perjantai 31. heinäkuuta 2020

Émile Zola: Nana

Myönnettäköön, että nyt ovat viimeiset ja hankalimmat kohdat Helmet-lukuhaasteesta täytettävänä. Varsinaista keräilyerää. Nämä ovat niitä kohtia, joita ei onnistu täyttämään niillä kirjoilla, joita yleensä luen. Koska kuitenkin haluan saada haasteen täyteen, pyin nämä kirjat läpi. Olen asettanut ehdoksi haasteen täyttämiselle, että saman kirjan saa laittaa aina vain yhteen kohtaan.

Kirjallisuuden opintoja suorittaessani lukemistoon kuului Zolan Ansa, josta vaikutuin syvästi. Ansa on hyvin realistinen kertomus Pariisin köyhälistön elämästä kurjuudessa. Pesulakohtaukset ovat hyvin elävästi kerrottuja. Valitettavasti Nana ei mielestäni yllä samalle tasolle.

Nanan alkuperäisteos on ilmestynyt ensi kerran 1880. Kirja sijoittuu teatterimaailmaan, joka ei minua järin kiinnosta. Nana on nuori prostituoitu ja näyttelijätär, jota kaikki miehet enemmän tai vähemmän himoitsevat. Nana jakelee avujaan kelle milloinkin haluaa.

Kirjassa on valtavasti henkilöitä, ja kaikki pyrkivät hyötymään toisistaan. Kaikki keskinäiset suhteet, jopa avioliitot, perustuvat siihen, että henkilö yrittää hyötyä vastapuolesta jotenkin. Suhteet ovat hyvin avoimia ja käymistilassa, kun aina etsitään parempaa saalista. Ainoastaan Nanan ja nuoren Georgesin suhde saattaa olla jopa aitoa rakkautta. Toki Nana senkin aikana antautuu myös muille.

Kirjan kuvaus on hyvin elävää, ja teatterin hälyn ja ihmisten äänet pystyy melkein kuulemaan.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26: kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å. Ä tai Ö.



John Steinbeck: Helmi

Tällaisen Gutenbergin aikalaisen on vaikea löytää luettavaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan 1: kirja on vanhempi kuin sinä.

Lapsuuteni mummolan hyllyssä oli vain muutamia kirjoja. Helmi oli yksi niistä. Armottomana lukutoukkana luin kaiken, minkä käsiini sain, eli tietysti myös Helmen. Siitä jäi pysyvä muistijälki vuosikymmeniksi. Muutama vuosi sitten, selatessani nettiantikvariaatin sivuja, hoksasin etsiä sieltä Helmen samanlaista painosta kuin aikoinaan mummolassa. Sellainen löytyikin, ja tilasin sen. Siitä asti kirja on hyllyssäni odotellut, että lukisin sen jonakin päivänä uudelleen. Jo pelkästään kirjan omistaminen tuottaa suurta tyydytystä, niin kaunis aikansa kuva se on.

Tämän lukuhaasteen myötä tartuin vihdoin Helmeen ja huomasin, että paljon oli unohtunut. Muistin vain sen, että köyhä kalastaja löytää upean helmen, maalailee itselleen ja lapselleen ruusuista tulevaisuutta, mutta helmi tuokin tullessaan pelkkää pahaa. Lyhyesti sanottuna kirjan teema voisi olla: raha ei tuo onnea.

Köyhä meksikolaiskalastaja Kino elelee vaimonsa Juanan ja pikku poikansa Coyotiton kanssa suhteellisen tyytyväistä, joskin vaatimatonta elämää. Eräänä päivänä skorpioni pistää pienokaista, ja elämän raadollisuus paljastuu: kaupungin vauras lääkäri ei halua auttaa varatonta intiaania. Niin ikävältä kuin se tuntuukin, ei intiaanien asema ole vuosien saatossa parantunut lainkaan, kuten ei muidenkaan alkuperäiskansojen.

Kouluja käymätön Kino ei tiedä muuta keinoa hankkia lääkäriin tarvittavat rahat kuin sukeltaa helmiä meren pohjasta. Kino löytääkin kaikkien aikojen helmen, Maailmojen helmen. Koko kylä iloitsee hänen kanssaan. Kino näkee jo poikansa käymässä koulua siisteissä vaatteissa. Hän näkee itsensä ja vaimonsa uusissa vaatteissa kirkkohäissä. Nämä ovat saavuttamattomia asioita köyhälle intiaanille.

Suuri ja kaunis helmi herättää kuitenkin mielitekoja muissakin kyläläisissä, ja se yritetäänkin ryöstää Kinon risumajasta. Loppujen lopuksi, aiheutettuaan surua ja ikävyyksiä, Kino päätyy heittämään helmen takaisin sinne mistä se on tullutkin, meren syvyyksiin.

Kirjan kauneinta antia on Steinbeckin luonnon ja maiseman kuvailu. Steinbeck ei syyttä ole kirjallisuuden nobelisti. Hän kuvailee Kinon kouluttamattomuutta ja intiaanien kulttuurisia piirteitä hienosti henkilöiden kuulemien päänsisäisten laulujen kautta.





torstai 30. heinäkuuta 2020

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Erikoinen romaani lähiöelämästä. Kirja voisi olla Hesarin Kuukausiliitteen dokumenttiartikkeli jostakin suomalaisesta lähiöstä, jonka asukkaista vain harva on onnellinen. On huumeita, prostituutiota, alkoholismia, työttömyyttä, väkivaltaa, hajonneita perheitä ja syrjäytyviä nuoria.

