjan keskeisimmät henkilöt ovat rikosetsivä Mina Dabiri, joka päätyy pyytämään tutkimukseen apua mentalisti Vincent Walderilta. Vincent on kuuluisa mentalisti, joka esiintyy suurille yleisöille ja tuntee myös illuusiot. Tätä taitoa tullaankin tarvitsemaan. 

Mina kuuluu poliisin erityisryhmään, johon kuuluvat myös Christer, joka on hyvin yksinäinen, Ruben, joka luulee olevansa Jumalan lahja naisille sekä suurperheellinen Peder, joka on aina väsynyt. Ryhmää johtaa Julia, joka on poliisipäällikön tytär, mutta edennyt omilla avuillaan. Tämä porukka tulee lukijalle hyvin tutuksi, jopa niin, että kirjan loputtua heitä jää kaipaamaan. 

Kirjan alussa korostetaan sekä Vincentin että Minan ominaispiirteitä. Toinen on vahvasti autismin kirjolla Asperger-piirteineen, toisella on vaikea pakko-oireinen häiriö. Näihin paneudutaan niin antaumuksella, että lukeminen on suorastaan ärsyttävää, kun samankaltaisia oireita joudun arkielämässäkin jatkuvasti seuraamaan. Onneksi juonen edetessä niitä sivutaan enää joka toisessa virkkeessä. Vähempikin olisi siis riittänyt. 

Juoni ei ole kovin monimutkainen. Päättelin syyllisen ja siihen johtaneen tapahtumaketjun jo hyvissä ajoin, niin kuin varmaan moni muukin. Pitkin matkaa annetaan selviä vihjeitä siitä, mikä kaiken taustalla on. Siltikään en ymmärrä, miten yksi keskeisistä henkilöistä on voinut pyyhkiä menneisyyden niin tarkoin mielestään, ettei muista siitä yhtään mitään. 

Kirjan teksti kulkee kerkeästi. Siitä huolimatta lukeminen ei tunnu etenevän kyllin vauhdikkaasti. Kirjassa tapahtuu koko ajan niin paljon, että kaikkea pitää pureskella. Henkilöt ovat kiinnostavia ja moniulotteisia. Heihin jää suorastaan koukkuun. Jäänkin odottelemaan seuraavaa osaa mielenkiinnolla. 

Tuula Ranta: Jotka varjoissa kulkevat

Kirjan tapahtumat sijoittuvat epämääräiseen Laaksalan kaupunkiin, joka sijaitsee jossain Keski-Pohjanmaalla. Paikkakunnan kadunnimet ja paikannimet ovat kuin suoraan pääkaupunkiseudulta. Sen vuoksi onkin hämäävää, kun paikalliset käyvät Helsingissä. Vaikea muistaa, missä ollaan milloinkin.

Rikoskomisario Tapani Mikkonen joutuu jälleen turvautumaan eläkkeelle jääneen kriminaalipsykologi Aira Karhun apuun, kun ihmisiä kuolee mystisesti. Vähitellen käy ilmi, että tapahtumat liittyvät toisiinsa, niin kuin aina dekkareissa tuppaa käymään. Mikkosen ja Karhun yhteistyö on ajoittain samantyylistä kuin Jaana Lehtiön kirjojen komisario Juha Muhosen ja eläkeläisrouva Hilkka Alituvan yhteistyö, eli Hilkka sattuu olemaan sopivasti paikalla ja tuppautuu mukaan auttamaan vastusteluista huolimatta. 

Tosin Rannan kirjoissa yhteistyö on selvästi halukkaampaa myös poliisin taholta, monellakin tavalla. Kirjojen parasta antia on ehdottomasti Mikkosen ja häntä selvästi vanhemman Karhun hitaasti kehittyvä suhde. Tämä onkin harvemmin nähty kuvio, että poliisi käy kuumana eläkeläisrouvaan.

Koulumaailman sijaan tällä kertaa ollaan metallityöpajassa. Koulumaailmaakin sivutaan uhrin siskon kautta, joka on opettaja. Tosin ei käy ilmi, miksi ilmeisesti pätevä opettaja tekee vain lyhyitä sijaisuuksia. Muutenkin kyseinen Inka Sund jää etäiseksi, vaikka lieneekin tarkoitettu keskeiseksi hahmoksi. 

Kirjassa on vähän kiireen tuntu. Muut tapahtumat sohitaan vauhdilla eteenpäin, jotta Mikkonen ja Karhu pääsevät kahvittelemaan yhdessä ja tuijottelemaan toisiaan silmiin. 

Maija Kajanto: Kuin tilauksesta

Kirjan alku on suorastaan luotaantyöntävä ja saa miettimään kohderyhmää. Titta on Anni-taaperon äiti ja arki on pelkkää raskasta puurtamista ja vastoinkäymisiä sivu toisensa perään. Pienten lasten äidit tuskin jaksavat viihdelukemistona lukea raadollista kuvausta omasta arjestaan, ja muita se ei kiinnosta. 

Alkaa kirjassa sitten muutakin tapahtua, mutta kovin verkkaiseen. Titan mies on poissa pienen perheen arjesta, ja tietoa miehen olinpaikasta pantataan tehokeinona turhankin pitkään, kun ei kyse kuitenkaan ole kuin pidemmänpuoleisesta työmatkasta. 

Sarjassa on ilmestynyt kaksi aiempaa osaa. Ensimmäisestä, Mittoja ja tilaustöitä, pidin kovasti. Se kertoo Titan työuupumuksesta hektisessä mainostoimistotyössä. Toisessa, Itsepä tilasit, alkoi ärsyttää Titan jatkuva tyytymättömyys, vaikka hyviä asioita tapahtuu. Tyytymättömyys näyttää olevan osa Titan perusluonnetta. 

En ehkä ole pikkulapsiarjesta kertovan kirjan kohderyhmää, kun en tästä kirjasta löytänyt oikein tarttumapintaa. Loppua kohti sentään tapahtumat tiivistyivät niin, että kirja piti lukea loppuun yötä myöten. 

Agatha Christie: Kurpitsajuhla

Enpä ole aikoihin lukenut Agatha Christietä. Nuorena tuli luettua kaikki mahdolliset Christiet, useimmat niistä SAPO-sarjan kirjoina, kuten nostalgisesti tämä Kurpitsajuhlakin. SAPO-sarjassa ilmestyi kaikkiaan 459 kirjaa, ja viimeinen niinkin myöhään kuin 2012. Täydellinen kirjaluettelo löytyy täältä. Kurpitsajuhla on kirja numero 115. Kauhean pientä pränttiä nämä pienet kirjat. 

Aika on tehnyt tehtävänsä, ja vaikka hyvin todennäköisesti olen lukenut Kurpitsajuhlan ennenkin, en muistanut siitä enää mitään. Kirja on aika kammottava. Siinä kuolee kaksi lasta, mutta kaikki keskittyvät vain muistelemaan, miten epämiellyttäviä nämä lapset olivat. Sureviin vanhempiin ei uhrata puolta sanaa. Päinvastoin, yksi keskeisistä henkilöistä olisi valmis viemään oman lapsensa joksikin aikaa surmatun lapsen perheeseen oleskelemaan, kun äiti lähtee toiseen kaupunkiin. Vaikka kirja on ilmestynyt 1967, tuntuu se ajoittain kertovan paljon varhaisemmasta ajasta. 

Kirjan salapoliisina toimii Hercule Poirot. Olen lukenut viime aikoina Sophie Hannahin Poirot-jäljitelmiä (Nimikirjainmurhat, Suljettu arkku, Kolme neljästä ja Kuolema ostaa paikkalipun), mutta aidon Poirot'n luettuani täytyy sanoa, että eivät ne yllä lähellekään Christien tasoa. 

Arvasin syyllisen jo varsin varhaisessa vaiheessa.  Yllättävää kyllä arvaus meni oikein. Palasin kirjan loputtua katsomaan sivua, jolla arvasin syyllisen (en paljasta sivua) ja mietin, mikä sen kertoi. Taisi olla intuitiivinen tunne, kun en enää osannut sanoa. 

Nyt houkuttelee lukea muutkin vanhat Christiet uudelleen. Etenkin ne, joita ei ole tullut nähtyä takavuosina tv-elokuvina. 

Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja

Kirjan lopussa on luettelo kirjailijan kaikista teoksista. Tämä uusin on kuudestoista Mielensäpahoittaja. Kunnioitettava suoritus! Laatukin on pysynyt varsin tasaisena, ja odotan uutta Mielensäpahoittajaa aina yhtä innokkaana. 

Tällä kertaa keskiössä ovat selkävaivat ja kotitalon remontti. Mielensäpahoittaja asustelee edelleen yksikseen itse rakentamassaan talossa maalla. Naapurusto kaventuu vuosi vuodelta, jäljellä on enää Kolehmainen. 

Mitä vanhemmaksi Mielensäpahoittaja tulee, sitä vähemmän hän ymmärtää poikaansa Hessua, joka ei vaan saa graduaan valmiiksi. Aikamoiselta vätykseltä poika vaikuttaakin. 

Kirjan lopussa jäi vähän harmittamaan, että talossa on edelleen tyhjää. Ehkä jatkoa seuraa. 

Ninni Schulman: Tervetuloa kotiin

Kirjan alku on jäätävää nimien tykitystä. Ensimmäisessä luvussa mainitaan nimeltä ainakin 27 eri henkilöä, jotka kaikki tulevat olemaan keskeisissä rooleissa. Koska tässä kirjassa tapahtumien ytimessä on luokkakokous, tietää se väenpaljoutta. Myös poliiseja on vilisemällä, ja muualle siirtyneet kollegatkin palaavat selvittämään tätä tapausta. Vaikuttaa vahvasti siltä, että kaikkien Hagforsin kyläläisten pitää myös päästä mukaan. 

Toinen töksähtelevä asia on, ettei kirjailija paljon briiffaile aiemmista tapahtumista. Ne pitäisi kai muistaa. Poliisi Petra Wilander on ollut sairaana, mutta sairauden laatu jää pitkäksi aikaa arvailun varaan. Vasta loppupuolella mainitaan edellisessä kirjassa ilmaantunut aivokasvain. Lukijalle olisi mukavampaa, jos tällaisetkin asiat voisi lyhyesti mainita heti, kun niihin viitataan. Tästäkin asiasta olen valittanut aiempienkin Schulmanin kirjojen kohdalla.

Olen myös aiemmin todennut toimittaja Magdalena Hanssonin olevan kovin huonosti mieleenpainuva. Vaikka Schulman kertoo henkilöidensä yksityiselämästä paljon, jäävät he vieraiksi, koska tuttuuden kokemusta ei synny. Hän on luonut kaikille tietyn roolin, joka velvoittaa tietynlaiseen käytökseen tilanteesta riippumatta. Magdalena on hysteerikko, poliisi Christer alati tyytymätön jne. 

Kirja etenee kaikesta huolimatta vauhdikkaasti ja tapahtumat pysyvät kiinnostavina, epäilyksistäni huolimatta. Kun on kyse luokkakokouksesta, lienee selvä, että murhien taustalla on koulukiusaaminen tai ainakin kouluaikaiset tapahtumat ja oppilaiden välinen dynamiikka. 

Sara Blædel: Hiljainen leski

Hiljainen leski on Blædelin tanskalaisesta rikoskomisario Louise Rickistä kertovan sarjan kahdeksas osa. Sarja vaan paranee vanhetessaan. Louise Rickin hyvä ystävä on toimittaja Camilla Lind, josta on poliisille usein apua rikosten ratkaisemisessa. 

Louise saa uuden erikoisryhmän, jonka kanssa hän alkaa selvittää murhatun kievarinomistajan tapausta pienessä Tåsingen kylässä. Samaan aikaan Louisen parisuhde on katkolla ja kotirintamalla on ongelmia. Onneksi tiimi on ammattitaitoinen ja yhteistyö sujuvaa. 

Rikosjuonen lisäksi keskeisten henkilöiden yksityiselämää seurataan tiiviisti. Se varmaan tekeekin sarjasta niin kiinnostavan. 

Pitkästä aikaa erinomainen kirja, jossa jännitys tiivistyy tasaiseen tahtiin ja koko ajan tulee uusia käänteitä. Louise Rick -sarja on siitä erikoinen, että se ei latistu kirjojen määrän kasvaessa.