Colleen Hoover: Marraskuun 9.

Marraskuun 9. on vasta neljäs Colleen Hooverin kirja, jonka olen lukenut. Aiemmat ovat Se päättyy meihin, Se alkaa meistä ja Verityn varjo. Kaikki lukemani ovat olleet siirappisia rakkaustarinoita, mikä on hillinnyt intoani. Hooverhan on hyvin tuottelias, eli häneltä riittäisi kyllä luettavaa.

Marraskuun 9. jatkaa samaa, siirappista rataa. 18-vuotiaat Fallon ja Ben tapaavat losangelesilaisessa ravintolassa erään marraskuun yhdeksäntenä päivänä. Kuinka ollakaan, he rakastuvat välittömästi toisiinsa. Tapaaminen jää lyhyeksi, koska Fallon on vielä samana iltana lähdössä New Yorkiin. He sopivat kuitenkin tapaavansa samassa ravintolassa vuoden kuluttua. Yhteystietoja he eivät vaihda, vaan ovat vuoden täysin tietämättöminä toistensa tekemisistä. 

Tapaamiset jatkuvat aina vuoden välein. Milloin mistäkin syystä tapaamiset jäävät kovin lyhyiksi, mutta sitäkin tunnepitoisemmiksi. Nämä vuosittaiset tapaamiset ovat ihan kiinnostavaa seurattavaa, tosin hempeää puhetta on aivan liikaa minun makuuni. Se myös vaikuttaa kovin epäaidolta. 

Kirjan loppua kohti alkaa sitten tapahtua. Paljastuu yksi rakkauden tiellä oleva asia, sitten toinen ja niin edelleen. Yllättäviä käänteitä tulee roppakaupalla, ja joka välissä rakastetaan toisiaan niin kovasti ja paljon. Kaikki on kovin pyyteetöntä ja epäitsekästä. Viimeisten sivujen lukeminen oli vaivalloista tahmeuden takia. Myös epäuskottavuus alkoi olla maksimaalista.

Sain taas vähäksi aikaa kyllikseni Hooverista. 

Suomentanut Siiri Hornsby

Marlen Haushofer: Seinä

Pitihän tämä kohuttu ja jonotettu kirja napata mukaan, kun sen Viikon laina -hyllyssä näin (Lukki-kirjastoissa tosin varausjonoa on vain 12, Helmetissä melkein 900). Ajattelin vähän vilkaista, onko kirja kiinnostava. Jäin heti koukkuun ja luin pitkän matkaa. Kirjassa käytetty kieli on viehättävää, onhan suomennos vuodelta 1964. 

Kirjan päähenkilö on minäkertoja, jonka nimeä ei mainita. Hän kyllä miettii nimensä ilmaisemista päiväkirjassaan, mutta toteaa sitten jo melkein unohtaneensa sen. Nainen on lähtenyt Alpeilla sijaitsevaan metsästysmajaan viikonlopun viettoon serkkunsa ja tämän miehen kanssa. Pariskunta lähtee läheiseen kylään iltaa istumaan, nainen jää majaan nukkumaan. Seuraavana aamuna herättyään hän lähtee koiran kanssa etsimään pariskuntaa, joka ei ole palannut.

Pariskunnan sijaan nainen löytää lasiseinän, joka erottaa hänet muusta maailmasta. Lasiseinän toisella puolella kasvillisuus on ennallaan, mutta ihmiset ja eläimet kuolleet. Nainen jää metsästysmajaan asumaan koiran kanssa. Jonkin ajan kuluttua paikalle saapuu myös lehmä. 

Nainen sopeutuu aika helpon tuntuisesti uuteen elämäänsä. Päivät täyttyvät mökin lämmittämisestä, ruuan hankinnasta ja eläinten hoitamisesta. Nainen pitää itseään taitamattomana, mutta osaahan hän metsästää, nylkeä ja paloitella kauriin ja tehdä riistaeläimen talista kynttilöitä. Jopa niin taitavasti, ettei näistä edes kerrota sen tarkemmin. Sen sijaan puunhakkuu raportoidaan tarkasti. Lehmänkin hän osaa lypsää. Eniten naisen mieltä kaihertaa, ettei hän osaa rakentaa mökkiin toista ovea. 

Nainen on yllättävän neuvokas uusissa tilanteissa, mikä johtunee osaksi ajasta, johon kirja sijoittuu. Uusavuttomuus ei tavallisen kansan parissa tainnut olla 1960-luvulla ihan niin yleistä kuin nykyään. Mökin pihalla seisoo myös sukulaismiehen auto, jolle nainen ei uhraa ajatustakaan. Hänhän hädin tuskin osaisi ajaa.

