Elly Griffiths: Taikatemppumurhat

Elly Griffithsin uuden Brightonin mysteerit -sarjan aloitusosa. Kaipaan edelleen Ruth Gallowayta, ja olen ystävystynyt Harbinder Kaurin kanssa. En tiedä, haluanko enempää. Kirjan alkusivuilta huomaan kirjan olevan vuodelta 2014, jolloin 16-osaisesta Ruth Galloway -sarjasta oli ilmestynyt vasta viisi osaa. 

Taikatemppumurhat kertoo 1950-luvun Brightonista. Keskeisenä henkilönä on rikosetsivä Edgar Stephens, jonka tutkima tapaus palauttaa muistoihin vasta äskettäin päättyneen sodan ja senaikaisen sotilasyksikön, jonka jäsenistä tuli hänen ystäviään. Kirja ei ole järin paksu, alle 300 sivua, mutta paljon ehtii silti tapahtua. 

Ajan henkeä on vaikeampi aistia kuin suomalaisista 1950-luvusta kertovista kirjoista. Toki vaatteiden kuvaus johdattaa sodanjälkeiseen aikaan, mutta muuten Brighton vaikuttaa sangen muuttumattomalta. Nykyajan Brightoniin ja sen tienoille pääsee esimerkiksi Peter Jamesin Roy Grace -sarjassa. Taikatemppumurhiin on siroteltu ajankohtaisia asioita sivumennen sanotuissa lausahduksissa (esim. television tulemiseen uskoo harva), mutta ohkaiseksi jää ajan henki. 

Edgar Stephens vaikuttaa kuitenkin hauskalta tyypiltä, joskin hiukan mitäänsanomattomalta. Hän tulee varmasti saamaan lihaa luidensa ympärille ja kehittymään sarjan edetessä. Brightonin mysteerit -sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt seitsemän osaa, joten Griffithsin kirjoista pitävillä on vielä paljon hyviä aikoja edessä. Minäkin odotan mielenkiinnolla seuraavaa osaa. 

Suomentanut Pauli Tapio

Iida Turpeinen: Elolliset

Kerrassaan kiehtova romaaniksi kirjoitettu tietokirja siitä, miten ihminen on saalistanut monia eläinlajeja sukupuuttoon ja miten Helsingin yliopiston kokoelmat ovat saaneet alkunsa.

Arvelin, ettei tällainen kirja kiinnosta minua laisinkaan, mutta koska sitä näkyi paljon somessa ja mediassa, laitoin sen varaukseen ajat sitten. Moni muukin on halunnut lukea sen, ja kesti kauan, ennen kuin vuoroni koitti. 

Yllätyksekseni kirja tempaisi heti mukaansa. Kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, kun tutkija Georg Wilhelm Steller purjehtii retkikunnan mukana kohti tuntematonta, Siperiasta kohti Amerikkaa. Retkikunta päätyy pienelle saarelle, joka nimetään laivan kapteeni Beringin mukaan, samoin kuin salmi, jonka he ylittivät. On upea tunne olla retkikunnan mukana tekemässä historiaa. 

Steller tutkii innoissaan paikallisia kasveja ja eläimiä. Lukijaa hirvittää vimma, jolla retkikunta pyydystää itselleen syötävää. Meren rantavesissä pyörii valtavia merilehmiä, joita aikoinaan merenneidoiksi luultiin, seireenin jälkeläisiä, sireenieläimiä. 

En kerro enempää. Kirja osoittaa järkyttävällä tavalla, miten ihmisrotu on syössyt lajin toisensa jälkeen sukupuuttoon. Sekin järkyttää, että jo 1800-luvulla ymmärrettiin ihmisen aiheuttavan monien lajien sukupuuton, mutta sen on annettu jatkua. 

Tapa, jolla tarinaa kerrotaan, pitää otteessaan. Luonnon kuvaus viehättää, ja juonellista ainesta on luultavasti löytynyt vanhoista kirjeistä ja muistiinpanoista. Toki kirjailija on pannut varmasti myös omiaan, mutta pysyy silti aikakauden tyylissä. Elolliset panee lukijan myös googlettamaan paikkoja ja elollisia. Missä on Sitka, entä Munamuseo. 

Yllätyin takaliepeestä lukiessani, että kirjailija on kirjallisuudentutkija. Olisin luullut luonnontieteilijäksi valtavan tietämyksen ansiosta.  Kiitos Iida Turpeinen upeasta kirjasta!

Alimpana pari kuvaa Helsingin luonnontieteellisessä museossa sijaitsevasta stellerinmerilehmän jykevästä luurangosta. 

Camilla Sten: Kammottava totuus

Kammottava totuus on jatkoa kriminaalipsykologi Rebecca Lekmanista kertovalle kirjalle Vaarallinen taito. Kirjan nimi on yliampuva eikä kansikuvakaan oikein istu. Onneksi kirja itse on oikein hyvä. 

Camilla Sten on perinyt lahjakkuutensa äidiltään ja kirjoittaa erinomaisia kirjoja. Rebecca Lekman palkataan etsimään murhaajaa parin vuoden takaiseen, selvittämättä jääneeseen murhaan. Haastattelemalla riittävän monia asianosaisia tapahtumat alkavatkin selvitä. 

