lauantai 1. lokakuuta 2022

Arne Dahl: Jäänlähtö

Huikean uskomaton jännityskirja, jonka pääosissa toimii jälleen parivaljakko Molly Blom ja Sam Berger. Entinen poliisi Berger ja poliisille vissiin työskennellyt (enpä muista, mitä hän teki aiemmin) Blom pyörittävät nykyään turvallisuuskonsultteina ja yksityisetsivinä omaa, vakuutuspetoksiin ja aviorikoksiin keskittynyttä yritystään.

Edellisessä kirjassa parivaljakon poliisiystävä Deer pelasti heidän tyttärensä hengen panemalla oman henkensä alttiiksi. Yllättäen Deer porskuttaa taas töissä muina naisina. Tämä jäi vähän vaivaamaan: voiko Deerille tehty operaatio olla oikeasti mahdollinen. 

Murhia tehdään tasaiseen tahtiin Blomin ja Bergerin jahdatessa murhaajaa. Kirjan alussa pariskunnan pikkuvauva on vahvasti läsnä, mutta tapahtumien kiihtyessä unohtuu mummolaan määräämättömäksi ajaksi. Tiellähän vauva työn tiimellyksessä olisikin. 

Dahl kirjoittaa sujuvaa tekstiä eikä anna lukijalle rauhallista hetkeä. 




sunnuntai 25. syyskuuta 2022

Karen M. McManus: Kolme pahan perii

Vaihteeksi nuorten aikuisten kirja. Tykkään McManusin kirjoitustyylistä. Vaikka hän kirjoittaa nuorten kirjoja, niissä on tasoja ja kiemurainen juoni. Moni aikuisten kirja häviää juonenpunonnassa McManusin nuortenkirjoille. 

Kirjassa Kolme pahan perii tavataan kolme serkusta, jotka saavat kutsun salaperäisen isoäidin luo pienelle saarelle. Kirjan alkuperäinen nimi onkin The Cousins. Isoäiti on pannut välit poikki kaikkiin neljään lapseensa parikymmentä vuotta aikaisemmin. Sisarusten välit ovat samalla menneet poikki, joten serkukset eivät muista tavanneensa toisiaan aiemmin. 

Milly, Aubrey ja Jonah ystävystyvät heti, ja seikkailu saarella voi alkaa. Serkukset yrittävät tietysti selvittää, kuka heidät kutsui saarelle, ja miksi isoäiti aikoinaan katkaisi välit lapsiinsa. Tästä lähtee aukeamaan aikamoinen juonivyyhti. 

Henkilöt ovat sympaattisia ja luonteikkaita. McManus osaa hyvin eläytyä alle parikymppisen nuoren ajatusmaailmaan. Mielessä ovat niin ulkonäköasiat kuin poikaystävätkin. Ne eivät kuitenkaan ota pääroolia, vaan kirjan nuoret ovat tietysti fiksuja ja tiedostavia. Aikuinen (jopa keski-ikäinen) jaksaa hyvin lukea tällaisia nuorten aikuisten kirjoja. 

Juoni kantaa loppuun asti ja paljastuksia riittää. 




lauantai 24. syyskuuta 2022

Jaana Lehtiö: Aika pahentaa haavat

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta enemmän. Aiemmin olen pitänyt rikoskomisario Juha Muhosta sympaattisena, nyt lähinnä ärsytti hänen tapansa keskeyttää alaistensa puheet koko ajan. 

Tapahtumapaikkana on jälleen vanhan Porvoon ydin. Kirkon muurista löytyy ruumis, ja se saa tapahtumaketjun liikkeelle. Muhonen tiimeineen selvittelee rikosta ja yrittää pitää hyökkäävän toimittajan kaukana. 

Tapahtumat etenevät vilkkaasti, ja lisää ruumiita tulee. Kirjassa hyppelehditään asioiden yli, mikä myös kävi minua ärsyttämään. Olen nähtävästi perusteellisemman selvityksen ystävä. Kirjan lopussa, kun ratkaisu on käsillä, puhuvat poliisit laatikosta löytyneestä todisteesta. Selasin uudelleen takaisinpäin, missään ei kerrota tästä löydöstä aiemmin. Poliisityö vaikuttaa suorastaan hutiloivalta. Ihmettelin, kun ei surmatun kotona tutkittu lainkaan tämän tavaroita. Nähtävästi ne oli kuitenkin tutkittu, kun tämä löytökin oli tehty. Lukija saa sillä aikaa seurata Muhosen mässäilyä milloin missäkin pöydässä. 

Yksi kirjan henkilöistä heittelee suomenkielisen puheensa sekaan ruotsinkielisiä sanoja. Verenimijä on ruotsiksi blodsugare, ei blodsucare, kuten kirjassa. 

Nimistöntutkimusta opiskelleen ja siitä kiinnostuneen silmään käy myös erään pariskunnan "itselleen keksimä uusi sukunimi", joka on varsin tavallinen nimi. Nimenkantajia on Suomessa lähes neljäsataa, ja ulkomailla asuvilla suomalaisillakin reilut sata. Jo käytössä olevan nimen voi ottaa vain, jos sitä esiintyy omassa suvussa tai muutamin muin reunaehdoin. Sitä ei silloin voi "keksiä" itselleen. Toisaalta eräällä kirjan henkilöllä on sukunimi, jota ei ole Suomessa kellään. Tämän nimen olisi pariskunta hyvinkin voinut keksiä itselleen. 