Öisin nainen nukkuu välillä hyvin, välillä huonosti. Hän ei silti tunnu kaipaavaan kovin suuresti entistä elämäänsä. Ei edes aikuistuvia lapsiaan. Hän alistuu kohtaloonsa, toki toisinaan sitä surkutellen. Nainen ei ehkä haluaisikaan takaisin entiseen elämäänsä. Hän kokee mökissä uudenlaisen vapauden. 

Takakannessa todetaan Seinän olevan feministisen kirjallisuuden merkkiteos. Varmaankin naisen aktiivinen toimijuus hyvinvointinsa eteen on kirvoittanut tämän maininnan. 

Suomentanut Eila Pennanen

Elly Griffiths: Kuolema ei katso aikaa

Elly Griffithsin uuden sarjan aloitusosa on hyvin erilainen kuin Griffithsin aiemmat sarjat. Lista aiemmista sarjoista ja niiden kirjoista löytyy alimmaisesta kuvasta. Kuolema ei katso aikaa sisältää tapahtumia, jotka ovat yliluonnollisia tai ylittävät tieteen rajat. Yleensä en sellaisista kirjoista pidä, mutta tässä uutuudessa on raikas kirjoitustapa, joka tekee kirjan kiinnostavaksi. 

Ali Dawson on ratkaisemattomia murhia salaisessa yksikössä tutkiva rikosylikonstaapeli. Yksikkö on pieni, ja sen työskentelytavat vähintäänkin poikkeavat. Kaikesta kerrotaan kuitenkin niin luontevasti, että kirjaa on ilo lukea. Ali Dawson on kiinnostava päähenkilö. Kirjassa on myös sopivasti huumoria. 

Jännitin kirjan loppuun asti, saadaanko kaikki asiat ratkaistua, vai jääkö kirja niin sanotusti kesken. Sellainen olisi ärsyttävää, koska seuraavan osan tullessa on kaikki jo unohtunut. Onneksi kaikki saatiin ratkaistua ja palautettua ennalleen. 

Tämä on paras Griffithsin uusista sarjoista.

Suomentanut Riina Vuokko

Eevi Kuokkanen: Kapeneva tie

Rantakaupunki-sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Ei sanaakaan ja Viimakerroin. En muista, oliko aiemmissa, mutta ainakin tässä kirjailija harrastaa ärsyttävän ylenmääräistä kursiivin käyttöä, jolla ilmaistaan jonkun ajatuksia, omia tai muiden, tai sanoja tai viestejä. Lukija saa arvata, mikä näistä milloinkin on kyseessä.

Aiemmista kirjoista tutun pesulan Tuijan tytär Pinja on palannut kotikaupunkiinsa Hankoon kesätyöhön Happy Life -glamping-alueelle palvelupäälliköksi. Glamping-alueella majoitetaan turisteja pikkumökkeihin tai jurttatelttoihin. Pinja huolehtii työkavereidensa kanssa paikkojen siistimisestä, vieraiden vastaanottamisesta sun muusta. 

Ensin kuolee diakoni, joka on palkannut leirintäalueen työntekijät, sitten pari laitapuolen kulkijaa. Tarvitaan vielä neljäs ruumis, ennen kuin poliisi saa selvitettyä murhaajan. Diakonivainajan leski Ilari tuskaantuu poliisin työn hitauteen ja tekee omaa, avutonta tutkimustaan poliisin rinnalla. Kaikki ovat varpaillaan, kun murhaajaa ei löydy. 

Kirja kulkee kuin juna. Uusia käänteitä tulee tasaiseen tahtiin ja juoni pysyy kiinnostavana. Henkilöitä ei ole liikaa, joten heistä saadaan tietää riittävästi. Kirjan loputtua mietin, että toivottavasti Pinja nyt löytää uuden työpaikan. 

Johanna Mo: Hyökyaalto

Hyökyaalto on Saarimurhat-sarjan viides ja viimeinen osa. Sarjan aiemmat osat ovat Yölaulaja, Varjolilja, Metsämaa ja Niittoheinä. Olen pitänyt Hanna Duncker -sarjasta, vaikka samalla olenkin joka osan kohdalla valittanut oudoista käännösvalinnoista ja sekavasta ulosannista. Samat oudot käännökset toistuvat kirjasta toiseen, joten kääntäjäkin lienee pysynyt samana. 