Kirja on siis hyvä, ja juoni kulkee kuin juna. Silti jotain jää puuttumaan. Kirja on kovin hengetön. Henkilöt eivät ole kovin mieleenpainuvia, eikä heidän ajatuksiaan juuri avata. Hajutonta ja mautonta sakkia. 

Suomentanut Hanna Arvonen

Jussi Simola: Valitut valheet

Valitut valheet on itsenäinen jatko-osa kirjalle Haudatut haaveet. Toiminta jatkuu rikoskomisario Lara Hongan johdolla. Tiimi on suunnilleen sama, yksi henkilö vain on vaihtunut. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta. 

Hongan tiimin jäsenten suhteet ja jännitteet ovat kiinnostavia ja pitävät mielenkiinnon yllä. Juonikin kulkee, tosin syylliset ovat arvattavissa jo hyvissä ajoin. 

Muutoin kirjan lukeminen olikin varsin tuskallista. Se suorastaan pursuaa ylireagointia. Alla muutama irrallinen poiminta. 

Tieto iskee tajuntaan kuin moukari talon seinään. Ei ollut uskoa silmiään (poliisi, kun näki katoamisilmoituksen). Ikävä muisto lävisti Eeron. Muistot iskivät välähdyksinä Eeron ajatuksiin. Lara hämmästyi niin, että oli lentää selälleen (kun oven avasi eri henkilö kuin hän odotti). Nadaja tunsi verensä virtaavan nopeammin ja kuumemmin kuin hetki sitten (kuulustelussa tulee mielenkiintoista informaatiota). Hän uskoi sydämensä pysähtyvän ja seuraavassa hetkessä sen räjähtävän ulos rinnasta (kun poliisi löytää johtolangan).

Tuon tuosta joku säpsähtää, hätkähtää, hämmentyy tai on lentää selälleen. Suorastaan koomista. Useimmiten ei edes riitä yksi yliampuva ilmaus, vaan niitä on perätysten useampia. Aivan kuin olisi iskenyt valinnan vaikeuskin. Myös vahvaa ylitulkintaa toisten sanomisista esiintyy, ja ne on painettu aina kursiivilla asianomaisen ajatuksina. 

Ilona Tuominen: Normipäivä

Kortteli-sarjan edellinen osa, Seurustelusalaliitto, ei oikein iskenyt. Onneksi tartuin kuitenkin rohkeasti sarjan seuraavaan osaan, sillä siinä, missä Seurustelusalaliitossa keskityttiin Sannin sekaviin ihmissuhteisiin, paneutuu Normipäivä Amalian työhön luokanopettajana. Heti löytyy enemmän tarttumapintaa, kun ollaan koulumaailmassa. 

Amalia on saanut ensimmäisen virkansa, mutta ikävän työparin takia ottanut ensimmäisen vuoden jälkeen virkavapaata ja hakeutunut toiseen kouluun töihin. Tässäkin on jotain tuttua oman elämäni kanssa. Tosin sinnittelin viisi vuotta paikassa, johon en koskaan tuntenut kuuluvani. 

Amalian uudessa työpaikassa ihmiset ovat enimmäkseen mukavia, paitsi rehtori, jonka kanssa Amalia ei tunnu tulevan toimeen. Eipä ole vaikea arvata, miten kuvio etenee ja päättyy. Kirja on kuitenkin viihdyttävä ja koulumaailman kuvailu realistista. 

Poppeli-korttelinkin elämää kuvaillaan runsaasti, tällä kertaa Amalian näkökulmasta. Naapureista paljastuukin mielenkiintoisia asioita. 

Ainoa, mikä tökkii, on Amalian tosikkomaisuus. Hän ei tunnu ymmärtävän rehtorin sarkasmia ja kuivaa huumoria, vaan jankuttaa, vitsaileeko tämä. Tätä tapahtuu enemmän kuin kerran. Samaten tökkii Amalian tiukat säännöt, joille ei taida olla mitään todellisuuspohjaa, kuten rehtorin ja alaisen seurustelun sopimattomuus. Amalian aatokset ovat suoraan 1950-luvulta. 

Jessica Fellowes: Mitfordin salaisuus

Mitfordin salaisuus jatkaa Mitfordin perheestä kertovaa sarjaa, jonka aiemmat osat ovat Mitfordin murhat, Nuori, kaunis ja kuollut, Mitfordin skandaali, Mitfordin juttu ja Mitfordin katoamistapaus. Kirjan lopussa olevissa jälkisanoissa taas paljastetaan, miten kirjan tapahtumat jatkuivat henkilöiden oikeassa elämässä.

Louisa Cannon on nyt yksityisetsivä ja kuusivuotiaan Maisie-tytön äiti. Eletään vuotta 1941 ja Lontoota pommitetaan vähän väliä. Louisa ilahtuukin, kun Deborah kutsuu hänet maalle viettämään joulua muun Mitfordin perheen kanssa. Louisan aviomies Guy, entinen poliisi, jää Lontooseen kodinturvajoukkuihin. 

Maalla Louisalle suorastaan tarjoillaan tapaus, jota hänen halutaan tutkivan. Louisa on vähän välikädessä, sillä hän on Mitfordin perheen entinen lapsenlikka eikä kuulu yläluokkaan, mutta on kuitenkin ystävystynyt perheen tytärten kanssa. Kahden kerroksen välissä oleminen tuntuu kuitenkin helpottavan suorien kysymysten esittämistä. 

