lauantai 16. lokakuuta 2021

Karen M. McManus: Kaksi voi säilyttää salaisuuden

Siihen nähden, että McManusin kirjat ovat nuorten aikuisten osastoa, ne on todella hyvin kirjoitettu ja juonikin pysyy kasassa loppuun asti. Kaksi voi säilyttää salaisuuden ei ole Yksi meistä -sarjaa, mutta tyyliltään hyvin samanlainen. 

Kirjan juonesta on oikeastaan vaikea kertoa mitään paljastamatta liikoja. Keskeisiä henkilöitä ovat lukioikäiset kaksoset Ellery ja Ezra, jotka muuttavat pikkukaupunkiin. Kertojina toimivat vuorotellen Ellery ja kaupungissa asuva Malcolm. Molemmat joutuvat vedetyksi mukaan kummallisiin tapahtumiin. 

Ellery ja Malcolm ystävystyvät ja alkavat yhdessä selvitellä tapahtumia. Kirja etenee vauhdikkaasti yllättävään loppuratkaisuun saakka. 





torstai 14. lokakuuta 2021

Cilla & Rolf Börjlind: Jäätynyt kulta

Rikospoliisi Olivia Rönning saa tutkittavakseen Ruotsin saamelaisalueelta löytyneeseen ruumiiseen, joka on maannut lumen alla vuosikausia, liittyvän tapauksen. Muu tutkimusryhmä, mukana entinen poliisi Tom Stilton, on tuttu aiemmista Börjlindien kirjoista.  

Minua eivät talviset tarinat ihmeemmin houkuttele, ja vetkuttelenkin aina niiden lukemista. Lumi ja pakkanen tekevät kirjasta helposti selviytymistarinan, jonka ohessa muu juoni vettyy. 

Tällä kertaa niin ei käy. Lumisissa maisemissa vietetään kohtuullisen lyhyt aika, ja välillä lennetään paahteisen kuumaan Gambiaan. Vaikka kirja on paksuhko, kulkee juoni vauhdikkaasti eteenpäin. Loppujen lopuksi kaikki onkin ihan muuta, kuin miltä aluksi näyttää. 

Henkilöiden dialogi on välillä suorastaan hersyvää. Työkumppanusten lämminhenkinen yhteistyö saa lukijankin viihtymään. 




lauantai 9. lokakuuta 2021

Jaana Lehtiö: Mitä mieleen jää

Leppoisa rikoskomisario Juha Muhonen pääsee selvittelemään porvoolaisesta puutarhasta löytyneen luurangon tapausta tiiminsä kanssa. Muhosen tiimi on hyvin yhteen hitsautunut porukka, joka tekee saumatonta yhteistyötä. 

Kirjan juoni ei suuria yllätyksiä tarjoa. Mielenkiintoisempaa onkin seurata Muhosen edesottamuksia. Vanha kiistakumppani Hilkka Alitupakin on kuvioissa mukana. Alitupa tuppaa olemaan aina siellä, missä tapahtuu. Muhonen kestää sen kuin mies. Onhan Alituvan sosiaalisuudesta hyötyäkin, hän kun tuntee kaikki. 

Tiimillä on tapana nauttia pullakahvit joka päivä. Kukin vuorollaan tuo leivonnaiset. Mahtaa olla pulskaa sakkia tuolla herkuttelemisella, ja luulisi sen käyvän kukkarollekin. Puhumattakaan siitä, millaista kärsimystä on lukea moisesta herkuttelusta ilman pullan hiventäkään. 

Tuntuukin, että juoni jää tällä kertaa pahasti pullakahvien varjoon.

