Lisa Jewell: Yöhön kadonnut

Olen pääsääntöisesti pitänyt Jewellin aiemmista kirjoista: Sitten hän oli poissa, Löysin sinut, Joka askel jonka otat, Kaikista synkimmät salaisuudet ja Näkymätön tyttö. Jewellin kirjat eivät ole jatkuvajuonisia, vaan joka kirjassa on aina uudet henkilöt. 

Tällä kertaa henkilöt ovat poikkeuksellisen kiinnostavia. Dekkarikirjailija Sophie muuttaa Lontoosta maalle avomiehensä Shaunin kanssa, koska Shaun on saanut paikan yksityiskoulun rehtorina. Paikkakunnalla on tapahtunut pari vuotta aiemmin järkyttävä katoamistapaus, kun juhlimassa ollut nuoripari Tallulah ja Zach ovat jääneet sille tielleen. Sophien eteen tulee tapaukseen liittyviä vihjeitä, ja hän tietenkin tarttuu toimeen. 

Tapahtumista kerrotaan kolmessa aikakerroksessa. Vuoden 2016 tapahtumista, ennen katoamista, kerrotaan Tallulahin näkökulmasta. Vuodesta 2017 kertovissa luvuissa kertojanääni on Tallulahin äidillä Kimillä, joka ei lakkaa toivomasta, että tytär vielä löytyisi. Vuonna 2018 Sophie saapuu paikkakunnalle ja kiinnostuu tapauksesta. Alkuun vuosilukujen vaihtelua oli hankala seurata, koska henkilöitä on paljon, ja osa heistä esiintyy useampana vuonna. 

Juonessa on vähän pitkittämisen makua, eikä pieni tiivistäminen olisi ollut pahitteeksi. Silti mielenkiinto ja jännitys pysyvät yllä loppuun saakka, koska lukija ei voi tietää, mitä oikein on tapahtunut. Kirja on jopa hiukan ahdistava.

Malin Stehn: Kun vuosi vaihtuu

Kun vuosi vaihtuu on Malin Stehnin ensimmäinen aikuisten romaani ja heti tuli napakymppi. Kirjassa eletään uudenvuoden juhlinnan aikaa muutaman keskiluokkaisen kaveruksen kesken. Nina, Lollo ja Malena ovat olleet lukiosta asti parhaita kavereita, ja heillä on tapana viettää railakkaita juhlia porukalla perheidensä kanssa edelleen. Samalla, kun aikuisilla on uudenvuodenjuhlat Lollon perheen kotona, viettää nuoriso omia juhliaan Ninan ja Fredrikin kotona. Juhlien päätteeksi Lollon ja Maxin tytär Jennifer katoaa. 

Uudenvuoden tapahtumia käydään läpi vuoroin Lollon, Ninan ja Ninan aviomiehen Fredrikin näkökulmasta. Luvut ovat lyhyitä, mutta vievät hyvin tapahtumia eteenpäin. Jännite tapahtumien kulusta säilyy loppuun saakka. Henkilöt ovat kiinnostavia ja teksti soljuu mukavasti eteenpäin. 

Lukunautintoa latistivat painovirheet: yksi käsittämätön sana ja ainakin viidesti puuttuva kirjain. Otavan isona painotalona luulisi pystyvän parempaan suoritukseen. 

Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus

Murhan käsikirjoitus on Harbinder Kaur tutkii -sarjan toinen osa. Sarjan ensimmäisestä osasta, Muukalaisen päiväkirjoista, en pitänyt läheskään niin paljon kuin Ruth Galloway -sarjasta, minkä näytänkin mainitsevani blogikirjoituksessani useita kertoja. Selväksi tuli. 

Murhan käsikirjoitus on ihana kirja! Sen lukeminen on kuin ystäväporukassa istuisi. Murhat tuntuvat sivuseikalta, tärkeämpää on kuunnella keskeisten henkilöiden jutustelua. Rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur tuntuu tässä kirjassa paljon mukavammalta ja lähestyttävämmältä kuin aiemmassa osassa. Harbinder kestää työpariaan Neil Winstonia hyvin, kun kuvittelee hänet pieneksi metsän eläimeksi. Vips vips viikset vipattavat. Kirja on myös aivan hulvaton.

Harbinder saa yllättävän joukkion avukseen selvittämään vanhan rouvan kuolemaa. Natalka on ukrainalaissyntyinen kotihoitaja, Benedict pyörittää kahvilaa ja Edwin asuu senioritalossa. Yhteistuumin porukka saa selville kaikenlaista ja viihtyy yhdessä. 

Kerrankin kirja, jonka lukeminen ei kiihota ruokahalua. Edwin syö munuaispiirasta päivälliseksi ja veripalttua aamiaiseksi. 

Odotan innolla sarjan seuraavaa osaa. 

Aino Leppänen: Tujuin terkuin ope

Leppäseltä on aiemmin ilmestynyt kaksi kirjaa, Positiivinen yllätys ja Terkuin ope. Positiivinen yllätys perustuu Leppäsen omiin kokemuksiin nuoruuden yllätysraskaudesta. Terkuin ope puolestaan on fiktiivinen, mutta ammentaa Leppäsen ammatista äidinkielenopettajana. Kuten kirjan nimikin kertoo, Tujuin terkuin ope jatkaa aiemmasta kirjasta tutun äidinkielen lehtori Aiskun tarinaa. 

Edellisestä kirjasta tutut henkilöt jätetään tässä kirjassa kokonaan esittelemättä. He vain tupsahtavat mukaan tarinaan, ja huonomuistinen lukija saa arvailla, onko kyseessä puoliso, lapsi vai joku muu. Parin sanan esittely ei paljon tilaa veisi, mutta lisäisi huomattavasti lukukokemuksen mukavuutta. Varsinkin, kun Aisku ja miesystävänsä tapaavat sukulaisiaan, jää hämäräksi, kuka on lapsi ja kuka aikuinen. Uudet henkilöt kyllä esitellään, mutta vanhat pitäisi vissiin muistaa. 

Lukeminen takerteli aluksi kovasti. Aiskulla on kiihkeä suhde uuden miesystävänsä kanssa, ja muutaman sivun aikana Aiskulla on toistuvasti seisokki. En ole kyseistä sanaa ennen kuullut käytettävän naisoletetun yhteydessä, joten piti oikein tarkistaa, kenestä nyt puhutaan. Toki kyseessä voi olla vain oma rajoittuneisuuteni. Aisku myös huomaa oppilaan tekstissä piirteitä, jotka viittaavat lukihäiriöön. Nykyään käytetään mieluummin termiä lukivaikeus.

Vaivautunut olo tulee, kun jollekin arjen sattumukselle, jotka ovat opettajan työssä varsin tavallisia, nauretaan loputtomasti. Lukija ymmärtää vähemmästäkin, että nyt on hauskaa. Edelleen kannatan lukijan oman ajattelun kunnioittamista: kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki. Tästä taisin mainita jo edellisen kirjan arvioinnissa. 

Tuntuu vaikealta samaistua Aiskuun, vaikka saman alan edustajia ollaan. Aisku vaikuttaa aika itsekeskeiseltä ja kaipaa ympärillään olevilta ihmisiltä kehuja ja kannattelua. 

Korona-ajan kuvailu kirjoissa on vähän tylsää, kun se on muutenkin tuoreessa muistissa. Koulumaailmaan maskien käyttö tietenkin liittyy olennaisesti. Kun kirja pääsee vauhtiin, on lukeminen mielekästä ja Aiskun elämän seuraaminen kiinnostavaa. Kirjan loppua kohden Aisku tuntuu muuttuvan mukavammaksi ja luonnollisemmaksi. 

A. M. Ollikainen: Kiikku

Rikoskomisario Paula Pihlajasta kertovan dekkarisarjan avasi Kontti, joka oli vakuuttava kirjailijapari Aki ja Milla Ollikaisen esikoisdekkari. Kiikku on vähintään yhtä hyvä. 

Hartikainen, Renko ja Karhu kuuluvat Paula Pihlajan tiimiin. Ryhmä on vasta muotoutumassa, eivätkä poliisien välit ole vielä kovin lämpimät. Vähitellen he alkavat sietää toisiaan. Ryhmä tekee kuitenkin hyvää yhteistyötä Paulan johdolla. 

Kirjan juoni on huikea. Sarjamurhaaja tappaa erikoisella tavalla ihmisiä, joiden täytyy liittyä toisiinsa jotenkin. Paulan tiimi selvittää tapausta parhaansa mukaan. Samalla seurataan poliisien arkielämää, joka on aika yksitotista. 

Paulan menneisyys kulkee sivujuonteena sarjamurhaajajahdin ohessa. Välilukuina on Paulan kirjeitä henkilölle, jota hän ei ole koskaan tavannut kasvokkain, nähnyt vain kaukaa. Kirjan loppupuolella Paula tapaa tämän henkilön. Vähän jäi vaivaamaan kohtaamisen kylmä luonne. Olisin odottanut enemmän tukahdutettuja tunteita. 

Paulalla on toinenkin salaisuus, jota väläytellään pitkin matkaa. Se jää epäselväksi loppumetreille saakka, ja saa silloin miettimään sarjan jatkumista. 

Pidän hyvistä lopuista. Kirja loppuu aikamoiseen koukkuun, Paulan koskettavaan repliikkiin. 

Clare Pooley: Joka päivä laiturilla 5

Clare Pooleyn esikoiskirja Totuushaaste perustui hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Loppusanoista käy ilmi, että niin tekee myös Joka päivä laiturilla 5. Pooley matkusti työhönsä mainosalalle Lontoon keskustaan samalla junalla, josta nyt kirjoittaa. Tosin hänen työmatkoillaan junassa ei kukaan koskaan puhunut toisilleen mitään. 

Kirjassa sen sijaan eräänä päivänä junassa matkustajat alkavatkin puhua toisilleen. Kaikki saa alkunsa, kun yksi matkustajista on vähällä tukehtua eväisiinsä. Muut matkustajat pelastavat hänen henkensä, ja siitä alkaa vähitellen kehittyvä ystävyys matkustajaporukan välillä. 

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu pitkään aikaan mitään. Tapahtumia kerrotaan vuoroin junassa matkaavien keski-ikäisen toimittajan Ionan, pankissa työskentelevän Piersin, koululainen Marthan, sairaanhoitaja Sanjayn ja mainostoimistossa työskentelevän Emmien näkökulmasta. On hauska seurata, miten henkilöiden ennakko-odotukset toisistaan eivät pidäkään paikkaansa. 

Vaikka kirjassa ei näennäisesti tapahdu mitään, vaikuttavat matkustajat toistensa elämään. Kun jollakulla on ongelmia, löytyy muilta ohjeita ja neuvoja ongelman ratkaisemiseksi. Kirja päättyy, kun kaikilla on asiat hyvin.

Hyvän mielen kirja.

Pertti Laine: Loppuun kiusatut

Tamperelaisesta tummaihoisesta rikoskomisario Simpasta ja hänen tiimistään kertova sarja on edennyt jo viidenteen osaansa. Aiemmat osat ovat Pisto sydämeen, Vainotut, Kohtalokas kutsu ja Koston oikeutus. Simpalla on nimikin, mutta häntä kutsutaan aina Simpaksi. 

Simpan tummaihoisuus ei näy kirjassa oikeastaan mitenkään. Se ainoastaan mainitaan jossain vaiheessa kuriositeettina (?). Jotenkin sen odottaisi nostavan esiin monikulttuurisuuteen tai joukosta erottumiseen liittyviä teemoja, kuten ennakkoluulot tai rasismin. Vaan ei. Laine on antanut rikoskomisariolleen tumman ihon ja kertoo tämän taustasta lyhyesti, muttei muuten käytä sitä ajankohtaisten teemojen käsittelyyn. Jääkin pimentoon, miksi Simppa on pitänyt kirjoittaa tummaihoiseksi. Ehkä takerrun tähän liiaksi. Onhan kirjassa myös naispoliisi, jonka puolisokin on nainen. Moninaisuus on siis otettu huomioon. 

Laineen henkilöille on luotu tietty muotti, jossa he tiukasti pysyvät. Samoja fraaseja henkilöiden käyttäytymisen piirteistä toistellaan. Yllätyksiä ei tule. Ei edes ylikomisarion eläkkeelle siirtymiseen liittyvissä keskusteluissa tapahdu mitään yllättäviä käänteitä. Simpan sympaattisuuskin on vaakalaudalla, perustuen sohvalla makoiluun ja Reino-tossuihin.  

Loppuunkiusatuissa ei ole kovin vahvaa poliisintyötä. Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, mutta poliisi on aivan pihalla. Rikosromaanien lukijanakin keksisin hakea yhteyksiä ruumiiden välillä. Eteen tulee nimittäin kaksi samanikäistä samanlaisen murhan uhria, eikä poliisille tunnu tulevan mieleenkään tutkia, tunsivatko uhrit toisensa. Viimein sivulla 190 sihteeri nostaa tämän asian esiin. Menee vielä parikymmentä sivua, ennen kuin poliisi herää tutkimaan yhteyksiä. 

Toisaalta juonessa on mutkia, jotka saavat jälleen poliisit ymmälle. Lukijakin on vähän ihmeissään, kun poliisi ei pääse puusta pitkään. Vaikuttaakin siltä, että juoni on paikoin liian monisyinen, eikä kirjailijakaan saa otetta siitä. Kirja loppuu vähän töksähtäen heti, kun rikollinen on jäänyt kiinni. 

Joko minusta on tullut kriittisempi tai Loppuun kiusatut ei nouse sarjan aiempien kirjojen tasolle.

Richard Osman: Hutiluoti

Hutiluoti jatkaa Torstain murhakerho -sarjaa, jossa ovat aiemmin ilmestyneet nimikkoteos Torstain murhakerho ja toinen osa, Mies joka kuoli kahdesti. 

Hutiluoti on kirja, jonka ei toivoisi loppuvan. Niin hauskaa Coopers Chasen seniorikylässä on. Torstain murhakerhon jäsenet Elizabeth, Joyce, Ron ja Ibrahim selvittelevät ajankulukseen vanhoja ja uusia murhia, mitä nyt sattuu olemaan tarjolla. Usein senioreiden käsittelyssä vanhat murhat poikivat uusia. Murhakerholla on apunaan pari poliisia, Chris ja Donna, sekä puolalainen Bogdan, joka hoitelee kaikenlaisia juoksevia tehtäviä. 

Tällä kertaa ilmassa on rakkautta useammallakin taholla. Murhakerholaiset saavat myös uusia ystäviä kohtaamistaan vihollisista, jotka eivät kauaa voi vihoitella muutamalle viattomalle vanhukselle. Tämä sarja on yksi suosikeistani. 

Alexandra Benedict: Joulun murhapeli

Vielä yksi joulukirja, tämä olkoon viimeinen lajissaan tänä keväänä. 

Joulun murhapelissä kirjailija on käyttänyt paljon aikaa ja energiaa pelillisyyteen (juonen kustannuksella?). Kirjasta löytyy anagrammeja joululaulun sanoista ja piilotettuja suomennoksia englanninkielisten, jouluaiheisten kirjojen nimistä. Kirjan alussa on näistä erilliset "pelisivut". Suomentajalla on mahtanut olla työtä kaikessa tässä. Kuin myös alkuperäisellä kirjailijalla. Tarkoitus ei nähtävästi ole lumoutua juonesta niin, että siihen uppoutuu, vaan tarkkailla yksittäisiä sanoja. Itse lunttasin heti oikeat vastaukset kirjan takaa, jotta voin keskittyä lukemiseen. 

Tuskin lienee kääntäjän osaamattomuutta, että kirjassa mainitaan sana sarkasmi kahdesti oikein kirjoitettuna ja ainakin viidesti muodossa sarakasmi, mikä se sitten lieneekään. Kääntäjä on kuitenkin tehnyt hyvää työtä muovaillessaan koukeroisia virkkeitä, jotta anagrammeja ei olisi niin helppo löytää, kuin suorasanaisesta tekstistä olisi. Kirjassa käytetään myös ilahduttavan paljon vanhahtavia tai murteellisia sanoja. Esimerkiksi omassa lapsuudessani meillä sanottiin pillaamiseksi sitä, kun jotain kaatuu pitkin. En ole sen koommin kuullut kyseistä sanaa käytettävän, ennen kuin tässä kirjassa. 

Kirjan alkulehdillä on myös keskeisten henkilöiden sukupuu. Serkukset kokoontuvat vanhaan kartanoon pelaamaan joulupeliä, jonka voittaja perii kartanon. Peli kestää testamentin tekijän mukaan joulusta loppiaiseen. Kuinka ollakaan, ulkona sataa paksulti lunta, joka estää kartanosta lähtemisen. Ollaan perinteisessä suljetun huoneen dekkarissa. Kirjan loppusivuilla on myös kartta huoneiden sijainnista.

Tarina lähtee jähmeästi käyntiin. Henkilöillä tuntuu olevan menneisyydessä paljon käsittelemättömiä asioita, joita ei kuitenkaan avata sen enempää. Olin jo lähellä heittää kirjan sikseen, kun en saanut juonesta otetta. Kun pääsin yli puolenvälin, alkoi juoni vähän luistaa. Silti se jää aukkoiseksi ja henkilöt ohuiksi. 

Huonoimpia lukemiani joulukirjoja. 

Heidi Swain: Joulupuun taikaa

Joulu on mennyt aikaa sitten, mutta vielä löytyy lainapinosta jouluisia kirjoja. Mietin hetken, palauttaisinko tämän odottamaan ensi joulua, mutta tartuin kirjaan kuitenkin lukuaikeissa. Aikamoista rakkaushömppää Joulupuun taikaa on. 

Liza on perinyt puolet joulukuusiyrityksestä, josta ei ole lainkaan kiinnostunut. Yritystä pyörittää Lizan edesmenneen isän ystävä, joka omistaa siitä toisen puolikkaan ja on nyt aikeissa jäädä eläkkeelle. Liza saapuu paikalle, koska haluaa myydä oman osuutensa. Kuinka ollakaan, yrityksen pyörittäjällä on pitkä ja komea poika, joka aikoo jatkaa yritystä. Lienee turha kuvailla tapahtumien kulkua tämän enempää. 

Täysin turhanaikainen kirja, joka on hämmästyttävän paksu. Tyhjänpäiväisen juonen olisi voinut pakata tiiviimminkin, kun lopputulos on kuitenkin selvillä ensimmäisestä sivusta alkaen. 

Carin Gerhardsen: Piirileikki

Carin Gerhardsenilta on aiemmin suomennettu Hammarby-sarjan osat Piparkakkutalo, Tuhkimotytöt ja Unilaulu. Muut kirjat ovat olleet erinomaisia, mutta Tuhkimotytöt oli pettymys. Piirileikki on Hammarby-sarjan neljäs osa. Kaikki nämä ovat alunperin ilmestyneet jo kymmenkunta vuotta ennen suomentamista. Jäljellä on vielä neljä osaa, joista seuraavaa odottelen jo kirjaston varausjonossa. Gerhardsenilta on suomennettu myös kirja Musta jää, joka on ilmestynyt Hammarby-sarjan jälkeen.

Piirileikki on huikean jännittävä ja koukuttava. Komisario Conny Sjöberg tiimeineen selvittää murhaa, joka johtaa poliisit kadonneiden tyttöjen jäljille. Vaikka kirjassa on paljon tapahtumaketjuja ja selvitystyötä, on Connyn tiimi kuitenkin koko ajan keskiössä. Poliisit tulevat tutuiksi, samoin heidän elämäntarinansa. Hyvin kiinnostavia persoonia. Myös briiffaus henkilöiden aiempiin vaiheisiin on ensiluokkaista. 

Hammarby-sarja on yksi parhaista lukemistani sarjoista. 

Mattias Edvardsson: Perhetragedia

Olen aiemmin lukenut Edvardssonilta kirjat Melkein tosi tarina, Aivan tavallinen perhe ja Hyvät naapurit. Kaikki ovat olleet aika kehnoja, joten sietää miettiä, miksi Perhetragedia edes on lukupinossani. Perhetragedia on kolmas osa Lund-trilogiaa, jonka aiemmat osat ovat Aivan tavallinen perhe ja Hyvät naapurit. 

Kirjassa kerrotaan tapahtumista vuoroin keskeisten henkilöiden näkökulmista. Bill on leskimies, jolla on pieni tytär. Billin kunnollinen ulkokuori rakoilee kirjan edetessä. Karla on pohjoisesta muuttanut opiskelija, jolla on rankka tausta ja vahva tahto päästä yliopistoon. Jennica tekee turhanpäiväistä työtä samalla kun miettii, mitä elämältään haluaa. Väliluvuissa ollaan tapahtumien edellä, joten lukija tietää, mitä on tulossa. Mielenkiinto pysyykin tämän ansiosta hyvin yllä.

Loppuratkaisu on hieman yllättävä ja henkilöiden tunnelmista jää paha maku suuhun. Perhetragedia on kuitenkin paras lukemistani Edvardssonin kirjoista.

Kääntäjä on keksinyt aivan uuden sanan kuvaamaan yhtä henkilöistä: hän on kirjan mukaan oheisriippuvainen. Oikea sana olisi läheisriippuvainen.

Annika Eronen & Kari Pusa: Kissa joka kehräsi kuolemaa

Annika Eroselta on aiemmin ilmestynyt kolme kirjaa, joiden pääroolissa on sympaattinen rikoskomisario Hannu Savolainen. Ne ovat Kaivo, Yöhön kadonnut ja Ristiinan enkeli. Sarjan uusimman kirjan Eronen on kirjoittanut yhdessä Kari Pusan kanssa. 

Savolainen on edelleen sympaattinen, mutta silti kotona pukkaa avio- tai oikeastaan avokriisiä. Savolainen ehtii pohdiskella perheasioita pääsemättä puusta pitkään rikosten selvittelyn lomassa. Työ vie aina voiton, ja rikokset selviävät. Kotiasiat eivät.

Kirjassa on kinkkinen juoni, joka panee Savolaisen harmaat aivosolut koville. Siinä sivussa Amor lentelee ahkerasti poliisien yllä. Jännitys säilyy loppuun saakka.

Ragnar Jónasson: Lumisokea

Ragnar Jónassonilta on aiemmin suomennettu poliisi Hulda Hermannsdóttirista kertova tuoreehko trilogia Pimeys, Saari ja Sumu. Vasta nyt on herätty kääntämään vanhempaa tuotantoa, poliisi Ari þórista (Thor) kertovaa sarjaa. Ilmankos tämän sarjan ensimmäinen osa tuntuu vähän kankealta. 

Ari þór on opiskellut filosofiaa, mutta vaihtanut sen teologiaan. Teologian opinnotkin jäivät kesken, kun Ari siirtyi poliisikouluun. Ari asustaa Reykjavikissa tyttöystävänsä kanssa, kunnes saa juuri ennen poliisiksi valmistumistaan työpaikan kaukaa pohjoisilta vuonoilta. Ari muuttaa sinne, ja tyttöystävä jää Reykjavikiin. Ari on aika rasittava päähenkilö. Hän on epävarma ja ahdistunut. 

Siglufjörđurin pikkukylässä kaikki tuntevat toisensa. Silti kylässä tapahtuu epäilyttävä kuolemantapaus. Kirjailija ottaa kunkin kertomuksessa mukana olevan henkilön vuorollaan keskiöön ja avaa enemmän tämän ajatuksia. Yllättävän monen kyläläisen ja tulokkaan lähiomaisia on menneisyydessä kuollut äkillisesti. Monella on myös yhteyksiä Tanskaan, mikä on minusta yllättävää. 

Sarja pääsee hyvään vauhtiin, kun jo keväällä ilmestyy seuraava osa. Jospa nuori Arikin vähän ajan mittaan pontevoituisi. En nyt tämän kirjan perusteella lähtisi ihan Agatha Christieen vertailemaan. 

Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

Lyhdynkantajat on Ruth Galloway -sarjan kolmastoista osa, jos Ruth Gallowayn joulu -miniromaani lasketaan mukaan. Sen lisäksi sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Risteyskohdat, Januksen kivi, Jyrkänteen reunalla, Käärmeen kirous, Korppikuningas, Kadonneet ja kuolleet, Aavekentät, Siniviittainen nainen, Maan alla, Musta enkeli ja Kivikehä. Sarjan edetessä Ruthin ja komisario Nelsonin tytär Kate on kasvanut jo kouluikäiseksi, 9-vuotiaaksi. Nelsonin ja hänen vaimonsa iltatähti Georgekin on jo 2½-vuotias. 

Lyhdynkantajissa Ruth asustaa Cambridgessa miesystävänsä Frankin kanssa, mutta on kovin onneton. Komisario Nelson ajattelee Ruthia paljon enemmän kuin aikaisemmin, koska on mustasukkainen Frankille. Niin lajityypillistä. Vaikka Ruth asuu nyt kauempana, joutuu Nelson pyytämään häntä apuun, kun sarjamurhaaja lupaa paljastaa salaisuutensa vain Ruthille.

Kirja on taas piinaavaa kissa-hiiri-leikkiä Ruthin ja Nelsonin välillä. Lopussa lukija palkitaan. Onneksi jo tänä keväänä ilmestyy sarjan seuraava osa. 

Viihdyn Ruth Galloway -sarjan parissa hurjan hyvin. Niiden tunnelma on ihan omanlaisensa.

Stephen King: Satumaa

Satumaa on alkuperäiseltä nimeltään Fairy tale. Kuvaavampi suomenkielinen nimi olisikin vaikkapa Olipa kerran. Kirja on nimittäin satua alusta loppuun. Luin sen pitkin hampain, koska en ole fantasiakirjallisuuden ystävä. Halusin kuitenkin nähdä, millaisen sadun King on kehrännyt kasaan. 

Kirjassa on paljon kirjallisuusviittauksia ja yhtymäkohtia moniin tuttuihin satuihin. Luultavasti siinä on myös paljon yhtymäkohtia moniin fantasiakirjoihin, mutta en huomannut niitä, koska en lue fantasiakirjoja. Ainakin Nälkäpeli tuli mieleen kirjan loppupuolella. Sitäkään en ole lukenut kuin takavuosina oppilaiden kirjallisuustöiden kautta. 

Satumaa kertoo 17-vuotiaasta Charliesta, jota elämä on jo ehtinyt kolhia. Koska Charlie on kuuliainen nuorukainen, hän auttaa hädässä olevaa naapurin vanhusta. Vanhuksesta ja Charliesta tulee tietenkin ystävät, ja Charlielle paljastuu vanhuksen hurja salaisuus: pihassa olevan liiterin lattiassa olevasta aukosta pääsee toiseen maailmaan. 

Ja sitten päästäänkin varsinaiseen Liisan Ihmemaahan. Kirja on varsin puiseva ja pitkäveteinen luettava ihmiselle, jota sadut eivät sytytä. Kirjan loppupuolen taisteluepisodi on hyvin puuduttavaa luettavaa. Harmikseni kirjan lopussa tapahtuva Charlien elämän palaaminen ennalleen kuitataan parilla sivulla. 

Kingin mielikuvitus on myös ehtymätön kaikenlaisten ällöttävyyksien kuvailussa. Maan alla asuvan kansan koettelemukset ovat suorastaan vastenmielisiä.

King kirjoittaa aina sujuvaa tekstiä, mutta Satumaa ei saa minulta kehuja. En ole kohderyhmää. 

Maria Adolfsson: Syöksyvirtaus

Adolfssonin kuvitteelliseen Doggerlandin saarivaltioon sijoittuva sarja on edennyt jo viidenteen osaansa. Aiemmat osat ovat Harha-askel, Myrskyvaroitus, Meren ja pirun välissä sekä Juokse tai kuole.

Edelleen minua ärsyttävät keksityt paikannimet ja henkilönnimet, jotka muistuttavat jotakin tuttua kieltä, mutta eivät ihan ole sitä. Pääsin kuitenkin ärsytyksestäni nopeasti yli, kun tapahtumat lähtivät rullaamaan. Kirjan tapahtumien sijoittuminen pieneen saarivaltakuntaan, jossa etäisyydet ovat pieniä ja kaikki tuntevat toisensa, jolleivät ole peräti sukua toisilleen, tuo siihen omanlaisensa tunnelman. 

Komisario Karen Eiken Hornby joutuu palaamaan töihin kesken vanhempainvapaansa selvittämään nuoren henkilön epäilyttävää kuolemaa. Karenin yksityiselämän seuraaminen tuokin mukavasti särmää, eikä kirja ole pelkkää poliisityötä. 

Adolfsson on hyvä kirjoittaja, ja kirja oli nopeasti luettu. Hän on myös onnistunut luomaan uskottavan tuntuisen oman maailmansa kirjan henkilöille. 

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

Tartuin kirjaan epäilevin mielin, koska kirjan nimi ja kansikuva eivät viehätä minua. Pelkoni oli turha: kirja veti imuunsa heti ensimmäisiltä sivuilta. 

Alussa kuvataan kotona Ruotsissa Agnetan avioliittoa, jossa Agneta tuntee olevansa näkymätön. Agnetan aviomies Magnus on kovin määräilevä, ja Agneta alistuu hänen tahtoonsa. Eräänä päivänä Agneta saa kyllikseen ja ottaa elämänsä omiin käsiinsä. Kovin kliseistä. 

Tynnyrissä kasvanut Agneta lähtee Ranskaan. Aika huikeaa kyllä ihmiseltä, joka ei tunnu koskaan kuulleen esim. muistisairaudesta. Agneta vaikuttaa toisinaan kovin yksinkertaiselta ja oppimattomalta. Hän on pannut omat tarpeensa sivuun, kunnes ei muista sellaisia koskaan olleenkaan. Vähitellen hän on muuttunut näkymättömäksi. 

Huvittavaa kyllä, eniten Agnetan uuden elämän alkamiseen Ranskassa taitaa vaikuttaa matkalla kadonnut puhelin. Kukaan ei saa Agnetaa kiinni, eikä hän voi soitella kellekään saati googlettaa mitään. En kerro enempää Agnetan uudesta elämästä, jotta lukija saa nauttia yllätyksistä. 

Kliseisyydestä huolimatta kirja on viihdyttävä ja sen seurassa olisi viihtynyt pidempäänkin.

Marie Bengts: Murha sydänyöllä

Ompelijasta muotisuunnittelijaksi kivunneen, maalta Tukholmaan muuttaneen Hannah Lönnin elämästä kertovassa 1950-luvulle sijoittuvassa sarjassa ovat aikaisemmin ilmestyneet kirjat Murha maalaisidyllissä ja Murha muotinäytöksessä. Hannah tuntuu olevan siellä missä tapahtuu, ja hän on kiinnostunut rikosten selvittämisestä. Onpa hän tullut poliisien keskuudessakin tunnetuksi nokkelista johtopäätöksistään. Todellisuudessa hänen rikosten selvittelynsä vaikuttaa samantasoiselta kuin Agatha Christien neiti Marplella: hän on paikalla, katselee ja kuuntelee. 

Hannah Lönn on tätinsä kanssa matkalla öölantilaiseen täysihoitolaan lepäämään jouluksi, kun he joutuvat lumimyrskyn keskelle ja pelastautuvat lähimpään taloon. Talossa on koolla muutenkin sekalainen seurakunta ihmisiä, mm. sen omistavat sisarukset Berta, Elvira ja Gabriel, Gabrielin lapset Pierre ja Lizzie, taloudenhoitaja Magda, Gabrielin uusi vaimo, rovasti ja ruustinna sekä vielä muutama miekkonen. Kirja on liki kuusisataasivuinen ja mietinkin lukemaan alkaessani, mahtaako Hannahin persoona kantaa loppuun saakka. 

Suotta huolin: kirja etenee jouhevasti ja sen parasta antia on talonväen keskinäinen sanailu. Kukaan ei pidä toisistaan ja kaikki ovat riidoissa keskenään. Tilanne eskaloituukin pariin murhaan, jotka eivät tunnu huolettavan ketään. Joulusta huolimatta joulurauhasta ei ole tietoakaan. 

Opin kirjasta uuden termin: pataankastajaiset. Kyseessä on ruotsalainen joulunalustraditio dopp i grytan. Siinä leipäpaloja kastetaan kinkun keitinliemeen. En olisi pannut pahakseni, vaikka kääntäjä olisi termin selittänyt parilla sanalla. 

Bengtsin kirjoja lukiessa hämmästyttää aina, miten kaukana ruotsalainen 1950-luku on suomalaisesta samasta aikakaudesta. Suomalaisia 1950- tai 1960-luvusta kertovia kirjoja lukiessa löytää tuttuja juttuja ja tietää, mistä puhutaan. Ruotsalaisissa aikalaiskirjoissa ollaan aivan eri maailmassa. Niissä ollaan kenties niin eri yhteiskuntaluokassa, ettei yhtymäkohtia löydy. 

Kirjassa ärsytti kääntäjän tapa käyttää sanaa myteri myräkän sijaan. Myteri on murresana, joka harvalle tarkoittaa samanlaista lumimyrskyä kuin myräkkä.  

Kristina Ohlsson: Myrskynvartija

Myrskynvartija on yhdestoista suomennettu dekkari Kristina Ohlssonilta. Fredrika Bergman -sarjasta pidin. Siihen kuuluvat kirjat Nukketalo, Tuhatkaunot, Varjelijat, Paratiisiuhrit, Daavidintähdet ja Syntitaakka. Martin Benner -sarjasta en pitänyt. Siinä on kolme osaa: Lotus blues, Mion blues ja Korkein tarjous kuolemasta. Lisäksi Ohlssonilta on ilmestynyt kauhuromaani Sairaat sielut. 

Nyt alkaa aivan uusi sarja, jonka pääosissa ovat maalle muuttanut entinen pörssihai, nykyinen käytettyjen tavaroiden kauppias August Strindberg ja paikallisessa poliisissa työskentelevä Maria Martinsson. Tapahtumapaikkana on pieni Hovenäsetin kylä Ruotsin länsirannikolla. 

Kirja on paksumpi kuin muut viime aikoina lukemani dekkarit, yli viisisataa sivua. Alussa tuntui, että sään kuvailua on aivan ylenpalttisesti. Tuli jo selväksi, että tuulee, sataa ja myrskyää. Tuntuukin siltä, että kirja olisi voitu kirjoittaa vähän tiiviimminkin. Huomasin toistuvasti hyppääväni osan tekstistä yli aukeaman loppupuolelle lukiessani vain tapahtumien etenemisen kannalta keskeiset kohdat ja dialogin. Aina piti palata takaisin lukemaan väliinjääneet kohdat, vaikka eipä niissä mitään tärkeää ollut. 

Uusi Hovenäset-sarja vaikuttaa mielenkiintoiselta ja mukaansa tempaavalta. Tapahtumat ovat monisyisiä ja henkilöihin tuodaan syvyyttä kuvailemalla heidän henkilökohtaista elämäänsä. Kirja ei niinkään ole jännittävä, mutta se on viihdyttävä lukukokemus.