Jokin tässä sarjassa viehättää minua, vaikka tapausten selvittely onkin aina aika ontuvaa, eikä yleensä mitenkään avata, miten Louisa milloinkin keksii ketäkin syyttää. 

Suomentanut Oona Nyström

Eevi Kuokkanen: Ei sanaakaan

Kuokkasen kirja sijoittuu ihanaan Hankoon, kesäkaupunkiin. Käyn Hangossa merta ihailemassa ja merenrannoilla pyörimässä muutaman kerran vuodessa, enkä kyllä tunnistanut kirjan Hankoa lainkaan. Yksi tuttu paikka siellä taidetaan mainita. Paikalliset varmaan tunnistavat enemmänkin paikkoja. Tosin uskon osan olevan mielikuvituksen tuotetta. Ainakaan kirja ei ole mikään matkailumainos. 

Kirja lähtee laahaavasti käyntiin. Kaikenlaista suhmurointia esiintyy, mutta mistään ei oikein saa otetta. Vielä sadan ensimmäisen sivun jälkeen kaikki on epämääräistä ja levällään. Henkilötkään eivät oikein aukea.

Mielenkiintoisesti keskeisin henkilö lienee pesulanpitäjä Tuija, jonka tytär Pinja saapuu kesäksi kotiin äitiä auttelemaan. Pinja opiskelee muualla, eikä hingu takaisin Hankoon. Tuijan ja Pinjan ympärille kehiytyvät muut henkilöt. Valitettavasti kaikki jäävät etäisiksi, eikä heistä oikein saa otetta, vaikka heidän ajatuksiaan paljon kerrotaankin. 

Vanhoja, sairaita ihmisiä kuolee, ja joku keksii yhdistää kuolemantapaukset kiinteistökauppoihin. Kaikkiin keskeisiin tapahtumiin liittyy useampia juoniketjuja, jotka johtavat eri suuntiin. Varmaan siksi kirja tuntuu epämääräisen sekavalta. 

Loppua kohti juoneen alkaa tulla ryhtiä ja yllättäviä käänteitä. Kaikki langanpäät saadaan lopulta solmittua ja loppuratkaisukin on melkeinpä yllättävä. 

Jenny Colgan: Joulu suolaisten tuulten saarella

Kuinka kirjaston käyttäjä saa joulukirjan luettavakseen joulun alla? Lainaamalla sen jo toukokuussa ja hilloamalla siitä saakka. Nolottaa.  

Joulu suolaisten tuulten saarella kuuluu Koti pikkusaarella -sarjaan, jonka aiempia osia ovat Suolaisten tuulten saari ja Vuorovetten ranta. Sarjassa on näköjään vielä tuoreempikin osa, joulutarina sekin. En taida siihen päästä käsiksi ennen tätä joulua. 

Kirjaa aloittaessani vähän kadutti koko joulukirjaan tarttuminen. Floran suhde Joeliin tuntuu takkuiselta, Fintanin ja Coltonin suhde apealta. Jonkin matkaa luettuani olin kuitenkin taas Muren pikkusaaren asukkaiden lumoissa. Kirja etenee vauhdikkaasti ja on äkkiä luettu. 

Kaikkitietävä kertoja ärsytti useampaan kertaan matkan varrella.  Kun tapahtumia kerrotaan yhden henkilön näkökulmasta, hän ei tietenkään voi tietää, mitä toinen henkilö ajattelee tai mitä tämän elämässä on tapahtunut siihen liittyen. Lukijapa tietää, koska kaikkitietävä kertoja ei osaa pitää suutaan kiinni, vaan sujauttaa väliin paikalla olemattomaan henkilöön liittyviä tietoja. Hyvässä kirjassa pieni epätietoisuuskin on paikallaan, kunnes henkilö itse selvittää asian. 

Keskeisillä henkilöillä on aikamoisia haasteita elämissään. Jokaisella on jonkin sortin murhetta ja kirja onkin aika alavireinen. Yhden keskeisen henkilön kuolema sivuutetaan mielestäni suunnilleen olankohautuksella, kun kaikilla on niin paljon omiakin murheita. Lopun joulujuhla on yhtä kaaosta, ja olisinkin toivonut loppuun selkeämpiä lukijallekin näkyviä ratkaisuja elämän käännekohdissa. Kirja on hyvin tunteikas parissakin kohdassa. 

Suomentanut Jade Haapasalo

Anne Holt: Yhdestoista käsikirjoitus

Tämä on jo 21. Holtin kirja, jonka olen lukenut. Pitkästä aikaa päästään taas Hanne Wilhelmsenin seuraan. Myönnettäköön, että pidän hänestä enemmän kuin Selma Falckista. Tämä on 11. kirja Hanne Wilhelmsenistä, ja sen nimessäkin on numero 11. 

Kirjassa eletään koronapandemian alkuhetkiä Norjassa. Hanne Wilhelmseniä kotiin lukittautuminen ei häiritse, sillä hän on viettänyt jo neljä vuotta eristyksissä kotonaan. Syytä ei avata, enkä sitä aiemmista kirjoista muista. Hanne on kotona kaksin tyttärensä Idan kanssa, koska Hannen vaimo Nefis joutuu lähtemään työmatkalle. Niinpä Hanne voikin rullailla öisin pitkin tyhjiä Oslon katuja. 

Hanne Wilhelmsen päätyy tutkimaan kahta tapausta: kadonnutta käsikirjoitusta ja auton takakontista löytynyttä ruumista. Poliisin suunnalta Hannen apuna on aina yhtä surullisen hahmon ritari Henrik Holme. Parivaljakko saa uuden tuttavuuden kustannustoimittaja Ebbasta. Hanne on eläkkeellä poliisin työstä, mutta tekee itsekseen mielellään tutkimusta.

Kirjan hahmot ovat kovin eläviä. Tunteet vellovat vahvoina kunkin mielessä ja näkyvät päällepäinkin. Juoni on monimutkainen, mutta langat oikenevat loppua kohti. Kirja on vastustamaton, sitä ei raaskisi laskea käsistään. Anne Holt mykistää taitavuudellaan Hanne Wilhelmsen -kirjoissa. 

Suomentanut Outi Menna

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli

Sain uutuuskirjan arvostelukappaleen kirjailijan kysyttyä kiinnostustani. Olen lukenut Melentjeffin aiemmat kirjatkin, joiden pääosassa on rikospoliisi Paula Korhonen: Hukkuneet , Papin kosto ja Jos et valvo. Venäläinen peli ei jatka Korhos-sarjaa, vaan toivon mukaan aloittaa uuden sarjan. Sen verran vetävästi kirja kulki. Arvioitani kauemmin seuranneet tietävät, että olen arvostelukappaleita kohtaan ihan yhtä armoton kuin lainastokirjojakin, jos kirja on mielestäni huono. 

Venäläisen pelin nimi on huono. Kirjassa käy kyllä ilmi, mistä nimi on peräisin, mutta tähän maailmanaikaan se ei lisää kirjan vetovoimaa. Tuskin olisin itsekään tarttunut tähän kirjaan pyytämättä. Nimi ei miestä pahenna, eikä kyllä tätä kirjaakaan.  

Pääosassa on keskusrikospoliisissa työskentelevä Laura Kask, joka ristiriitojen takia joutuu siirtymään Tampereelle töihin. Siellä hän joutuu heti työtehtävän äärelle: poliisi on ammuttu kansallispuistossa. Tampereen krp:ia johtaa tuima Timo Lehto, jonka tiimiin kuuluvat myös Outi ja Matlock. Positiivisena jäi mieleen päähenkilön krooninen sairaus, jonka kanssa yllättäen ei tullut yhtään hankalaa tilannetta. 

Tapahtumat etenevät huikeaa vauhtia, ja välillä piipahdellaan Saksassa ja Virossa. Vaikka kuvioissa on mukana sotilastiedustelupalvelua ja suojelupoliisia, pysyy paketti selväkielisenä ja ymmärrettävänä alaa heikommin tuntevallekin. Poliisien keskinäiset jännitteet pitävät juonen kiinnostavana. 

Arvostelukappale saatu Enostone-kustannukselta. 

Arttu Tuominen: Lavastaja

Lavastaja on Delta-sarjan päätösosa. Sarjan aiemmat osat ovat Verivelka, Hyvitys, Vaiettu, Häväistyt ja Vapahtaja. Kukaan sarjassa esiintyvän tiimin poliiseista ei ole noussut muita isompaan rooliin, vaan kaikki ovat vuorollaan päässeet valokeilaan ja tulleet tutuksi: Raunela, Paloviita, Oksman, Manner ja Linda. Jokaisella on omat salaisuutensa, joita on vähitellen avattu. 

Lavastaja on juoneltaan kovin yksioikoinen. Alkuun murhat ja niiden tekotapa vaikuttavat hyvin jännittäviltä, mutta ehkä myös turhan haastavilta yhden ihmisen toteutettaviksi. Murhaaja tekee murhista eräänlaisia näyttämöitä. Hyvän juonikuvion sotkee tarinan simppeliys. Murhaajan arvaa jo hyvissä ajoin, ja muutenkin kaikki seuraa johtolankoja tarkasti. Olkoon lavastusta, mutta kerroksellisuus puuttuu tästä kokonaan. 

Sarja on pantu pakettiin helpoimman kautta. Loppu jää kuitenkin lukijan ratkaistavaksi, joten takaportti on olemassa, jos ei muuta kirjoitettavaa keksi. Näiden hahmojen pariin lukija palaisi mielellään. Sarjan haaste onkin ehkä ollut se, että henkilöhahmot ovat monikerroksisia ja kiinnostavia, mutta juoni on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kirjat kuitenkin myynevät hyvin, koska ovat juuri sopivan paksuisia ja kirjoitettu hyvällä, helposti luettavalla kielellä. 

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

Tartuin kirjaan sen saaman somehuomion takia. Aloitettuani tajusin, että kyseessä on nuorten aikuisten kirja. Valitettavasti nuorten aikuisten kirjoissa tunnutaan usein aliarvioivan lukijaa. Ensimmäiset luvut eivät tälläkään kertaa vakuuttaneet minua, mutta sitten tempauduin täysillä mukaan Konstantinin omituiseen elämään, jossa kuljettaja vie hänet aamuihin kouluun Maseratilla.