Muhosen ja kumppanien puuhat ovat leppoisaa, hyväntuulista murhien ratkomista. Muhonen ei anna ikävien asioiden jäädä vaivaamaan mieltään. Se varmaan tekeekin hänestä niin sympaattisen: hän ei ole turhista valittaja. 




torstai 7. lokakuuta 2021

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

Kirja kertoo teatteriohjaaja Ilmarista ja hänen suhteestaan isäänsä Markkuun ja poikaansa Vilhoon. Ilmari saa hullun idean kirjoittaa näytelmä omasta isäsuhteestaan, joka on kaikkea muuta kuin ruusuinen. Ilmari vaikuttaa hiukan katkeroituneelta, koska hän ei muista mitään hyvää kohtaamisissaan isänsä kanssa. Omaan poikaansa Ilmarilla on läheisemmät välit, niin hän ainakin haluaisi uskoa. Ilmari haluaisi, että isä olisi hänestä ylpeä. Ehkä isä onkin, mutta ei osaa näyttää sitä. 

Kirjan naiset ovat statisteja, jotka pönkittävät Ilmarin olemassaoloa. Vaimo Sonja hoitaa kotiin ja lapsiin liittyvät asiat, jotta suuri taiteilija saa luoda rauhassa. Vilhon pikkusisko Kerttu jää hyvin etäiseksi ja ohueksi hahmoksi. Pari kertaa mainitaan Minna, ja mietin aina, että kuka hitsi tämä nyt olikaan. Päädyin siihen, että Minna lienee Ilmarin sisko. 

Kirjassa eletään kaikkitietävän kertojan silmin vuotta 2019, viimeisiä hyviä aikoja ennen koronapandemiaa. Kirjan toisessa osassa ollaan vuodessa 2050 ja kertojan toimii aikuiseksi kasvanut Vilho-poika. Uusi pandemia uhkaa maailmaa, ja Vilho on paennut sitä isoisän aikoinaan rakentamalle mökille kauas maalle. Vilho selaa aikansa kuluksi mökiltä löytämiään isänsä vanhoja muistiinpanoja ja kirjoituksia, ja päättää kirjoittaa kirjan ajasta, kun kaikki oli vielä heidän. 

Ajatuksia herättävä kirja. Liikuttavia ovat miesten toisilleen kertomat sutkaukset, joilla täytetään hiljaisuutta, kun ei osata sanoa mitään, mutta ei myöskään uskalleta olla vain hiljaa. 

Kirjassa ärsytti vain se, että kirjailija ei ole viitsinyt käyttää vuorosanaviivoja. Se hidastaa aina lukemista, kun huomaa, että tässähän alkoikin vuoropuhelu ja pitää seurata, kuka mahtaa sanoa mitäkin. 

Plussaa kauniista kannesta.  




tiistai 5. lokakuuta 2021

Marja-Leena Tiainen: Kulmakaupan naiset

Elämänmakuinen, viehättävä kuvaus 1960-luvun Kuopion tienoilta. Kulmakauppa on vanhanaikainen myymälä, jossa asiakkaita palvelevat kauppias Mailan johdolla Kerttu, Helinä, Soili ja Eeva-Liisa. Naisten elämä kulkee ajanmukaista latua: mies on perheen pää, eikä naisella ole sananvaltaa. 

Maila on eronnut miehestään, joka vaihtoi hänet nuorempaan. Uusi avioliitto ei estä ex-miestä piipahtamasta silloin tällöin. Eron jälkeen kauppa jäi Mailan niskoille. Kerttu on ainoa naisista, joka on onnellisesti naimisissa. Kertulla onkin muita murheita kuin hakkaava mies. Helinä on sananmukaisesti nyrkin ja hellan välissä. 

1960-luvulla naisen elämä oli hankalaa ilman puolisoa. Ravintolaan ei yksinäisellä naisella ollut asiaa. Soili etsii miestä elämäänsä ja uskoo sen löytyvän ravintolasta, joihin hän usein pyrkii. Soili on kovin antelias kuvitellen sen edesauttavan miehen löytymistä. Kirjan miehet ottavat, mitä tahtovat naisten vastustelusta piittaamatta. #metoo oli tuntematon käsite 1960-luvulla ja vielä kirjan kirjoittamisen aikaankin 1999. 

