Kale Puonti: Ilmiantaja

Olen lukenut Kale Puontin Pasilan Myrkky -sarjan, joka on tasaisen taitavaa poliisityön kuvausta. Ilmiantajan oletin olevan samanlainen, vauhdikasta tekstiä poliisin arjesta. Olin väärässä.

Ilmiantaja on kuvitteellisen moottoripyöräjengiläisen, Esko Lehmanin, elämäkerta. Kirja perustuu varmasti tositapahtumiin ja Puonti on yhdistellyt niistä itselleen päähenkilön. Luin parikin kirjan arviota Instagramista, joissa lukija toteaa luulleensa kirjan kertovan oikeasta ihmisestä ja jännittäneensä tämän puolesta. En ymmärrä, miten. Sanotaanhan jo alkulehdellä, että kirja on fiktiivinen. 

Yleensä kirjoissa (ja varmaan oikeassa elämässäkin) ilmiantajaksi eli vasikaksi ruvetaan, kun oma nahka on vaarassa ja halutaan hyötyä siitä. Nimenomaan pointtina on useimmiten se, että omaa tulevaa tuomiota saadaan pienennettyä kertomalla muiden tekosista. Tämän kirjan ilmiantaja alkaa laulaa omaksi huvikseen, saadakseen poliisilta lisätuloja ja arvostusta. Eskon olisi kannattanut lukea muutama dekkari, niin olisi oppinut, että poliisien maksamat palkkiot eivät päätä huimaa. 

Kirja on sanalla sanottuna tylsä. Erityisesti pitkät jaksot, joissa Esko istuu poliisien autossa kertomassa kaiken, minkä tietää muista moottoripyöräjengiläisistä, ovat puuduttavia. Esko kertoo muutamastakin huumekeikasta poliiseille, mutta poliisit munaavat monta mahdollisuutta. Toisaalta moni pidätys onnistuukin, ja mietin, miten kukaan ei tajua niiden tapahtuvan aina, kun Esko on urkkinut asioita. Esko on varsinainen Hannu Hanhi, kun ei edes turpiin tule kertaakaan. 

Elämäkertakirjat ovat usein pitkästyttäviä, ja niin on Ilmiantajakin, olkoon kuinka kuvitteellinen tahansa. Onneksi Pasilan Myrkky -sarja jatkuu keväällä. 

Ingvild H. Rishøi: Tähdistä kirkkain

Pieni joulukirja, jolle on haettu paksuutta isolla fontilla, paksulla paperilla ja laittamalla vain pari tekstikappaletta per sivu. Lukeminen on ärsyttävää, koska koko ajan pitää käännellä sivuja. 

Olen nähnyt paljon kehuja tästä "traagisen surullisesta" joulukirjasta. Työttömän alkoholisti-isän tyttäret Melissa ja Ronja saavat selvitä enimmäkseen itsekseen. Melissa on 16, Ronja 10. Tyttöjen ympärillä on hyviä aikuisia, jotka yrittävät auttaa heitä parhaansa mukaan. Se ei  kuitenkaan riitä, kun kotiolot ovat mitä ovat.

Kirjan loppu jää avoimeksi Pienen tulitikkutytön tapaan. Kirjassa on muutenkin viittauksia tähän satuun. Se lienee ollut kirjoittajalla mielessä, kun hän on kirjoittanut siitä nykyaikaistetun version. 

Kirja lienee hienompi kuin ymmärrän, koska se on julkaistu Tammen keltaisessa kirjastossa. Minussa se ei herättänyt suurempia tunteita. 

Suomentanut Sanna Manninen

Christian Rönnbacka: Tinasotilas

Tinasotilas on jo neljästoista Hautalehto-kirja. Sarja senkun paranee. Aiemmat osat ovat Operaatio Troijalainen, Julma, Rakennus 31, Kylmä syli, Kaikki mikä kiiltää, Tuonen korppi, Majakka, Ruska, Tulen aika, Kostajan merkki, Mennyt mies, Rafael ja Armoton. 

Tinasotilaassa viitataan Rafaelin tapahtumiin, mutta onneksi niistä kerrotaan tärkeimmät. Juoni ei ole kovin erikoinen, mutta se ei menoa haittaa. Poliisimiesten sanailu pääsee oikeuksiinsa, kun uudenvuodenyönä ammutaan nuori mies seulaksi entisen korjaamohallin pihalla. Antti Hautalehto selvittää tapahtunutta tiiminsä kanssa omaan lupsakkaan tyyliinsä. Välillä pannaan omat ja kaverin naisasiat kuntoon. 

Hautalehdon tiimin tehokkuus on omaa luokkaansa. Kolmessa ja puolessasadassa sivussa on selvitetty omat ja naapurin rötökset. Kirja onkin hyvä juuri tällaisena, kikkailemattomana porvoolaispakettina. 

Milla Härmä: Loma

Viisihenkisen perheen lomanvietto on yhtä kiirettä ja valitusta. Perheenjäsenillä ei ole nimiä, on vain mies, yksitoistavuotias, kahdeksanvuotias, viisivuotias ja minäkertojana toimiva äiti. Perhe matkustaa lentokoneella johonkin Euroopan maahan, arvatenkin Puolaan, viikon lomalle. 

Kirja etenee luku ja päivä kerrallaan lomaa eteenpäin, aamusta iltaan. Äiti hoputtaa, patistaa, komentaa, hermostuu ja yrittää maadoittaa itsensä. Lapset käyttäytyvät kuin ketkä tahansa lapset lomamatkalla. Heikoin lenkki on mies, joka on kuin neljäs lapsi. Äiti tuntee toisaalta syyllisyyttä lentämisestä ja kuluttamisesta, toisaalta ajattelee, että siihen on oikeus. 

Lomalla on koko ajan kiire. Pitää ehtiä nähdä mahdollisimman paljon. Vaikka on paahtava helle tai sataa kaatamalla, on mentävä eteenpäin. Loman etukäteissuunnittelu on huonosti tehty, ja koko ajan tulee eteen turhaa odottelua ja pettymyksiä. Äiti odottaa eniten seuraavaa olutlasillista. 

En jaksa sen syvällisemmin miettiä kirjan sanomaa. Sen lukeminen oli hengästyttävää. Ja miten helpottavaa, kun ei itse tarvinnut olla mukana. Sanonpa vain, että loma lasten kanssa on helppo nakki, kun ei mukana ole miestä, joka ei ota vastuuta mistään ja jonka odottaa tekevän asioita, joita ei koskaan tapahdu. 

Kenenkään perhelomalle aikovan ei ainakaan kannata lukea tätä kirjaa. 

 

Jari Salonen: Pyramidi

Olen lukenut kaikki Zetterman-sarjassa ilmestyneet kirjat, joita ovat Pyramidin lisäksi Kuokkavieraat, Jahti, Kätkö, Ontuva mies, Kaikki me kuolemme kerran, Ristilukki, Käärme ja Rikkihappo sekä vain ääni- ja e-kirjana ilmestynyt Bumerangi. 

Nyt on aika jättää hyvästit Zettermanille. En haluaisi. Zettermanit ovat olleet minulle yksiä vuoden odotetuimmista kirjoista. Toki kirjailijalla on ikää jo yli 70 vuotta, eli on ymmärrettävää, että hän haluaa päättää sarjan itse. 

Zetterman on lähdössä purjehtimaan yli Atlantin uudehkon naisystävänsä Lotan kanssa. Lottaa Suomesta Kanarialle odotellessaan Zetterman tutustuu kanariansuomalaisiin ja viettää aikaa heidän kanssaan. Kuinka ollakaan, pari suomalaista kuolee saarella epäilyttävissä olosuhteissa. Siinäpä on Zettermanille mukavaa ajankulua tapahtumien kulkua pohdiskellessaan. Kannessakin näkyvä koira on kovin kohosteissa roolissa kirjassa, eikä tarvitse olla kummoinen Sherlock Holmes ymmärtääkseen sen osuutta yhteen tapahtumakulkuun. 

Zetterman on tavanomaisen leppoisa ja saa nopeasti uusia tuttavia. Kolmensadan sivun aikana ehtii tapahtua monenmoista, ja nokkela Zetterman hoksaa yhtä sun toista. Hänellä on oma tyylinsä selvittää rikoksia: kyselee yhtä ja päättelee toista. 

Kirjan loppuratkaisu ei yllätä, onhan Zetterman kovin mietteliäs pitkin matkaa. On se silti raskas, vaikka antaa vähän toivoakin. 

Sally Hepworth: Rakkaat tytöt

Olen aiemmin lukenut Sally Hepworthin kirjan Hyvä sisko ja pidin siitä kovasti. Rakkaat tytöt kertoo kolmesta suunnilleen samanikäisestä tytöstä, jotka päätyvät samaan sijaiskotiin asumaan ja sopivat olevansa siskoksia. Vain pari yhteistä vuotta narsistisen sijaisäidin oikkujen kohteena riittää sitomaan siskokset yhteen loppuelämäkseen. 

Jessica on menestynyt ammattijärjestelijä, joka hyödyntää lapsuuden traumojaan järjestelemällä nopeasti ja taitavasti asiakkaiden kaappeja ja koteja. Alicia on sosiaalityöntekijä, joka etsii koteja sijoitetuille lapsille. Norahilla on kolme koiraa ja ongelmia vihanhallintansa kanssa. Kolmekymmentä vuotta yhteisestä sijaiskodista lähdön jälkeen talo on purettu ja sen alta löytyy luita. Siskokset joutuvat palaamaan paikkaan, jonne he eivät enää koskaan aikoneet tulla. 

Kirjassa on paljon salaisuuksia. Vähitellen ne paljastuvat yhtä lukuun ottamatta. Kauhujen talon paikalle palaaminen onkin siskoksille puhdistava kokemus. Lukijaa viedään kuin litran mittaa, kun menneisyyden tapahtumia selvitellään. 

Kirjassa on sopivasti sarkastista huumoria. Tässäkin kirjassa on ikävän paljon lasten kaltoinkohtelua. 

Suomentanut Inka Parpola

Pip Williams: Kadonneiden sanojen kirja

En yhtään tiennyt, mitä odottaa aloittaessani lukemaan Kadonneiden sanojen kirjaa. Se osoittautuikin fiktiivisen, vuonna 1882 syntyneen Esme Nicollin elämäkerraksi, joka kietoutui todellisiin Oxford English Dictionaryn syntyvaiheisiin. Onko pääroolissa sanakirja vai Esme, vaikea sanoa.  

Esme kasvaa sanakirjan parissa työskentelevän isänsä kanssa. Hän viettää päivänsä työhuoneen pöydän alla ja keräilee pudonneita sanalippuja talteen. Esme kasvaa, menee kouluun, alkaa työskennellä itsekin sanakirjan parissa. Esme jättää koulun kesken, mutta vaikka toinen sanakirjatyötä tekevän isän tytär käy koulunsa loppuun, ei hän saa tutkintoa, koska on nainen. Näin päästäänkin naisasiaan, joka nousee kirjassa keskeiseen rooliin. 

Esme kiinnostuu sanoista, joita naiset käyttävät ja jotka liittyvät naisten elämään. Miesten kokoamaan suureen sanakirjaan näitä ei hyväksytä, koska niitä ei ole painettu mihinkään. Miesten mielestä sanakirjaan hyväksytyt sanat pitää löytyä aiemmin kirjoitetusta painetusta tekstistä. Esme alkaa kokoamaan omaa sanalippuvarastoaan naisiin liittyvistä sanoista ja niiden merkityksistä. Esme rikkoo rajoja siinäkin, että hänen paras ystävänsä on palvelijatar Lizzie. 

Kirja on toisaalta kiehtovaa kuvausta Esmen elämästä ja sen suurista virstanpylväistä, toisaalta vähän pitkästyttävä kaavamaisen, kronologisen etenemisensä takia. Hauska yksityiskohta kirjan lopussa on valokuva sanakirjan parissa työskennelleistä oikeista ihmisistä, jotka esiintyvät myös kirjassa. 

Kirjaa lukiessani tajusin, että onhan meillä samanlainen suomen kielen sanalappuvarantokin, Kotimaisten kielten keskuksessa. Olen opiskellessani suomen kieltä käynytkin siellä. Kuten kirjassakin todetaan, kieli muuttuu koko ajan, joten sanojen kerääminen jatkuu yhä. 

Suomentanut Tuulia Tipa

Camilla Grebe & Åsa Träff: Tulta ja äkkisyvää

Juuri, kun Siri Bergman -sarja alkoi saada henkeä itseensä, se päättyy. Harmi. Olisin jaksanut lukea vielä muutaman osan tätä elävämpää sarjaa. Tosin sarja olisi ehkä muuttunut taas tylsemmäksi, koska Siri on päättämässä kokeilunsa poliisin profiloijana ja suunnittelee taas vastaanoton avaamista Ainan ja Vijayn kanssa. 

Tällä kertaa Siri siis työskentelee vielä poliisin apuna profilointiryhmässä. Selvitettävänä on katoamistapauksia. Ensin katoaa nainen, sitten kahteen eri paikkaan sijoitetut sisarukset. Poliisin työtä päästään seuraamaan parissa palaverissa ohimennen. Enimmäkseen profilointiryhmä toimii itsekseen ja pohtii vaihtoehtoja. Hekin käyvät haastattelemassa ihmisiä, jotka liittyvät tapaukseen. 

Syyllinen oli täysi yllätys minulle. Loppukohtauksessa profiloijat eivät kyllä ole penaalin terävimpiä kyniä. Heiltä muun muassa unohtuu kokonaan, että ovat paikalla varoittaakseen kostoiskusta. Asiavirhekin kirjassa on: epäillyn patjan alta löytyneet 700 000 kruunua muuttuvat myöhemmin 17 000 kruunuksi. Joko joku veti välistä tai kirjoittajalla on muisti pettänyt. 

Kirja on täynnä lapsiin kohdistuvaa pahuutta ja väkivaltaa. Sen lukemisesta jää ikävä mieli. 

Suomentanut Markus Myllyoja

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

Olen nähnyt tämän kirjan somessa sen verran monta kertaa, että kiinnostuin itsekin. Valitettavasti lukukokemus oli kyllä pettymys. 

Espoolainen rikospoliisi Tuuli tuppautuu työmatkalle Skotlantiin, kun sieltä löytyy kuollut suomalaisnainen. Muissa lukemissani poliisikirjoissa (ja niitä on aika monta) poliisi lähtee antamaan virka-apua ulkomaille hyvin lyhyeksi aikaa ja palaa sitten pikaisesti kotimaahan jatkamaan tutkimuksia. Tuulipa pakkaa heti viikoksi vaatetta mukaan ja käyttäytyykin kuin olisi lomalle lähdössä. Kotimaan päässä asiat jäävät vaiheeseen, kun Tuuli jää Skotlantiin ihmettelemään. Skotlantiin lentäneen Tuulin jatkuva äimistely siitä, miten hän on niin aikaisin hereillä, kuten kahdeksalta ja vielä samaa ihmettelyä kymmeneltäkin, herättää kysymyksen siitä, moneltako hänen työpäivänsä rikospoliisissa sitten normaalisti alkaa. 

Kirja lähtee hitaasti liikkeelle ja on alkuun hyvin tylsän tuntuinen. Vähitellen tapahtumat alkavat edetä sen verran, että lukija ei heitä kirjaa sivuun. Ihmetyttää kyllä, mitä lisäarvoa Tuulin läsnäolo tuo tutkimukselle. Sekin ihmetyttää, että Tuuli soittelee kaukaa Skotlannista suomalaisille Emilian ystäville ja kyselee heiltä lisätietoja. Eihän kukaan nykyään vastaa ulkomailta oudoista numeroista tuleviin puheluihin. 

Kirjassa kerrotaan tapahtumia välillä Tuulin näkökulmasta, välillä kuolleen Emilian näkökulmasta. Lukijan on vaikea välillä pysyä kartalla, kummasta on kyse, kun molemmat kiikaroivat kaikkia vastaan tulevia miehiä tinder-lasien läpi. Kirjoittaja ei ole osannut päättää, onko tämä rakkausromaani vai poliisiromaani. Niinpä se on molempia sekaisin. 

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi vähän epämääräinen olo. Tapahtumat selviävät, mutta motiivit ovat heiveröisiä ja kaikki on kovin sekavaa. 

Aino Leppänen: Lanka-aitan talvi

Lanka-aitan talvi on jatkoa kirjalle Lanka-aitan Anni. Heti kirjan alussa jäin kaipaamaan samanlaista kertausta aiemman kirjan tapahtumiin ja henkilöihin kuin Mustikkapolku-sarjan kirjoissa on. Onhan edellisen Lanka-aitta-kirjan ilmestymisestä kulunut jo vuosi kuitenkin. Nyt piti vain yrittää palautella mieleen, kuka kukin olikaan ja miten he liittyvät toisiinsa. Kirjassa ei ylipäätään lainkaan muistutella mieliin Annin elämän tärkeimpiä ympyröitä. 

Lanka-aitta-kirjat ovat kyllä mannaa innokkaalle käsityöntekijälle. Kirjassa vilisee lankamerkkejä ja -laatuja sekä neulevinkkejä. Käsityökerho kuulostaa hauskalta, ja sen myötä saadut ystävät ovat tärkeitä Annille. Anni on aika verkkainen toimissaan ja mietteissään. Ehkä juuri sen takia hänen lankakauppansa on vähän kuin Leelian lepotuoli: sinne tulevat ystävät yksi toisensa jälkeen kertomaan huolistaan. Onneksi Annillakin on ystäviä, jotka kuuntelevat häntä. 

Edellinen kirja keskittyi joulun aikaan. Nyt ollaan joulunjälkeisessä talvessa, ja lankakauppa saa potkua ystävänpäivästä. Samoin saa Annin tuttavuus komeaan nuoreen mieheen. Henkilöitä kaupalla pyörii sen verran, että kirja voisi olla hippasen pidempi, jotta kaikkiin tulisi kunnolla syvyyttä. Nyt kohtaamiset jäävät lyhyiksi ja irrallisen tuntuisiksi. 

Kirja täyttää tehtävänsä nopeasti luettuna hyvän mielen kirjana, jossa ei vellota ongelmissa. Talvinen Oulu kuulostaa hyvin kauniilta. Ja kylmältä. 

Louis Sachar: Paahde

Nuortenkirjaklassikko, jota yhteen aikaan luetutettiin yläkouluissa. Paahde ei kuitenkaan koskaan ole osunut omalle kohdalleni, ei luettavaksi tai luetutettavaksi. Niinpä päätin tarttua siihen omatoimisesti, koska se nousee aika ajoin esiin kirjana, joka kaikkien pitäisi lukea. Suhtauduin kirjaan tietenkin vähän skeptisesti, koska aika usein kaikkien-koululaisten-on-pakko-lukea-kirjat ovat tällaisen tavan tallaajan mielestä vähän tylsiä, eikä niiden hienous minulle aukene. 

Yllätyin positiivisesti. Paahde imaisi minut heti mukaansa. Kirjassa kulkevat ihanasti rinnakkain nykypäivän teini-ikäisen Stanley Yelnatsin ja hänen isoisoisoisänsä Elya Yelnatsin tarina. Tapahtumapaikkana on Teksas ja sen kuuma aavikko. Kirjan nykypäivä sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, jolloin kirja on kirjoitettu. 

Stanley joutuu Greenjärven leirille kärsimään vankeusrangaistuksensa, jonka hän saa teosta, jota ei tehnyt. Leirillä ei ole mitään vihreää eikä järveäkään enää viimeiseen sataan vuoteen. Nuorten kohtelu leirillä on julmaa, mutta siihen ei jäädä liikaa vellomaan. Nuoret ottavat sen annettuna ja tyytyvät kohtaloonsa. Leirillä päivät täyttyvät kuoppien kaivamisesta vanhaan järvenpohjaan. 

Tarina on hyvin vangitseva. Kirja jäi aamulla kesken töihin lähtiessäni, ja huomasin töissäkin miettiväni, miten se mahtaa jatkua. Pidän siitä, miten tarinat kietoutuvat toisiinsa ja asioille löytyy niiden välisiä yhteyksiä ja yllättäviä selityksiä, joihin voi uskoa, ken haluaa.

Suomentanut Jaana Kapari

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

Pakahduttavan alakuloinen kirja, joka kertoo tavallisen ihmisen reaktiosta siinä vaiheessa, kun kaikki alkaa mennä pieleen. 

Minäkertoja Karoliina on eronnut nainen, jolla on 15-vuotias tytär Lumi. Karoliina asuu Lumin kanssa omistamassaan asunnossa, jonka hän haluaa vaihtaa suurempaan. Koska Karoliinalla on hyväpalkkainen työ, hän uskaltaa ostaa uuden asunnon ennen kuin vanha on mennyt kaupaksi. Tilannetta ulkopuolelta katsova lukija näkee uuden asunnon ostotilanteessa kiinteistövälittäjän käyttävän tyypillistä kiirehtimistaktiikkaa, jolla ostaja saadaan tekemään kaupat sumeasti ilman miettimisaikaa. 

Heti asunnon ostamisen jälkeen Karoliina teettää sinne kalliin keittiöremontin. Tässä vaiheessa lukija jo aavistaa, että tämä ei pääty hyvin. Karoliinalta tuntuu puuttuvan maalaisjärki, sekä ympäriltään ihmiset, jotka toppuuttelisivat. Tukiverkotkin puuttuvat. 

Kirja on hyvin oivaltava kuvaus siitä, millaista rataa ajatukset kulkevat, kun asiat menevät pieleen. Monet Karoliinan ajatukset ovat tuttuja omastakin ajatusmaailmastani; esimerkiksi päänsisäiset ristiriidat, kun toisaalta haluaisi tehdä jotakin, toisaalta ei haluaisi. Kirja on myös hyvin koukuttava. Pakko nähdä, eikö Karoliina nyt tajua, mitä voisi tehdä. 

Ihailen Annamari Marttisen taitoa kirjoittaa hurjimmatkin ajatukset auki. 

Jussi Simola: Katkerat katseet

Katkerat katseet on Lara Honka -sarjan kolmas osa. Aiemmat osat ovat Haudatut haaveet ja Valitut valheet. 

Komisario Lara Hongan tiimi tekee hyvää yhteistyötä. Laralla on vispilänkauppaa yhden tiiminsä jäsenen kanssa, mutta suhde etenee vaivaisesti, koska kumpaakin ujostuttaa. Muita jännitteitä tiimiläisten välillä ei näy, vaikka niistä välillä mainitaankin.

Ensin löytyy itsemurhaviesti, sitten huonosti lavastettu itsemurha. Sitä selvitellessä tapahtuu toinen, samanlainen murha. Raskaana oleva Martha ja hänen miehensä suhtautuvat läheistensä kuolemaan kummallisen etäisesti. Poliisityö on aika avutonta itsemurhaviesti löytyessä vaihtuneen takin taskusta. Tai ei ehkä avutonta, vaan kirjoittaessa on oiottu ja jätetty asioita kertomatta. Kirjan lopussa annetaankin ymmärtää, että muutakin on jätetty kertomatta.

Tapahtumat etenevät kirjassa joutuisasti, mutta niistä puuttuu sidosteisuus. Loppua kohti on tarjolla ratkaisuja liiankin kanssa. Kirja vaikuttaa viimeistelemättömältä eikä ihan yllä aiempien kirjojen tasolle.

Leena Paasio: Bengtskär itä kahdeksan

Bengtskär itä kahdeksan on jatko-osa kirjalle Harmaja luode seitsemän. Tätä kirjaa ei kannata lukea, ennen kuin on lukenut ensimmäisen osan, koska siten siitä saa paljon enemmän irti. 

Harmajassa minäkertojana toimii muistaakseni Eetu, jonka äiti oli kadonnut mystisesti uintiretkellään. Bengtskärissä minäkertojana toimii Eetun kilpapurjehduskaveri Rasmus, joka alkaa epäillä perheensä sekaantuneen Eetun äidin katoamiseen. Lukiolaiset Eetu ja Rasmus kilpailevat useimmiten toisiaan vastaan tiiminsä parhaina purjehtijoina. 

Eetu on ihan tavallisen perheen poika, jolla on ekaluokkalainen pikkusisko Isla. Rasmuksen perhe on hyvin varakas ja rahoittaa ainakin osin myös Eetun purjehdusta. Rasmus on ainoa lapsi, joka on tottunut vauraaseen elämään. Eetu on mukava, kaikkien kaveri. Rasmus taas ei oikein osaa olla muiden kanssa luontevasti. Isä vaatii Rasmukselta huippusuoriutumista niin koulussa kuin merelläkin. 

Kirjassa ollaan lähes koko ajan vesillä. Purjehdussanastoa tuntemattomalle kirja on aikamoinen kahlattava, vaikka kirjan lopussa onkin pieni luettelo purjehdustermeistä. Valitettavasti sieltäkään ei löytynyt kaikkia itselleni outoja sanoja. Onkin helpointa vain ohittaa nopeasti kohdat, joissa vilisee purjehdukseen liittyviä sanoja. Samassa virkkeessäkin kun voi olla monta sellaista sanaa. Juonessa pysyy hyvin mukana sanastoa tuntematonkin. 

Kirjan tapahtumat ovat jännittäviä jopa aikuiselle. Nuoret purjehtijat Eetu, Rasmus ja Salla sekä heidän lukiokaverinsa Hene lähtevät rohkeasti vaarallisiin tilanteisiin. Tunteita on yhdellä jos toisellakin, mutta ketä kohtaan? Eetun nokkela ja sanavalmis pikkusisko Isla huomaa tarkkasilmäisenä, kuka tykkää kenestäkin, ja tuuppii asianosaisia oikeaan suuntaan. Isla onkin kirjan herkullisinta antia. Kirjan nuorilla on myös hyvää tunneälyä. Sen huomaa siitä, miten he kohtelevat toisiaan ja muita ihmisiä.

Kirjassa tapahtuu paljon isoja asioita, ja ne kerrotaan sopivan tunteikkaasti. Tällä kertaa tapahtumat saavat päätöksensä ja lukija voi huokaista helpotuksesta. 

Kirjasto on merkinnyt kirjan sateenkaaritarralla. 

Clare Mackintosh: Valheiden virrat

Rikosetsivä Ffion Morgan -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Tummat vedet ja Vuorten varjo. Kirjojen tapahtumapaikkana on Englannin ja Walesin rajalla sijaitseva Cwm Coedin kylä. Ffion Morgan on Walesin poliisin rikostutkija, hänen miesystävänsä Leo Brady puolestaan vastaavassa työssä Englannin poliisin puolella. Käytännössä he työskentelevät saman kylän tuntumassa.

Kirjan ehdottomasti parasta antia on sen hersyvä huumori. Tällä kertaa tutkitaan rikkaiden koteihin tehtyjä murtoja Hillin kaupunginosassa. Ryöstöjen ohella selvitettävänä on muutama murhakin. Kuvioissa mukana pyörii Leon ex-vaimo Allie, joka on varsinainen pyrkyri. Alkuun hän on vain huvittava, mutta lopulta vähän säälittäväkin. 

Työasioiden ohella setvitään Ffionin ja Leon parisuhteen tilaa ja tulevaisuudenkuvioita. Niissä riittääkin miettimistä, etenkin kun Allie heittää kapuloita rattaisiin. Jännitys tiivistyy niin pariskunnan parisuhteen kuin rikosten selvittämisen suhteen. Loppuratkaisut tarjoavat yllätyksiä isolla kädellä. Tosin jotain oli odotettavissakin. 

Pitkästä aikaa kirja, jonka en olisi toivonut loppuvan. 

Suomentanut Päivi Pouttu-Delière

Leena Paasio: Lännessä loistaa majakka

Kirja on Kotisatama-sarjan toinen osa, ja siinä jatketaan Meriön perheen sisarusten elämän seuraamista. Ensimmäisessä osassa, Tuuli kääntyy etelään, pääosassa oli perheen tytär Henna. Nyt on Heikki-veljen vuoro päästä parrasvaloihin. 

Saaristossa tuntuu olevan pulaa miehistä, ihme kyllä, koska hiljaisella, komealla ja käsistään kätevällä Heikillä riittäisi ottajia. Eronneesta Heikistä ovat kiinnostuneita kouluavustaja Erin, Heikin pojan Jasperin eskarikaverin äiti Päivi ja saarelle päätynyt toimittaja Ella. Myös entinen vaimo Annukka havittelee Heikkiä takaisin itselleen. Heikki pitää tunteet visusti sisällään ja niin kuluu viikkoja sen kummemmitta tapahtumitta. Välillä vaihdellaan viestejä tai soitellaan, mutta Heikin tunteet eivät leisku mihinkään suuntaan. Miehet lienevät toden totta vähissä, kun moisesta puupökkelöstä ollaan niin kiinnostuneita. 

Vaikka kirjan pitäisi kai kertoa eniten Heikin elämästä, ei kirjan alkuosassa kukaan henkilöistä nouse kohosteiseksi. Kertoja on hyvin etäinen ja kertoo vain, mitä näkee. Hyvin keskeistä on myös matkustaminen eri satamien välillä. Itse en aina ollut varma, missä nyt ollaan, kun koko ajan matkattiin paikasta toiseen. Hämäävää on myös se, että asumuksia on monella kahdessa paikassa. 

Ongelma ei taidakaan olla Heikki, vaan se, miten kirjassa asioista kerrotaan. Tekninen tietous purjehduksesta ja saaristolaiselämästä on piirulleen kohdallaan, mutta tunteiden kuvaus onnahtelee. Ihmiset ovat pitkämielisiä ja puhuvat toisilleen jäykästi, etenkin tunteikkaissa kohdissa. Kirjan henkilöille tapahtuu paljon isoja asioita, joiden pitäisi herättää suuria tunteita. Silti lukijan silmäkulmat eivät kostu kertaakaan. 

Kirja on kuitenkin kiinnostava, koska se kertoo erilaisesta elämästä ulkosaaristossa. Kuvaus eronneen vanhemman elämästä ja huoltajuudesta on tarkkaa. Niin ilot kuin murheetkin tuodaan hyvin esiin. Kirjan painopiste onkin vanhemmuudessa ja sen kaikissa muodoissa ja puolissa. 

Claire Douglas: Oudot naapurit

Olen lukenut Douglasilta aiemmin kirjat Salaisuus talossa nro 9 ja Väärä sisar. Ensimmäinen oli parempi. Oudoissa naapureissa seikkailee samankaltainen oman elämänsä salapoliisi kuin Salaisuus talossa nro 9:ssäkin. 

Eronnut Lena asustelee poikansa Rufuksen kanssa kahdestaan omakotitalossa, kun heidän naapuriinsa muuttaa pariskunta, jossa on jotain outoa. Lena kuulee sattumoisin naapureiden juttelevan keskenään ja päättelee oitis muutamasta sanasta, että naapureissa on jotain hämärää. Itse sanoisin oudoksi naapuriksi sellaista, joka menee entisen naapurin antamalla avaimella sisään uusien naapureiden taloon urkkimaan keskellä yötä, kun nämä eivät ole kotona. Tässä kohtaa mielenkiintoni lopahti, koska kukaan ei oikeasti tee niin. 

Tämänkaltaisia trillereitä julkaistaan nyt jatkuvalla syötöllä. Tavalliset ihmiset epäilevät tuttaviaan ja urkkivat näiden elämästä. Lopuksi juuri ne tavalliset ihmiset ovatkin niitä outoja. Tai sitten eivät. Juonen kehittely ei oikein jaksanut kantaa tässä kirjassa. Annetut vihjeet johtivat suoraan sylttytehtaalle, tapahtumien kulku oli suurinpiirtein pääteltävissä, eikä jännitys pysynyt yllä. Kirjassa oli kyllä elementtejä, joilla jännitystä olisi voinut kasvattaa, mutta niistä ei saatu kaikkea irti. 

Suomentanut Heli Naski

Ninni Schulman: Yöt vailla sarastusta

Ingrid Wolt on entinen poliisi, joka joutui vankilaan ammuttuaan itsepuolustukseksi väkivaltaista ex-miestään. Vankilan jälkeen ura poliisina on ohi, ja Ingrid on elättänyt itsensä kaikenlaisilla töillä. Viimeksi Ingrid työskenteli hotellisiivoojana, mutta kun ex-mies yritti tappaa hänet hotellihuoneessaan, tuli potkut siitäkin paikasta. Ingridillä on ex-miehensä kanssa pieni tytär, joka asuu sijaisperheessä, jonne hänet sijoitettiin, kun Ingrid joutui vankilaan ja ex-mies sairaalaan. Ingrid haluaisi saada tyttärensä takaisin, mutta ensin pitäisi saada elämä vakiintumaan. Sivubisneksenä Ingrid tekee yksityisetsiväkeikkoja, jotka ovat olleet varsin menestyksellisiä. Niistä kerrotaan sarjan aiemmissa kirjoissa Viimeiset leikit ja Rakas Lena. 

Ingridin poliisiystävä Benny auttelee aina mahdollisuuksien mukaan, jos yksityisetsivä tarvitsee poliisin apua. Bennyllä ja Ingridillä on ollut vähän muutakin sutinaa menneisyydessä. Sitä voisi olla nykyäänkin, jos Benny ei olisi juuri mennyt naimisiin ja saattanut vaimoaan raskaaksi. 

Vanha papparainen Gösta huolestuu, kun hänen poikansa Herman ei tulekaan kuskaamaan häntä lääkäriin, niin kuin tavallisesti on ollut tapana. Göstä ilmoittaa poliisille Hermanin katoamisesta, mutta poliisia ei oikein kiinnosta aikuisen miehen häviäminen maisemista. Niinpä Gösta ottaa yhteyttä yksityisetsivään. 

Herman on pienen kylän postimies armon vuonna 1983, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki tuntevat hänet. Poliisityö on kovin liikkuvaista, kun kännyköistä ei vielä ole kuultukaan. Puhelinkopista tai lankapuhelimesta voipi soitella, jos puhelun vastaanottaja sattuu olemaan kotosalla. LP-levyä voi kuunnella levykaupassa ennen ostopäätöstä. Muutoin ajankuva jää ohueksi. Laulajia ja televisiossa esiintyviä julkisuuden henkilöitä toki luetellaan, mutta suurin osa on suomalaiselle tuntemattomia. 

Tapahtumat etenevät verkkaisesti, suorastaan hitaasti. Lukijakin vähän väsähtää tapahtumien köyhyyteen. Loppua kohti alkavat tapahtumat tiivistyä ja koetaan tavanmukaiset vaaratilanteet. Hermanin etsimisen ohella Ingridin elämässä on meneillään oikeudenkäynti ex-miestä vastaan. Siinä asiat etenevät yhtä hitaasti kuin etsiväntyössäkin. 

Ei kirja silti huono ole. Se on tempoltaan rauhallinen, eikä kovin yllättävä. Mielenkiinnolla odotan jo seuraavaa osaa. 

Suomentanut Jonja Rajala

Elina Backman: Joka yksin jää

Saana Havas -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Kun kuningas kuolee, Kun jäljet katoavat, Ennen kuin tulee pimeää, Kuinka kuolema kohdataan ja Kuka pimeässä kulkee. Joka yksin jää on jo sarjan kuudes osa. 

Saana Havas on kiinnostunut selvittämättömistä rikoksista. Hän tekee podcasteja, joissa kertoo tapahtumista ja pyrkii ottamaan selvää asioista. Saana onkin onnistunut selvittämään monta rikosta poliisin apuna. Saanan miesystävä Jan on poliisi. Hämmästyksekseni tässä kirjassa ei taideta mainita kertaakaan, miten komea Jan on. Onkohan hohto hiipumassa. Sen sijaan Janin kollegan Susannan miesystävän ulkonäköä hehkutetaan kyllä huolella. 

Saanalla ja Janilla on edessään iloinen perhetapahtuma. Saana lähtee Hartolaan kertomaan siitä tädilleen Inkerille ja jää sinne pariksi viikoksi. Kuinka ollakaan, juuri Saanan saapumisen alla on lähiseudulta löytynyt metsään haudattu ihmisen luuranko. Siitäpä Saana saa taas jutunaihetta podcastiinsa. 

Jotenkin kirja luistaa paremmin kuin sarjan aiemmat osat, ja tapahtumat ovat varsin kiinnostavia. Saanan haastattelutyylikään ei ole enää niin töksäyttelevä. Tätä luki ihan ilokseen. 

Aino Leppänen: Pienen pihapiirin joulu

Pienen pihapiirin joulu on jatkoa kirjoille Pieni pihapiiri pyörii ja Pihapiirissä suhisee. Jos joku sarjaa entuudestaan tuntematon nyt sattuisi epähuomiossa tarttumaan pelkkään joulukirjaan, on kirjailija kirjan alussa ystävällisesti kertonut edellisen kirjan keskeiset tapahtumat. Pihapiiriin vastikään muuttaneen Nooran ja hänen tyttärensä Nellinkin kuviot tulevat siinä avatuiksi. Edellisessä kirjassahan kritisoin sitä, ettei Noorasta tai hänen yrityksestään kerrottu oikein mitään. 

Pienessä pihapiirissä alkaa olla väkeä varsin mittavasti. Vaikka lukujen otsikoissa kerrotaan edelleen kaikkien perheenjäsenten nimet, menee hetki miettiessä, mitä sukua nämä nyt olivatkaan edellisen luvun ihmisille. Jos sarja jatkuu ja pihapiiriin tulee vielä uusia ihmisiä, olisi jokin kartta kera asukkaiden nimien ja sukulaisuussuhteiden paikallaan kirjan alussa. 

Joulukirjassa kaikki ovat ensin tahollaan onnettomia, mutta sitten jouluaattoa vietetään koko pihapiirin voimin ja kaikki ovatkin onnellisia. Kyyneleitä kirjassa vuodatetaan useampi ämpärillinen. Joulun tunnelma koristeineen, leipomuksineen ja lahjaostoksineen on vahvasti läsnä. Johtohahmoksi nousee nokkela eläkeläinen Elvi, jolla on aina ratkaisu kaikkeen esiliinan taskussa. 

Pienen pihapiirin joulu on nopeasti luettu hyvänmielenkirja.