Konstantin on rikkaan perheen perillinen, joka ei sekuntiakaan ole ajattelematta asiaa. Alussa mietin, että onpa hämmentävää, sillä kaikissa muissa lukemissani kirjoissa, joiden nuori päähenkilö on huikean varakkaasta perheestä, tämä pyrkii kaikin tavoin peittelemään vaurauttaan ja unohtamaan sen. Konstantin kohtelee muita ikävästi ja leuhkii rahoillaan ja someseuraajillaan. Vähitellen käy ilmi, että Konstantin ehkä miettii asiaa niin paljon vanhempiensa kylmyyden takia. 

Kirjan luvut ovat lyhyitä, mikä varmasti ilahduttaa nuoria lukijoita. Niissä käy ilmi yksi toisensa jälkeen asioita, joista Konstantin ei tiennyt pitävänsä. Tällainen on hauska rakenne. Samalla Konstantin tutustuu uudelleen varhaislapsuutensa parhaaseen kaveriinsa Beehen. Herkullisinta kirjassa onkin nuorten suhteen vähittäinen kehitys ja sen raikas kuvaus, josta puuttuu tavanomainen samantyylisten kirjojen tunkkaisuus kokonaan. Kerrankin takakannen kuvaus pitää paikkansa: kirja on todellakin kuuma. 

Kirja tarjoaa samastumispintaa queer- ja nepsynuorille. Toki myös silmittömän rikkaille, jos sellaisia sattuu Suomessa oikeasti olemaan. Yksi korostuva teema on verkkopelaaminen, joka on Been erikoisalaa. Kirjan jälkisanoissa mainitaan kuuluisa Minecraft-pelaaja Technoblade, jonka kuolema osui kirjan kirjoittamisen aikaan. 

Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta kovasti. Lukekaa se. 

Peter James: Kuoleman koirat

Kuoleman koirat on Roy Grace -sarjan 19. osa. Tämä onkin varmaan ainoa sarja koskaan, josta olen lukenut näin monta osaa sitten lapsuusvuosien. 

Roy Grace viettää onnellista perhe-elämää Cleo-vaimonsa ja lastensa kanssa, mikä hänelle suotakoon. Edelleen kirjassa viitataan muutaman kerran entiseen Sandy-vaimoon, mutta onneksi hänet on nyt ainakin vähäksi aikaa pantu syrjään. 

Tällä kertaa teemana on koirien salakuljetus ja koiranostajien huijaaminen. Väärennetyillä papereilla myytävien koirien vuoksi joutuvat hyväuskoiset ostajat ikävään tilanteeseen, kun perheen tytär sairastuu vakavasti. 

Kirjailija ei taida olla paljon hoitanut sairaita lapsia. Kirjassa vanhemmat ovat huolissaan, kun lapsella on kuumetta 37,2 astetta. Kirjan mukaan 38 on kovan kuumeen raja. Täälläpäin alle 38 asteen lämmöt ovat vain lämpöä. 

Kirjassa poliisi käyttää paikantamiseen omituista what3words-sovellusta. Sovelluksessa koko maailma on jaettu kolme kertaa kolmen metrin ruutuihin, joille annetaan kolmen sanan koodi. Koodin avulla kuka tahansa voi löytää kartalta kyseisen paikan. Esimerkiksi Ateneumin taidemuseo löytyy koodilla kukkiva.hallita.halkoa. Nähtävästi kaikkialla ei tunneta pituus- ja leveyspiirejä. 

Juoni etenee liukkaasti ja teksti on sujuvaa, kuten aina. 

Suomentanut Robi Vuokko

Jori Reijula: Museokilvet

Museokilvet on jatkoa Lattesamuraille ja Tähtipyllylle. Hyvä, että trilogia päättyi, koska olen saanut tarpeekseni itkeskelevästä Jiipeestä. 

Jiipee saa uuden, testosteronia uhkuvan kehonrakentajaystävän Ramin. Miehet ovat samassa työpaikassa ja lähtevät yhdessä myös ulkomaanmatkalle. Koko kirja on yhtä miehuuden ylistystä ja Jiipeen vollotusta. Myönnän, että amerikanmatka meni selaamalla ohi.  

Jossain vaiheessa Jiipee on ihan liekeissa perheenlisäyksestä, mutta yllättävän vähillä maininnoilla se sittemmin sivuutetaan. 

En todellakaan ole tämän sarjan kohderyhmää. 

Jussi Adler-Olsen: Selli

Selli on Osasto Q -sarjan päätösosa. Muut sarjassa ilmestyneet kirjat ovat Vanki, Metsästäjät, Pullopostia, Tapaus 64, Poika varjoista, Vartija, Selfiet , Uhri 2117 ja Natriumkloridi. 

Sellissä istuu kukas muu kuin Carl Mørck, Osasto Q:n johtaja. Mørck on vangittu vanhoihin tapahtumiin liittyen. Voisi luulla, että kuusisataasivuinen kirja, jonka päähenkilö istuu vankilassa, olisi tylsä, mutta ehei. Mørckille tapahtuu vankilassa kaikenlaista, ja hänen ystävänsä puuhaavat vankilan ulkopuolella. 

Kirja etenee vauhdikkaasti tilanteesta toiseen, ja se on paksuuteensa nähden yllättävän nopeasti luettu. 

Osasto Q taputellaan tyylikkäästi muistojen arkistoon. Adler-Olsenilla alkaa ikää jo olla, ja hän on nähtävästi halunnut saattaa sarjan loppuun. Sääli, sillä tämä on ollut yksi parhaista sarjoista, joita olen lukenut.  

Jørn Lier Horst: Tapaus 1569

William Wisting -sarja ei näytä päättymisen merkkejä. Tapaus 1569 on sarjan 14. osa. Lukijan iloksi vihdoinkin on kaikki aiemmin suomentamattomat väliin jääneet kirjat suomennettu, ja pääsee nauttimaan uusimmista tapahtumista tarvitsematta ihmetellä, mihin joku on kadonnut tai mistä ilmestynyt. 

Tapaus 1569 luistaa yllättävän hyvin. Wisting on terävänä pikkuvaivoista huolimatta, ja toimittajatytär Linekin pysyttelee sopivasti syrjässä. Toki toinen toimittaja pyrkii tapahtumien keskiöön, se tuntuu olevan Horstin tavaramerkki. 

Wisting saa nimettömiä kirjeitä, joissa vihjaillaan vanhan tutkimuksen uudelleen avaamisesta. Tutkimuksesta ovat muutkin kiinnostuneita, ja siinä riittääkin puuhaa koko kirjan ajaksi. Wisting on oikeastaan kesälomalla, mutta se ei estä häntä alkamasta tutkimustyöhön.

Tällä kertaa oikein mikään ei ärsyttänyt, joten lukukokemus oli sangen miellyttävä. 

Jori Reijula: Tähtipylly

Lattesamurai-kirjasta tutuksi tullut Jiipee jatkaa aikuistumisyrityksiään Tähtipyllyssä. 

Kirja lienee suunnattu ruuhkavuosiaan eläville perheenisille, joiden unelmat hautautuvat arjen alle, pomo painostaa, vaimo ei ymmärrä, rahat ei riitä ja kavereilla menee paremmin. Kun ymmärsin tämän, Jiipeen androgyyni olemus ei häirinnyt niin paljoa. 

Jiipee on erityisherkkä puutarha-alan insinööri, jota on paapottu koko tähänastinen elämä, ja jatkuu vaan. Sekä vanhemmat että appivanhemmat hyysäävät avutonta ressukkaa. Appiukko hoitaa pienetkin kodin korjaushommat, isä taas syytää rahaa hankintoihin niiden järkevyyttä kyselemättä. Kun Jiipee vielä äityy mustasukkaiseksi korjausmiehelle, saa vaimo tarpeekseen. 

Jiipeen kaveripiiri muodostuu pelikavereista, sekä elävän elämän joukkuepeleistä että virtuaalipeleistä. Jiipee uppoaakin helposti pelimaailmaan ja taantuu teini-ikäisen tasolle. Toisaalta Jiipee ei osaa sanoa ei. Ei kavereiden ryyppyreissuille eikä pomon pompottelulle. Hän pyrkii miellyttämään kaikkia ja omaan nilkkaanhan se lopulta kosahtaa. Perinteinen mies nousee esiin,  kun vaimo jättää, ja kalja alkaa maistua. 

Jiipeen aseksuaalisuus tulee voimakkaaasti esiin siinä, että hän ei kertaakaan vertaile miehisiä ominaisuuksiaan kavereihinsa eikä remppamieheen edes ajatuksissaan. Tässäkään suhteessa Jiipee ei ole tyypillinen mies, vaan hän punastuu aina, kun seksistä puhutaan. Vaimo tuntuu olevan myös varsin estynyt, eli sikäli pari sopii hyvin toisilleen. Molemmat rakastavat kovasti ainokaista tytärtään, jonka syntyminen lienee eräänlainen ihme. 

Puutarhanhoidosta kiinnostuneena olisi ollut kiva kuulla tarkemmin Jiipeen puutarhavisioista. Ne tuntuvat pyörivän kovin yleisellä tasolla. Jiipee ei myöskään vapaa-aikanaan käytä sekuntiakaan intohimonsa parissa, vaikka antaakin työlleen kaiken aikansa. Sikäli jäi ihmetyttämään tämä unelmien täyttymys -ura.

Lattesamuraita lukiessani tunsin vahvasti, etten ole kohderyhmää. Tuskin olen Tähtipyllynkään kohderyhmää, mutta nyt se ei häirinnyt yhtä paljon. Sana Tähtipylly viittaa muuten Jiipeen tyttären yksisarvispehmoleluun. 

Kirja eteni sujuvasti ja oli nopeasti luettu. 

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet

Kaikki totuudet aloittaa uuden sarjan, jonka pääosassa on rikospoliisi Aksel Nevanlinna. Aksel on palannut Helsinkiin työskenneltyään viisi vuotta Interpolissa ulkomailla. Palattuaan Aksel joutuu tekemisiin entisen rakastettunsa Tamaran kanssa, joka on ammatiltaan toimittaja. Pariskunta joutuu tietysti ammattiensa takia kohtaamaan toisiaan tuon tuosta. 

Tamara ei kuitenkaan ole niinkään kiinnostunut päivän uutisista kuin kirjasta, jota on kirjoittamassa yritysjohtajasta, jolla tuntuu olevan paljon kerrottavaa. Keskeisenä henkilönä on myöskin nuori Linnea, joka on kokenut elämässään kovia. 