Tällä kertaa ei Muhonen valitettavasti onnistunut valloittamaan minua. 







tiistai 20. syyskuuta 2022

Clare Mackintosh: Tummat vedet

Mackintoshilta on suomennettu aiemmin viisi erillistä teosta (Annoin sinun mennäMinä näen sinutAnna minun ollaLopun jälkeen ja Panttivanki), joiden taso oli mielestäni varsin epätasainen. Tummat vedet eroaa aiemmista siinä, että se aloittaa uuden, rikosetsivä Ffion Morganista kertovan sarjan. 

Tapahtumapaikkana on pieni, Englannin ja Walesin rajalla sijaitseva Cwm Coedin kylä. Kirjassa onneksi annetaan ääntämisohje kymrinkieliselle kylän nimelle. Olen joskus aiemminkin maininnut, etten pidä kirjoista, joiden paikkojen tai henkilöiden nimiä en osaa lausua. Onneksi Googlesta on usein apua. Pääsen kyllä yleensä epämukavuudesta yli ennen pitkää. 

Cwm Coediin on rakenteilla ylellinen lomakylä, jonka ensimmäiset rakennukset ovat jo valmiita. Uudet asukkaat saapuvat paikkaan lomillaan ja viettävät aikaa yhdessä. Paikalliset eivät pidä lomakylästä eivätkä sen tuomista turisteista. Kuinka ollakaan, uudenvuodenyönä yksi lomalainen löytyy kuolleena. 

Ffion Morgan saa avukseen Englannin poliisista Leo Bradyn tapausta selvittämään. Selvittelyä ei helpota se, että Ffion on paikallinen ja tuntee kaikki. Tiedossa on runsaasti paljastuksia ja herkullisia tilanteita. Lomakylän keskeiset pariskunnat olivat jotenkin liian samankaltaisia omituisuuksineen. Minulla meni koko ajan sekaisin, kuka on kenenkin puoliso. 

Yllättäviä käänteitä riittää loppuun saakka. Voisi melkein luulla, että kaivo on jo ammennettu tyhjiin. Mistä riittää aineksia jatko-osiin? Toivottavasti niitä kuitenkin tulee. Tummat vedet on mielenkiintoinen sarjan avaus.






torstai 15. syyskuuta 2022

Meg Mason: Murhe ja autuus

Tästä kirjasta on ollut paljon mainintoja sosiaalisessa mediassa, ja käsittääkseni siitä on enimmäkseen pidetty. Toki tartuin siihen varauksella kaiken hypetyksen jälkeen. Kirjan nimi viittaa korkeakirjalliseen teokseen, mikä on aina arveluttavaa. 

Murhe ja autuus on kuitenkin aivan ihastuttavaa luettavaa. Kirja kertoo Marthasta, jonka elämässä asiat menevät pieleen kerta toisensa jälkeen. Martha on ailahtelevainen ja viettää pitkiä aikoja itkeskellen. Lääkärissä ramppaaninenkaan ei auta. Marthan elämän suuntaviivat sanellaan muiden toimesta, ja Martha seuraa niitä onnettomana. 

Marthan äidin siskon perhe on huomattavasti varakkaampi kuin Marthan oma lapsuudenperhe. Tädin luona vietetään aina joulua, ja samat (muidenkin kuin Marthan) tuhoisat käyttäytymismallit toistuvat vuodesta toiseen. 

Martha viettää ensimmäiset aikuisuutensa vuodet omaan napaan tuijotellen ja oman elämänsä surkeutta surren. Vasta saatuaan lopulta nelikymppisenä kuulla, mikä häntä oikein on kaikki nämä vuodet vaivannut, ja mentettyään kaiken, alkaa Martha ajatella muidenkin tunteita. Ehkä siinä on uuden alku.

Vaikka kirjassa on paljon murhetta, on siinä myös huumoria. Martha toimii kirjan kertojana ja osaa ajoittain olla sangen sarkastinen. Olisin viihtynyt kauemminkin Marthan seurassa.




maanantai 12. syyskuuta 2022

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

Lauantaitanssit on Tiaisen uusin romaani. Sain kustantajalta arvostelukappaleen, josta kiitos kustantajalle! Olipa ihana lukea uudenkarheaa kirjaa näin kirjaston vakiokäyttäjänä. 

Lauantaitanssit sijoittuu 1980-luvun alkupuolelle. Tuntuu, ettei niistä ajoista kovin kauaa ole, vaan onhan siitä jo nelisenkymmentä vuotta. Maailma on muuttunut paljon niiden aikana. 

Viisikymppinen Maija asuu pienessä itäsuomalaisessa kylässä puolisonsa Juhanin kanssa. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja lähteneet kotoa. Maija ei ole koskaan käynyt työssä, vaan hoitanut lapset kotona ja jäänyt sitten kotirouvaksi Juhanin toiveesta. Mikäs sen mukavampaa, kuin käydä kotona vaimon valmistamalla lounaalla. Juhani ei muutenkaan tykkää, että Maijalla on mitään kodin ulkopuolista elämää. Mieluummin Maijan sopii olla kotona miestään passaamassa.

Kun Juhani saa päähänsä lunastaa lapsuudenkotinsa itselleen ja muuttaa sinne asumaan, alkaa Maijassa kyteä vastahangan kipinä. Hänen on vain kovin vaikea sanoa Juhanille vastaan tai ylipäätään ilmaista omaa mielipidettään. Kirja onkin Maijan kehityskertomus kynnysmatosta ajattelevaksi ihmiseksi. 