Sekavalla ulosannilla tarkoitan kirjoitustapaa, jossa asioita jätetään sanomatta. Yhdessä repliikissä ollaan menneessä ajassa, seuraavassa nykyhetkessä, mutta ajankohdan muuttumista ei ilmaista mitenkään, vaan lukijan pitäisi ymmärtää muutenkin, mitä puhuja tarkoittaa. Monia keskeisiä asioita ei pohjusteta tai selitetä lainkaan, niistä vain puhutaan ohimennen. Kirjan lukeminen oli hyvin hidasta, koska jatkuvasti piti jäädä miettimään, mitä jollakin virkkeellä tarkoitetaan. Keskeisten henkilöiden koko nimet mainitaan kirjan alussa, paitsi Hannan kollega Amerin, jolla ei nähtävästi ole sukunimeä. Sen jälkeen kaikista puhutaan aina vain etunimillä. Kirjassa on paljon henkilöitä ja minun oli vaikea muistaa, kuka kukin on. 

Hanna Duncker on ollut äitiyslomalla tyttärensä Hedvigin syntymän jälkeen. Hän on palaamassa töihin kesän jälkeen, ja Hedvigin isä Isak vuorostaan jää vanhempainvapaalle. Sitä ennen on kuitenkin pariskunnan häät. Hanna joutuukin palaamaan töihin aikomaansa aikaisemmin, kun hänen vuosi sitten eläkkeelle jäänyt esimiehensä Ove löytyy kuolleena. Uusi esimies Gertrud tuntuu inhoavan Hannaa kautta kirjan. Syytä siihen ei kuitenkaan kerrota. 

On ehkä hyvä, että sarja päättyy. Ilmaan leijumaan jääneet kysymysmerkit painuvat hitaasti historian hämärään.

Suomentanut Kristiina Vaara

Petja Lähde: Kaksi astetta

Lähteen esikoinen, Yksi neljästä, ei ollut kovin vakuuttava. Kaksi astetta on jo selvästi pari astetta edeltäjäänsä parempi niin kielen kuin juonenkin kannalta. Kummassakin on silti yhä parantamisen varaa.

Rikostutkija Terhi Nuoran edellisen kirjan työparista on tullut hänen esimiehensä. Tämä aiheuttaa kitkaa etenkin Terhin taholta, hän kun olisi halunnut työpariltaan tunnetasolla enemmän. Panun ollessa esimies ei yhteisiä hetkiä enää ole tiedossa, jos niitä aiemminkaan oli muualla kuin Terhin ajatuksissa. Terhi ei myöskään ole tyytyväinen uuteen työpariinsa, Milla Rissaseen. Terhin on yhä vaikea pitää henkilökohtaiset tunteensa ja ajatuksensa omana tietonaan. 

Juoni on löyhähkö. Siihen liittyy salaisia toimeksiantajia, ilmastoasioista piittaamattomien murhia ja kaikenlaista epämääräistä sälää, josta on vaikea saada otetta. Terhin henkilökohtaisen elämän traumaattiset tapahtumat ovat vahvasti läsnä. 

Kirjaa kantaa huumori. Ei nasevat repliikit vaan Terhin ajatukset. Siinäpä hahmo, joka ansaitsisi ympärilleen napakammmat kehykset. 

Katariina Vuori: Juurikasvua

Juurikasvussa jatkuu Kasvun paikasta tutun Silvian elämän seuraaminen. 

Silvia pyrkii ratkaisemaan elämänsä ongelmat ostamalla kasveja. Homma toimi, kunnes kasveja oli kaikkialla. Nykyään Silvia käy Nimettömissä addikteissa yrittäen pysyä kuivilla kasvien ostamisesta. Se on vaikeaa, etenkin kun miehen kanssa tulee ero ja työpaikka sekatavarakaupan kasviosastolla menee alta. 

Onneksi on Risto, työkaveri sekatavarakaupasta. Riston kanssa Silvia perustaa uuden kasveihin pohjautuvan bisneksen, josta tietenkin tulee menestys ilman mitään suunnitelmaa tai kaupallisia taitoja. Verottajan kanssa kikkailustakaan ei seuraa sen kummempaa. 

Edelleenkään Silvian miehellä ei ole nimeä. Hän on vain mies. Ainoastaan harvoilla kirjan henkilöillä on nimet. Sinänsä ihan toimivaa: ei tarvitse miettiä, kuka kukin nyt taas olikaan. Mies on mies, lapset ovat lapsia. 

Silvialla on ongelmallinen äitisuhde, joka johtaa juurensa menneisyyden tapahtumiin. Ihan en ymmärrä, miksi äiti on tehnyt asiasta niin suuren virtahevon elämänsä olohuoneeseen. Menneisyyden tapahtumista tulee kuitenkin kivaa täytettä kirjaan. Muuten kirja on aika mitäänsanomaton. Vaikka viherkasveja itsellänikin on aivan liikaa, en koe hengenheimolaisuutta kirjan hörhöilyjen kanssa. 

Angie Thomas: Betoniruusu

Luettuani Angie Thomasin Viha jonka kylvät halusin lukea myös Betoniruusun. Kirja Viha jonka kylvät kertoo teini-ikäisestä Starrista, joka asuu mustien asuttamassa lähiössä jossakin Yhdysvalloissa. Betoniruusussa palataan ajassa taaksepäin vuoteen 1998, jolloin Starrin vanhemmat Maverick ja Lisa vasta seurustelivat, eikä Starria ollut vielä olemassa. 

Maverick on 17-vuotias jengiläinen, joka seurustelee fiksun Lisan kanssa. Maverick käy kunnallista koulua, Lisa parempaa maksullista koulua. Maverickin elämä on tyypillistä teini-ikäisen elämää koulunkäynteineen ja kavereiden kanssa hengailuineen, kunnes käy ilmi, että yhden illan erehdyksen seurauksena hänestä tuleekin teini-isä. 

Vauva on jo maailmassa ja kolmikuinen, kun Maverickin isyys varmistuu. Vauvan niin ikään teini-ikäinen äiti on väsynyt huolehtimaan vauvasta yksin, ja jättääkin sen Maverickin hoivaan häipyen itse kuvasta. Yhtäkkiä Maverickin elämä täyttyy yövalvomisista, vaipanvaihdoista ja syöttämisistä. Tyttöystävän kanssa suhde joutuu katkolle. Eikä tässä vielä kaikki: ennen kuin kirja päättyy, on Maverickista tulossa toistamiseen isä. 17-vuotiaana. 

Betoniruusu onkin aivan erilainen kuin kuvittelin. Jengitouhut ovat sivuroolissa, kun tuore isä painii arjen haasteiden kanssa ja yrittää hoitaa kunnilla kaikki velvollisuutensa. Onneksi Maverick saa apua äidiltään, toisin kuin vauvan äiti. Kirjassa on paljon huumoria ja se on rakkaudella kirjoitettu. Harvoin luen kirjaa, jonka henkilöt haluaisin tuntea. 

Upea kirja.

Suomentanut Terhi Kuusisto

Freida McFadden: Hyvä Debbie

Aiemmin olen lukenut McFaddenilta kirjat Kotiapulainen, Kotiapulaisen salaisuus, Eristysvanki, Sarjamurhaajan tytär, Kotiapulainen valvoo, Työkaveri, Opettaja, Poikaystävä ja Älä valehtele. Kirjojen taso on ollut vaihteleva.

Hyvä Debbie ottaa heti imuunsa. Se kertoo Debbiestä, joka on paikallislehden kolumnisti, ja hänen miehestään Cooperista, joka on kirjanpitäjä. Pariskunta on ollut naimisissa jo parikymmentä vuotta, mutta molemmilla on salaisuuksia, joita he eivät ole kertoneet toisilleen. 

Debbie kirjoittaa lehteen neuvontapalstaa, jossa hän vastaa lukijoiden lähettämiin kirjeisiin. Useimmat kirjeiden lähettäjät ovat naisia, joilla on ongelmia avioliitossaan tai lastensa kanssa. Debbie antaa vinkkejä, miten kannattaisi toimia. 

Paljon enempää en voikaan kertoa, jotta jännitys säilyy. Sanon vain, että Debbiellä on taito lakaista ongelmat perheenjäsentensä tieltä. Kirjassa oli hyvä jännite, ja vähän pelkäsinkin, miten se säilyy loppuun saakka. Säilyi se, mutta silti lopetus oli ehkä vähän lattea. 

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Stefan Ahnhem: Sukupolvi nolla

Pitkän tauon jälkeen Fabian Risk palaa jälleen estradille. Fabian Risk -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Pimeään jäänyt, Yhdeksäs hauta, Miinus kahdeksantoista astetta, Motiivi X, X tapaa kuolla ja Viimeinen naula. Viimeisen naulan takakannessa jo toivoteltiin jäähyväisiä Riskille, joka ei sittenkään jäänyt historian hämärään, lukijoiden onneksi. Edellisen Fabian Risk -kirjan ilmestymisestä on neljä vuotta, mutta kirjassa aikaa on kulunut 13 vuotta. 

13 vuotta sitten kuoli Riskin poika Theodor. Nyt Riskin tytär Matilda on kasvanut täysi-ikäiseksi ja tapaa usein isäänsä. Tytär myös järjestelee isälleen hanakasti treffejä. Risk työskentelee Helsingborgin poliisissa ja nauttii, kun elämä on tasaista. Kun poliisi saa tutkittavakseen kummallisia tapauksia, alkaa myös Risk tahtomattaan kiinnostua niistä. 

Sukupolvi nolla on aivan huikea. Juoni on omintakeinen ja kaikessa kammottavuudessaan voisi olla totta. Vaikka kirjassa on yli viisisataa sivua, se pitää tiukasti otteessaan koko ajan. Yhtään rauhallista hetkeä ei tule. Kirjan viimeiset lausahdukset antavat ymmärtää, että jatkoakin seuraa. 

Suomentanut Outi Menna

Richard Osman: Mahdoton mammona

Hulvaton Torstain murhakerho jatkaa puuhasteluaan. Elizabeth alkaa toipua miehensä kuolemasta ja on jälleen mukana murhakerhon puuhissa Ronin, Joycen ja Ibrahimin kanssa. Tällä kertaa etsitään kadonneita bitcoineja ja ihmisen räjäyttäjää. Samaan aikaan Ronin tyttären perheessä on ongelmia, joita yritetään peittää Ronilta. Tarkkasilmäiset vanhukset arvaavat kuitenkin jotakin olevan tekeillä. 

Kirja alkaa ihanasti Joycen tyttären Joannan ja Paulin häillä. Häissäkin kaikki puuhastelevat omiaan. Kuten aina.

Osman on taitava kirjoittaja ja kirjat ovat täyttä herkkua. Vaikka juonilankoja on moneen suuntaan, kaikelle löytyy selitys ennen kirjan loppumista. Osmanin taitavuus näkyy siinä, että kaikkia asioita ei sanota suoraan, vaan niistä annetaan vihjeitä ja ne jätetään lukijan oivallettavaksi. Lukija voi sitten hyristä mielissään, kun huomaa hoksanneensa jonkin asian, jota ei sanottu. 

Pitemmittä puheitta: rakastan tätä sarjaa. 

Suomentanut Antti Saarilahti

Ruth Ware: Nainen huoneessa 11

Nainen huoneessa 11 onkin jatkoa kirjalle Nainen hytissä 10. Valitettavasti hyttikirja ei ollut kummoinen, eikä tämä kirja pane paremmaksi. 

Yritin pontevasti lukea kirjaa, mutta juoni tuntuu tyhjänpäiväiseltä ja päähenkilö idiootilta. Jos olet ollut ulkomailla laivalla, jossa sinut on vangittu ja olet melkein kuollut, lähdetkö tuntemattoman ihmisen kutsusta matkalle taas ulkomaille jonkun hotellin avajaisiin, vaikket tiedä, kuka kutsuu ja miksi, ja vaikka sinulla on kaksi pientä lasta? Jos olet tämän kirjan sankaritar, niin voi kyllä, juosten. 

Siinä vaiheessa, kun hotellissa näyttää olevan useita tyyppejä edelliseltä seikkailulta, kannattaisi viimeistään juosta. Karkuun. 

En lukenut sen pitemmälle. 

Suomentanut Antti Saarilahti 

Satu Rämö: Tinna

Tinna on Hildur-sarjan viides osa. Kohta alkaakin Hildurin sukulaiset ja tuttavat olla kaluttu läpi. 

Tinna on Hildurin täti, joka on huolehtinut Hildurista tämän menetettyä vanhempansa nuorella iällä. Nyt, tädin ollessa vanha, Hildur vuorostaan huolehtii tädistään. Tinnaa vaivaavat hänen siskoonsa liittyvät menneisyydessä tapahtuneet asiat, joita hän yrittää selvittää Hildurin avustuksella. 

Samaan aikaan Hildur selvittää vuorilta kuolleena löytyneen naisen tapausta. Hildurin omasta menneisyydestäkin väläytellään häivähdyksiä, joista osa jää tarkemmin käsittelemättä. Hildurin kollegan Jakobin elämä näyttää mukavasti tasaantuvan. Hiukan ihmetyttää, että Jakob raahaa valtavaa, valkoista kudintaan mukanaan joka paikassa, myös ulkomaanmatkalla. Kyllä jokainen neulova nainen ottaa matkalle mukaan mahdollisimman pienen ja näppärästi mukana kulkevan käsityön. 

Kirjassa riittää kaikenlaisia pikkuvirheitä siinä määrin, että mietityttää, onko kirjaa oikoluettu lainkaan. On selvästi puuttuvia sanoja ja väärin kirjoitettuja sanoja. Järjestys, jossa asioita otetaan esille, onnahtelee ja tulee vaikutelma, että sinne tänne on lisätty kappaleita myöhemmin, mutta ei ole tehty tekstille tarvittavia muutostöitä, jotta sen yhtenäisyys säilyisi. 

En ole aiemmin tajunnut, miten suuri merkitys kertojalla on. Tai sillä, että kesken kappaleen kaikkitietävä kertoja muuttuu ulkopuoliseksi kertojaksi. Kyllä sen huomaa ja lukeminen töksähtää. Yhä vain suosittelen pontevampaa oikolukua, vaikka kiire onkin työntää kirjoja maailmalle. 

Lopussa asiat selviävät, vähän liiankin helposti. Onneksi poliiseilla on hyvät hoksottimet ja rikolliset hutiloivat. Yksikin syyllinen piti kirjaa tekemisistään ja säilytti muistikirjaansa työpöydällään. Kirjan lopun käänteistä voi arvata, että jatkoa seuraa. 

Eeva Louko: Viimeinen jälki

Viimeinen jälki on toimittaja Ronja Vaarasta kertovan pääasiassa Lauttasaareen sijoittuvan sarjan viides osa. Tällä kertaa etsitään Särkiniemen pienestä niemennokasta kadonnutta lasta. 

Toimittaja Ronja Vaara asustelee enemmän tai vähemmän yhdessä poikaystävänsä Laurin kanssa, joka on paikallislehden päätoimittaja. Ronja haaveilee kirjan kirjoittamisesta ja saakin lapsen katoamisesta pontta suunnitelmiinsa. Rikoskomisario Anton Koivu tutkii katoamistapausta ja tasapainoilee perhe-elämän ja työn välillä, huonolla menestyksellä. Rakkaus Anskuun on väljähtynyt, eikä poikaakaan tahdo ehtiä tavata. Anton tahtoisi kaiken, mutta ei osaa pitää kiinni mistään. 

Kirjan teemana on ystävyys, ja etenkin ne asiat, jotka tärvelevät ystävyyssuhteen. Niitä tuntuu löytyvän vähän jokaisessa ystävyyssuhteessa. Myös Ronjan, Anskun ja Millan. 

Kirja etenee sutjakkaasti. Henkilöitä on sopivasti, ja heidän väliset suhteensa pitävät jännitettä yllä. Loppuratkaisu oli lähes sellainen kuin odotinkin. Viimeisessä luvussa pedataan jo seuraavan kirjan tapahtumia. 

Stephen King: Viattomien arpajaiset

Viattomien arpajaisissa on keskeisessä roolissa Bill Hodges -vainaan apulainen Holly Gibney. Aiemmat kirjat, joissa Holly on esiintynyt, ovat Mersumies, Etsivä löytää, Viimeinen vartio, Ulkopuolinen, Mitä enemmän verta ja Holly. 

Ensimmäisissä kirjoissa en pitänyt Hollyn hahmosta lainkaan, mutta koska hän nyt on noussut niin keskeiseksi hahmoksi Kingin kirjoissa, olen opetellut pitämään hänestä. Onhan Hollyssa särmää, ja hänellä on kiinnostavia ystäviä. 

Viattomien arpajaiset on silti pettymys. Herää jopa epäilys, onko King kirjoittanut tätä enää itse ollenkaan. Herrallahan alkaa olla jo ikää, ensi vuonna hän viettää kahdeksankymppisiään. Ei kukaan ihmettelisi, ettei sen ikäisellä enää ajatus juokse kirkkaana. Somessa kirjaa on kehuttu vuolaasti. Lienen taas ainoa vastarannan kiiski. Kirjassa on ylettömän paljon henkilöitä. Kaksi rinnakkaista tarinaa kulkee Hollyn ympärillä. Virkkeet ovat välillä pitkiä ja sekavia, ja niissä luetellaan lukuisia nimiä. En alkuun millään pysynyt kärryillä, kuka kukin on. Ehkä tämä onkin minun ikäongelmani, ei Kingin.

Kumpikin kirjassa kulkevista kertomuksista on vähän löyhä. Ne ovat aika tavanomaisia tarinoita jännityskirjoissa, eikä King tuo niihin mitään ennen näkemätöntä. Loppuhuipennus jää latteaksi, koska syylliset tiedetään jo etukäteen. Kirjan lukeminen kesti aivan liian kauan, koska se ei vetänyt mukaan imuunsa missään vaiheessa. Loppusanoissa King paljastaa, ettei itsekään ole täysin tyytyväinen kirjaan. 

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Jenny Colgan: Häät suolaisten tuulten saarella

Häät suolaisten tuulten saarella kuuluu Koti pikkusaarella -sarjaan. Colganilla on aika monta samantapaista sarjaa, joita suomennetaan parhaillaan. Tämäkin kirja loppui sellaiseen kohtaan, että jatkoa luulisi seuraavan. Sarjaan kuuluvat myös kirjat Suolaisten tuulten saari, Vuorovetten ranta sekä kaksi joulukirjaa, Joulu suolaisten tuulten saarella ja Joulu unelmien kartanohotellissa.

Flora suunnittelee häitään Joelin kanssa. Samaan aikaan saaren hotelliin on tulossa suuret julkkishäät. Hääsuunnitelmat eivät edisty kummankaan morsiamen toiveiden mukaan. Lopulta suunnilleen kaikki kuitenkin saavat toisensa. Paitsi ne, jotka eivät saa. 

Kirja on vauhdikas ja viihdyttävä. Pikkuinen Muren saari kuulostaa hyvin idylliseltä paikalta. Kirjan sisältö on tavanomaista romanttista hömppää. Colgan on kuitenkin ujuttanut sinne kompastuskiviä riittämiin, jotta mielenkiinto säilyy yllä. 

Suomentanut: Paula Takio

Liina Putkonen: Kaukaisten haaveiden huvila

Olen näköjään kovasti pitänyt Kielokoski-sarjan aiemmista kirjoista, jotka ovat Unohdettujen unelmien kirjasto, Varastettujen hetkien puutarha ja Hiljaisten tarinoiden tupa. Tätä kirjaa aloittaessa tuntui, että jokin tökkii. Ainan elämä ei olekaan enää niin kiinnostavaa. Luulen sen johtuvan siitä, että kirjassa lapsiperhe-elämä on aina sokerilla kuorrutettua. Vaikka lapset kiukuttelisivat, aikuiset ovat ymmärtäväisiä ja pitkäpinnaisia. He ovat myös ennakoinnin mestareita: joka paikkaan varustaudutaan runsailla välipaloilla ja viihdykkeillä. Ainan pikkuinen parkuu koko pitkän lentomatkan, mutta Aina suhtautuu siihenkin viileän rauhallisesti. 

Kaikki aikuiset myös suorastaan kilvoittelevat siitä, kuka saa olla taaperolauman hoitovastuussa. Aina ei tiedä mitään parempaa, kuin lukea kirjaa ääneen alakouluikäisille (?) muiden lapsille. En ole itse yhtä hyvä ihminen, joten koen nämä kohdat aika epätodellisiksi. 

Aina voisikin olla lähes pyhimys, jollei hänellä olisi muutamaa miestä kierroksessa yhtä aikaa. Komea naisiinmenevä ohjaaja piipahtelee Ainan sängyssä aika ajoin. Ystävättären seksibileissä Ainalla on salainen ihailija. Ja sitten on tietysti Ainan lapsosen isä, joka asuu ulkomailla, ja jonka kanssa Aina viettää kiihkeitä hetkiä. Aina on tuon tuosta hekumansa huipussa. 

Carlo, Ainan lapsen isä, onkin oma lukunsa. Siinä taas yksi pyhimys, joka tietäessään kuolevansa millä hetkellä hyvänsä vetäytyy suunnilleen luostariin harmittelemaan asiaa. Suurin osa ihmisistä ottaisi luultavasti viimeisistä ajoistaan kaiken irti ja keskittyisi rakkaisiin ihmisiinsä ja jättäisi näille kauniita muistoja. 

Ainan sukupuu on luku sinänsä. Kirjan alkuosa meneekin taustojen avaamiseen, kuka onkaan sukua kenelle. Silti ihan kaikkea ei kerrattu. Niinpä en muista, miten Peppilotta on sukua Ainalle. Henkilögalleria paisuu paisumistaan, ja uusia sukulaisia löytyy joka toisen kiven alta. Tämäkin alkaa olla jo epäuskottavuuden rajan toisella puolen. 

Kaikesta tästä huolimatta kirja kulkee vetävästi, ja sitä on vaikea laskea käsistään. Ymmärsin kirjailijan loppusanoista Ainan tarinan olevan nyt valmis. Ainakin se alkaa olla niin lavea, että mahdollisten jatko-osien henkilögalleria hirvittää. Jäihän Kielokoskelle vielä muutamia löytymättömiä henkilöitä, eli ken tietää. 

Samuel Bjørk: Pommittaja

Pommittaja on jo kuudes osa Mia ja Munch -sarjassa. Sarjan aiemmat osat ovat Minä matkustan yksin, Yölintu, Poika pimeästä, Susi ja Saari kaukana kaikesta. Sarja kertoo ikääntyvän poliisin Holger Munchin ja hänen nuoren suojattinsa Mia Krügerin yhteistyöstä. 

Käsittääkseni sarjan kirjat ovat ilmestyneet samassa järjestyksessä kuin ne on suomennettu. Joissakin kirjoissa Munchin ja Krügerin yhteistyö on jatkunut pidempään, tässä kirjassa Krüger on vasta 21-vuotias, eikä ole päättänyt, haluaako edes poliisiksi. Myös kirjassa Susi Krüger oli vasta tulossa Munchin tiimiin. 

Tällä kertaa Oslossa riehuu hullu pommittaja. Ihmisiä kuolee ja loukkaantuu vakavasti. Kuitenkaan menetettyjen ihmishenkien määrästä ei juuri puhuta. Kaikki huomio on Munchin tiimin työskentelyssä ja Krügerin aivotyössä. Tapahtumat etenevät vauhdilla, ja poliisit ovat jaksamisensa äärirajoilla ehtimättä nukkua lainkaan. Krügerin työskentely on myös kovin hiomatonta ja rikkoo rajoja. Tämä luo tiettyä epätodellisuuden tuntua raa'an väkivaltaisen juonen ohella.

Joissakin kohdissa tapahtumiin jää aukkoja, joita ei kurota kiinni. Kirja olisi kaivannut ehkä vielä pari toimitus- ja muokkauskierrosta. Harvoin säälin kirjojen henkilöitä, mutta Mia Krüger -parka tulee tätä vauhtia palamaan nopeasti loppuun. 

Suomentanut Päivi Kivelä

Freida McFadden: Älä valehtele

Älä valehtele on yhdeksäs lukemani McFaddenin kirja. Aiemmat ovat  Kotiapulainen, Kotiapulaisen salaisuus, Eristysvanki, Sarjamurhaajan tytär, Kotiapulainen valvoo, Työkaveri, Opettaja ja Poikaystävä. 

Älä valehtele vaikuttaa aluksi kovin tyypilliseltä trilleriltä. Tricia ja Ethan etsivät itselleen taloa ja päätyvät lumisateen yltyessä valtavan kartanon pihaan. Kartano on asumaton, mutta siellä ovat vielä edellisen omistajan huonekalut ja kaikki henkilökohtaiset tavarat. Siellä myös tuntuu kummittelevan. Kartanon on aiemmin omistanut kaunis psykiatri Adrienne, jonka elämää aletaan seurata takaumissa vuorotellen Trician silmin nähdyn nykyajan kanssa.

Kirja muuttui tylsäksi jännityksen nostattamiseksi ja ajattelin, etten jaksa lukea sitä loppuun. Tapani mukaan kurkistin kuitenkin loppuratkaisun tarkistaakseni, olinko oikeilla jäljillä. Enpä ollutkaan, vaan kaikki oli niin sekavaa, että päätin sittenkin lukea kirjan kokonaan. Olihan se sangen mielenkiintoinen. En kerro enempää. 

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Martin Österdahl: Rapujuhlat

Olen aiemmin lukenut Österdahlin kirjan Uudenvuodenjuhlat, joka oli varsin mukaansatempaava. Myös Rapujuhlissa tapahtumat etenevät sellaisella tempolla, että lukemiseen ei tule taukoja. 

Sinänsä juoni on varsin heppoinen. Vanhat ystävykset vuosien takaa kokoontuvat yhden saarelle rapujuhliin. Taustalla häilyy tarina tosi-tv-ohjelmasta, jonka tuotannossa kaikki olivat mukana kauan sitten. Kuvauksissa meni jotain pieleen ja ihmisiä kuoli. Kaikesta kerrotaan hyvin epämääräisesti, tai ainakaan minä en ymmärtänyt, mikä kaikkia niin vaivasi kuolemantapausten lisäksi. 

Loppujen lopuksi kyse onkin kostosta. Sekin on vähän heppoisesti toteutettu. Henkilöitä on niin monta kirjan ohuuteen nähden, ettei heihin synny mitään mielenkiintoa. Kaikki jäävät etäisiksi. Kirjan tosi-tv-ohjelman aihe on suureellinen, eikä taitaisi toteutua Suomessa. 

Suomentanut Kari Koski