Kotiinkuljetuskin kulmakaupalla on, se tarkoittaa nuorta Eeva-Liisaa, joka raahaa asiakkaiden ostokset näiden koteihin. Tilaukset tehdään jättämällä kauppakassi kauppalappuineen aamulla kaupan oven taa. 

Kirjaa lukiessa tulee mieleen monia asioita omasta lapsuudesta. Ajankuva on tarkkaa ja kovin erilaista kuin nykyaika. 

Hauskaa on myös, että henkilöiden vuorosanat on kirjoitettu vahvalla murteella. Kirjaa on silti helppo lukea.

Tämä on ensimmäinen Tiaisen kirja, jonka luin. Tiainen on aiemmin tullut tutuksi työn kautta, äidinkielenopettajana toimiessani oppilaat usein valitsivat luettavakseen Tiaisen nuortenkirjoja. Tiainen onkin kirjoittanut valtavasti nuortenkirjoja. 




sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Pienen pieni kirjanen kertoo Esteristä, joka on runoilija ja esseisti. Ester rakastuu palavasti taiteilija Hugo Raskiin, mutta ei saa rakkaudelleen vastakaikua. Kirja onkin hyvä kertomus siitä, miten nainen voi elellä omissa kuvitelmissaan ja sivuuttaa täysin tosiasiat, jotka ovat hänen agendansa vastaisia. 

Koska molemmat päähenkilöt ovat kovin älykkäitä ja pitävät filosofisesta pohdinnasta, on kirja ajoittain puuduttava. 




lauantai 2. lokakuuta 2021

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Greben kirjat ovat taattua laatua. Grebellä ei ole tiettyjä henkilöitä, jotka toistuvat joka kirjassa, mutta aiempien kirjojen henkilöt voivat hyvinkin poiketa uudessa kirjassa. 

Veteen piirretty viiva ei ollut niin yllättävä trilleri kuin odotin. Keskeiset juonenkäänteet ovat arvattavissa etukäteen. 

Keskeisessä roolissa on aiemmissa kirjoissakin esiintynyt rikostutkija Gunnar Wijk. Kirja alkaa kahdenkymmenenen vuoden takaa. Maria on naimisissa Samirin kanssa. Perheeseen kuuluu kaksi lasta, Marian poika Vincent ja Samirin tytär Yasmin. Tapahtumat alkavat, kun Yasmin katoaa. Kuluu kaksikymmentä vuotta, ennen kuin tapaus selviää. 

Kirja kertoo siitä, miten helppoa on olla sinisilmäinen, miten vähän tiedämme toisten elämästä ja miten häilyvä on raja elämän ja kuoleman välillä. 





keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Janne Huuskonen: Täydellinen päivä

Luin jonkin matkaa ja luovutin. Pelkkää kiroilemista ja huumeiden etsimistä ja käyttämistä. Ei kovin kiinnostavaa. 

Kirja saattaisi kiinnostaa yläkouluikäisiä, huumeiden käyttäjiksi ryhtymässä olevia ongelmanuoria. 




tiistai 28. syyskuuta 2021

Camilla Sten: Perijä

Pidin kovasti Camilla Stenin ensimmäisestä dekkarista nimeltä Kadonnut kylä. Valitettavasti Perijä ei yllä likimainkaan samalle tasolle. Siinä, missä Kadonnut kylä oli kekseliäs ja uudenlainen, on Perijä kliseinen kartanoromaani.

Eleanor poikaystävineen matkaa maalle katsastamaan vanhan kartanon, jonka Eleanor on nähtävästi perinyt. Paikan päälle ilmestyvät myös asianajaja ja Eleanorin täti. Sitten ollaan pakkasessa lumimyrskyn keskellä synkässä kartanossa, jossa tapahtuu kummia. Tylsää. 

Juonen kehittelyn perusteella odotin paljon jännittävämpiä käänteitä. Lopputulos jäi kuitenkin sangen latteaksi. Mahdollisuuksia jäi käyttämättä. 