Pariskunnan lasten kautta nousee esiin niin vierasmaalainen puoliso kuin avioerokin ja tapa, joilla niihin suhtaudutaan. Kirjassa on paljon ajan hengen ja päähenkilöiden ikäluokan mukaisia tapoja, kuten pikkukylässä suureellisesti vietettävät aikuisen ihmisen nimipäivät, muista kissanristiäisistä nyt puhumattakaan. Tarina pysyy kompaktisti kasassa, kun henkilöitä ei ole liikaa. 

Maijan arkea ja elämän kulkua on mukava seurata. Kertomuksessa pysytellään tiukasti aikakauden tunnelmassa. Kirjassa soitellaan lankapuhelimella, kun on asiaa. Jos ei ole omaa puhelinta, soitetaan naapuriin. Soittaminen on kallista, joten mieluummin kuitenkin asiat toimitetaan kirjeiden välityksellä. Tuntuu hullunkuriselta, että kirjan päähenkilö Maija kirjoittelee kirjeitä Tukholmassa asuvalle, raskaana olevalle tyttärelleen kysellen tämän vointia.

Myös ruuat ja leivonnaiset noudattelevat aikakautta. Karjalanpaisti on uunissa tuon tuosta. Juhliin leivotaan pullaa, tiikerikakkua ja riisipiirakoita. Ainoa ruokavaliotajoitus, joka tuli ottaa huomioon, on sokeritaudin takia leivonnaisissa käytettävä hedelmäsokeri. Oi niitä aikoja. 

Pidän kovasti Tiaisen menneisiin vuosikymmeniin sijoittuvista romaaneista. Kirjoissa on selkeä tarina ja yksinkertaista kieltä, joiden ansiosta ne soveltuvat erinomaisesti yläkoululaisten ja lukiolaisten ensiaskeleeksi kotimaiseen kirjallisuuteen. 





sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Jørn Lier Horst: Avaintodistaja

Olen aiemminkin todennut, että komisario William Wistingistä kertova sarja on hyvä, mutta kirjojen suomentamisjärjestys on äärettömän ärsyttävä. Sarjaa on alettu suomentaa aivan keskeltä, ja nyt palataan sitten alkupään kirjoihin. Eipä sillä sinänsä väliä, Wisting vaikuttaa vanhimmassa kirjassa yhtä vanhalta kuin uusimmassa. 

Tässä lista tähän mennessä suomennetuista. Blogspot ei suostunut jättämään turhaa riviväliä pois ylimmän ja alimman kohdalla.

Nøkkelvitnet, 2004 (suom. Avaintodistaja, 2022)

Felicia forsvant, 2005 (suom. Kadonnut Felicia, 2022)

Når havet stilner, 2006

Den eneste ene, 2007

Nattmannen, 2009

Bunnfall, 2010. (suom. Hylkiöt, 2019)

Vinterstengt, 2011. (suom. Suljettu talveksi, 2015)

Jakthundene, 2012. (suom. Ajokoirat, 2016)

Hulemannen, 2013.  (suom. Luolamies, 2017)

Blindgang, 2015. (suom. Tulikoe, 2018)

Når det mørkner, 2016. (suom. Pimeä laskeutuu, 2022)

Katharina-koden, 2017. (suom. Koodi, 2020)

Det innerste rommet, 2018 (suom. Korpimaja, 2018)

Avaintodistaja on tosiaan sarjan ensimmäinen kirja. Uusia kirjoja ei ole ilmestynyt enää muutamaan vuoteen, joten sarja lienee tiensä päässä. Suomentamatta siitä on vielä monta osaa. Sarjan alussa Wistingillä on samat murheet kuin myöhemmissäkin kirjoissa: työ vie kaiken ajan. 


Wisting pohdiskelee kinkkistä murhatapausta yötä päivää malttamatta juuri käydä kotona, ja tuntee siitä huonoa omatuntoa. Tällä kertaa murha tuntuu selviävän lähestulkoon sillä, että naapureita kuulustellaan kyllin monta kertaa. Taisi siellä muutama muukin johtolanka olla. 


Aika mitäänsanomaton kirja, ei herättänyt suuria tunteita. 





torstai 8. syyskuuta 2022

Anne Holt: Hyytävä kosto

Hyytävä kosto on kahdeskymmenes Anne Holtin kirja, jonka olen lukenut. Käsittääkseni olen lukenut kaikki häneltä suomennetut kirjat. Ensimmäisissä kirjoissa sankarittarena on poliisi Hanne Williamsen, sitten rinnalle tulee Inger Johanne Vik, myöhemmin Hanne palaa kuvioihin ja uusimmissa päähenkilönä ei olekaan poliisi, vaan entinen maajoukkuekäsipalloilija ja asianajaja, nykyinen yksityisetsivä Selma Falck. Kuitenkin tässä uusimmassa kirjassakin viitataan Hanne Williamseniin. 

Sanottakoon vielä aiemmista kirjoista sen verran, että koskaan en ole niin yllättävää ja pysäyttävää loppua nähnyt, kuin kirjassa Kuollut kulma. Muistan yhä, kuinka luin viimeisen sivun uudelleen varmistaakseni, että ymmärsinkö varmasti oikein. Ja muistan sen tunnekuohun, minkä se herätti. 

Hyytävä kosto on Selma Falck -sarjan kolmas kirja. Ensimmäisestä, nimeltään Kuolematon kunnia, pidin kovasti. Sen sijaan edellinen osa, Jäinen painajainen, oli hienoinen pettymys. Siinä Selma Falck osoittautuu uskomattomaksi ihmenaiseksi, ja kirjassa on aivan liikaa poliittista jargonia. Tartuin siksi varauksella tähän uusimpaan kirjaan. 

Suotta emmin: Hyytävä kosto on oikein hyvä ja mukaansa tempaava kirja. Oikeastaan siinä ei kovin kummallisia asioita tapahdu. Selma Falckin ollessa kahvilla ystävättäriensä kanssa sala-ampuja ampuu yhden heistä. Selma alkaa tietysti selvittää tapahtunutta tahollaan, poliisin tutkimusten rinnalla. Pari muutakin ihmistä kuolee, mutta Selma on selvittelyssä tietenkin koko ajan poliisin edellä. 

Kirjan henkilöt eivät ole niin kiinnostavia kuin Hanne Williamsen -sarjan kirjoissa, ja he jäävät etäisiksi ja irrallisiksi. Samanlaista imua ei uusissa kirjoissa valitettavasti ole, kuin alkupään kirjoissa. Ainakaan minä en tästä kirjasta liiemmin innostunut. 




tiistai 6. syyskuuta 2022

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Pohjanmaalla asuvan suomenruotsalaisen kirjailijan Murhia Pohjanmaalla -sarjan ensimmäinen teos. Kirjan tapahtumapaikkana onkin kirjailijan kotiseutu: enimmäkseen ruotsinkielinen Vaasan ympäristö ja Oravaisten pitäjä.  

Kivipuiston tyttö on kirjoitettu ruotsiksi ja myös julkaistu ensin Ruotsissa. Kjellsdotter on kirjoittanut aiemmin yhden romaanin, I rättvisans blod, jota ei ole suomennettu. Mietin, että Kjellsdotter ei voi olla oikea sukunimi, koska Suomessa patronyymeja ei hyväksytä sukunimiksi. Wikipedia kertookin, että Nilla Kjellsdotterin oikea nimi on Pernilla Österberg. Toki Kjellsdotter voi olla kirjailijan toinen nimi. 

Kirjan alku lähtee vähän kömpelösti käyntiin. Henkilöiden esittely ontuu, ja sitten yhtäkkiä yhdellä aukeamalla rikospoliisi Mija Wadön elämästä paljastetaan kymmenen käännettä. Ainakin melkein. Kuten kaikilla sankarittarilla nykyään, Mijallakin on menneisyyden salaisuutensa ja kipeät ongelmansa. Ihmissuhteiden ylläpitämisessä hän on avuton. 

Kirja kertoo tytöstä, joka löytyy puistosta henkihieverissä. Käy ilmi, että tyttöä on pidetty pitkään vankina. Poliisi yrittää selvittää, kuka tyttö on ja mitä hänelle on tapahtunut. Sivutarinana Mijan ystävättären lapsi sairastuu vakavasti. Iso numero tehdään siitä, että erottuaan ystävätär on alkanut suhteeseen naisen kanssa, vaikka sillä ei juonen kannalta ole mitään merkitystä. 

Periaatteessa kirjan juoni on oikein hyvä, mutta valitettavasti kirjaan on ahdettu aivan liikaa käänteitä ja sivutarinoita, jotka jäävät pelkiksi pintaraapaisuiksi. Henkilöiden tunteita ja ajatuksia ei kuvailla riittävän intensiivisesti, vaan ne jäävät ohuiksi ja etäisiksi lukijalle. Ja mitkä kamalat seuraukset huonosti hoidetusta poliisintyöstä selviävätkään. Kuitenkaan niihin ei puututa millään tavalla. 

Jos antaisin tähtiä, Kivipuiston tyttö ei montaa saisi. Loppua kohti kuitenkin tapahtumat tiivistyvät ja kirja pitää otteessaan puutteistaan huolimatta. 




sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Milly Johnson: Teetä auringonkukkien kahvilassa

Ihanat keltaiset kannet ja ihanan ajankohtainen nimi, nythän on auringonkukkien aika parhaimmillaan. Ennakko-odotuksena oli taas yksi kirja, jossa nuori elämässään pettynyt tai saamaton neitonen perii kahvilan, saa sen menestymään ja löytää kaupan päälle elämänsä miehen. Olin väärässä.

Auringonkukkien kahvila on hyvin pienessä, mutta tärkeässä roolissa. Kirja kertoo Conniesta, jonka miehellä on siivousalan yritys ja Dellasta ja Cherylista, jotka ovat siivoojia. Alkuun kirja tuntui niin mitään sanomattomalta, että mietin, jatkanko lukemista ollenkaan. Vähitellen Connien ja Dellan sekä muiden siivoojien elämän kiemurat kietoivat kuitenkin pauloihinsa, eikä kirjaa voinut enää jättää kesken. 

Kirjan teemana voisikin olla naisten emansipaatio. Niin Connie, Della kuin Cherylkin ottavat elämänsä ohjat omiin käsiinsä ja näyttävät niin itselleen kuin muillekin, että he pärjäävät omillaan. Toki sopivia sulhasehdokkaitakin ilmestyy maisemiin. 

Vähän ihmetytti se, että pieneen kummallisen nimiseen kylään mahtuu niin monta siivousfirmaa. Ihan kuin kukaan ei siivoaisi itse.

Viihdyttävää lukemista. 




perjantai 2. syyskuuta 2022

Tuire Malmstedt: Lumihauta

Lumihauta on jatkoa Lasitarhalle, joka aloitti Metso & Vauramo -sarjan.  Elmo Vauramo ja Matilda Metso työskentelevät Jyväskylän poliisissa. Sarjan ensimmäisessa osassa paneuduttiin Elmon taustaan, nyt on Matildan vuoro päästä esiin. 

Erittäin mielenkiintoinen juonikuvio, joka johtaa lukijan inarinsaamelaisiin maisemiin. Perhesurman selvittely ja Matildan taustan avautuminen Matildalle itselleenkin kulkevat rinta rinnan. Kirjailija on taitavasti kietonut monenlaisia kommervenkkejä tapahtumien ympärille. 

Koska tapanani on aina jumittua epäjohdonmukaisuuksiin ja erheisiin, kävi niin Lumihaudan kohdallakin. Kirjassa Ebbá pakkailee tavaroitaan ja kantaa ne sitten "ulkona odottavaan vanhaan ahjoon". Hän kiskoo perässään myös muona-ahjoa. Kirjailijalla on tainneet mennä ahjo ja ahkio sekaisin. Se on aina riskinä, kun käyttää sanoja, joita ei hyvin tunne. Itselläni on laaja passiivinen sanavarasto (=tunnen sanan ja tiedän merkityksen), ja kun kohtaan lukiessani tuntemattoman sanan, yleensä googletan sen oppiakseni uutta. 

Pientä haparointia on myös surmattujen lasten määrässä, kun palataan menneeseen ja Birki kulkee asunnossa. Vaikka eloonjääneellä oli vain kaksi sisarta, on asunnossa kolme kuollutta lasta. Tähän sainkin kirjailijalta selityksen: perheen kokoa oli muutettu tekovaiheessa ja virhe oli jäänyt siitä.

Olen äskettäin lukenut skandinaavisia ja amerikkalaisia tiiliskivijännäreitä, ja jäin miettimään, miksi kotimaiset jännityskirjat ovat lähes poikkeuksetta paljon ohuempia. Suomalaisissa jännäreissä on yleensä parisataa sivua siinä, missä muunmaalaisissa on aina vähintään viisisataa sivua. Ei sillä, ohuempaan kirjaan on mukavampi tarttua. 

Toisaalta painotuksetkin ovat erilaisia. Kun useimmiten heti murhan jälkeen on hektisimmät hetket, jolloin kaikki kaivellaan läpikotaisin ja naapureita haastatellaan, istuksii Elmo-poika toimetonna ja odottelee työpariaan takaisin. Lumihaudassa pääpaino on Matildan taustassa, jossa riittääkin puitavaa. 

Lumihauta on erinomainen jännityskirja juoneltaan. Hädin tuskin maltoin nukkua yön yli kesken lukemisen. Loppuratkaisu on yllättävä ja jännitys tiivistyy viime metreille. Kirjailijan kiitoksissa naurattaa pojan kommentti. Mielestäni Malmstedt on kyllä jo varteenotettava ja kuuluisa kirjailija!




torstai 1. syyskuuta 2022

Marja-Leena Tiainen: Suoraa saumaa ja siksakkia

Suoraa saumaa ja siksakkia on itsenäinen jatko-osa kirjalle Kulmakaupan naiset. Tuttuja nimiä esiintyy vain muutama, eivätkä he nouse keskeisiin rooleihin. 

Tällä kertaa naiset työskentelevät kuopiolaisessa muotiliikkeessä 1960-luvun lopulla. Ajankuvaus onkin kirjan parhainta antia. Ei-toivotun raskauden ehkäisy on yksi kirjan teemoista. Talvi- ja jatkosodasta ei ole kirjan tapahtuma-aikaan vielä kovinkaan kauaa, niinpä sotavammat ja sotalapset ovat arkisia teemoja. Kirjassa vilahtaa myös jo unohtunut instituutio, Joulumerkkikoti. 

Kirja keskittyy Hilkan elämän ympärille. Hilkka työskentelee ompelijana muotiliikkeessä. Hän on jäänyt leskeksi muutamaa vuotta aiemmin. Hilkalla on kaksi lasta, lukiolainen Annukka ja kauppaopistossa opiskeleva Pauli, joka on saanut kuuluisuutta mäkihyppääjänä. Lapset tuottavat jatkuvaa huolta Hilkalle, joka toivoisi lapsilleen parempaa elämää kuin itselleen. 

Toisinaan Hilkka huomaa itsekin olevansa kovin ahdasmielinen, ja miettii, onko se kotikasvatuksensa tulos. Mistään seksiin liittyvästä Hilkka ei kykene puhumaan, hädin tuskin edes kuuntelemaan. Hilkkaa vaivaa myös puolison kuoltua läheisen ystävän puuttuminen, sellaisen, jolle voisi kertoa kaikesta. 

Hilkka ikätovereineen on suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin omat isovanhempani olivat. Kirja onkin mielenkiintoinen ajankuvaus heidän aikuisuudestaan. 




keskiviikko 31. elokuuta 2022

John Verdon: Kuolleiden kylä

Kuolleiden kylä on seitsemäs, itsenäinen osa eläkkeelle jääneen murhatutkija Dave Gurneyn tutkimuksista. Gurney on eläkkeelle jäätyään muuttanut maalle, kauas suurkaupunkien vilskeestä. Valitettavasti maaseudullakin tapahtuu kinkkisiä murhia, ja taidoillaan kuuluisuutta saanut Gurney pyydetään aina apuun. 

Gurneylla on vaimo Madeleine, joka suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti miehensä työpuuhailuihin, vaikka ne toisinaan ulottuvat kotiin saakka. Madeleine käy työssä, kasvattaa kanoja ja soittaa selloa. Madeleine haaveilee myös omista alpakoista.

Tällä kertaa murhia tapahtuu vauraassa pikkukylässä, jossa asuu pelkästään parempaa väkeä. Valitettavasti vauraus ei tuo mukanaan rehellisyyttä, saati empatiaa tai ystävällisyyttä. Kylässä kehkeytyy ainutlaatuinen murhavyyhti, jota pidetään lopulta jo ratkaistuna. Kunnon neiti Marplen tapaan Gurney vielä pähkäilee ja kääntää asiat lopulta päälaelleen. 

Kirjassa käytetään tälläkin kertaa erikoisia sanoja, kuten mobiilitalo, pompadour-kampaus ja shaker-tyyliset huonekalut. Tapahtumia ja vauhtia riittää kuten aiemmissakin sarjan kirjoissa. Vaikka kirja on jälleen paksu kuin tiiliskivi, pysyy mielenkiinto yllä koko ajan. 

Sarjan aiemmat kirjat ovat Numeropeli, Sokkoleikki, Murhakierre, Tappakaa Peter Pan, Painajaisuni ja Syntipukki




lauantai 27. elokuuta 2022

Mari Frisk: Monitahokas

Kirjan päähenkilöllä Katilla on identtinen kaksosisko Sonja. Sarjan aiemmassa kirjassa, Neliöjuuressa, Kati ei yrityksistä huolimatta saanut vauvaa alulle miehensä Juhan kanssa. Katin siskon Sonjan puoliso Frans tuli avuksi ja hedelmöitti Katin munasolun. Nelikko päätti hoitaa tulevaa vauvaa yksissä tuumin, vuorotellen. 

Monitahokkaan alussa Kati on raskaana. Kaikki ei tietenkään suju suunnitellun auvoisesti. Parisuhteet rakoilevat ja Kati jää yksin odottamaan vauvaansa. Edessä on monenlaisia käänteitä ja tunnekuohuja ensin raskaana, sitten vauva-arjessa. 

Kirjassa mainitaan useampaan kertaan britsi, jolla makaillaan. Oikea kirjoitusasu on pritsi. Myös suklaan englanninkielinen vastine on väärin kirjoitettu (ei chockolate vaan chocolate). Myöskään kateederin oikeinkirjoitus ei ole onnistunut. Kirjan alkupuolella ihmetyttää myös henkilöiden jäykkä esittely (talouspäällikkö Nina "Ninnu" Luoma), kun kuitenkin hahmoja kutsutaan aina pelkillä lempinimillä. 

Monitahokas on monin verroin parempi kirja kuin edeltäjänsä. Välillä saa nauraa ääneen hulvatonta raskaus- ja vauva-ajan kuvausta. Suorastaan harmitti, kun kirja loppui. Luin sen yhdellä istumalla. Olisin halunnut jatkaa Katin elämän seuraamista. Todellakin toivon, että Friskillä on jatko-osa jo työn alla. Kirjan loppu jäi jälleen niin levälleen, että jatkoa lienee odotettavissa. 

Kansi on ihananvärinen ja jälleen kauniisti kuvitettu. 




perjantai 26. elokuuta 2022

Camilla Läckberg & Henrik Fexeus: Kultti

Kultin alkuperäinen, ruotsinkielinen nimi on Kult eli kultti. Jotenkin se tumtuisi kuvaavammalta kuin termit lahko ja lahkolaisuus, joita kirjassa pääsääntöisesti käytetään. Termi kultti mainitaan kerran tai kaksi. 

Kaikki kunnia Läckbergille taitavana tarinoiden rakentajana, mutta kirja on varsinainen tiiliskivi. Päärooleissa ovat edelleen rikosetsivä Mina Dabiri ja poliisia avustava mentalisti Vincent Walder. Vincentillä on tapana ajautua "wikipedioimaan", eli kertomaan kaikki, minkä tietää milloin mistäkin asiasta. Niinpä kirjassa on hyvin paljon epäolennaista sisältöä. Samaten kirjassa kuvatun kultin piirteitä kuvaillaan aina uudelleen ja uudelleen. Ymmärrän kyllä, että näin luodaan tietynlainen juonikaari ja jännite. Silti kirja on ajoittain puuduttavaa luettavaa. 

Myös Minan jatkuva pakko-oireinen paikkojen desinfiointi alkaa kyllästyttää. Toki se on hänen ominaispiirteensä, mutta siitä tulee myös kirjalle lisää pituutta. Pakko-oireisen henkilön läheisenä olen myös tympääntynyt siihen, että nykyään kirjoissa tuntuu olevan lähes aina joku neuropsykologisia haasteita omaava henkilö, kiintiönepsy. Vincentillähän on tapana laskea kaavoja ja lukuja koko ajan päässään, joten tässä kirjassa kiintiönepsyjä on kaksi. 

Pitkä miinus siitä, että lukijan oletetaan muistavan päähenkilöiden aiemmat vaiheet edellisestä kirjasta. Ainakaan tämä lukija ei muista. Luulisi tämänpaksuiseen kirjaan pienen briiffauksen mahtuvan. Paljon on päähenkilöillä varjoja sisimmässään, muttei harmainta aavistusta, miksi. Osa asioista selvisi pikku hiljaa. 

Poliisien hahmot tulevat läheisiksi, kuten totesin jo trilogian ensimmäisen osan, Mentalistinkohdalla. Kaikkien perheasioissa tapahtuu yllättäviä käänteitä. Kirjan lopussa kootaan vielä langanpäät, joskin vähän hämärästi. 




keskiviikko 24. elokuuta 2022

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

Kirja kertoo Sirkasta, jonka paras ystävä Kirsti kuolee äkillisesti. Sirkka ei pääse yli ystävän menettämisestä. Kukaan muu ei voi korvata Kirstiä, jolle Sirkka saattoi vuodattaa aivan kaiken. Välillä tuleekin mieleen, olikohan Sirkka Kirstille ystävä, joka imee ongelmillaan energiaa muista. 

Sydänystäväni Kirsti on aika raskasta luettavaa. Heti alussa tulee nimien tykitystä, kun luetellaan Sirkan sisarukset, näiden perheenjäsenet, Sirkan omat lapset ja näiden perheet. On vaikea muistaa, kuka kukin on, kun monet esiintyvät vain nopeasti piipahtaen. 

Sirkan ongelma tuntuu olevan valmiiksi suunniteltu elämä. Sirkalla on odotuksia lastensa suhteen, ainakin lapsenlapsia saisi tulla. Kun lasten elämä ei menekään Sirkan suunnitelmien mukaan, Sirkan on vaikea hyväksyä sitä. Sirkka täyttää kirjassa 60 vuotta. Vaikka olen itse pian samanikäinen, on Sirkkaan vaikea samastua. Sirkka vaikuttaa henkisesti ikäistään vanhemmalta. 

Lohenkalastus on kirjassa vahvassa roolissa, mikä on hieman yllättävää. Sirkan puolison harrastus tunkee väkisin parisuhteen kolmanneksi osapuoleksi. 




tiistai 23. elokuuta 2022

Anne Mette Hancock: Kasvojenkerääjä

Kasvojenkerääjä on toinen osa sarjasta, jossa rikospoliisi Erik Schäfer ja toimittaja Heloise Kaldan tekevät yhteistyötä. Tai eivät he oikeastaan tee yhteistyötä, sattuvat vain samoille paikoille ja ovat muuten tuttavia keskenään. 

Suomennos on töksähtelevä. Syy-yhteyksistä ja viittauksista on vaikea saada kiinni, ketä tai mitä niillä tarkoitetaan. Jotkut virkkeet tai jopa jonkun sivun saa lukea moneen kertaan, eikä sen sisältö siltikään kirkastu täysin. Todella ärsyttävää. Koska ensimmäisen osan kohdalla (Ruumiskukka) pidin kirjasta kovasti enkä valittanut mistään, olen taipuvainen panemaan viittausongelmat kääntäjän kontolle.

Jatkuvat viittausongelmat (kuka puhuu tai kenestä puhutaan) veivät ilon lukemiselta, eikä juoni päässyt oikeuksiinsa. Kadonnutta poikaa kirjassa joka tapauksessa etsitään. Myös epäiltyjen syyllisten osalta heidän osuutensa jäi paikoin hataraksi tai selailua vaativaksi, joten ehkä kirja on myös hätäisesti kokoon kyhätty. 

Kansikuvan tekijä ei selvästikään ole lukenut kirjaa. Kuva ei liity mitenkään aiheeseen.




sunnuntai 21. elokuuta 2022

Emelie Schepp: Karhu nukkuu

Karhu nukkuu on jo seitsemäs osa erikoisesta syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovassa sarjassa. Ja ajatella, jo toisen osan (Valkoiset jäljet) jälkeen mietin, tuleekohan sarjalle jatkoa. 

Ehkä kummastuttavin henkilö sarjassa on rikoskomisario Mia Bolander, jolla ensimmäisessä osassa (Ikuisesti merkitty) oli isoja elämänhallinnan ja rahankäytön ongelmia, joiden syitä ei kuitenkaan sen enempää avattu. Sittemmin Mia on ollut mm. pahansuopa ja kateellinen (Jaakko kulta) ja hänellä on ollut outoja tapoja ja töksähtelevä käytös (Yhdeksän elämää), mutta uusimmassa osassa hän onkin aivan tavallinen, rakastunut nainen. Hiukan ehkä kommenteiltaan äkkiväärä yhä, mutta kuitenkin tasaisempi. 

Syyttäjä Jana Berzeliuksen taustan, Chilestä tulleena lapsisotilaana ja sitten parempaan perheeseen adoptoituna, epäuskottavuudesta olen valittanut niin monesti, että annan sen nyt olla. Janan tausta seuraa koko ajan häntä, joten se on keskeisessä roolissa jokaisessa kirjassa. Sikäli jännitys hiljalleen tiivistyy, että kohta Janan menneisyys paljastunee hänen miesytävälleen Perille. 

Schepp on taitava kirjoittaja ja kirja etenee vauhdikkaasti, joten sen lukeminen sujuu nopeasti ja vaivattomasti. Hyvien kirjoittajien kirjoja lukiessa ei tarvitse selailla tai palata takaisinpäin tarkistamaan milloin mitäkin yksityiskohtaa, kun pakka pysyy koko ajan siististi kasassa. 

Sarjan aiemmat kirjat järjestyksessä: Ikuisesti merkitty, Valkoiset jäljet, Hidas kuolema, Kadonnut poika, Jaakko kulta ja Yhdeksän elämää




perjantai 19. elokuuta 2022

Satu Rämö: Hildur

Hilduria on hypetetty laajalti sosiaalisessa mediassa, eikä ihme, onhan sen kirjoittaja myös sosiaalisen median vaikuttaja. Olen kauan sitten yrittänyt lukea Rämön kirjaa Talo maailman laidalla, mutta en päässyt kovinkaan pitkälle, kun se alkoi niin ärsyttää. Pitänee yrittää joskus uudelleen. Hildur nimittäin ylitti odotukset, jotka (myönnettäköön) eivät olleet kovin korkealla. 

Hildur on islantilainen naispoliisi. Tapahtumapaikkana on menninkäisen muotoisen saarivaltion "pää" eli Länsivuonojen alue, jonka ainoa rikospoliisi Hildur on. Hildurin mielessä kaihertaa aina lapsuudessa tapahtunut traumaattinen pikkusisarusten katoaminen. Hildurilla onkin tapana tuntea nahoissaan, kun jotain ikävää on tapahtumassa.

Hildur saa työparikseen suomalaisen Jakobin, joka kutoo islantilaisia villapaitoja joutessaan. Jakob käyttää myös "korkeita talvikenkiä", mikä sai minut hämmentymään. Kirjailija lienee tarkoittanut korkeavartisia talvikenkiä. Nimitys korkeat kengät tulkitaan yleensä korkeakorkoisiksi kengiksi minun maailmassani. Ei kuulosta kovin käytännölliseltä lumipyryssä.

Kirjassa on hyvä juoni, joka kantaa loppuun saakka. Sivutarinat täydentävät pääkertomusta mukavasti. Henkilöt ovat kiinnostavia ja täyteläisiä, koska heidän taustaansa avataan sopivasti. Rämö tipauttelee esiin islantilaisia tapoja ja tottumuksia sopivasti aina tilaisuuden tullen. Välillä ehkä liikaakin.

Kirjassa ärsytti eniten se, että Rämö ei näytä tietävän kovin monta islantilaista nimeä. Ainakin nimet Margret, Pétur, Rúnar ja Jónas toistuivat ihmisten nimissä. Vaikka se pieni valtio onkin, tuskin kaikki ihmiset ovat samannimisiä. Kummasti islantilaiset kirjailijatkin keksivät kaikille henkilöille eri nimet. Eikä suomalaisissakaan kirjoissa ole monta Päiviä tai Jaria, vaikka ne tavallisia nimiä ovatkin. On todella työlästä lukiessa selata aina taaksepäin ja miettiä, onko tämä nyt sama tyyppi kuin aiemmin mainittu, vai joku muu samanniminen. Armoa lukijalle, kiitos!

Ja kun nyt ärsytyksen aiheisiin päästiin, niin nostetaanpa esiin termarimuki. Termarihan on puhekielinen lyhennys sanasta termospullo. Termarimukille luontevampi nimitys olisi termosmuki. Etenkin leipätekstissä olisi syytä käyttää asiakieltä, vaikka henkilöiden repliikeissä sitten puhuttaisiinkin termarista. 

Rämö eroaa islantilaisista dekkarikirjailijoista siinä, että islantilaisten maailma on aina harmaa, sumuinen, ankea ja köyhä. Rämön Islannissa on värejä ja varallisuutta. 

Kirjassa kaikki ei tullut valmiiksi, joten jään odottelemaan jatkoa Hildurin tarinalle. 




tiistai 16. elokuuta 2022

Elina Annola: Kunnes kukkivat puut

Tämäkin kirja on ollut lainassa koko kesän. Nyt joku oli varannut sen, joten piti tarttua siihen. Runollinen nimi ei oikein houkuttanut, vaikka muistankin keväällä nähneeni tästä paljon positiivisia arvioita. 

Tartuin siis epäröivin käsin kirjaan. Mahdanko jaksaa lukea sitä. Kauniit lauseet veivät kuitenkin mukanaan. Kadehdin ja ihailen Annolaa: miten joku osaa kirjoittaa noin kauniisti olematta silti tylsä. Kaiken kauneuden keskellä juoni kulkee sulavasti eteenpäin.

Kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee nuoren, kauniin Emilian täti Auri, jonka jäämistön päiväkirjoja siteerataan muun tekstin lomassa. Auri, jolla olisi voinut olla edessään loistava tulevaisuus, mutta se mureni mielen mukana. 

Emilia kaipaa muutosta elämäänsä, jotta voisi viettää elämänsä kesän. Hän haluaisi olla jotain muuta, jotain enemmän. Hän haluaisi olla se, joka ensimmäisenä keksii ja aloittaa uuden asian. Jostain syystä kaikki tilaisuudet kuitenkin aina viedään Emilian nenän edestä. Emilia kokee muiden moittivan häntä, jo lapsuusmuistoista nousee esiin vääränlainen oleminen. 

Emilia on kovin altis vaikutteille ja ympäristön mielipiteille. Haluaako muutosta sittenkään Emilia itse, vai onko ystävä istuttanut ajatuksen häneen? Emilia ei enää tiedä, kuka hän on ja mitä hän haluaa. 

Tuttu tunne joka kesäloman alussa: tästä tulee paras kesä ikinä. Tuttua on sekin, että vaikka kesäloma on pitkä, se ei aina riitäkään palautumiseen.