Kerrostalo on raaka kirja, koska se tuo huono-osaisimmat lähelle. Alussa tuntuu, että eihän tällaista jaksa lukea, kun ei kenellekään tapahdu mitään kivaa. Henkilöt ovat kuitenkin kiinnostavia ja on pakko lukea eteenpäin nähdäkseen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirjassa onkin paljon henkilöitä, joista osalla on hyvin samantapaiset nimet, ja ne tuppasivat menemään minulla sekaisin. Nuorilla naisilla on tietysti lähiönimet.

Kirjan sivujuoni liittyy kerrostalojen vaihtuviin omistussuhteisiin ja isoveli valvoo -tyyliseen toimintaan. On kameroita ja sähkölukkoja, ja koko alue aidataan. Portitkin ovat lukossa. Vain asukkailla on avaimet. Alueen liepeillä on monien lähiöiden tapaan asunnottomien parakkikylä.

Kirjassa ei ole varsinaista juonta, vaan se on enemmänkin pätkä lähiöasukkaiden elämästä. Kuisma on osannut kiehtovalla tavalla kuvata tätä ankeaa elämää. Lukijalle tuleekin ahdistunut olo, koska hyvin todenmukainen kuvaus muistuttaa siitä, että tällaisia lähiöitä asukkaineen on oikeastikin olemassa.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 50: kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Taisin googletella henkilökunnan suosituksia, ja sieltä löysin tämän kirjan, jonka olin muutenkin ajatellut lukea.




tiistai 28. heinäkuuta 2020

Lisa Jewell: Löysin sinut

Näitä tusinanimisiä kirjoja taas, joiden nimi ei jää mieleen. Löysin sinut -kirjassa on hyvin perinteinen asetelma muistinmenetyksineen, menneisyyden traumoineen, psykopaatteineen ja yksinhuoltajineen. Kirjailijalla on kuitenkin hyvä ote, eikä lukija pitkästy.

Kuten Jewellin aiemmassa kirjassakin, tässäkin kaikki palikat annetaan heti lukijalle. Niiden asetteleminen vie kuitenkin aikansa, ja aiemmat tapahtumat selviävät vähitellen. Vaikka tarina on kliseinen ja loppu yllätyksetön, on kirja viihdyttävä. Kirja seilaa psykologisen trillerin ja rakkausromaanin välimaastossa.





maanantai 27. heinäkuuta 2020

Kristin Hannah: Sisarten kesken

Intensiivisen sarjamurhaajakirjan jälkeen on oikein passelia lukea hempeää rakkaushömppää. Sisarten kesken on suomennettu jo 2005, siitä on nyt vain otettu uusintapainos.

Kirja kertoo siskoksista Meghannista ja Clairesta, jotka ovat erkaantuneet toisistaan nuoruusiässä. Keski-ikäisinä molempia painaa edelleen menneisyyden tapahtumat ja kumpikin haluaisi selvittää välit toisen kanssa.

Tämän kummempaa juonikaaviota ei tarvita, kun kirjoittajalla on kertomisen lahja. Tarina muotoutuu hyvin otteessaan pitäväksi, eikä kirjaa malta laskea käsistään. Tietysti tarvitaan vähän draamaa, jotta saadaan aikaiseksi kunnon nyyhkytarina. Sitä lukiessa ei yksikään silmä jää kuivaksi. Ja suurin kaikista on rakkaus.


sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Stefan Ahnhem: X tapaa kuolla

Niin epäreilua, että saan kauden parhaan kirjan käsiini samaan aikaan, kun mustikkasesonki alkaa. Ahnhemin uusimman voisi lukea yhdellä istumalla, niin jännittävä ja hyvä se on. Toisaalta on ehkä hyvä pitää välillä vähän hengähdystaukoa ja miettiä uusimpia käänteitä rauhassa.

X tapaa kuolla on aivan mielettömän hyvä kirja! Se sitoo yhteen kaikki aiempien kirjojen tapahtumat ja johdattelee murhaajien jäljille. Ahnhem kirjoittaa sujuvasti ja pitää langat tiukasti käsissään. Kirjassa tapahtuu koko ajan niin paljon kaikkea, että väkisinkin hengästyy. Koko ajan joku on pinteessä ja hengenvaarassa ja on ihan pakko kurkistaa eteenpäin, miten käy.

Kirjassa ollaan Etelä-Ruotsissa ja keskeisenä henkilönä on rikospoliisi Fabian Risk. Riskin poika on tanskalaisessa vankilassa, joten Risk piipahtelee salmen toisella puolella tuon tuosta töidensä lomassa.

Pisteet Ahnhemille myös kirjan alussa olevasta lyhyestä briiffausluvusta. Näin muistuu tärkeimmät mieleen, eikä tekstissä tarvitse selittää niin paljon.




perjantai 24. heinäkuuta 2020

Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa

Pidin Backmanin kirjoista Mies joka rakasti järjestystä ja Britt-Marie kävi täällä. Sen sijaan Kiekkokaupunki oli suuri pettymys, koska siinä ei puhuta muusta kuin jääkiekosta. Ahdistunutta porukkaa on tyyliltään enemmän niiden kahden kirjan tyylinen, joista pidän, mutta hajanaisempi ja hankalammin hahmotettava.

Tässä kirjassa ihmisten nimillä ei tunnu olevan suurta merkitystä. Ensin tulee henkilö, myöhemmin hän saa nimen. On kaksi poliisia, psykiatri, pankinjohtaja, asuntonäyttö ja panttivankidraama. Kaikki puhuvat mitä sattuu, poliisikuulusteluissakin. Kirja on raskassoutuinen ja ihmiset ahdistuneita, kuka mistäkin syystä. Kirjan lopussa onkin ohjeita, miten saada mielenterveyspalveluita.

Tämä kirja vaatisi aikaa lukemiseen, teksti on hyvin hidasta lukea. Se vaatisi myös kiinnostusta jäädä pohtimaan aina luvun päättyessä, mitä nyt oikein sanottiinkaan. En ollut lainkaan kyllin kärsivällinen enkä jaksanut paneutua kirjan monimutkaiseen sanomaan.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 6: kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.



torstai 23. heinäkuuta 2020

Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 40 tarvitaan 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja. Ikäväkseni lempikirjailijani Matti Yrjänä Joensuu sopii tähän kohtaan. Hän kuoli kohtuullisen nuorena, 63-vuotiaana, vuonna 2011.

Olen lukenut nuorena, vuosia sitten, kaikki siihen mennessä ilmestyneet Joensuun Harjunpää-kirjat. 1970–80-luvuilla kirjoja ilmestyi vuoden, parin välein. Sitten tahti harveni, ja tällä vuosituhannella ilmestyi vielä kolme kirjaa verkkaiseen tahtiin. Nekin olen lukenut. Olen jo jonkin aikaa suunnitellut lukevani kaikki Harjunpäät uudelleen, ja nyt tuli sopiva kimmoke sen aloittamiseen.

Väkivallan virkamies on ilmestynyt vuonna 1976 ja kuvaa loistavasti omaa aikaansa. Tupakkaa kärytellään niin autossa, rappukäytävässä kuin sisätiloissakin. N-sanaakin kirjassa käytetään. Autot ja vaatteet heijastavat ajankuvaa.

Joensuu on taitava kuvailija ja kuvailee mielellään huolella ihmisiä ja ympäristöä. Kirjan alussa se alkoi jo vähän puuduttaa, kun kolmannenkymmenennen sivun kieppeillä kuvailtiin jo kolmatta ympäristöä pitkään ja hartaasti, pölyhiukkastakaan unohtamatta. Viipyilevä kuvailu lienee sekin ajankuvaa, hektisenä someaikana ei sellaiseen ole aikaa, saati että kukaan katsoisi niin tarkasti ympärilleen.

Hämmentävä aikakauteen liittyvä ilmiö on sekin, että kun poliisipartio löytää asunnosta murhatun miehen, joutuvat he kysymään talonmieheltä lupaa käyttää tämän puhelinta. Sitten soitellaan talonmiehen asunnosta ruumisautoa ja tekniikan miehiä paikalle. Elämä on ollut kovin erilaista ennen kännyköitä.

Nimistöntutkimuksesta kiinnostunutta viehättää Joensuun tapa kertoa aina henkilön koko nimi, eli etu- ja sukunimen lisäksi toiset etunimetkin. Tulee tunne, että tuntisi henkilön paremminkin.

Väkivallan virkamies on sitä, mitä kirjan nimilehdellä luvataan: dokumentaarinen romaani Helsingissä tapahtuneesta henkirikoksesta, sen tutkijasta ja ihmisestä elämän päättyessä.





keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Adrian McKinty: Ketju

Pitihän tämäkin kovasti kohuttu ja kehuttu trilleri lukea. En nyt tiedä, kannattiko.

Rachelin tytär siepataan bussipysäkiltä. Saadakseen tyttären takaisin hänen tulee maksaa lunnaat ja siepata seuraava lapsi. Näin Ketju etenee. Tapahtumat vyöryvät liikkeelle heti kirjan alkusivuilta, ja jonkin matkaa luettuani piti ihan kurkistella eteenpäin, tuleeko tapahtumaan muutakin vai onko koko kirja samaa tyttären takaisinsaamisyritystä. Ihan pikku vilkaisulla huomasin tyttären palautuneen jo kirjan puolivälissä, joten jatkoin lukemista.

Henkilöt ovat kovin mitäänsanomattomia. Lisämausteena Rachelilla on sairaus, joka ei menoa haittaa, eikä siihen juuri enää palata. En ihan ymmärrä, miksi sairaus pitää edes ympätä mukaan, jos sen merkitys ei anna mitään lisäarvoa tarinalle.

Joiltain osin tarina on hyvä: se osoittaa, että tosipaikan tullen ihminen pystyy vaikka mihin ja voi myös toimia täysin luonteensa vastaisesti. Se kertoo myös, että traumaattinen tapahtuma jättää aina jälkensä.

Kun tapahtumat ovat jo selvinneet, käydään kirjassa vielä loppupuinti. Viimeinen osio sisältää runsaasti matemaattisia ja/tai tietoteknisiä termejä, kenpä noita osaa erotella. Teksti on niin puisevaa luettavaa, että selasin kyseiset sivut ohi. Muutenkin kirjassa on aika monta termiä, joita en tunnistanut. Tapojeni vastaisesti en viitsinyt edes googletella niitä.