Tapahtumat alkavat nuoren miehen surman tutkimisella. Tamaran avulla poliisi saa tietää kytköksestä pedofiilien toimintaan. 

Kirjan aihe on inhottava, mutta sillä ei mässäillä. Tuomola ei paljastele yksityiskohtia. Henkilöt ovat kiinnostavia ja heissä on syvyyttä. Kirja etenee vauhdikkaasti, eikä lukemista malttaisi lopettaa. Kirjan loppu on lähes liikuttava. 

Stacy Willingham: Välähdys pimeässä

Tyttären kirjastolaina, jota hän tarjosi minullekin luettavaksi. Valitettavasti en ihastunut tähän kirjaan. 

Päähenkilönä on psykologi Chloe Davis, jonka isä on tuomittu vankilaan teinityttöjen murhaajana. Tapahtuneesta on jo 20 vuotta, mutta muistot seuraavat Chloeta yhä päivittäin. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Chloen tuleva aviomies Daniel, Chloen hoitokodissa elävä äiti sekä syrjäytynyt veli Cooper. Henkilöitä on vähänlaisesti, mikä ei välttämättä ole hyvä juttu. 

Yllättäen teinityttöjä alkaa taas katoilla Chloen uudessa kotikaupungissa. Jopa hänen tuntemansa tyttö katoaa, ja löytyy myöhemmin kuolleena. Tyttöjen murhiin liittyy yksityiskohtia, joita oli myös aiemmissa murhissa, ja joita ei kerrottu medialle. Tästäpä onkin jo helppo päätellä, mistä syyllinen löytyy. 

En sitten viitsinyt lukea kirjaa loppuun, koska se on ärsyttävän junnaavasti kirjoitettu. Chloe ei ole päässyt elämässään eteenpäin kuin ulkoisesti. Ajatuksissaan hän märehtii koko ajan menneitä, mikä on tietysti olennaista juonelle. 

Suomentanut Einari Aaltonen

Richard Coles: Murha seurakunnassa

Murha seurakunnassa on jatkoa sarjalle, jonka aloitti Murha ennen iltahartautta. Pidin sarjan edellisestä osasta sen uskonnollispainotteisuudesta huolimatta, ja vaikka koin henkilögallerian turhan suureksi ja vaikeasti muistettavaksi. 

Tällä kertaa en antanut tuntemattomien, kirkollisten termien haitata lukemistani, vaan ohitin ne sujuvasti. Henkilöt muistin paremmin kuin viimeksi, eli ehkä jotain oli jäänyt mieleen. Pidän tällaisesta brittiläisestä kartano- ja pappilateemaisesta kirjallisuudesta. 

Kirkkoherra Daniel Clement asustaa vanhan äitinsä Audreyn kanssa pappilassa ja johtaa sieltä seurakuntaansa varmalla kädellä. Naapuriseurakunta on liitetty Danielin seurakuntaan, ja sinne tulee uusi pappi, Chris Biddle perheineen. Danielin ja Chrisin ajatukset Jumalan palvelemisesta eivät mene aivan yksiin, ja yhteistyö on takkuisaa.  

Tapahtuu tietenkin taas murha, joka on harvinaisen ikävä. Tapausta selvittää poliisi Neil Vanloo, jonka kanssa Daniel on ystävystynyt. Danielin rakkauselämän hidas herääminen on kiinnostavaa seurattavaa. 

Kaikesta kirkollisuudesta huolimatta kirja oli nopeasti luettu ja loppua kohti suorastaan ahmittava. 

Suomentanut Robi Vuokko ja Riina Vuokko

Lisa Jewell: Mikään tästä ei ole totta

Olen lukenut paljon kehuja tästä kirjasta. Se lähteekin käyntiin hyvin vetävästi. Alix ja Josie tapaavat sattumalta samassa ravintolassa, jossa kumpikin on viettämässä 45-vuotissyntymäpäiväänsä. 

Alix tekee suosittuja podcasteja menestyneistä naisista. Hänellä on kaksi lasta ja onnellinen avioliitto. Josiella on vanheneva aviomies ja tylsä työ. Heillä ei ole mitään yhteistä, paitsi syntymäpäivä. Alix keksii alkaa tehdä podcastia syntymäpäiväkaimoista. 

Kirjan imu pysyy hyvin yllä, kun podcastia tehdessä paljastuu yhä kummallisempia asioita. On pakko lukea eteenpäin, jotta näkee, mitä seuraavaksi tapahtuu. Valitettavasti oma mielikuvitukseni on parempi kuin Jewellin, ja lopputulema jääkin aika latteaksi. Loppua kohden myös tapahtumat etenevät loikkien. Tunteista ei puhuta enää niin paljon kuin alkupuolella, vaikka ikäviä asioita tapahtuu. 

Alixin hahmo jää loppujen lopuksi aika ohueksi. Hänellä ei ole mielessään kuin podcast. Hän on myös aika selkärangaton ja ehkäpä siitä johtuukin kaikki, mitä tapahtui.

Suomentanut Karoliina Timonen

Johanna Tuomola: Oikeuden varjo 2

Oikeuden varjo 2 on jatkoa Oikeuden varjo ykköselle, kuten arvata saattaa. Tapahtumien keskipisteessä on jälleen ortopedi Sami Heikura. 

Tällä kertaa Lohjalla pyörii yllättävän paljon paperittomia tummaihoisia, jotka ovat päätyneet Suomeen ihmiskaupan uhreina. Sami saa asiakkaakseen pari heistä, ja alkaa selvittää yhden loukkaantuneen miehen kohtaloa rikosylikonstaapeli Noora Nurkan kanssa. 

Samilla on uusi naisystävä Suvi, jolla on Samin tyttären Inkan ikäinen poika. Inka ja Nicke tutustuvat toisiinsa ja ystävystyvät. Tapahtumat lähtevät kehittymään vauhdikkaasti, ja pian nuoretkin ovat vaarassa. 

Kirjassa liikutaan monessa maassa ja tapahtumat ovat monikerroksisia. Silti pakka pysyy hyvin kasassa ja langanpäät sidotaan loppuun mennessä. Tuomolan kirjoitustaito kehittyy kirja kirjalta hämmästyttävästi. 

Sofia Tawast & Riikka Leinonen: Suuri valhe vammaisuudesta

Eräänlainen tietokirja vammaisuudesta sisältää omakohtaisia kokemuksia vammaisuudesta sekä paljon informaatiota siitä, miten vamma on vain yksi ihmisen ominaisuus eikä määritä ihmistä sen enempää kuin hiusten pituus. Kirja oli alun perin tyttärelläni kirjastolainassa, mutta sain sen vilkaistavaksi. Luin sen lähes yhdellä istumalla. Myönnettäköön, että ihan kaikkea en lukenut sanasta sanaan. Kirja sisältää paljon ainakin minulle entuudestaan tuttua informaatiota. 

Sofia Tawastilla on kehitysvammainen tytär, jonka kautta hän on joutunut perehtymään vammaisuuteen ja siihen liittyviin käytännön asioihin, kuten Kelan tukien hakemiseen tai lapsen kaverisuhteiden vaalimiseen. Riikka Leinosella on cp-vamma, joka aiheuttaa omat arjen haasteensa. Molemmat naiset ovat omalla tavallaan yhteiskunnallisia vaikuttajia. Tawast on toimittaja, Leinonen perehtynyt yhteiskunnallisiin asioihin. 

Valitettavasti siihen, miten suhtaudun kirjaan, vaikuttaa vahvasti heti alkulehdillä ilmenevä Tawastin kuplassa eläminen. Tuntuu uskomattomalta, että joku on voinut elää elämänsä tuntematta yhtään vammaista ihmistä, jos kahvilan vammainen tarjoilijakin saa hänet käyttäytymään luonnottomasti. Toki silloin vammaisen lapsen syntyminen perheeseen on isompi kriisi kuin jonkun toisen kohdalla, joka tuntee muitakin vammaisia ihmisiä. Kun eri tavalla vammaisia on omassa lähipiirissä, osaa sellaiseen suhtautua luontevasti. Kirjassa Tawastin posket punehtuvat pitkin matkaa milloin mistäkin syystä. Sellainenkin tulee mieleen, että yrittääkö hän itseään pienentämällä tuoda esiin sitä, että vammaisuuteen suhtautuminen ei ole kaikille helppoa. Toisaalta oman ymmärtämättömyyden ja heikkouden myöntäminen asettaa kirjoittajan samalle tasolle sellaisen lukijan kanssa, jolle asiat ovat uusia.

Leinonen perehdyttää lukijan kirjassa esteettömyyteen ja etenkin siihen, miten paljon sillä saralla on vielä tehtävänä. Myös esteettömistä tilaisuuksista tiedottaminen on vielä lapsenkengissä. 

Kirja tarjoaa paljon lukuvinkkejä ja vinkkejä vammaisaktivistien sometileistä. Mielenkiintoisia ovat myös elävän elämän tapausesimerkit. Tietokirjaksi kirja on helposti lähestyttävä ja luettava. Jokaisen luvun lopussa on myös selkokielinen osio. Kirjan lopussa on laaja lähdeluettelo. 

Taina Niemi: Ämpärikesä

Ämpärikesä kertoo muutaman nuoren eli Artun, Saanan, Samun, Jeren ja Matildan näkökulmista yhdeksännen luokan päättäjäispäivästä ja sen jälkeisistä päivistä. Näihin muutamaan päivään sisältyy paljon tunteita ja roolit järkkyvät heti koulun ovien sulkeuduttua. 

Jokaisella nuorella on omat haasteensa, vaikka muille vedetäänkin roolia ja peitellään ikäviä juttuja tai salaisuuksia. Ohueen kirjaan on saatu mahtumaan paljon tarinoita. Näiden nuorten elämää olisi mielellään seurannut pidempäänkin. Niemen kerronta on raikasta ja nuorekasta, mutta siinä ei ole liikaa yritystä asettua nuorten tasolle. 

Kirjan tärkeä sanoma on, että jokainen tarvitsee jonkun, joka kuuntelee ja ymmärtää. Tai edes kuuntelee. Pidin tästä kirjasta ja olisin toivonut sen olevan pidempi. Toki nuortenkirjaksi se on optimaalisen mittainen, ehkä joku nuori jopa jaksaa lukea sen. Kirja sopisi myös hyvin luettavaksi nuorten kanssa työskenteleville muistuttamaan siitä, että kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää.