Titta on uudessa työpaikassa ja kuinka ollakaan, taas paineet käyvät koviksi ja Titta stressaantuu. Titan paineensietokyky ei ihan riitä työskentelemään hektisellä alalla. Käy kuitenkin ilmi, että Tittaa ja Mikaa odottaakin iloinen perhetapahtuma. Tämä saa Titan entistä ahdistuneemmaksi. Lukijasta alkaa tuntua, että Titta saattaisi tarvita ammattiapua tunteidensa käsittelyyn.
Vähitellen ystäviensä avulla Titta kuitenkin löytää oman tapansa käsitellä asiaa, ja kirja muuttuu iloisemmaksi. Titalla on kova tarve löytää itselleen ystäviä, ja vähän huvittaakin, kuinka juuri se kohtalotoveri, jonka kanssa hän ei ole sanaakaan puhunut, olisi Titan mielestä hyvää ystäväainesta. Vielä saatuaan naapurista ystävän itselleen, Titta edelleen asettaa mielessään vaatimuksia, jotka toisen pitäisi täyttää, "jos he voisivat olla ystäviä". Titta on aikamoinen suorittajaluonne.
Olin odottanut tämän kirjan olevan seesteisempää hattarapilveä kuin edellinen kirja, koska kaikki on nyt kohdallaan. Titan elämästä lukeminen on aika rasittavaa, koska hän ahdistuu jatkuvasti jostakin. Titta tuntuu myös olevan jossain määrin itsekeskeinen.
Kajannon kirjoissa ärsyttää jatkuva silmän iskeminen. Milloin kukakin iskee silmää peilikuvalleen tai juttelukaverilleen. En ole ikinä oikeassa elämässä nähnyt kenenkään iskevän silmää. Virnistys olisi luonnollisempi tapa reagoida.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti