Leena Paasio: Melkein äiti

Melkein äiti alkaa uusperheen arjella. Uusperheeseen kuuluvat matematiikan opettaja Anu, insinööri Jani ja Janin teini-ikäinen tytär Siiri. Siiri osoittaa helposti mieltään, mistä Anu taas pahoittaa mielensä. Jani tasapainoilee vaimonsa Anun ja ex-vaimonsa, Siirin äidin Miran, välissä osaamatta sanoa kummallekaan ei. 

Anu kadehtii Miraa siitä, että tällä on ihana tytär Siiri. Anu haluaisi olla Siirin äiti eikä äitipuoli. Mira taas ei haluaisi jakaa tytärtään Anun kanssa. Vaikka Janin ja Anun yhteiselämää on kestänyt lähes kymmenen vuotta, tulee jatkuvasti tulenarkoja tilanteita. 

Pian siirrytään muistelemaan aikoja, jolloin Anu ja Jani tapasivat. Siiri oli tuolloin vasta kuusivuotias ja hyväksyi Anun ehdoitta. Mietin, että nämä ajat eivät ole kokonaisuuden kannalta kauhean kiinnostavia, mutta pian selviääkin, että Anu ja Jani ovat yrittäneet saada omaa lasta koko yhteiselonsa ajan. Anun raskaudet päättyvät aina keskenmenoon. 

Vähitellen fokus siirtyykin Anun menetyksiin ja keskenmenoihin, ja uusperheen arki jää niiden ja Anun kateellisten ajatusten varjoon. Janin ajatuksia kirjassa ei liiemmälti avata. Hän pysyy kuitenkin vaimonsa rinnalla. Kirjan loppu pyöriikin vahvasti Anun lapsettomuussurun ympärillä. 

Kirjassa on myös paljon Anun ja Siirin mielikuvitusleikkien kuvailua sekä Anun ajatuksia fiktiivisinä luontokuvauksina. Tekstin seassa on Anun ja Janin vinkkejä uusperheen vanhemmille ja niihin liittyviä kysymyksiä. Vinkit pohjautuvat uusperheen elämän todellisiin tapahtumiin, joista kerrotaan vinkkien välissä. Kirjan rakenne on aika rikkonainen näiden erilaisten kuvailuiden ja vinkkien takia. Kirjaan on mahdutettu kaksi vahvaa teemaa: uusperhe-elämä ja lapsettomuus. Kumpikin vaatisi enemmän tilaa ympärilleen. 

Olen lukenut Paasiolta aiemmin nuortenkirjan Harmaja luode seitsemän. Sen jatko-osa odottelee jo lukupinossani. Tuuli kääntyy etelään on aikuisille suunnattu kirja, ja senkin jatko-osa on lukupinossani. 

Kukka Cedercreutz: Koulu kuilun reunalla

Koulu kuilun reunalla on omakustanteena julkaistu tietokirja, joka yrittää kertoa, mitkä asiat koulumaailmassa ovat pielessä. 

Pielessä on ainakin fokus. Toistuvasti mainitaan jopa tuhannen oppilaan koulut, joita lähestytään luokanopettajan näkökulmasta. Suomessa ei liene montaa, jos yhtään, tuhannen oppilaan alakoulua. Suuret koulut ovat lähes poikkeuksetta yhtenäiskouluja, joissa on myös yläkoulu. Yleensä alakoulun puoli on oppilasmäärältään pienempi kuin yläkoulu, koska yläkouluun tulee myös muiden alakoulujen oppilaita. Kirja keskittyy kuitenkin tiukasta alakouluihin ja yläkoulun puoli vaietaan pois.

Kirja kertoo uupuneiden opettajien kokemuksia koulumaailmasta, ja niiden ympärille on rakennettu teoriaosuus. Mitään uutta sisältöä kirja ei aiheeseen tuo. Aika moneen koulun ongelmaan olisi helppo ratkaisu: raha. Sitä vaan ei koulun tarpeisiin ole. 

Luin kirjan ensimmäisen osan kokonaan, mutta kun huomasin sen olevan enimmäkseen vanhaa tuttua huttua, plarasin loppukirjan silmäillen läpi. Pelkästään alakouluun keskittyvä kirja ei niin paljon kiinnostele, sillä olen yläkoulun opettaja. 

Kirja on helppolukuinen, muttei tosiaan tuo mitään uutta keskusteluun. 

Saila-Mari Kohtala: Kokkola palaa

Liza Virtasen tutkimuksia -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Kannuksen kadonneet ja Kallan lapset. Tässä uusimmassa kirjassa Liza palaa Kannukseen oltuaan yhdeksän kuukautta muualla. Hän asettuu taas muina naisina murha.infossa aikoinaan tapaamansa Nilsin nurkkiin asumaan. Epäselväksi jää, tekeekö Liza töitä lainkaan, vaikka etätyöt ohimennen mainitaankin. 

Joku sytyttelee Kokkolassa vanhoja puutaloja palamaan. Tulipalot muuttuvat murhapoltoiksi, kun niissä kuolee ihmisiä. Poliisin lisäksi Nils ja Liza yrittävät löytää palojen sytyttäjää. Lizan töksäyttelevä tyyli lähestyä ihmisiä suorastaan ärsyttää lukijaakin, saati niitä ihmisiä, joilta hän kyselee asioita. Hän siis käy suoraan kysymään, oletko sinä sytyttänyt tulipalon. Ei liene vaikea arvata, että tulosta ei tällä taktiikalla juuri synny. Poliisin toiminta on toisaalta yhtä avutonta. 

Minua ihmetyttää ja huvittaa Lizan suunnaton passiivisuus. Nils ehdottaa, mitä tehdään tai mihin mennään. Liza on saattanut juuri ajatella samaa asiaa, mutta toteutus tapahtuu vasta Nilsin aloitteesta. Nils kokkaa, Liza ilmestyy valmiiseen pöytään syömään. Petipuuhiinkin Nils yleensä taluttaa Lizan kädestä pitäen, ja vuoteessa tämä makaa passiivisena antaen Nilsin häärätä. Ainoa, missä Liza on aktiivinen, on kännykän selailu, joka sekin jää aika tuloksettomaksi. 

Vaikka juonikuvio on selkeä, on kirja vähän haparoiva. Hahmojen dialogissa olisi kehittelemistä. Nyt se jää ontuvaksi ja töksähteleväksi. 

Loppuratkaisu on pysäyttävä.

Claire Keegan: Kasvatti

Kasvatti kertoo köyhän perheen tyttärestä, joka lähetetään oletettavasti sukulaisten luo kesäksi. Tytön perheessä on monta lasta ja äiti taas raskaana. Mietin kyllä, että erikoinen ratkaisu lähettää vanhin tytär muualle, hänestähän voisi olla apua kotonakin. 

Tytön nimi käy ilmi vasta, kun kirja on jo pitkällä. Isä kuljettaa autolla Petalin matkan päähän ystävällisen pariskunnan luo. Tytön kotiolot ilmenevät hyvin hänen ajatuksistaan ja odotuksistaan uudessa asuinpaikassaan. Hän odottaa, että hänelle suututaan ja yllättyy, kun kukaan ei nostakaan kättään häntä vastaan. 

Pariskunnan luona Petal pääsee ensi kerran kokemaan, millaista on, kun joku välittää, huolehtii ja haluaa hänelle hyvää. Sitäkin surullisempaa on, että kirjan lopussa Petal joutuu palaamaan kotiinsa ennen koulun alkua. Aiemmin Petal on ottanut olosuhteet annettuina, nyt hän ymmärtää, että voisi olla muunlaistakin. 

Olin ymmärtävinäni, että Petalin äiti voisi olla jopa pariskunnan rouvan sisko tai muuten sukua. Petalin äiti on ehkä itsekin toisenlaisista oloista kuin missä nyt elää. Ehkä hän halusi antaa Petalille tilaisuuden nähdä, että on toisenlaistakin elämää, jota tavoitella. 

Kirjan loppu on avoin ja jättää lukijan tulkinnalle tilaa miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Kirja on hyvin lyhyt, 81 sivua. Se on painettu isolla fontilla eli voisi tiiviimmin painettuna hyvin käydä novellista. Silti se tekee vaikutuksen. Vähillä sanoilla sanotaan paljon. 

Suomentanut Kristiina Rikman

Arne Dahl: Seitsemän vihjettä

Seitsemän vihjettä jatkaa Nova-sarjaa, jonka tarina alkoi kirjassa Pahan piirissä. En ollut sarjan ensimmäisestä osasta kovin vaikuttunut, se oli sekava ja epämääräinen. Seitsemän vihjettä on aivan eri maata. Tarina lähtee heti liikkeelle huikealla vauhdilla. 

Eva Nyman johtaa Ruotsin poliisin Nova-ryhmää, joka selvittää erityisen hankalia rikoksia. Niitä toden totta saadaan, kun murhaaja on päättänyt toteuttaa antiikin seitsemän ihmettä Tukholman maisemissa ja sisällyttää jokaiseen ihmeeseen vainajan. Nymanin ryhmässä työskentelevillä Ankalla, Sonjalla, Shabirilla ja Lukaksella menee aikansa keksiä, mikä on ihmeisiin liitettyjen uhrien yhteinen nimittäjä. Tietenkin he sen ennen pitkää hoksaavat. 

Kirjan juoni on mielenkiintoinen ja poliisien työskentely sujuvaa. Hahmot ja heidän ominaisuutensa alkavat tulla tutuksi. Edellisen kirjan lopussa yksi poliiseista katosi, ja häntäkin välillä etsitään. 

Silmiinpistävää kirjassa on Nova-ryhmän poliisinaisten löyhä moraali. Miespoliisit eivät käy kutemassa kenenkään kanssa, naisilla ei tunnu muuta olevan mielessä. Mielenkiintoinen ratkaisu. 

Vauhtia ja yllättäviä käänteitä riittää kirjan loppuun saakka. Loppuratkaisu jättää mielen matalaksi. Tekisi mieli huutaa: mene takaisin!

Miksi ihmeessä kirjoille pitää antaa niin pöljiä suomenkielisiä nimiä? Vinkki: tämän kirjan nimeksi olisi oikein hyvin sopinut Seitsemän ihmettä, onhan alkuperäinen nimikin Underverken eli suomeksi suunnilleen ihmeteko. 

Suomentanut Kari Koski

Laura Arikka: Synkeä juhannus

Arikan esikoisdekkarin tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliselle, Saaristomeressä sijaitsevalle Farlaxin, suomeksi Vaarlahden, saarelle. Saari on aika suuri, siellä on ammattiopisto, kirjasto ja varuskuntakin. Saarelle pääsee lossilla tai veneellä. 

Kirjassa on heti alkulehdiltä lähtien liikaa kömpelösti tehtyä tuotesijoittelua. Jokaisen esineen tuotenimeä ei tarvitse mainita. Riittää, kun sanotaan nojatuoli, rantatuoli tai matkakassi. On myös häiritseviä lapsuksia, tässä yksi: yksi päähenkilöistä, Sophie, riisuutuu heti kotiin päästyään alastomaksi ja hyppää mereen uimaan. Vähän myöhemmin hän miettii, että edellisjuhannuksena kaverin mökillä saunottiin ja uitiin meressä, vaikka tähän vuodenaikaan merivesi on hänen mielestään aivan liian kylmää. Hyvin siellä hetki sitten kelluskelutti. 

Hyvin poikkeuksellista on parikymppisten sisarusten murha, ainakaan itse en ole ennen törmännyt sellaiseen lukemissani kirjoissa. Silti kirjassa siitä ei puhuta juuri halaistua sanaa, vaikka kyseessä on epätyypillinen tapaus. Puhutaan vain murhasta tai nuoren naisen murhasta. Ruumiit ovat vähissä vaatteissa, sanotaan pariin otteeseen. Ei kuitenkaan täsmennetä, miten vähissä. Ilmaisu "vähissä vaatteissa" voi tarkoittaa monenlaista asua. Ruumiita ei kuvailla lainkaan, vaikka lukijaa kiinnostaisi, miten ne oli aseteltu, kun asetelman poikkeuksellisuutta korostetaan. Kaikki muu jaaritellaan paikalla olevista poliiseista kyllä. Jotenkin tuntuu, että painopiste on ihan muissa asioissa kuin murhan selvittelyssä. Yhdellä poliisilla on söpö koira, joka kuseksii ihmisten pensaat ja kukkaruukut surutta. Koira saa erittäin paljon palstatilaa vainajiin nähden. 

Yllä olevat mietteet kirjasin ylös luettuani ensimmäiset sata sivua. Kirjan loppuun päästyäni totesin sen olleen omalla tavallaan koukuttava, vaikka moni asia häiritsikin.

Kirjan henkilöt ovat mukavan oloisia. Poliisi Toomaksella on sairas vaimo, joka tarvitsee jatkuvaa hoitoa. Poliiseja ajoittain auttavan tutkija Sofien puoliso on surmattu joitakin vuosia aiemmin. Poliisissa työskentelevät Toomaksen lisäksi Abbeksi kutsuttu Abraham, jonka syntyperää yritin kirjan luettuani selailla, mutten enää löytänyt, sekä Maija, joka ei ole penaalin terävin kynä. Poliisilaitoksella häärii myös siviilipalvelustaan suorittava Linus. Muitakin henkilöitä on pienellä saarella roppakaupalla. Hauska oivallus on porukkalottoporukka, joka saa yhteen erilaiset ihmiset, joita yhdistää vain yksi asia.

Loppusanojen mukaan kirja pyrkii olemaan perinteinen arvoitusdekkari. Dekkariosuus jää mielestäni vähäiseksi ja ontuvaksi, ja kirja vaikuttaakin enemmän feelgood-tyyppiseltä romaanilta. Se voisi olla kirjalle parempi lajityyppi, koska henkilöiden ihmissuhteissa riittää ruotimista ja Abben sanailu on hauskaa ja osuvaa. Nelinkertainen murha on aika iso pala purtavaksi tälle poliisiporukalle. Ilmankos amatööri-Sophie selvittääkin murhat ennen poliisia. Kirja on siis muuten hauska ja viihdyttävä, mutta ahkera dekkarien lukija joutuu kiristelemään hampaitaan poliisityötä seuratessaan. 

Jussi Marttila: Julmuutesi jäljet

Julmuutesi jäljet on Aurajoki-sarjan neljäs osa. Aiemmat osat ovat Veden varaan, Pimeä kuilu ja Lähdön läheisyys. Kirjoissa seikkailee flegmaattinen ja haluton yksityisetsivä Janatuinen. Aiemmissa kirjoissa vallalla ollut sivistyssanatauti on rauhoittunut, enkä joutunut tätä kirjaa lukiessani googlaamaan kertaakaan. Tai sitten olen itse saanut lisää sivistystä. 

Julmuutesi jäljet on ehdottomasti Aurajoki-sarjan paras osa. Yksityisetsivä Janatuinen työskentelee entisen rikospoliisi Helenan kanssa, joka on myös siirtynyt yksityisetsiväksi. Aiempien kirjojen flegmaattisuudesta ei ole tietoakaan, kun Janatuinen ja Helena palkataan selvittämään erään miehen siskon katoamista. Samaan aikaan heille lankeaa toinenkin tehtävä, liikemiehen perheen vartioiminen. Pian ollaankin jo selvittämässä murhaa kilpaa poliisin kanssa. 

Kirjaan tuo uutta verta Janatuisen ja Helenan yksityisetsivätoimistoon palkattava kolmas työntekijä, Karl-Friedrich eli KF. KF osoittautuu sangen monitaitoiseksi ja omatoimiseksi tyypiksi. Janatuinen ja Helena ostavat vanhan yksiön toimitilakseen. Enimmän aikaa kolmikko istuu kuitenkin kaljoittelemassa Turun pubeissa. Sen seurauksena aika usein on jollakulla krapulapäivä. Janatuinen polttaa myös tupakkaa enemmän kuin laki sallii. Epäterveistä elämäntavoista huolimatta työt hoituvat.

Kirjassa on mukavan paljon huumoria. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja yllättävästi Janatuinen jatkuvasta kaljoittelustaan huolimatta osaa yhdistellä asioita toisiinsa. KF osoittautuu heti mielenkiintoiseksi hahmoksi. Helena on vähän etäinen, varmaan tarkoituksella. Onhan hän entinen poliisi. 

Mikäli sarjan aiempien kirjojen julkaisuvuosista voi mitään päätellä, saa seuraavaa osaa odotella taas pari vuotta. Odotan malttamattomana. 

Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Polttomerkki

Blix & Ramm -sarjassa seikkailevat poliisi Alexander Blix ja toimittaja Emma Ramm. Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Lähtölaskenta, Savuverho ja Kalteva pinta. Blix ja Ramm ovat tunteneet toisensa siitä saakka, kun Emma oli pieni tyttö, ja Blix ampui hänen isänsä. Tässä kirjassa Blix on vankilassa ammuttuaan tyttärensä surmaajan. 

Toimittaja-Emma kiinnostuu saksalaisesta vankikarkurista, joka pyrkii pakomatkallaan ehkä pieneen norjalaiskylään. Tapahtumat pyörivät pienen paikan ja muutaman henkilön ympärillä, mutta niiden kehitys on hyvin kuvattu ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kirja ei ole mitenkään erityisen hyvä tai mieleenpainuva, mutta sitä on miellyttävä lukea. Koko ajan tapahtumat kehittyvät ja tulee uusia käänteitä. Kaikki on kuitenkin toisaalta pientä ja pysyy kasassa. 

Polttomerkki on paras sarjan tähänastisista kirjoista. Kirjan nimi on typerä, alkuperäinen nimi Arr olisi ollut kuvaavampi. 

Suomentanut Jaana Palanterä

John Ajvide Lindqvist: Tuleen tuomittu

Näin on Julia Malmros -trilogia taputeltu päätökseensä. Aiemmat osat ovat Veteen kirjoitettu ja Maahan kätketty. Sarjan ensimmäisestä osasta ei vauhtia puuttunut, toisessa sitä ei ollut. Kolmannessa osassa on mahdoton muistaa kaikkia aiempien kirjojen tapahtumia, vaikka sitä tunnutaan odottavan. 

Kirjassa keskeisten henkilöiden alikehittynyt omatunto vaivaa ehkä eniten. Julia, entinen poliisi ja menestynyt kirjailija on palannut poliisivoimiin syystä, jota ei kerrota tai en muista aiemmin lukeneeni. Julia on tietenkin lahjakas poliisina ja saa tietoonsa asioita miesystävänsä Kimin avulla, joka ei kaihda keinoja tietoja hankkiessaan. Mukana pyörii 14-vuotias orvoksi jäänyt Astrid, joka niin ikään on ehtinyt ikäänsä nähden olla mukana monenlaisessa. 

Tukholmassa tapahtuu massiivisia räjähdyksiä, joissa kuolee paljon ihmisiä. Poliisi tietysti tutkii kuumeisesti tapahtumia, ja Julia ja Kim ovat keskeisissä rooleissa tiedonhankinnassa, kuinkas muuten. Julian ex-mies Jonny johtaa tutkintaa ja uudesta naisystävästään huolimatta huomaa haikailevansa Julian perään. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon, tuntuu joissakin kohdissa, että tiivistäminen ei olisi ollut pahitteeksi. Suurin osa henkilöistä jää hyvin ohkaisiksi, vaikka kirjassa on viitisensataa sivua. Juoni keikkuu muutaman hahmon varassa.

Tuleen tuomittu on typerä nimi, joka ei tunnu sopivan kirjan tapahtumiin. Alkuperäinen nimi Anden i maskinen sopisi paremmin kirjan tapahtumiin. Toisaalta juuri tämä osuus kirjasta on taas ihan lööperiä ja hyvin epäuskottavaa. Etenkin se, miten Kim noin vain selvitti asian.  

Kirjan lopussa kaikki muuttuu ruusunpunaiseksi ja hattaraiseksi. Tämä sarja näyttää olevansa todellakin päätepisteessään. 

Suomentanut Anna Heroja

Annukka Salama: Villinä viety

Olen lukenut Salamalta aiemmin nuortenkirjat Asioita joista en tiennyt pitäväni ja Sulamispiste. Kuumia nekin ovat, mutta hillitymmällä tavalla kuin aikuisille suunnattu Villinä viety.

Tässä kirjassa on vauhtia ja huumoria, joista pidän. Myös epätavalliset henkilöt ja asuinpaikat ovat aina kiinnostavia, kun ne nivotaan ns. tavalliseen elämään. Sen sijaan jatkuva kiimaisuus häiritsee minua. Jos nuori nainen lähtee Brysselistä maitojunalla suomalaiseen maalaiskylään rakkausmurheiden takia, on aika epäloogista, että hänen katseensa kiinnittyy ensimmäisen tapaamansa miehen haaroväliin niin, että mieskin sen huomaa. Saa kirjoissa seksiäkin olla, mutta usein hienovarainen vihjailu on kiinnostavampaa kuin avoin panemisesta puhuminen. 

Tiesin etukäteismainonnan perusteella, millainen kirja on, joten on vain todettava, etten ole kohderyhmää. Olen ymmärtänyt, että spicyksi kutsutut kuumat kirjat ovat niin maailmalla kuin Suomessakin nyt suosittuja. Mietin, ketkä sitten ovat tällaisten kirjojen kohderyhmää. Keskivartalolihaviin aviomiehiinsä tyytymättömät ja tyydyttämättömät vaimot? 

Kirjan päähenkilö Viola on graduaan kirjoittava neitokainen, jonka äiti passittaa Vehnälaakson pikkukylään aatelisen kummitätinsä vaivoiksi. Kummitäti asuu tietysti upeassa, linnamaisessa kartanossa. Vauraan naapuritilan vanhin poika Luka on erittäin epätodellinen otus. Oikeassa elämässä on täysin mahdotonta, että samalla miehellä on suunnattoman iso muna, jumalainen lihaksikas ja ruskettunut kroppa, akateeminen tutkinto ja loistavat sänkykamaritaidot. 

Kirjassa on jonkinlainen juonikin, joskin se on jäänyt vähän laihanpuoleiseksi. Se jää Lukan lihasten ja tatuointien, joita Viola taukoamatta kuolaa, varjoon. Juonensa puolesta kirja sopisi hyvin nuortenkirjaksi, mutta häikäilemättömien seksikohtaustensa takia sitä tuskin uskaltaa kellekään peruskouluikäiselle suositella. Toisaalta kirjan kohtaukset ovat hyvin kilttejä: suostumusta kysellään aina puolin ja toisin ja ehkäisyäkin käytetään. Kirjaa voisikin suositella pojille oppaaksi menestykseen naismaailmassa. 

Villinä viety on Villi sydän -sarjan avausosa. Kirjassa olivat kyllä ihan muut elimet villejä kuin sydän. Kaikesta nurinasta huolimatta kirjassa oli paljon hauskaa ja erilaista. Viihdyin sen parissa, kun ei oltu käsi housuissa.

Arne Dahl: Pahan piirissä

Arne Dahl on vuosien varrella ollut sangen tuottelias kirjailija, jonka kirjoja minäkin olen lukenut jo useammasta sarjasta. Aloitin A-sarjan kirjoilla, joiden päivitykset ovat vuodelta 2016. Todellisuudessa päivitykset ovat vanhempia, mutta tuolloin kopioin ne tänne Facebookin katoavista muistiinpanoista. Alun perin tein muistiinpanoihin vain lyhyitä merkintöjä itselleni kirjojen sisällöstä ja siitä, oliko kirja hyvä vai huono. Sehän on tärkein asia tietää kirjasta, hymähtelen nyt. A-sarjaa käsitteleviä kirjoja ovat Verikyynel, Pudotuspeli, Vuoren huipulle, Eurooppa blues, Maan alla, Juhannusyön uni, Kuolinmessu, Pimeyden kutsu, Jälkijäristys ja Valvova silmä. 

A-sarjan jälkeen alkoi ilmestyä Berger & Blom -sarja, jossa ilmestyivät kirjat Rajamaat, Sydänmaa, Äkkisyvä, Vapaus ja Jäänlähtö.  

Pahan piirissä on Nova-sarjan ensimmäinen osa, joka kulkee valitettavasti niin tahmeasti, että sen lukemiseen meni viikko. Ensimmäiset kuutisenkymmentä sivua luin pienissä pätkissä, kun oli kaikkea menoa useampana päivänä. Lopulta päätin lukea ne sivut uudelleen, jotta pääsisin sisään kirjaan ja lukeminen alkaisi luistaa. Ei se oikein silti alkanut. 

Kirjassa vakaviin rikoksiin erikoistuneen tutkijaryhmän nimi Nova kirjoitetaan pienin kirjaimin, isolla alkukirjaimella sentään. Samoin kirjassa kirjoitetaan pienin kirjaimin NOA, joka on Ruotsin keskusrikospoliisin lyhenne. Yleensä se on kaikissa kirjoissa isolla, kuten kuuluukin, joten tämä paistaa silmään. Harmittavasti myös lukiessa Noa ja Nova menevät helposti sekaisin tällä kirjoitustavalla. Kielitoimiston ohjeen mukaan kirjainlyhenteet kirjoitetaan aina isolla. Liekö pienten kirjainten käyttö kääntäjän valinta. Nova ei liene lyhenne, joten sen saakin kirjoittaa pienin kirjaimin. 

Novaa johtaa rikoskomisario Eva Nyman, ja hänellä on muutama kokenut tutkija apunaan. Ryhmä perustetaan, kun joku alkaa räjäytellä ihmisiä taivaan tuuliin. Keskeisten henkilöiden menneisyyteen viittaillaan, mutta läheskään kaikkea ei kerrota lukijalle. Hahmot jäävät etäisiksi ja epämääräisiksi. Kirjaa olisi voinut tiivistää aika tavalla. 

Yhden tutkijan nimi on Annika, mutta häntä kutsutaan Ankaksi. Anka on Ruotsissa yleinen lempinimi nimestä Annika. Kirjassa Ankaa kuitenkin kutsutaan nimellä Ankka. Eivätköhän lukijat muutenkin tietäisi, että anka tarkoittaa ankkaa, johon nimen yhteydessä kerran viitataan. 

Valitettavasti tämä kirja ei nyt oikein uponnut minuun.

Suomentanut Kari Koski

Leena Paasio: Tuuli kääntyy etelään

Olen aiemmin lukenut Paasiolta nuortenkirjan Harmaja luode seitsemän. Sen painopiste on purjehtimisessa, joka on minulle varsin outo laji. Kirjan jatko-osa, Bengtskär itä kahdeksan, odottelee jo lainauspinossa lukemista. 

Kirjan Tuuli kääntyy etelään tapahtumapaikka on ulkosaaristossa sijaitseva pieni Utön saari. Kirja keskittyy kertomaan Henna Meriön elämästä saaristossa. Henna on aiemmin työskennellyt Karibialla luksusristeilijän perämiehenä ja ollut urallaan menestyksekäs. Äidin muistisairaus saa Hennan palaamaan kotisaarelleen ja ottamaan pestin luotsiasemalta. Tämä asetelma, jossa nainen palaa kotimaisemiinsa tai muuttaa kaukaiselle Pohjanmeren saarelle, on tuttu esim. Jenny Colganin kirjoista. Colganin kirjoissa nainen kuitenkin perustaa usein leipomon, kahvilan tai kirjaston. Tässä kirjassa ei ole oikeastaan mitään samaa perinteistä kaavaa noudattavien rakkaushömppien kanssa.

Hennan äiti on utölainen kymmenennessä polvessa. Hennalla on kaksi sisarusta, Heikki ja Hilla, jotka myös auttavat muistisairaan äidin hoitamisessa, samoin kuin koko kyläyhteisö. Hennan elämä on raskasta, kun hän päivätyönsä lisäksi hoitaa yhä enemmän vahtimista tarvitsevaa äitiään ja lisäksi osallistuu kyläyhteisön tapahtumiin. 

Kirja lienee realistinen kuvaus ulkosaaristossa elämisestä. Lähteminen mantereelle vaatii aina perusteellista organisointia, kun venematkat kestävät tunteja. Lauttaliikenteen lisäksi jokaisella on omakin vene. Henna seilaa muutenkin edestakaisin saariston ja mantereen väliä työssään luotsina. Kaukana ulkosaaristossa sijaitsevalle saarelle ovat elintärkeitä pysyvät asukkaat, koulu ja kauppa. 

Kirja on muuten sujuvaa tekstiä, mutta joissakin kohdissa oiotaan reippaasti. Esim. kun Henna on veneellään etsimässä kadonnutta kyläläistä, yhtäkkiä Henna onkin kadonneen veneen vieressä, vaikka hetkeä aiemmin hän oli miettinyt aivan muita asioita. Selasin pariin kertaan edestakaisin, että olinko hypännyt aukeaman yli tai jotain. Tällaisia hyppäyksiä tuli muissakin kohdissa. 

Toki Hennan elämään mahtuu rakastumistakin. Reippaasta Hennasta tunnutaan olevan kiinnostuneita. Vaikka kirja on paksuhko ja kattaa useamman vuodenajan, jää Hennan persoona ohuehkoksi ja muiden saarelaisten varjoon. Hennan rakastumisajatuksetkin kuitataan parilla lauseella. Sen takia kirja ei muistutakaan perinteistä rakkaushömppää, vaan on enemmän käytännönläheinen kuvaus saaristoelämästä. Sellaisena se onkin mielenkiintoinen ja hyvällä tavalla erilainen. 

Kirja on Kotisatama-sarjan avausosa. Seuraavissa osissa keskitytään vuorollaan Hennan sisarten, Heikin ja Hillan, elämään. Laitoin jo seuraavan osan varaukseen. 

Toiset 20 yötöntä yötä - huippudekkaristien jännitystarinoita

Toiset 20 yötöntä yötä - huippudekkaristien jännitystarinoita piti lukea melkein heti ensimmäisen perään, koska tämä on otettu Viikon laina -hyllystä. Valitettavasti Viikon laina -tarra peittää puolet kirjan nimestä. Ensimmäinen osahan on nimeltään 20 yötöntä yötä - huippudekkaristien jännitystarinoita.

Tässä taas muutamia nostoja kirjan annista. Osa kertomuksista ei ollut kovin mieleenpainuvia.

Toimivia kertomuksia ovat mm. Tuomas Niskakankaan Hukatut timantit, jossa on yllättävä loppu, Jussi Marttilan Tappavan tylsät juhannusjuhlat, jonka loppukaneetti ilahdutti, sekä Vera Valan Punainen tupa ja perunamaa niin ikään onnistuneine loppuineen. Paha saa aina palkkansa. 

JP Koskisen Alavilla mailla hallan vaara on hauskaa luettavaa ja sopii hyvin novellin raameihin.

Pauliina Suden Juhannuskoiruuksia, Virpi Hämeen-Anttilan Rauhallinen kesäpaikka ja Elina Backmanin Kortit sen kertovat vaikuttavat väkisin väännetyiltä. Kaikissa juoni onnahtelee ja lopetus jää epäselväksi. 

Terhi Tarkiaisen Midsummer Murders ja Eevi Kuokkasen Viimeinen juhannus ovat yllättäviä positiivisella tavalla. Arttu Tuomisen Jälkikirjoitus tarjoaa puhdasta kauhua. Joona Keskitalon Katoavaa lajia kertoo surullisen tarinan nykyajan luolamiehestä. 

Kirja päättyy Anu Ojalan tarinaan Ronja Jentzschin ylennys, joka on varsin mitäänsanomaton. Novellissa sivutaan asioita, joita kirjoihin perehtymätön ei tunne, eivätkä ne liity novellin sisältöön millään tavalla. 

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin onnistunut kokonaisuus. Mikäli lisää tämäntapaisia kokoelmia on tulossa, kannattaa niiden aloitus- ja lopetustarinoihin kiinnittää erityistä huomiota. Hyvä aloitusnovelli ratkaisee, jatkaako lukija pidemmälle. Hyvästä lopetusnovellista taas jää positiivinen mielikuva. 

Jenni Multisilta: Kesäkämppikset

Kesäkämppikset on tullut viime päivinä vastaan suunnilleen joka toisella Instagramin kirjatilillä, joten kun huomasin sen kirjaston Viikon laina -hyllyssä, nappasin sen mukaani. Olen lukenut Multisillalta aiemmin yhden kirjan, Yksi teistä kuolee, joka oli aika kökkö. Sen jälkeen en ole halunnut uudistaa lukukokemustani. 

Kesäkämppikset on ihan hyvä lajinsa edustaja. Asetelma on tuttu, mies ja nainen joutuvat sattumalta asumaan samaan kesäpaikkaan. He eivät tule toimeen keskenään, mutta päättävät yrittää kestää, koska mökki on niin idyllisessä paikassa ja molemmat haluavat viettää kesän siellä.

Tapahtumia katsotaan vuoroin kummankin näkökulmasta. Luvut on nimetty kertojan mukaan, mikä on hyvä, koska molemmat ovat omissa luvuissaan minäkertojia. Lukemisesta tekee raskasta sen muistaminen ja tarkistelu, kumman pään sisällä ollaan, koska eroa ei muuten aina heti huomaa. Myös vuoropuheluissa on onnahtelua ja vuorojen sekoittumista muutaman kerran, mikä on ärsyttävää. 

Leo on urheilufriikki, joka harrastaa triathlonia enemmän kuin tosissaan. Hän rakastaa polkupyöriään enemmän kuin ketään naista. Leon mielestä kesäkämppäkaveri Serena on sietämätön, hajamielinen höpöttäjä. Leo ei halua tutustua Serenaan eikä kehenkään muuhunkaan paikalliseen asukkaaseen. 

Serena haluaa kirjoittaa neuleohjekirjan. Hän on saanut kustantajalta hylkäävän päätöksen, mutta jatkaa aiheen parissa. Lukijan käsitys Serenasta perustuu Leon ajatuksiin. Valitettavasti Serena ei lukijalle näyttäydy ihan sellaisena hössöttävänä höpöttäjänä, kuin Leo hänet näkee. Voin hyvin kuvitella, millaista hahmoa kirjailija tavoittelee. Monien muiden kirjailijoiden kirjoissa olen kohdannut juuri sellaisia hahmoja. Serenan hahmo jää vähän hengettömäksi. Leo taas jää puisevaksi vastarannan kiiskeksi. Minäkertojuus ei auta hahmojen kehittymistä elävämmiksi. 

Kaikesta huolimatta kirjan lukeminen eteni joutuisasti ja kämppisten tottumista toisiinsa oli hauska seurata. Kirja on Mökki Kahvilahdessa -sarjan ensimmäinen osa. Mielenkiinnolla jään odottelemaan seuraavaa osaa. 

20 yötöntä yötä - huippudekkaristien jännitystarinoita

Olen lukenut novellikokoelmat 24 yötä jouluun - huippudekkaristien jännitystarinoita ja Toiset 24 yötä jouluun - huippudekkaristien jännitystarinoita. Vastaavat novellisetit ovat ilmestyneet myös juhannusteemalla. Sattumalta huomasin kirjan Toiset 20 yötöntä yötä kirjaston Viikon laina -hyllyssä ja mietin, että olisipa hauska lukea vertailun vuoksi ensimmäinen juhannusteemainen kokoelmakin. Hetkeä myöhemmin silmäillessäni kirjaston poistomyyntiä hoksasin sieltä juurikin tämän 20 yötöntä yötä. Olihan se sitten ostettava. Koska haluan lukea sarjojen kirjat järjestyksessä, vaikkei sillä olisi väliä, oli aloitettava heti, koska on vain viikko aikaa. 

Tämän kokoelman novellit ovat enimmäkseen hyviä. Useimmissa on lopussa jokin kiinnostava tai yllättävä käänne. Ne sijoittuvat juhannuksen aikaan. Hyvän novellin kirjoittaminen on vaikeaa, olen ennenkin todennut. Muutamassa novellissa on selkeästi liikaa elementtejä, jolloin tarina jää aukkoiseksi tai hajanaiseksi. Yhdessäkään novellissa ei ole liian vähän sisältöä, mistä voinee huomata useimpien novellien perusongelman: pieneen tilaan yritetään ahtaa liikaa.

Tapani Baggen Valkea yö kertoo poliisi Väinö Mujusesta, kuten hänen kirjansakin, joita en ole lukenut. Novelli sijoittuu vuoteen 1941, ja sen loppu jää avoimeksi. Ehkä se selviää kirjoista, ehkä ei. Olisin toivonut vähän suljetumpaa lopetusta. Valkea yö ei kyllä herättänyt minussa mielenkiintoa perehtyä Mujus-sarjaan enempää. 

Arttu Tuomisen novellin Viimeinen keikka juoni on liian monimutkainen ja jää aukkoiseksi, jolloin tarinasta tulee epäuskottava. Nuoria tyttöjä on mukana myös Leena Lehtolaisen novellissa Väärän koivun takaa ja Antti Tuomaisen novellissa Tytär.

Virpi Hämeen-Anttilan Mummola kullan kallis on vetävä kertomus sukujuhannuksesta. Novellin loppu on toivottava. Arvattavaksi jää mummon muistisairauden todellinen aste. Hyvä kertomus. Suvun kaunoja puidaan myös Matti Remeksen Hukkakaurassa ja Eevi Kuokkasen kertomuksessa Kissat.

Satu Rämön Hildurin ensimmäinen ruumis on kokonainen kertomus, muttei kovin jännittävä, jos on Hildurinsa lukenut. 

Tuire Malmstedtin Kuudes kivi rannasta tuo juhannukseen taikaa, samoin Helena Immosen Kuikan huuto. 

Erityisesti pidin Markku Ropposen novellista Kesäpäivänseisaus, jossa oli selkeä, perinteisestä poikkeava rakenne, ja Kale Puontin kertomuksesta Juhannusvieras. 

Ilona Tuominen: Ajatusremontti

Tartuin Ajatusremonttiin, vaikka kaikki sarjan aiemmat osat ovat enemmän ärsyttäneet kuin ilahduttaneet minua. Kortteli-sarjan aiemmat osat ovat Seurustelusalaliitto, Normipäivä ja Löytöperhe. Kortteli-sarja kertoo turkulaisesta puutalokorttelista nimeltä Poppeli. Keskipihan ympärillä on muutama vanha rivitalo, eli kyse ei liene korttelista sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Tällä kertaa pääroolissa on Miisa, noin 25-vuotias nuori nainen, joka ostelee ja remontoi asuntoja myydäkseen ne sitten edelleen. Miisa sai kohtuullisen kokoisen lottovoiton parikymppisenä, eikä sitten hakeutunut edes opiskelemaan, kun ei ollut tarvetta töille eikä rahalle. Erikoinen ajattelutapa. Miisa asuu siis itsekin Poppeli-korttelissa. Hän remontoi siitä ensin yhden asunnon, myi sen, ja asuu nyt toisessa. En muista lukeneeni näistä kuvioista. Joko olen unohtanut tai ne on kerrottu sarjan niissä osissa, jotka ovat ilmestyneet vain e-kirjoina ja äänikirjoina. 

Poppeli-kortteli on isojen remonttien edessä. Talot ovat vanhoja ja korjattavaa riittää. Miisa on taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja, ja onnistuu täyttämään siihen liittyvillä toimilla päivänsä. Miisa on suorastaan lapsellisen innostunut tittelistään ja toitottaa sitä joka paikassa. Yleensä eläkeläispapparaiset ovat yhtä tohkeissaan tuollaisesta. Käykin ilmi, että ylenpalttinen innokkuus johtuu ehkä siitä, ettei Miisalla ole muita meriittejä elämässään, kuten tutkintoa tai ammattia. 

Keskeinen osa juonta on tietysti Miisan miesasiat. Poikaystävätarjokkaissa on valinnanvaraa, eikä Miisa heti tajua, kenestä oikeasti tykkää. Matkan varrelle mahtuu monia väärinkäsityksiä ja sähläyksiä. 

Kirjan teksti kulki sujuvasti ja Miisan seikkailuista oli yllättävän mukava lukea. Huumoriakin oli sopivasti piristämässä tekstiä. Tämä kirja ei ollut ollenkaan ärsyttävä. 

Louise Penny: Sokeiden valtakunta

Rikostarkastaja Armand Gamachen tähdittämä Three Pines -sarja on edennyt jo neljänteentoista osaansa. Edellisestä kirjasta tekemästäni päivityksestä löytyvät linkit kaikkiin aiempiin osiin. 

Sarjan kirjat ovat paksuja ja juoni tässäkin kirjassa niin monimutkainen, että sitä on turha lähteä tässä avaamaan. Usein juoni vaikuttaa jopa vähän toissijaiselta, kuin se olisi vain syy päästä seuraamaan Three Pinesin kyläläisten elämää. Sehän sarjan kirjoissa eittämättä on parasta. Nyt, kun Gamache vaimoineenkin asuu kylässä, keskittyvät tapahtumat yhä enemmän sinne. 

Tässäkään kirjassa, kuten niin usein muulloinkin tässä sarjassa, mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Kaikilla on salaisuutensa, vaikka usein ne leviävätkin valon nopeudella kylässä. Myös Gamachen työasioita puidaan usein koko kylän voimin. Keskeisten kyläläisten keskustelut ovat yhtä kaaosta, kun jokainen puhuu eri asiasta yhtä aikaa. Ylipäätään kirjassa keskustellaan paljon ja asiat aukenevat sitä kautta. Toisaalta keskeiset henkilöt saattavat helposti pohtia ajatuksissaan jotain asiaa aukeaman verran.

Rikostutkijat ovat myös äärettömän taitavia tulkitsemaan kuulusteltaviensa ja toistensa tunnetiloja pienistäkin silmän värähdyksistä tai koko olemuksesta. Tämä on ainoa asia, joka vähän särähtää silmääni. Se selittyy ehkä sillä, että Gamachen keskeinen kuulustelutaktiikka on vaikeneminen. Siinä ehtii tulkita tunnetilan jos toisenkin, kun odottelee kuulusteltavan hermostumista ja sitä myötä kaiken paljastamista. 

Pidin tästäkin kirjasta paljon. 

Suomentanut Ronja Erkko

Michael Hjorth & Bjarni Thorsson: Väkivallan saari

Michael Hjorth on kirjoittanut yhdessä Hans Rosenfeldtin kanssa kriminaalipsykologi Sebastian Bergmanista kertovaa sarjaa, joka on todella hyvä. Luettelen kaikki sarjan osat täällä. 

Uutta Helga ja Bjarki -sarjaa ruotsalainen Hjorth kirjoittaa yhdessä islantilaisen Thorssonin kanssa. Sarja sijoittuu Islantiin. Ainakaan avausosa ei ole kovin vakuuttava. 

Helga on rikospoliisi ja aivan uusi virassaan, mikä herättää joissakin kollegoissa närää. Bjarki puolestaan on liikennepoliisi, joka osallistuu Helgan pyynnöstä rikostutkimuksiin. Bjarkilla on kokemusta luonnossa liikkumisesta ja pelastustoimesta, ja kaiken kukkuraksi hän työskentelee rikospoliisille ilmaiseksi, silkasta auttamisen ilosta.  

Helga saa yllättäen johdettavakseen tutkinnan, jossa nuori äiti on tapettu ja raiskattu. Helga osoittautuu sangen näppäräksi rikostutkijaksi. Ruumiita ehtii tulla lisää, ennen kuin poliisi saa lopulta syyllisen kiinni. Syyllinen selviää hyvissä ajoin, samoin on arvattavissa kirjan viimeinen käänne eli kuka joutuu viimeiseksi uhriksi. Ja koska kyseessä on keskeinen henkilö, niin eihän hän tietenkään kuole. Tämä ei ole juonipaljastus, vaan käy ilmi ihan kirjaa lukiessa. 

Kirjan alussa Helga kertoo aina Bjarkille jonkin tarinan elämästään, kun he ovat kaksin. Niiden tarkoitus on ehkä tehdä Helgan hahmoa tutummaksi ja antaa sille lihaa luiden päälle. Valitettavasti en koe pikku tarinoiden auttavan siinä. Ne vaikuttavat enemmänkin päälleliimatuilta. Poliisityön seuraaminen tuntui paikoin pitkäveteiseltä. Siinä ehkä näkyy kahden kirjailijan vaikutus: kummankin on saatava äänensä kuuluviin. Loppukohtaus on turhan venytetty erämaavaelluksineen, kun lopputulos on kuitenkin jo tiedossa. 

Lukiessa tulee väkisinkin mieleen, onko Thorsson otettu aisapariksi Islanti-tuntemuksen takia, koska Islantiin sijoittuvat kirjat ovat nyt vahvassa nosteessa. Naispoliisien moraali on löyhähkö, liekö tarkoituksella. Omituinen lisämauste sekin.

Suomentanut Kristiina Vaara

Maija Kajanto: Tilinpäätös

Puistokadun pesula -sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirja nimeltä Pyykkipäivä. Pidin paljon Pyykkipäivästä, koska se on hyvin kirjoitettu. Henkilöt ovat riittävän kiinnostavia, juoni etenee tasaisesti ja kieli on hyvää. 

Kun sarjan ensimmäinen osa keskittyi Australiasta palaavaan Inkaan ja pesulan perustamiseen, seurataan toisessa osassa kirjanpitäjä Assin elämää. Pesulassa käyvät aikaa viettämässä nelikymppinen Assi, hänen siskonsa Annika sekä kolmikymppiset Inka ja Eevi. Ja eläkeläinen Hilma, joka on myös osa tätä yhteisöä. 

Assi joutuu kirjan alussa lomautetuksi ja hänelle jää aikaa miettiä elämäänsä. Avopuoliso Olli on osoittautunut itaraksi kitupiikiksi, jonka suurimpia intohimoja ovat säästäminen ja alennusten metsästäminen. Kirjan parasta antia onkin Ollin kitsaus. Assilla on  humoristinen ote elämään ja hän haluaa elämäänsä iloa tuottavia asioita. 

Kirja kulkee joutuisasti ja loppuu aivan liian pian. Toivottavasti pesulan väen tarinalle saadaan jatkoa. 

Gillian McAllister: Yksi muiden joukossa

Olen lukenut McAllisterilta aiemmin kirjat Väärässä paikassa väärään aikaan ja Sinä yönä. Kuten aiemmatkin lukemani McAllisterin kirjat, lähti tämäkin kankeasti liikkeelle. 

Kirjan luvut on nimetty aina jonkun ihmisen mukaan. Kirjan aloittaa poliisi, Julia, joka ei ole minäkertoja. Seuraavassa luvussa on minäkertoja, Lewis, jonka olemassaoloa ei sen enempää avata. Vähän myöhemmin ilmaantuu toinen minäkertoja, Emma. Tässä vaiheessa en enää pysynyt kärryillä, miksi pitää olla kaksi minäkertojaa, joista kumpikin on sivuhenkilö. Luin kirjaa pienissä pätkissä, ja lukeminen takkusi, kun selailin taaksepäin ja mietin, keitä nämä tyypit ovat. 

Vaikka tapahtumat edempänä vähän vauhdittuivat, jäi kirjasta vähän pettynyt olo. Juoni on kovin monimutkainen ja ajassakin mielestäni hypittiin taaksepäin. Siinä kohdassa olin taas äimänä. Kirja ei lähtenyt kyllin vetävästi liikkeelle, jotta olisin saanut siitä otteen. Henkilöt eivät ole kyllin kiinnostavia, ja kun luvut ovat vielä lyhyehköjä, ei heihin ehdi luoda minkäänlaista sidettä. Liekö vika kirjassa vai lukijassa. 

Kirjaa olisi ainakin voinut tiivistää reilusti jättämällä turhan toiston ja jaarittelun pois. 

Suomentanut Salla Voutilainen