Emelie Schepp: Toinen minä

Toinen minä on kahdeksas Jana Berzelius -sarjan kirja. Aiemmat kirjat ovat: Ikuisesti merkitty, Valkoiset jäljet, Hidas kuolema, Kadonnut poika, Jaakko kulta, Yhdeksän elämää ja Karhu nukkuu. Olen aiemmin sanonut kaiken mahdollisen tästä sarjasta, joten kannattaa käydä lukemassa nuo aiemmat postaukset alkajaisiksi. 

Tämän uusimman kirjan loppupuolella syyttäjä Jana Berzeliusta, joka on taas menneisyytensä takia hämärähommissa, ammutaan. Innostuin jo, että nyt kirjailija lopettaa tämän sarjan tyylikkäästi. Mutta ei. 

Norrköpingin poliisilla on ihan mielenkiintoinen kaksoismurha selviteltävänään. Silti Janan menneisyys ja vaikea suhde lapsesta saakka tuntemaansa toiseen entiseen lapsisotilaaseen Daniloon vievät eniten tilaa. Jana ja Danilo ovat olleet koko sarjan ajan tukkanuottasilla yrittäen vuoroin ottaa toisiaan hengiltä. Janalta kuluu paljon energiaa ja aikaa menneisyytensä peittelyyn. Jos totuus paljastuisi, ura syyttäjänä olisi mennyttä. Vaikka Jana jättää joka kirjassa jälkeensä enemmän tai vähemmän ruumiita, ei kukaan koskaan yhdistä niitä häneen. 

Olen aiemmin yrittänyt selvittää, onko poliisi Mia lintu vai kala. Edellisessä kirjassa hän oli jo suht normaali rakastumisensa myötä. Vaan eipä ole enää, kun mustasukkaisuus nostaa päätään. 

Aion lukea tätä sarjaa, kunnes näen, miten se päättyy. Ihan vain uteliaisuudesta. 

Suomentanut Hanna Arvonen

Denise Rudberg: Killer Queen

Rikospoliisi Karin Johansson jatkaa tutkimuksia tässä Dancing Oueen -kirjan jatko-osassa. Edellinen kirja loppui ikävästi aivan tapahtumien keskipisteeseen, josta tämä suoraan jatkuu. Enpä muista kyllä yhtään enää, mitä siinä tapahtui. Vaikka aiemman kirjan tapahtumia ei suoranaisesti kerrata, pääsin yllättäen äkkiä juoneen mukaan. Vain pari ensimmäistä sivua yritin miettiä, mitä aiemmin tapahtuikaan. 

Kirjan tapahtuma-aika on vuosi 1976. Karin Johansson työskentelee Tukholman poliisissa ja joutuu mukaan murhatutkintaan. Karin työkavereineen ovat moniulotteisia ja kiinnostavia henkilöitä. Karinin yksityiselämässäkin tapahtuu: puoliso Bengt-Åke sairastuu vakavasti. Poliisin arkistossa työskentelevän Agnetan elämäkin toistaa hyvin ajankuvaa. 

Aika ennen kännyköitä näkyy monella tavalla. Sairaalassa vastattiin lankapuhelimella tehtyihin potilastiedusteluihin vain tunnin ajan päivässä. Jopa työkiireessä ajava poliisiauto pysäytetään puhelinkopin tuntumaan ja soitetaan sieltä esimiehelle lisätietoja varten. 

Kirja kulkee todella vetävästi ja loppuu ihan liian nopeasti. 

Mielenkiintoista on, että Tukholmassa puuhataan kuninkaallisia häitä armon vuonna 1976. Kaarle Kustaa (kuten olen häntä lapsuudessani oppinut kutsumaan) ja Silvia ovat siis olleet naimisissa kohta 50 vuotta. 

Suomentanut Anu Koivunen

Lisa Jewell: Älä päästä häntä sisään

Tasaisesti etenevä, tyypillinen Auervaara-tarina. Nick hurmaa naisia ja vie näiden rahat. Välillä mennen jopa äärimmäisiin keinoihin. Paikoitellen tuntuu suorastaan pitkästyttävältä lukea ties kuinka monetta kertaa vaimon ihmettelystä, missä mies taas mahtaa viipottaa. Toisenlaisella fontilla painetuissa kappaleissa Nick kertoo omasta näkökulmastaan touhuistaan. 

Tästä kirjasta on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Niin tasaisen tylsä se on. Loppua kohden tahti tiivistyy, mikä tuntuu omituiselta, kun kaikki yhdentekevä on kerrottu piinaavan tarkasti. Sitten onkin tapahtunut kaikenlaista, mitä ei ole avattu lainkaan. Lorun loppukin on kovin tavanomainen. Epilogi sentään pelastaa vähän.

Hämmentävää on se, että niin tosielämässä kuin tässä kirjassakin naiset ovat valmiita syytämään rahansa ihmiselle, jota eivät edes kunnolla tunne. 

Suomentanut Karoliina Timonen

Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän

Kiinnostavia nuortenkirjoja tulee jatkuvasti vastaan työn puolesta. Harmaja luode seitsemän osoittautui kiinnostavaksi, mutta petyin siihen, että kirja jää täysin kesken. 

On huono idea rakentaa nuortenkirja sellaiseksi, että mikään ei tule "valmiiksi" kirjan lopussa. Moni nuori lukee vain sen yhden kirjan, kun koulussa on pakko. Jos se ainoa luettu kirja jää täysin kesken, ei nuori saa kokemusta kokonaisen kirjan lukemisesta, eikä ehkä tartu senkään vertaa toista kertaa kirjaan. Aika harva viitsii etsiä seuraavan osan käsiinsä ja lukea senkin, jotta pääsee selville, miten kaikille käy.

Kirja kertoo kilpapurjehtija Eetusta, jonka äiti on kadonnut avovesiuinnilla Itämeren rannalla. Eetun isä uppoaa suruunsa, ja Eetu joutuu huolehtimaan ensimmäisen luokan aloittavasta pikkusiskostaan Islasta samalla, kun yrittää hoitaa oman ensimmäisen lukiovuotensa. Eetun oma purjehdusharrastus on jäänyt, koska isällä ei ole varaa rahoittaa kilpailumatkoja, vaikka Eetu onkin hyvin lahjakas. Eetu on sen sijaan alkanut valmentaa nuorempia purjehtijoita. 

Eetulla on aavistus, että äiti ei ole kuollut, vaan hänelle on tapahtunut jotakin. Tämä selvittely jää puolitiehen kirjan loppuessa. Myös Eetun kaverisuhteet ovat tuulisia, eikä niihinkään tule selvyyttä tässä kirjassa. Ilmassa on myös vihjailua siitä, kenestä Eetu oikeasti tykkää, mutta sekin jää hyvin häilyväksi vihjailuksi.  

Kirjassa on vahvasti Itämeren suojeluun viittaava teema. Ensimmäisen vuoden lukiolaiset tekevät varsin vaativaa tutkimusta Itämeren saastumisesta. Kirjan ydinnuoriso koostuu purjehtijoista, joten Itämeren tila tietysti kiinnostaa heitä erityisen paljon. 

Kirjan jatko-osa on nimeltään Bengtskär itä kahdeksan ja se pitää tietysti lukea nyt myös. 

E. Lockhart: Valehtelijoiden saari

Olen lukenut Lockhartilta aiemmin kirjan Me olimme valehtelijoita. Valehtelijoiden saaressa palataan aikaan kaksikymmentäseitsemän vuotta aiemmin, jolloin edellä mainitun kirjan sisarukset olivat teini-iässä. Tämä kirja on mennyt minulta aivan ohi, ja huomasin sen olemassaolon vasta, kun oppilas valitsi sen luettavakseen. 

Varakkaalla Sinclairin suvulla on oma saari Martha's Vineyardin tuntumassa. Joka kesä sinne muuttavat keski-ikäiset veljekset Harris ja Dean lapsineen. Harrisilla on neljä tytärtä, Carrie, Penelope, Elizabeth ja Rosemary, Deanilla tytär Yardley ja poika Tomkin. Kesä saarella on auvoista aikaa. Lapset touhuavat keskenään, uivat ja soutelevat. Tyttöjen äiti Tipper pitää kotiapulaisen kanssa huolta siitä, että syötävää  on tarjolla koko ajan. 

Kirjan kesänä saareen saapuu myös poikajoukko, Yardleyn poikaystävän kavereita. Vanhimmat tytöistä sekä pojat Tomkinia lukuunottamatta ovat yliopistoonmenoiässä. Saarella on monta rakennusta: ison perheen asuttama päärakennus, toisen veljen kotitalo sekä vierastalo. Peritty vauraus näkyy kaikessa. Kesästä tulee entistä hauskempi ja vallattomampi, kunnes asiat alkavat mennä hullusti. 

Olen koukuttunut amerikkalaisten teinien elämään kirjoissa. 

Suomentanut Riina Vuokko

Salla Simukka: Neljät syntymäpäivät ja yhdet hautajaiset

Salla Simukka on kirjoittanut enimmäkseen nuortenromaaneja, joista en ole lukenut yhtään. Tämä kirja on nuorille aikuisille tarkoitettu, enkä kyllä ole sellainenkaan, mutta aion kuitenkin lukea sen. 

Kirja onkin tosi vetävä ja nopeasti luettu. Se kertoo kaveriporukasta, joka on pitänyt yhtä jo kymmenen vuotta, ja juhlii nyt jokaisen 18-vuotispäivää vuorollaan. Sara, Eetu, Amir ja Elle ovat toistensa parhaita kavereita. Kaksi vuotta sitten tapahtui kuitenkin jotain, mikä teki särön ystävien suhteeseen. Ystävykset suhtautuvat kuitenkin toisiinsa varsin lempeästi, vaikkeivät aina samaa mieltä olisikaan. 

Kukin syntymäpäiväsankari on vuorollaan valokeilassa ja asioita katsellaan hänen näkökulmastaan. Näin jokainen henkilöistä ehtii tulla tutuksi. Simukka on luonut mielenkiintoisia henkilöitä, joiden elämää on kiinnostavaa seurata. 

Kirjan lopetus yllättää iloisesti. Pidin tästä kirjasta. 

Moa Herngren: Sisaruskateutta

Olen lukenut Moa Herngrenin kirjoittaman Ruotsalaisen avioeron ja pidin siitä paljon. Sisaruskateudessa on samoja piirteitä. 

Kolme sisarusta, Ulrika, Andrea ja Rasmus, näkevät perheen sisäiset voimasuhteet eri tavoin. Ulrika on vanhin, ja hän oli isän suosikkitytär siihen saakka, kun nuorempi sisko Andrea syntyi. Rasmus on lapsista nuorin, ja hänen syntyessään Ulrika muutti jo kotoa pois. Nyt sisarukset ovat aikuisia, tyttäret jo viisissäkymmenissä. 

Andrea pitää itseään ainoana tolkun ihmisenä sisaruksista. Hänellä on menestyvä arkkitehtitoimisto,  onnellinen avioliitto Danin kanssa ja ongelmainen tytär Liv. Ulrika ei saa otetta elämästään, vaan ajelehtii alivuokralaisasunnosta toiseen ja tekee matalapalkkaisia töitä. Ulrika elää poikansa Vincentin kanssa kädestä suuhun. Rasmus on päälle kolmikymppinen, asuu omassa asunnossaan ja on hyvä alallaan.  

Kun isä kuolee, alkavat sisarusten suhteet kärjistyä. Kirjassa seurataan parin vuoden ajanjaksoa ensin Andrean näkökulmasta, sitten Ulrikan. Asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia, kun niitä katsoo toisen silmin. Lopuksi tapahtumat nähdään vielä Rasmuksen näkökulmasta. 

Kirja on hyvin tummasävyinen. Vanhempien kuolemat tuovat surun sivuille. Pinnan alla kyteneet puhumatta jääneet asiat nousevat pintaan ja aiheuttavat kitkaa. 

Herngrenin kirjoissa on erityisen kauniit kannet. 

Suomentanut Sirje Niitepõld

Hanna van der Steen: Punapipoinen poika

Punapipoinen poika on ensimmäinen säeromaani, jonka olen lukenut. Senkin vain siksi, että seiskaluokkalaiset lukevat sen yhteisenä kirjana. Säeromaani ei ole tuntunut tyylilajilta, johon haluaisin enempää tutustua. Toki se näyttäytyy nuorten mielestä helppona, kun tekstiä on vähemmän ja väljemmmin sijoiteltuna kuin perinteisessä romaanissa. Säeromaanissa kuitenkin jää väistämättä asioita kertomatta, ja se vaatii lukijalta rivien välistä lukemista ja tulkintaa. Tämä on monelle nuorelle vaikeaa. Jos asioita ei sanota suoraan, niitä ei ole.

15-vuotias Marli on asunut perheineen pari vuotta ulkomailla. Marli on viihtynyt siellä, mutta perhe palaa nyt isän työn takia takaisin Suomeen. Marli joutui jättämään taakse tärkeän ihmissuhteen, josta vähitellen paljastuu, että ehkä se ei sittenkään ollut niin tärkeä. 

Koulu ei lähde sujumaan Suomessa. Kaverit ovat muuttuneet, koulussa vaaditaan paljon suorituksia ja ikävä entiseen kotimaahan vaivaa. Onneksi on Lamppu, Marlin rakas koira. Koiralenkillä Marli tapaa salaperäisen Suiden, joka osaa sanoa ne oikeat sanat. Kaikesta huolimatta Marli masentuu ja asiat menevät yhä huonommin. 

Pidin siitä, että aikuinen lukijakin saa jännittää, miten kirja päättyy. Vähiin riveihin on saatu mahtumaan paljon asiaa.  

Colleen Hoover: Marraskuun 9.

Marraskuun 9. on vasta neljäs Colleen Hooverin kirja, jonka olen lukenut. Aiemmat ovat Se päättyy meihin, Se alkaa meistä ja Verityn varjo. Kaikki lukemani ovat olleet siirappisia rakkaustarinoita, mikä on hillinnyt intoani. Hooverhan on hyvin tuottelias, eli häneltä riittäisi kyllä luettavaa.

Marraskuun 9. jatkaa samaa, siirappista rataa. 18-vuotiaat Fallon ja Ben tapaavat losangelesilaisessa ravintolassa erään marraskuun yhdeksäntenä päivänä. Kuinka ollakaan, he rakastuvat välittömästi toisiinsa. Tapaaminen jää lyhyeksi, koska Fallon on vielä samana iltana lähdössä New Yorkiin. He sopivat kuitenkin tapaavansa samassa ravintolassa vuoden kuluttua. Yhteystietoja he eivät vaihda, vaan ovat vuoden täysin tietämättöminä toistensa tekemisistä. 

Tapaamiset jatkuvat aina vuoden välein. Milloin mistäkin syystä tapaamiset jäävät kovin lyhyiksi, mutta sitäkin tunnepitoisemmiksi. Nämä vuosittaiset tapaamiset ovat ihan kiinnostavaa seurattavaa, tosin hempeää puhetta on aivan liikaa minun makuuni. Se myös vaikuttaa kovin epäaidolta. 

Kirjan loppua kohti alkaa sitten tapahtua. Paljastuu yksi rakkauden tiellä oleva asia, sitten toinen ja niin edelleen. Yllättäviä käänteitä tulee roppakaupalla, ja joka välissä rakastetaan toisiaan niin kovasti ja paljon. Kaikki on kovin pyyteetöntä ja epäitsekästä. Viimeisten sivujen lukeminen oli vaivalloista tahmeuden takia. Myös epäuskottavuus alkoi olla maksimaalista.

Sain taas vähäksi aikaa kyllikseni Hooverista. 

Suomentanut Siiri Hornsby

Marlen Haushofer: Seinä

Pitihän tämä kohuttu ja jonotettu kirja napata mukaan, kun sen Viikon laina -hyllyssä näin (Lukki-kirjastoissa tosin varausjonoa on vain 12, Helmetissä melkein 900). Ajattelin vähän vilkaista, onko kirja kiinnostava. Jäin heti koukkuun ja luin pitkän matkaa. Kirjassa käytetty kieli on viehättävää, onhan suomennos vuodelta 1964. 

Kirjan päähenkilö on minäkertoja, jonka nimeä ei mainita. Hän kyllä miettii nimensä ilmaisemista päiväkirjassaan, mutta toteaa sitten jo melkein unohtaneensa sen. Nainen on lähtenyt Alpeilla sijaitsevaan metsästysmajaan viikonlopun viettoon serkkunsa ja tämän miehen kanssa. Pariskunta lähtee läheiseen kylään iltaa istumaan, nainen jää majaan nukkumaan. Seuraavana aamuna herättyään hän lähtee koiran kanssa etsimään pariskuntaa, joka ei ole palannut.

Pariskunnan sijaan nainen löytää lasiseinän, joka erottaa hänet muusta maailmasta. Lasiseinän toisella puolella kasvillisuus on ennallaan, mutta ihmiset ja eläimet kuolleet. Nainen jää metsästysmajaan asumaan koiran kanssa. Jonkin ajan kuluttua paikalle saapuu myös lehmä. 

Nainen sopeutuu aika helpon tuntuisesti uuteen elämäänsä. Päivät täyttyvät mökin lämmittämisestä, ruuan hankinnasta ja eläinten hoitamisesta. Nainen pitää itseään taitamattomana, mutta osaahan hän metsästää, nylkeä ja paloitella kauriin ja tehdä riistaeläimen talista kynttilöitä. Jopa niin taitavasti, ettei näistä edes kerrota sen tarkemmin. Sen sijaan puunhakkuu raportoidaan tarkasti. Lehmänkin hän osaa lypsää. Eniten naisen mieltä kaihertaa, ettei hän osaa rakentaa mökkiin toista ovea. 

Nainen on yllättävän neuvokas uusissa tilanteissa, mikä johtunee osaksi ajasta, johon kirja sijoittuu. Uusavuttomuus ei tavallisen kansan parissa tainnut olla 1960-luvulla ihan niin yleistä kuin nykyään. Mökin pihalla seisoo myös sukulaismiehen auto, jolle nainen ei uhraa ajatustakaan. Hänhän hädin tuskin osaisi ajaa.

Öisin nainen nukkuu välillä hyvin, välillä huonosti. Hän ei silti tunnu kaipaavaan kovin suuresti entistä elämäänsä. Ei edes aikuistuvia lapsiaan. Hän alistuu kohtaloonsa, toki toisinaan sitä surkutellen. Nainen ei ehkä haluaisikaan takaisin entiseen elämäänsä. Hän kokee mökissä uudenlaisen vapauden. 

Takakannessa todetaan Seinän olevan feministisen kirjallisuuden merkkiteos. Varmaankin naisen aktiivinen toimijuus hyvinvointinsa eteen on kirvoittanut tämän maininnan. 

Suomentanut Eila Pennanen

Elly Griffiths: Kuolema ei katso aikaa

Elly Griffithsin uuden sarjan aloitusosa on hyvin erilainen kuin Griffithsin aiemmat sarjat. Lista aiemmista sarjoista ja niiden kirjoista löytyy alimmaisesta kuvasta. Kuolema ei katso aikaa sisältää tapahtumia, jotka ovat yliluonnollisia tai ylittävät tieteen rajat. Yleensä en sellaisista kirjoista pidä, mutta tässä uutuudessa on raikas kirjoitustapa, joka tekee kirjan kiinnostavaksi. 

Ali Dawson on ratkaisemattomia murhia salaisessa yksikössä tutkiva rikosylikonstaapeli. Yksikkö on pieni, ja sen työskentelytavat vähintäänkin poikkeavat. Kaikesta kerrotaan kuitenkin niin luontevasti, että kirjaa on ilo lukea. Ali Dawson on kiinnostava päähenkilö. Kirjassa on myös sopivasti huumoria. 

Jännitin kirjan loppuun asti, saadaanko kaikki asiat ratkaistua, vai jääkö kirja niin sanotusti kesken. Sellainen olisi ärsyttävää, koska seuraavan osan tullessa on kaikki jo unohtunut. Onneksi kaikki saatiin ratkaistua ja palautettua ennalleen. 

Tämä on paras Griffithsin uusista sarjoista.

Suomentanut Riina Vuokko

Eevi Kuokkanen: Kapeneva tie

Rantakaupunki-sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Ei sanaakaan ja Viimakerroin. En muista, oliko aiemmissa, mutta ainakin tässä kirjailija harrastaa ärsyttävän ylenmääräistä kursiivin käyttöä, jolla ilmaistaan jonkun ajatuksia, omia tai muiden, tai sanoja tai viestejä. Lukija saa arvata, mikä näistä milloinkin on kyseessä.

Aiemmista kirjoista tutun pesulan Tuijan tytär Pinja on palannut kotikaupunkiinsa Hankoon kesätyöhön Happy Life -glamping-alueelle palvelupäälliköksi. Glamping-alueella majoitetaan turisteja pikkumökkeihin tai jurttatelttoihin. Pinja huolehtii työkavereidensa kanssa paikkojen siistimisestä, vieraiden vastaanottamisesta sun muusta. 

Ensin kuolee diakoni, joka on palkannut leirintäalueen työntekijät, sitten pari laitapuolen kulkijaa. Tarvitaan vielä neljäs ruumis, ennen kuin poliisi saa selvitettyä murhaajan. Diakonivainajan leski Ilari tuskaantuu poliisin työn hitauteen ja tekee omaa, avutonta tutkimustaan poliisin rinnalla. Kaikki ovat varpaillaan, kun murhaajaa ei löydy. 

Kirja kulkee kuin juna. Uusia käänteitä tulee tasaiseen tahtiin ja juoni pysyy kiinnostavana. Henkilöitä ei ole liikaa, joten heistä saadaan tietää riittävästi. Kirjan loputtua mietin, että toivottavasti Pinja nyt löytää uuden työpaikan. 

Johanna Mo: Hyökyaalto

Hyökyaalto on Saarimurhat-sarjan viides ja viimeinen osa. Sarjan aiemmat osat ovat Yölaulaja, Varjolilja, Metsämaa ja Niittoheinä. Olen pitänyt Hanna Duncker -sarjasta, vaikka samalla olenkin joka osan kohdalla valittanut oudoista käännösvalinnoista ja sekavasta ulosannista. Samat oudot käännökset toistuvat kirjasta toiseen, joten kääntäjäkin lienee pysynyt samana. 

Sekavalla ulosannilla tarkoitan kirjoitustapaa, jossa asioita jätetään sanomatta. Yhdessä repliikissä ollaan menneessä ajassa, seuraavassa nykyhetkessä, mutta ajankohdan muuttumista ei ilmaista mitenkään, vaan lukijan pitäisi ymmärtää muutenkin, mitä puhuja tarkoittaa. Monia keskeisiä asioita ei pohjusteta tai selitetä lainkaan, niistä vain puhutaan ohimennen. Kirjan lukeminen oli hyvin hidasta, koska jatkuvasti piti jäädä miettimään, mitä jollakin virkkeellä tarkoitetaan. Keskeisten henkilöiden koko nimet mainitaan kirjan alussa, paitsi Hannan kollega Amerin, jolla ei nähtävästi ole sukunimeä. Sen jälkeen kaikista puhutaan aina vain etunimillä. Kirjassa on paljon henkilöitä ja minun oli vaikea muistaa, kuka kukin on. 

Hanna Duncker on ollut äitiyslomalla tyttärensä Hedvigin syntymän jälkeen. Hän on palaamassa töihin kesän jälkeen, ja Hedvigin isä Isak vuorostaan jää vanhempainvapaalle. Sitä ennen on kuitenkin pariskunnan häät. Hanna joutuukin palaamaan töihin aikomaansa aikaisemmin, kun hänen vuosi sitten eläkkeelle jäänyt esimiehensä Ove löytyy kuolleena. Uusi esimies Gertrud tuntuu inhoavan Hannaa kautta kirjan. Syytä siihen ei kuitenkaan kerrota. 

On ehkä hyvä, että sarja päättyy. Ilmaan leijumaan jääneet kysymysmerkit painuvat hitaasti historian hämärään.

Suomentanut Kristiina Vaara

Petja Lähde: Kaksi astetta

Lähteen esikoinen, Yksi neljästä, ei ollut kovin vakuuttava. Kaksi astetta on jo selvästi pari astetta edeltäjäänsä parempi niin kielen kuin juonenkin kannalta. Kummassakin on silti yhä parantamisen varaa.

Rikostutkija Terhi Nuoran edellisen kirjan työparista on tullut hänen esimiehensä. Tämä aiheuttaa kitkaa etenkin Terhin taholta, hän kun olisi halunnut työpariltaan tunnetasolla enemmän. Panun ollessa esimies ei yhteisiä hetkiä enää ole tiedossa, jos niitä aiemminkaan oli muualla kuin Terhin ajatuksissa. Terhi ei myöskään ole tyytyväinen uuteen työpariinsa, Milla Rissaseen. Terhin on yhä vaikea pitää henkilökohtaiset tunteensa ja ajatuksensa omana tietonaan. 

Juoni on löyhähkö. Siihen liittyy salaisia toimeksiantajia, ilmastoasioista piittaamattomien murhia ja kaikenlaista epämääräistä sälää, josta on vaikea saada otetta. Terhin henkilökohtaisen elämän traumaattiset tapahtumat ovat vahvasti läsnä. 

Kirjaa kantaa huumori. Ei nasevat repliikit vaan Terhin ajatukset. Siinäpä hahmo, joka ansaitsisi ympärilleen napakammmat kehykset. 

Katariina Vuori: Juurikasvua

Juurikasvussa jatkuu Kasvun paikasta tutun Silvian elämän seuraaminen. 

Silvia pyrkii ratkaisemaan elämänsä ongelmat ostamalla kasveja. Homma toimi, kunnes kasveja oli kaikkialla. Nykyään Silvia käy Nimettömissä addikteissa yrittäen pysyä kuivilla kasvien ostamisesta. Se on vaikeaa, etenkin kun miehen kanssa tulee ero ja työpaikka sekatavarakaupan kasviosastolla menee alta. 

Onneksi on Risto, työkaveri sekatavarakaupasta. Riston kanssa Silvia perustaa uuden kasveihin pohjautuvan bisneksen, josta tietenkin tulee menestys ilman mitään suunnitelmaa tai kaupallisia taitoja. Verottajan kanssa kikkailustakaan ei seuraa sen kummempaa. 

Edelleenkään Silvian miehellä ei ole nimeä. Hän on vain mies. Ainoastaan harvoilla kirjan henkilöillä on nimet. Sinänsä ihan toimivaa: ei tarvitse miettiä, kuka kukin nyt taas olikaan. Mies on mies, lapset ovat lapsia. 

Silvialla on ongelmallinen äitisuhde, joka johtaa juurensa menneisyyden tapahtumiin. Ihan en ymmärrä, miksi äiti on tehnyt asiasta niin suuren virtahevon elämänsä olohuoneeseen. Menneisyyden tapahtumista tulee kuitenkin kivaa täytettä kirjaan. Muuten kirja on aika mitäänsanomaton. Vaikka viherkasveja itsellänikin on aivan liikaa, en koe hengenheimolaisuutta kirjan hörhöilyjen kanssa. 

Angie Thomas: Betoniruusu

Luettuani Angie Thomasin Viha jonka kylvät halusin lukea myös Betoniruusun. Kirja Viha jonka kylvät kertoo teini-ikäisestä Starrista, joka asuu mustien asuttamassa lähiössä jossakin Yhdysvalloissa. Betoniruusussa palataan ajassa taaksepäin vuoteen 1998, jolloin Starrin vanhemmat Maverick ja Lisa vasta seurustelivat, eikä Starria ollut vielä olemassa. 

Maverick on 17-vuotias jengiläinen, joka seurustelee fiksun Lisan kanssa. Maverick käy kunnallista koulua, Lisa parempaa maksullista koulua. Maverickin elämä on tyypillistä teini-ikäisen elämää koulunkäynteineen ja kavereiden kanssa hengailuineen, kunnes käy ilmi, että yhden illan erehdyksen seurauksena hänestä tuleekin teini-isä. 

Vauva on jo maailmassa ja kolmikuinen, kun Maverickin isyys varmistuu. Vauvan niin ikään teini-ikäinen äiti on väsynyt huolehtimaan vauvasta yksin, ja jättääkin sen Maverickin hoivaan häipyen itse kuvasta. Yhtäkkiä Maverickin elämä täyttyy yövalvomisista, vaipanvaihdoista ja syöttämisistä. Tyttöystävän kanssa suhde joutuu katkolle. Eikä tässä vielä kaikki: ennen kuin kirja päättyy, on Maverickista tulossa toistamiseen isä. 17-vuotiaana. 

Betoniruusu onkin aivan erilainen kuin kuvittelin. Jengitouhut ovat sivuroolissa, kun tuore isä painii arjen haasteiden kanssa ja yrittää hoitaa kunnilla kaikki velvollisuutensa. Onneksi Maverick saa apua äidiltään, toisin kuin vauvan äiti. Kirjassa on paljon huumoria ja se on rakkaudella kirjoitettu. Harvoin luen kirjaa, jonka henkilöt haluaisin tuntea. 

Upea kirja.

Suomentanut Terhi Kuusisto

Freida McFadden: Hyvä Debbie

Aiemmin olen lukenut McFaddenilta kirjat Kotiapulainen, Kotiapulaisen salaisuus, Eristysvanki, Sarjamurhaajan tytär, Kotiapulainen valvoo, Työkaveri, Opettaja, Poikaystävä ja Älä valehtele. Kirjojen taso on ollut vaihteleva.

Hyvä Debbie ottaa heti imuunsa. Se kertoo Debbiestä, joka on paikallislehden kolumnisti, ja hänen miehestään Cooperista, joka on kirjanpitäjä. Pariskunta on ollut naimisissa jo parikymmentä vuotta, mutta molemmilla on salaisuuksia, joita he eivät ole kertoneet toisilleen. 

Debbie kirjoittaa lehteen neuvontapalstaa, jossa hän vastaa lukijoiden lähettämiin kirjeisiin. Useimmat kirjeiden lähettäjät ovat naisia, joilla on ongelmia avioliitossaan tai lastensa kanssa. Debbie antaa vinkkejä, miten kannattaisi toimia. 

Paljon enempää en voikaan kertoa, jotta jännitys säilyy. Sanon vain, että Debbiellä on taito lakaista ongelmat perheenjäsentensä tieltä. Kirjassa oli hyvä jännite, ja vähän pelkäsinkin, miten se säilyy loppuun saakka. Säilyi se, mutta silti lopetus oli ehkä vähän lattea. 

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Stefan Ahnhem: Sukupolvi nolla

Pitkän tauon jälkeen Fabian Risk palaa jälleen estradille. Fabian Risk -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Pimeään jäänyt, Yhdeksäs hauta, Miinus kahdeksantoista astetta, Motiivi X, X tapaa kuolla ja Viimeinen naula. Viimeisen naulan takakannessa jo toivoteltiin jäähyväisiä Riskille, joka ei sittenkään jäänyt historian hämärään, lukijoiden onneksi. Edellisen Fabian Risk -kirjan ilmestymisestä on neljä vuotta, mutta kirjassa aikaa on kulunut 13 vuotta. 

13 vuotta sitten kuoli Riskin poika Theodor. Nyt Riskin tytär Matilda on kasvanut täysi-ikäiseksi ja tapaa usein isäänsä. Tytär myös järjestelee isälleen hanakasti treffejä. Risk työskentelee Helsingborgin poliisissa ja nauttii, kun elämä on tasaista. Kun poliisi saa tutkittavakseen kummallisia tapauksia, alkaa myös Risk tahtomattaan kiinnostua niistä. 

Sukupolvi nolla on aivan huikea. Juoni on omintakeinen ja kaikessa kammottavuudessaan voisi olla totta. Vaikka kirjassa on yli viisisataa sivua, se pitää tiukasti otteessaan koko ajan. Yhtään rauhallista hetkeä ei tule. Kirjan viimeiset lausahdukset antavat ymmärtää, että jatkoakin seuraa. 

Suomentanut Outi Menna

Richard Osman: Mahdoton mammona

Hulvaton Torstain murhakerho jatkaa puuhasteluaan. Elizabeth alkaa toipua miehensä kuolemasta ja on jälleen mukana murhakerhon puuhissa Ronin, Joycen ja Ibrahimin kanssa. Tällä kertaa etsitään kadonneita bitcoineja ja ihmisen räjäyttäjää. Samaan aikaan Ronin tyttären perheessä on ongelmia, joita yritetään peittää Ronilta. Tarkkasilmäiset vanhukset arvaavat kuitenkin jotakin olevan tekeillä. 

Kirja alkaa ihanasti Joycen tyttären Joannan ja Paulin häillä. Häissäkin kaikki puuhastelevat omiaan. Kuten aina.

Osman on taitava kirjoittaja ja kirjat ovat täyttä herkkua. Vaikka juonilankoja on moneen suuntaan, kaikelle löytyy selitys ennen kirjan loppumista. Osmanin taitavuus näkyy siinä, että kaikkia asioita ei sanota suoraan, vaan niistä annetaan vihjeitä ja ne jätetään lukijan oivallettavaksi. Lukija voi sitten hyristä mielissään, kun huomaa hoksanneensa jonkin asian, jota ei sanottu. 

Pitemmittä puheitta: rakastan tätä sarjaa. 

Suomentanut Antti Saarilahti

Ruth Ware: Nainen huoneessa 11

Nainen huoneessa 11 onkin jatkoa kirjalle Nainen hytissä 10. Valitettavasti hyttikirja ei ollut kummoinen, eikä tämä kirja pane paremmaksi. 

Yritin pontevasti lukea kirjaa, mutta juoni tuntuu tyhjänpäiväiseltä ja päähenkilö idiootilta. Jos olet ollut ulkomailla laivalla, jossa sinut on vangittu ja olet melkein kuollut, lähdetkö tuntemattoman ihmisen kutsusta matkalle taas ulkomaille jonkun hotellin avajaisiin, vaikket tiedä, kuka kutsuu ja miksi, ja vaikka sinulla on kaksi pientä lasta? Jos olet tämän kirjan sankaritar, niin voi kyllä, juosten. 

Siinä vaiheessa, kun hotellissa näyttää olevan useita tyyppejä edelliseltä seikkailulta, kannattaisi viimeistään juosta. Karkuun. 

En lukenut sen pitemmälle. 

Suomentanut Antti Saarilahti