Kale Puonti: Joni

Joni on Pasilan Myrkky -sarjan kuudes osa. Kirjan nimihenkilö onkin tällä kertaa sangen yllättävä. 

Kahden huumeita välittävän jengin pomot ammutaan peräjälkeen. Kaartamon tiimi on kovilla rikoksia selvittäessään, koska niin albaanit kuin somalitkin käyvät kuumina. Tapahtumat äityvät niin vakaviksi, että Pasilan poliisiasemakin joutuu attentaatin kohteeksi. 

Tiimin vastarannankiiski Pesonen on oikein elementissään tässä kirjassa, tosin hänkin äkistelee vain esimiesten suuntaan. Kaartamon tiimi on siitä mukava, että kaikki tulevat toimeen keskenään, eikä poliisikirjoille tyypillistä kateutta ja selän takana juonimista esiinny. 

Tämä sarja on kyllä valloittanut sydämeni ja odotan aina innolla seuraavaa osaa. 

Milka Hakkarainen: Vieno Helzeniuksen täytyy kuolla

Hakkarainen kirjoittaa Ruotsissa asuvien suomalaisten elämästä ja ongelmista. Häneltä on aiemmin ilmestynyt teokset Ei verta rantaa rakkaampaa, Maa kauhein isien sekä Hiidenjumi. 

Vieno Helzeniuksen täytyy kuolla on tarina Ruotsiin miesystävänsä kanssa muuttaneesta Ilonasta, joka ei juuri ruotsia osaa. Poikaystävä on kaksikielinen, joten hän viihtyy naapurimaassakin. Ilona on löytänyt työpaikan hemtjänstistä eli vanhusten kotihoitopalvelusta. Ilona ja muutama muu suomea taitava on palkattu erityisesti ruotsinsuomalaisten vanhusten takia. 

Ilona ei erityisemmin viihdy työssään, koska aikataulut ovat kireät ja työkaveritkaan eivät tunnu kovin mukavilta. Vanhuksille hän on kuitenkin tärkeä ja kokeekin työnsä merkitykselliseksi, kunnes alkaa tapahtua ikäviä. Ilona sattuu aina juuri sopivasti paikalle, kun vanhuksia kuolee. 

Poikaystävästäkään ei iloa ole, koska suhde väljähtyy omia aikojaan. Lopulta Ilona tekee ratkaisevia päätöksiä. 

Tarina ei ole kovin sykähdyttävä, mutta tarjoaa pientä, kutkuttavaa jännitystä. Ja onhan se hyvää kuvausta ruotsinsuomalaisten suppeasta elämänpiiristä, kun kielitaitoa ei ole eikä sitä huvita hankkia. Tuntuu aika hassulta, että ihminen on valmis muuttamaan vieraaseen maahan, muttei halua oppia sen kieltä. Kirja ei myöskään anna kovin hyvää kuvaa naapurimaan vanhustenhoidosta, kun kuka tahansa kouluttamaton ihminen kelpaa hoitorinkiin. 

Freida McFadden: Kotiapulaisen salaisuus

En ole aivan varma, onko  Kotiapulaisen salaisuus jatkoa McFaddenin kirjalle Kotiapulainen. Olen lukenut McFaddenilta myös kirjan Eristysvanki, joka ei ollut yhtä hyvä kuin Kotiapulainen. Kotiapulainenkaan ei ollut kovin erikoinen lajityyppinsä edustaja, joten en oikein itsekään ymmärrä, miksi edes tartuin tähän uusimpaan McFaddeniin. 

Kotiapulaisen salaisuuden päähenkilönä on samanniminen kotiapulainen Millie kuin aiemmassa sarjan kirjassa. Aiemman kirjan tapahtumiin ei ymmärtääkseni viitata millään tavalla, joten juuri siitä en ole varma, onko kyseessä sama Millie. Aiemman kirjan tapahtumat ovat jo haihtuneet mielestäni. 

Joka tapauksessa Millie on kotiapulainen, jonka on vaikea saada työtä. En ihan ymmärrä, miksei hän vaihda alaa. Kotiapulaisen ei luulisi olevan mikään unelma-ammatti. En ihan ymmärrä sitäkään, mikä kotiapulaisen salaisuus on. Kirjassa tarjotaan kaksikin vaihtoehtoa, mutta ainakaan lukijalle ne eivät jää salaisuuksiksi. Juoni on kovin ilmeinen tälläkin kertaa. 

Kun Millie palkataan Douglasin ja Wendyn pieneen perheeseen, jossa tapahtuu ikäviä asioita, on juonenkulku ilmeinen. Koska juoneen tarvitaan yllättävä käänne, on sekin ennalta arvattavissa. Kirja ei tarjoa lukijalle oikeastaan yhtään mitään. 

Heti kirjan alussa on virhe: 9-vuotias tytär on seuraavalla sivulla leikkikehässä. Oikea ikä lienee 9 kuukautta. 

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Martin Österdahl: Uudenvuodenjuhlat

Uudenvuodenjuhlat on ensimmäinen Martin Österdahlilta lukemani teos, vaikka niitä näkyy suomennetun kolme ennen tätäkin. Kirja on trilleri, jossa tapahtumien kulusta huolimatta poliisit jäävät nimettömiksi ohikulkijoiksi, jotka vain vilahtavat paikalla pari kertaa. Tapahtumista kerrotaan paikallaolijoiden näkökulmasta. 

17-vuotiaan Ebban vanhemmat Lisa ja Mikael ovat kutsuneet Ebban poikaystävän Marlonin vanhempineen uudenvuodenaattoa juhlimaan. Juhlat ovat tyypilliset tukholmalaisen paremman väen kekkerit monine ruokalajeineen ja ylellisine asumuksineen.  Käy ilmi, että Marlonin vanhemmat Camilla ja Sören ovatkin Lisan ja Mikaelin vanhoja tuttuja kaukaa menneisyydestä. Tunnelma muuttuu oitis kireäksi. 

Kaikenlaista muutakin käy ilmi, ja juonen kulku on helposti ennalta arvattavissa. Kirja on kuitenkin kirjoitettu mukaansa tempaavasti, ja sen lukeminen etenee nopeasti. 

Knoppitietona etuliepeessä mainitaan, että Martin Österdahl on tullut tutuksi myös Euroviisujen johtajana. 

Suomentanut Jonja Rajala

Yrsa Sigurđardóttir: Näen sinut

Näen sinut aloittaa uuden Musta jää -sarjan, jonka keskeisissä rooleissa ovat islantilaiset poliisi Týr, hänen kollegansa Karó ja oikeuslääkäri Iðunn. Týr on syntynyt Islannissa, mutta hänen vanhempiensa kuoltua täti oli adoptoinut pojan ja he muuttivat Ruotsiin, mistä Týr sitten aikuisena palasi Islantiin. Karó on niin ikään syntynyt Islannissa, mutta tummaihoisena joutuu kohdelluksi ulkomaalaisena sisäänpäin kääntyvässä Islannissa.

Kirja kertoo rikkaasta perheestä, joka palkkaa nuoren naisen kotiapulaisekseen syrjäseudulle. Tarinaa kerrotaan niin poliisin kuin perheen kotiapulaisen näkökulmasta. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi kaksi tytärtä. Kotiapulaisen tehtäviin kuuluu ruuanlaittoa, lasten opettamista, eläinten hoitamista sun muuta. 

Näen sinut on huikean hyvä, ja jännitys säilyy loppuun saakka. Myös keskeisissä henkilöissä on mielenkiintoisia sävyjä, joissa riittää pohdittavaa. Sanon näin ympäripyöreästi, etten paljasta juonesta liikoja. Iðunnin elämästä ei vielä paljasteta juuri mitään. Yksi juonenkäänteistä jää jännittävään koukkuun, josta tarina jatkunee ensi kerralla.

Yksi sivujuoni, joka ei ole mitenkään merkittävässä roolissa, tuntui kovin tutulta. Se onkin äskettäin tullut tutuksi Satu Rämön Jakobissa. Jakobin ansiosta hoksasin heti, mistä on kyse. Tällaisina hetkinä on aina aivan voittajafiilis. 

Silmään särähti, kun surfailu oli kirjoitettu yhdellä äffällä. Yleensähän se lainasanana kirjoitetaan kahdella. Kirjan alussa oli myös pientä hapuilua siinä, kauanko perhe oli asunut talossaan. Naapuri oli tuntenut heidät reilun vuoden, seuraavalla sivulla reilut kaksi vuotta. 

Suomentanut Tuula Tuuva-Hietala

Cara Hunter: Kaivattu kuolema

Kaivattu kuolema on kuudes kirja rikoskomisario Adam Fawleysta kertovassa sarjassa. Kirja on myös paras sarjan tähänastisista kirjoista. Edellinen (Koko totuus) oli mielestäni niin kehno, että harkitsin jo tämän lukematta jättämistä. Onneksi kuitenkin päätin antaa Fawleylle vielä mahdollisuuden. Kirjoilla on eri suomentaja, ja mietin, voisiko tästäkin johtua erot kirjojen tasossa. 

Rikoskomisario Fawleyn elämässä kaikki on kohdallaan. Pitkällinen tulehdustila avioliitossa on takana, ja perheessä on uusi vauva. Fawleyn poikahan teki itsemurhan kymmenvuotiaana, mikä on varsin järkyttävää. Siihen nähden Fawley on varsin vähän pohtinut, mikä meni pieleen. Nyt elämä kuitenkin hymyilee. 

Työpaikallakin asiat ovat mallillaan: tiimissä on hyviä poliiseja, ja Fawleyhin kohdistuneet syytökset ovat taakse jäänyttä elämää. Tiimi saa selvitettäväkseen mielenkiintoisen tapauksen, jossa yllättävät käänteet seuraavat toisiaan yhä uudelleen. Nainen istuu vankilassa syytettynä vastasyntyneen vauvansa murhaamisesta, mutta asiat kääntyvät päälaelleen yhä uudelleen. 

Kirjassa on edelleen erilaisilla fonteilla painettuja lukuja, riippuen siitä, kenen äänellä puhutaan. On Fawleyn päiväkirjamerkintöjen tyyppisiä lukuja, jotka ovat hieman vaivaannuttavia. On lehtileikkeitä, kirjeitä ja tv-ohjelman aukikirjoittamista. Onneksi on myös tavanomaista leipätekstiä. Tällä kertaa erilaiset luvut eivät häiritse niin paljon kuin yleensä. Ehkä se johtuu kiinnostavasta juonesta. 

Suomentanut Enni Vanhatapio

Richard Osman: Viimeinen pirulainen

Viimeinen pirulainen on jo neljäs osa Osmanin Torstain murhakerho -sarjassa. Sarjan aiemmat osat ovat Torstain murhakerho, Mies joka kuoli kahdesti ja Hutiluoti.

Coopers Chasen seniorikylässä asuvat Elizabeth, Joyce, Ron ja Ibrahim keksivät Torstain murhakerhon, jotta eivät pitkästyisi kuoliaaksi. Leikkinä alkanut kerho on sittemmin ratkaissut jo monta kinkkistä rikostapausta. Poliisit Chris ja Donna tekevät usein vastentahtoista yhteistyötä murhakerhon kanssa, murhakerholaisilla kun on tapana tunkea nokkansa joka asiaan. Porukkaan on sittemmin liittynyt myös hieman hämäräperäinen Bogdan, joka seurustelee Donnan kanssa. Chris puolestaan seurustelee Donnan äidin kanssa. 

Tällä kertaa murhakerho päätyy etsimään kadonnutta heroiinilastia, jonka perässä on myös muutama rikollinen. Niinpä päitä putoilee tiuhaan tahtiin. Samaan aikaan Elizabethilla on vaikeita päätöksiä tehtävänä, kun hänen puolisonsa Stephenin dementia syvenee.  

Kirjan vanhukset ovat aivan hulvattoman hauskoja ja omasta mielestään myös syyntakeettomia. Sarja on sangen viihdyttävää luettavaa. 

Kirjan loppukiitoksissa Osman paljastaa aloittavansa uuden dekkarisarjan. Hän lupaa jatkoa myös murhakerholle. 

Suomentanut Antti Saarilahti

Aino Leppänen: Odottamattomin terkuin ope

Odottamattomin terkuin ope on jatkoa kirjoille Terkuin ope ja Tujuin terkuin ope. Sarjan kirjat ovat olleet varsin pidettyjä, mutta minua niissä on hiertänyt jokin. Päähenkilö Aisku on yksinhuoltajaäiti ja lukion äidinkielenopettaja. Lukiessani mietin, mikä Aiskussa mättää, ja päädyin siihen, että Aisku nyt vain on sellainen ihminen, josta todellisessa elämässä en pitäisi. Koska olen itsekin koulutukseltani äidinkielenopettaja, vaikken sellaista työtä nyt tee, tunnen kuitenkin hitusen hengenheimolaisuutta Aiskun kanssa. 

Kirja on suoraviivainen kertomus yhdestä lukuvuodesta, joten se on nopeasti luettu. Tapahtumista kerrotaan Aiskun näkökulmasta, jolloin muut henkilöt jäävät ohuehkoiksi. Aiskun miesystävä Elmon ajatuksia ei juuri avata. Minua häiritsee se, miten Aisku toistuvasti yhä uudelleen huokailee miehensä upeaa kroppaa. Toivottavasti hän näkee Elmossa jotain muutakin. 

Aiskun toiminta joissakin asioissa jää myös mietityttämään. Aisku tukee ihanasti oppilasta, jolla on vaikeaa. Tosielämässä olisi kuitenkin tärkeää ottaa yhteyttä myös oppilaan huoltajaan ja varmistaa, että heilläkin on tieto tilanteesta. Samoin Aiskun tyttären jäädessä kiinni eräästä jutusta, jota en nyt viitsi paljastaa, hämmästyttää se, ettei Aisku ole kavereiden vanhempiin yhteydessä. 

Yksi kirjan kohtaus on viimeaikaisten Vantaan tapahtumien valossa pelottava. Senkin käsittelyn Aisku jättää vähän puolitiehen.

Toki Aisku on fiktiivinen henkilö, mutta paljon turhempiakin asioita hänen elämäänsä mahtuu. Aisku on yhtä pinnallinen ja itsekeskeinen kuin aiemmissa kirjoissakin. Yleisvaikutelma Aiskun vuodesta jäi latteaksi. Loppu sentään on sangen liikuttava. 

Kirjassa on kaksi yhdyssanavirhettä. Mitähän Aisku niistä sanoisi?

Annika Eronen: Älä unohda, Maret: rikosromaani

Älä unohda, Maret on jo viides rikoskomisario Hannu Savolaisen tähdittämä poliisiromaani. Savolainen on rauhallinen hämäläinen, asuuhan hän Hämeenlinnassa avovaimonsa Lauran kanssa. 

Vaikka kirja ei paksuudella ole pilattu, ehtii siinä tapahtua monenmoista. Savolainen joutuu ottamaan hoitokoiran, jolla on luonnetta liikaakin. Savolaisen kollega Siru Hakala on joutunut työssä vaaratilanteeseen ja oireilee sitä. Tiimin työskentely pyörii rappusissa pudonneen naisen kuoleman selvittelyssä. Vainaja osoittautuu kaikkea muuta kuin mukavaksi ihmiseksi. Samassa hötäkässä selviää naapurustosta muitakin asioita. 

Olen alkanut viihtyä Savolaisen tiimin ja perheen parissa oikein hyvin. Toivottavasti sarja jatkuu. 

Kim Faber & Janni Pedersen: Talven maa

Tanskalaisen journalistipariskunnan esikoisteos on aikamoinen tiiliskivi. Kuten usein kahden kirjoittajan aikaansaannoksissa, tässäkin olisi ollut varaa tiivistää. Kirja on Junckerin ja Kristiansenin tutkimuksia -sarjan ensimmäinen osa. 

Kirjan nimikkohenkilöt, kööpenhaminalainen rikostutkija Signe Kristinsen ja hänen entinen, kotiseudulleen pikkukylään muuttanut kollegansa, Junckeriksi kutsuttu Martin Junckersen vetävät vahvasti kirjan läpi. Henkilöihin on panostettu, ja heissä on syvyyttä. Heillä on kaikenlaisia henkilökohtaisia ongelmia, joita heillä ei ole pahemmin aikaa jäädä miettimään, vaikka se olisikin tarpeen. 

Kirjassa on nimittäin iänikuinen terroristiteema, ja poliisit pysyvät kiireisinä pommi-iskun jälkeen. Pommin lisäksi on pakolaiskeskuksen tuhopolttoa ja pari muuta ruumista. Lähi-idän tapahtumia ennen ja nyt puidaan huolella ja moneen kertaan, samoin terroristijärjestöjä, joista valitettavasti en osaa sanoa, onko kaikkia oikeasti olemassa. Nämä osuudet olivat epäkiinnostavimmat, ja niissä olisi ollut karsimisen varaa. 

Epäjohdonmukaisuuksia on jonkun verran. Esimerkiksi henkilön silmistä näkyy kuvassa kauhu, mutta kuitenkin hänellä onkin side silmillään. Teksti on myös epätasaista. Paikoin juoni kulkee jouhevasti ja lukeminen etenee hyvin, paikoin taas tulee kasapäin nippelitietoa, johon ei jaksa keskittyä. Kirjassa erottuu liian selvästi kirjoittajan vaihtuminen. 

Kirjan loppu on aika erikoinen, ja saakin suunnittelemaan sarjan seuraavan osan lukemista. 

Suomentanut Jaana Palanterä