Kirjoissa käytetään usein Facebookia paikkana, josta voi käydä katsomassa tyypin elämää ja tekemisiä. Joidenkin kirjojen kirjoittajat käyttävät itsekin Facebookia ja tietävät, että ensin pitää hakeutua ko. tyypin kaveriksi nähdäkseen tämän elämän. Sitten ovat nämä kirjailijat, jotka olettavat sen olevan avoin tietoseinä, mitä se harvoin on. Ei tietenkään voi tietää, mutta koska erikseen ei mainita tyypin päivitysten olevan julkisia, voisi arvella, että kirjoittaja ei käytä itse Facebookia. Tällaiset yksityiskohdat ärsyttävät minua, kun ne toistuvat lähes joka kirjassa.



maanantai 20. heinäkuuta 2020

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Ihana, ihana kertomus, jossa tapahtuu paljon hyviä asioita ja loppukin on onnellinen.

Kirja kertoo kirjailijasta ja hänen taloudenhoitaja-sihteeristään. Mukaan mahtuu paljon muutakin: kadonneita tavaroita, erityinen naapurin tyttö, komea puutarhuri, kustantaja ja hänen sihteerinsä. Kaikki kietoutuu ennen pitkää yhteen.

Kirjassa kulkee kaksi kertomusta rinnan, toinen nykyajassa ja toinen 1970-luvulla. Ne kohtaavat aina toisinaan, jos on tarkkana. Lisäksi väliin on siroteltu kadonneisiin esineisiin liittyviä pikku kertomuksia. Ne on tehty niin taitavasti, etteivät ne sekoita kokonaisuutta. Kirjassa tapahtuu toisinaan myös yliluonnollisia asioita, mutta nekin tuntuvat kuuluvan asiaan.

Oikea hyväntuulen kirja, josta jäi hyvä mieli. Plussaa kauniista kannesta.

Laitan tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 2: iloinen kirja. Kun lukee enimmäkseen murhakertomuksia, ei iloisia kirjoja juuri osu kohdalle.



Annika Eronen: Ristiinan enkeli

Kesällä on tullut luettua suunnilleen kirja päivässä. Niinpä niistä ei kovin syväluotaavia analyyseja jaksa tehdä (en toki tekisi muutenkaan, mutta nyt mennään tykkään/en tykkää -linjalla).

Erosen kirjoista pidän. Rikoskomisario Hannu Savolainen on kovin tavallinen, joskin hyvähermoinen. Savolaisella on naisystävä, johon hän huomaa olevansa sangen rakastunut. Naisystävän tytär on hänelle yhtä tärkeä kuin omat, aikuiset lapset, jollei tärkeämpikin. Vaikka Savolainen on arkinen, jäyhä ja hänen on vaikea sanoittaa tunteitaan, on hänessä silti spontaaniutta. Hän on hahmo, josta on helppo pitää.

Muistaakseni Savolainen asustaa jossain Hämeenlinnan tai Lempäälän tietämillä, mutta kirjassa hän on naisystävänsä ja tämän tyttären kanssa lomalla Mikkelin lähistöllä. Lomallaankaan Savolainen ei malta olla osallistumatta paikallisen poliisin kanssa paikallisen murhan selvittelyyn. Sivujuonena kulkee Savolaisen omaan perheeseen kohdistuva häiriköinti, joka johtaa vaarallisiin tekoihin.

Erosen teksti on helppolukuista ja juoni kulkee niin jouhevasti, ettei kirjaa malta laskea käsistään.




sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Fiona Barton: Epäilty

Kirjassa ovat keskeisessä roolissa samat komisario Bob Sparkes ja toimittaja Kate Waters kuin Bartonin aiemmissakin kirjoissa Lapsi ja Leski. Valitettavasti kumpikaan ei tähän asti ole ollut kovinkaan mieleenpainuva, ja jouduinkin vähän googlettelemaan, kun mietin, pitäisikö nämä tyypit tuntea entuudestaan. Näköjään olisi pitänyt.

Bartonin tapa kirjoittaa tekee kirjoista hitaita luettavia. Nytkin luvut on nimetty otsikoin Toimittaja, Poliisi ja Äiti. Hämäävää, koska toimittaja on myös äiti, jopa merkittävässä roolissa tässä kirjassa. Välillä ollaan Britanniassa, välillä Thaimaassa. Kirjassa etsitään kahta Thaimaassa lomaillessaan kadonnutta tyttöä. Tyttöjen näkökulmasta kerrotut luvut taas on otsikoitu paikannimellä Bangkok. Luvut ovat aina parin sivun mittaisia ja taas näkökulma vaihtuu. Tai sitten sama näkökulma onkin useassa perättäisessä luvussa. Muuten tapahtumat kerrotaan ulkopuolisen näkökulmasta, mutta toimittaja onkin minäkertojana. Mielestäni kauhean sekavaa. Kirja tuntui myös hirveän pitkältä. Kun oltiin jo mielestäni ratkaisun äärellä ja loppuhuipennuksessa, oli sivuja jäljellä vielä satakunta.

Kirjassa viitataan useamman kerran Bartonin aiempien kirjojen tapahtumiin, vaikkeivät ne oikeastaan liity mitenkään mihinkään tässä kirjassa. Siitäkin tuli epämukava olo, koska en muista aiemmista kirjoista yhtään mitään.

Kirjan juoni on ihan kiinnostava, kun kadonneita tyttöjä etsitään ja heidän kohtaloaan selvitellään. Thaimaa-osion paikalliskuvaus jää vähän pinnalliseksi, kirjailija ei taida olla koskaan edes käynyt siellä.

Vaikka keskeisten henkilöiden elämissä tapahtuu mielenkiintoisia ja isoja asioita, jäävät he ohuiksi. Olisi kiva nähdä henkilöiden tuntemuksia pintaa syvemmälle. Ymmärrän hyvin, miksen enää hetken päästä muista tyyppejä lainkaan. Itse asiassa he unohtuivat jo, kun nukuin yön yli. Seuraavana aamuna jatkaessani lukemista sain kahlata monta kertaa takaisinpäin tarkistamaan. kukas tämä nyt olikaan tai mitä hän nyt olikaan sanonut.

Vaikket yleensä lukisi kirjailijan kiitoksia kirjan lopusta, nyt kannattaa vilkaista ainakin kiitosten ensimmäinen kappale. Ihan hauska yksityiskohta.





lauantai 18. heinäkuuta 2020

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

En ehkä olisi lukenut tätä kirjaa, jos en olisi tarvinnut täytettä Helmet-lukuhaasteen kohtaan 29: Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva. Kirja on kuitenkin viihdyttävä, ja kulttuuriset erot kiinnostavia.

Keiko työskentelee pienessä marketissa, lähikaupassa. Hän on osa-aikainen työntekijä, mikä ajan mittaan osoittautuu tuttaville ja sukulaisille kynnyskysymykseksi. En ihan ymmärtänyt, että jos Keiko kerran on hyvä työssään ja rakastaa työtään, miksei häntä palkata kokopäiväiseksi työntekijäksi. Tähän liittynee jokin kulttuurinen juttu, jota en tunne. 

Keiko on hieman erityinen, ja länsimaisessa yhteiskunnassa hänelle olisi luultavasti diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä jo lapsena. Selkeästi hän on autismin kirjolla. Keiko tiedostaa itsekin, että hänen on vaikea ymmärtää muiden ajatustenjuoksua. Hän onkin vilpittömän iloinen aina onnistuessaan saamaan vastapuolen hyväksynnän tai tämän tyytyväiseksi. Lukija näkee tilanteen todellisen laidan rivien välistä. 

Japanilaisessa yhteiskunnassa paineet oikeanlaisesta elämänkulusta ovat ehkä kovemmat kuin länsimaisessa. Niinpä Keiko kokeekin jatkuvasti olevansa jotenkin vääränlainen, koska hänellä ei ole uraputkea eikä parisuhdetta. Lähikaupan myyjänä toimiminen kun ei kelpaa uraputkeksi. 



perjantai 17. heinäkuuta 2020

Jussi Adler-Olsen: Uhri 2117

Carl Mørckin johtama poliisin erikoisosasto Osasto Q jatkaa ponnistelujaan rikollisten kiinniottamiseksi jo kahdeksannessa kirjassa. Carlin lisäksi ryhmään kuuluvat Assad, jonka tausta on epämääräinen, Rose, joka vaihteeksi tuntuu olevan tolkuissaan ja Gordon, jonkun pomon nössö sukulaispoika. Carl Mørck suhtautuu ryhmäänsä yleensä tavanomaisen vihamielisesti.

Carlin ihmissuhdeasiat ovat edenneet ihanasti ja kirjassa kuullaankin hyviä uutisia. Rosella on erikoinen harrastus, joka johtaa heidät uuden tapauksen äärelle. Assad liittyy läheisesti uuteen tapaukseen, ja vihdoinkin salat Assadin menneisyydestä paljastuvat. Oikeastaan en olisi halunnut tietää niitä, niin kamalia asioita Assadin elämässä on tapahtunut.

Ärsyttävää on, että erään keskeisen henkilön, espanjalaisen toimittajan, nimi on Joan. Joan on brittiläinen naisen nimi, mutta tässä kirjassa se viittaa luultavasti espanjalaiseen nimeen Juan, koska kirjan Joan on mies. Se ei tietenkään paljastu kättelyssä.

Osasto Q on koostaan huolimatta sangen tehokas yksikkö, mikä nähdään taas. Kirjassa on koko ajan hurja meno päällä, eikä suvantokohtia ole. Itse asiassa tapahtuu niin paljon, ja erikoisosasto on niin kyvykäs, että aletaan olla uskottavuuden rajamailla.

Adler-Olsenin kirjat ovat taattua laatua.



torstai 16. heinäkuuta 2020

Denise Rudberg: Salainen koodi

Suotta suhtauduin ennakkoluuloisesti Rudbergin uuteen aluevaltaukseen, historialliseen romaaniin. Salainen koodi aloittaa uuden Liittolaiset-sarjan, joka kertoo naisten roolista kansallisen turvallisuuden toimijoina toisen maailmansodan aikaan.

Rudberg kirjoittaa lennokkaasti, kuten Marianne Jidhoff -sarjassakin. Kirja etenee sujuvasti kertoen tapahtumista kolmen eri naisen näkökulmista. Erilaisista taustoista tulevat Signe, Elisabeth ja Iris osoittautuvat matemaattisesti lahjakkaiksi ja päätyvät yhteistyöhön kansallisen turvallisuuden parissa työskentelevään ryhmittymään. Tietenkin he hoitelevat samalla perinteiset "naisten" työt, siivoavat ja kokkaavat, jotta herrat saavat perehtyä rauhassa salakielikoodin purkamiseen. Feministien kannattaakin pysytellä kaukana tästä kirjasta, sen verran siinä tytötellään.

Minua häiritsi varsinkin kirjan alkupuolella se, ettei juuri mistään huomaa, että ollaan 1930-luvulla. Esimerkiksi Sophie Hannahin tai Kate Mortonin kirjoissa ajan hengen huomaa niin kielenkäytöstä kuin ympäristön kuvauksestakin. Loppua kohti tässäkin kirjassa henkilöiden puhetapa alkaa myötäillä enemmän ajankuvaa.

Kirja kertoo kolmesta naisesta, heidän elämästään ja työskentelystään. Teemana onkin pitkälti naisten ystävystyminen. Henkilöt ovat hyvin stereotyyppisiä: Signe on oppimaton maalainen, Elisabeth paremman perheen rämäpäinen tytär ja Iris kahden lapsen äiti, joka on paennut Virosta Ruotsiin. Kuinka ollakaan, paineen alla he ystävystyvät ja auttavat toisiaan kaikessa.

Toinen häiritsevä tekijä on se, ettei kirjassa tapahdu oikeastaan mitään. Kirja tosiaan kuvailee naisten elämää. Koska kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, lienee tämä alkusoittoa ja esivalmistelua tuleville tapahtumille. Rudberg on taitava kirjoittaja, ja siksi tätä lukee ilokseen. Hieman tyhjä olo jäi kirjan loputtua: eihän tässä tapahtunut mitään. Ihan loppuun on asetettu koukku, joka kertoo jatkoa olevan tulossa. Toki nämäkin pari asiaa olisi voinut sisällyttää ratkaisuineen tähänkin kirjaan, jolloin se olisi eheä kokonaisuus.





keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Tomas Gads: Luopiot

Kirjailijakaksikon esikoinen Pirulainen ei ollut kovin vakuuttava. Nyt kaksikko puhaltaa jo paremmin samaan hiileen, eikä juoni pätki enää lukujen vaihtuessa.

Luopiot on mukaansa tempaava ja kiinnostava kertomus Turun poliisin Ryhmä Halmeen toiminnasta. Rikoskomisario Halme itse vetää ryhmäänsä, jota pidetään vähän toistaitoisena. Tällä kertaa ryhmän jäsenet vähenevät vähenemistään, mutta silti murha saadaan selvitetyksi. Tapahtumiin nivoutuu venäläisiä lastenkotilapsia ja Venäjän huumemafiaa, mutta vähän erilaisella tavalla.

Juonessa on virkistävän uudenlaisia piirteitä, vaikka perusasiat ovat dekkarien ystäville tuttuja. Kaikilla poliiseillä on myös yksityiselämänsä, joissa tapahtuu monenlaisia asioita. Karskeimmallakin poliisilla on myös pehmeä puolensa.



tiistai 14. heinäkuuta 2020

Ruth Ware: Lukitut ovet

Ruth Ware on toden totta löytänyt trillerivaihteen ensimmäisten kirjojensa haparoinnin jälkeen (Synkän metsän siimeksessä, Nainen hytissä 10, Valhepeli). Edellinen kirja, Rouva Westaway on kuollut, oli jo ihan kelvollinen trilleri. Lukitut ovet on huikean jännittävä ja arvaamaton.

Kirjan juoniasetelma kuulostaa tylsältä: vankilassa oleva nainen kirjoittaa asianajajalle ja vakuuttaa syyttömyyttään. Kirja ei kuitenkaan ole tylsä, vaan vauhdikas ja tapahtumia täynnä. Lastenhoitajaksi hakeutuneella Rowanilla on salaisuuksia, joista ohimennen vihjaistaan silloin tällöin. Lopuksi kaikki salaisuudet paljastuvatkin. Jotain jää silti selviämättäkin.

Päähenkilö Rowan on virkistävän sanavalmis eikä säästele kirosanoja, kun asiat eivät suju toivotulla tavalla. Perheen lapset eivät tietenkään pidä uudesta lastenhoitajasta, ja Rowan kokeekin monenlaisia hankaluuksia.

Paras tähänastisista Waren kirjoista.



maanantai 13. heinäkuuta 2020

Camilla Läckberg: Hopeasiivet

Toinen kirja Läckbergin Faye-sarjassa. Koska Läckberg on maineikas dekkaristi, saavat Faye-sarjan kirjat paljon lukijoita jo pelkästään hänen dekkareidensa ystävistä. Valitettavasti Faye-sarja (Kultahäkki ja Hopeasiivet) ei lunasta odotuksia, vaan on kaikin puolin heppoisempaa tavaraa.

Kultahäkissä pantatut Fayen menneisyyden tapahtumat paljastuvat tässä kirjassa takaumina. Faye onkin ollut aika hurja tyttö jo nuoruudessaan. Sama meno tuntuu jatkuvan. Faye oikeuttaa toimintansa kokemillaan vääryyksillä, mutta ei huomaa jatkavansa itse pahan kehää.

Hopeasiivet ei ole kovin paksu, kuten ei ollut edeltäjänsäkään. Se ei tunnu eheältä tarinalta, vaan on kuin häthätää kursittu lehden jatkokertomus. Kirja sisältää runsaasti tuotesijoittelua, ja kyyninen lukija miettiikin, saakohan Läckberg jotain hyvitystä niistä. Kirjassa on monta tahmeaa pehmopornokohtausta, joiden funktio jää arvoitukseksi.

Fayen pitäisi olla piinkova liikenainen, joka huippuälykkäänä onnistui Kultahäkissä tuhoamaan aviomiehensä ja valtaamaan tämän yrityksen. Kuitenkin lukija huomaa Hopeasiivissä jo ennen kuin Faye itse, että nyt häntä pissitään silmään. Huvittavaa on myös se, että Fayen maailmassa kaikki naiset, niin petetyt kuin muutoin kaltoin kohdellut, vetävät aina yhtä köyttä. Olen sangen epäileväinen, olisiko tosielämässä näin.

Kirja oli nopeasti luettu eikä herättänyt suurempia tunteita turhautumista lukuun ottamatta. Mitään huippukohtaa ei tuntunut tulevan. Loppu antaa ymmärtää jatkoa olevan luvassa. Pronssipatsas?

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 47-48: kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet. Toinen tämän kohdan kirjoista on Engbergin Lasisiivet.



sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Katrine Engberg: Lasisiivet

Olen näköjään antanut murska-arvion Engbergin esikoisdekkarille Krokotiilinvartija, johtuen pitkälti varmaan surkeasta käännöksestä. Lasisiivet on sujuvaa luettavaa, joskin kirjassa on pari hyvin harvinaista suomen kielen sanaa. Ainakaan minulle ne eivät olleet tuttuja. Ensinnäkin lahea vauvantukka: piti ihan googlettaa sanan lahea merkitys. Mutkan kautta sille löytyi selitykseksi lempeä, pehmeä. Eli kyse lienee asiasta, joka tavanomaisemmin ilmaistaisiin sanomalla hento vauvantukka.

Toinen erikoinen ilmaisu on suru myrryttää kaiken elollisen. Luulin, ettei verbi myrryttää ole minulle entuudestaan tuttu, vaan googlettamalla selvisikin, että siinähän on kyseessä verbi myrtyä. Sitä taidetaan vain harvemmin käyttää aktiivisena tekijänä. Tunnetuin muoto lienee myrtynyt, joka käy myös adjektiivista. Näin tuli taas opittua uuttakin (koska olen kiinnostunut suomen kielestä, en koskaan ohita sanoja, joita en tunne, vaan yritän selvittää niiden merkityksen).

Sitten itse sisältöön, kun kieli on nyt ruodittu. Kirja on aivan älyttömän jännittävä. henkilöt kiinnostavia ja juoni vie mennessään. Henkilöitä on paljon, ja kirjan alussa minulla olikin vaikeuksia pysyä laskuissa, kuka kukin on, etenkin kun en lukenut koko kirjaa yhdellä istumalla. Vähitellen aloin muistaa keskeiset henkilöt ja pysyä paremmin kartalla.

Rikostutkija Jeppe Kørner joutuu selvittelemään omituisia murhia ilman työpariaan Anette Werneriä, joka on äitiyslomalla. Anette tosin pitkästyy kuoliaaksi äidinrakkauden heräämistä odotellessaan, ja sekaantuu murhatutkimukseen puolisalaa. Näitä pitkästyneitä äitiyslomalaisia on viime aikoina jännityskirjoissa nähty muitakin, niin Horstin Koodissa kuin Dahlin Vapaudessa.

Kaikkine sivujuonteineen kirja on todella kiinnostava ja tarjoaa yllättäviä käänteitä.




lauantai 11. heinäkuuta 2020

Sofie Sarenbrant: Syntipukki

Viime aikoina minulla on käynyt tuuri, kun monta pitkään jonottamaani kirjaa olen löytänyt Viikon laina -hyllystä, kun olen käynyt kirjastossa palauttamassa kirjoja.

Tässäpä oli nautittavan monivivahteinen tarina. Harmillisesti loppu jäi vain aivan "vaiheeseen" ihmissuhteiden osalta. Onpa taas odottelemista seuraavassa rikospoliisi Emma Sköldistä kertovan sarjan osassa.

Kirjassa kulkee rinnan monta tarinaa ja tapahtumaketjua, mutta Sarenbrantilla pysyvät langat hyvin käsissään. Tarina kulkee kuin juna, eikä kirjaa malta laskea käsistään. Silti se loppuu liian nopeasti. Kirjassa on murtovarkauksia ja murhia paremmalla asuinalueella. Rinnalla seurataan Emman oman elämän kompastuskiviä.

Tuskin maltan odottaa seuraavaa osaa.





perjantai 10. heinäkuuta 2020

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

Vaikka Adolfssonin Doggerland-kirjat ovat hyviä, en voi mitään sille, että minua häiritsee kirjojen sijoittuminen mielikuvitusmaailmaan. En pidä fantasiakirjoista, ja "oman" maailman keksiminen tuntuu hölmöltä. Kirjan alkupäässä meni taas tovi totutellessa omituisiin paikannimiin, henkilönnimiin ja ruokalajeihin. Minulla on tapana lukiessani yrittää suomentaa esim. kadunnimet myös niillä kielillä, joita en osaa. Doggerlandissa puhutaan jotain skandikielten ja englannin sekoitusta. Lisäksi yksi henkilöistä on tanskalainen, ja solkkaa tanskan sanoja väliin.

Tässä kirjassa moni asia tulee päätökseen, ja onkin jännittävää nähdä, vieläkö sarja jatkuu, vai joko Adolfssonkin sai tarpeekseen satumaailmastaan. Komisario Karen Eiken Hornby on kiinnostava, samoin hänen läheiset ihmissuhteensa. Kirjassa on kuitenkin kaksi niin tiivistahtista juonta, että henkilöt jäävät vähän ohkaisiksi ja etäisiksi tällä kertaa.

Kirjan juoni pitää hyvin otteessaan. Se on hyvä ja kiinnostava, mutta jotain jää silti puuttumaan. Kirjaan on ympätty vähän liikaa käänteitä, ja niiden käsittely jää ylimalkaiseksi. Lukeminen töksähteli, kun tapahtumasta toiseen hyppelehdittiin tuon tuosta. Tämä voi toki olla vain minun ongelmani.



tiistai 7. heinäkuuta 2020

Erin Kelly: Kiviäidit

Jos tämä kirja on trilleri, kuten takakannessa väitetään, minä olen Suomen kuningas.

Harvinaisen tylsä kirja. Jotain ikävää on tapahtunut, ja tapahtunutta peitellään. Vähitellen paljastetaan lukijalle, mistä on kyse. Pöhinään nähden salaisuus jää sangen latteaksi. Tarinaa kerrotaan välillä kahden nuoren, samojen tyyppien keski-ikäisinä, yhden pariskunnan tyttären ja yhden vanhuksen näkökulmasta. Keskellä kirjaa käydään läpi vanhuksen elämäkerta hyvin tylsästi toteutettuna, ja se jääkin kovin irralliseksi. Kirja jatkaa samaa latteutta tylsään loppuun saakka. Lopetus on kuin vastahakoista muminaa ja olkapäiden kohauttelua.

Kirjassa nousee esiin monta teemaa, ja se tekeekin kirjasta aikamoisen sillisalaatin. Kirja voisi olla kertomus luokkanoususta, pikkukylän sisäänpäin lämpiävyydestä, työttömyyden tuomista haasteista, teiniraskaudesta, mielisairaaloiden kammottavuudesta tai muutamasta muusta seikasta. Keskeisen tuntuisia teemoja ovat vanhustenhoito ja itsetuhoisuus, mutta niiden käsittely jää hyvin pinnalliseksi.

Keskeiset henkilöt jäävät ohuiksi, ja on vaikea pysyä kärryillä henkilöiden keskinäisistä suhteista. Asioita on muutenkin kuvailtu niin ympäripyöreästi, että huomasin useamman kerran saaneeni jostakin aivan väärän kuvan. Luulin esim. pitkään tyypin ostaneen kokonaisen kartanon, kun selvisikin, että rakennuksessa on paljon pieniä asuntoja. Tällaiset lukijaa harhaanjohtavat välinpitämättömyydet eivät paranna lukunautintoa.



sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Minna Lindgren: Aina on Toivoa

Lindgren on kirjoittanut vanhustenhuollosta hauskan ja karun Ehtoolehto-trilogian ja laajentaa nyt repertoaariaan koulumaailman puolelle. Lindgren tuntuukin olevan varsinainen Don Quijote taistelemassa vääryyttä vastaan, aina heikompien puolella.

Aina on Toivoa on pelottava dystopia siitä, mihin koulumaailma tuntuu olevan hyvää vauhtia menossa. Kirjassa avoimet oppimisympäristöt ja aktiivisen oppijan rooli on viety äärimmilleen. Oppilaiden arviointi on lopetettu tarpeettomana, sen sijaan oppilaat arvioivat opettajiaan aina jakson päättyessä. Opettajia on yhä vähemmän, koska kukaan ei jaksa. Kirja on pelottava siksi, että kaipa sen kuvailemat tapahtumat ovat ennen pitkää edessä, jos opettajan työtä ei riittävästi arvosteta.

Kirja on aikamoista omituisten ratkaisujen tykitystä yksi toisensa perään. Mietin jo, onko kirjassa muuta juonta kuin jatkuvaa epäonnistuneiden muutosten luettelua. Juoni vaikuttaa hataralta, eikä toimi riittävänä siteenä kauhuskenaarioiden välillä.

Kirjan loppu on hämmentävä. Siinä mennään taas vanhustenhuollon puolelle. Lukija jää miettimään, miksi kaksi perustervettä vanhusta, jotka pystyvät asumaan itsekseen, laittamaan ruokaa, laulamaan ja tanssimaan, haluaisivat kuolla. Aatteen puolesta ei tunnu riittävältä selitykseltä.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 28: tulevaisuudesta kertova kirja.


lauantai 4. heinäkuuta 2020

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään

Hassua, että olen pitänyt kaikista kolmesta Schulmanin aiemmastakin kirjasta, mutta silti en pystynyt palauttamaan mieleeni mitään yksityiskohtia toimittaja Magdalena Hanssonista, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät. En muistanut edes kuulleeni nimeä koskaan. Kirjat ovat todella mukaansa tempaavia ja vauhdikkaita, mutta eivät näköjään mieleen painuvia.

Kirjassa etsitään raiskaajaa ja kadonnutta sosiaalityöntekijää. Esillä on vahvasti myös perheväkivalta. Tutut poliisit Petra Wilander ja Christer Berglund selvittelevät tapauksia, ja kuten niin usein pohjoismaisissa poliisisarjoissa, toimittajat häilyvät kintereillä tai edellä.

Kirja on hyvin intensiivinen ja sainkin sen nopeasti luettua. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on työn lisäksi haasteita yksityiselämässä, ja nämä sivujuonteet ovat yhtä kiinnostavia kuin päätarinakin.