Jostain syystä menin koko ajan sekaisin henkilöistä Vivianne, Vendela, Veronika ja Viktoria. Kuka onkaan kenenkin tytär? Kirjassa ollaan välillä nykyajassa, välillä 1960-luvulla. Tämä on omiaan sekoittamaan suhteita. 

Kirjassa käytetään eräästä pariskunnasta puhuttaessa termejä Hän ja Hän. Kiinnostaisi tietää, oliko originaalissakin näin, vai onko tämä kääntäjän tapa osoittaa, kumpi on han ja kumpi hon.





sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Carin Gerhardsen: Tuhkimotytöt

Kirja on Gerhardsenin Hammarby-sarjan toinen osa. Rikoskomisario Conny Sjöberg joutuu tiiminsä kanssa selvittämään kahta murhaa. Yllätyksettömästi tapaukset kietoutuvat toisiinsa. 

Gerhardsen kirjoittaa sujuvaa tekstiä, mutta jokin kirjassa tökkii. Henkilöitä on paljon, ja välillä mainitaan nimiä, joita en muista aiemmin nähneeni lainkaan. Henkilöistä puhutaan milloin etu-, milloin sukunimellä, ja kun he eivät kovin tuttuja ole, se sekoittaa entistä enemmän. Henkilöt jäävät etäisiksi, koska heidän ajatuksiaan ei avata. 

Juoni on ihan hyvä, mutta tapahtumien selvittely lähinnä pitkästyttävää, koska lukija tietää jo, mitä seuraavaksi tulee luultavasti tapahtumaan. Sarjan edellisen osan, Piparkakkutalon, perusteella pidin Conny Sjöbergia sympaattisena. Tässä kirjassa turha sympaattisuus karisee ja Sjöberg osoittautuu tyypilliseksi mieheksi. 

Kirjan nimi Tuhkimotytöt on omituinen, eikä se viittaa oikein mihinkään. Alkuperäisteoksen nimi on Mamma, pappa, barn, joka sekin on vähän kummallinen. 

Ärsyttämään jäi, että useampi henkilöistä eli vähintäänkin arveluttavissa olosuhteissa poliisin tieten, mutta poliisi ei pannut rikkaa ristiin parantaakseen tilannetta. 




perjantai 24. syyskuuta 2021

Tuire Malmstedt: Lasitarha

Olipas kimurantti juoni! Suhtauduin kirjan alkupuolella juonenkulkuun varsin skeptisesti, koska keskeisiä henkilöitä on niin paljon, ja jokaisella omat ongelmansa. Kirjan kantava teema tuntuu olevan yksinäisyys. Keskeiset henkilöt ovat yksinäisiä, kuka mistäkin syystä, eikä kontaktia muihin oikein osata ottaa. 

Kirja esittelee kaksi uutta rikostutkijaa, Helsingistä takaisin kotiseudulleen Jyväskylään muuttaneen Elmo Vauramon ja hiljaisen Matilda Metson. Elmon traumojen syy paljastuu tässä kirjassa, Matildan jää seuraavaan osaan. Matilda on keskeinen henkilö, mutta sivuroolissa, eikä hänestä kerrota juuri mitään. 

Minua aina ärsyttää, kun dekkareissa uhrin tai vastaavan ajatukset on painettu omiksi luvuikseen kursiivilla, koska kursiivia on hankala lukea. Tässä kirjassa ne ovat ihan normaalilla fontilla, omana lukunaan kylläkin. Mutta tämä kyllä kirkastaa minulle, miten tärkeää on erottaa uhrin ajatukset kirjasintyypillä muusta kerronnasta. Tavallaan fontin muuttuminen kertoo myös, että aika tai paikkakin muuttuu. 

Miespääosan esittäjä Elmo sitaisee hiuksensa pari kertaa myötähäpeää herättävästi manbunille. Suosikaamme kaunista suomen kieltä, kun ei ole kyse edes henkilön repliikistä, vaan leipätekstistä. 

Yksi keskeisistä henkilöistä, Lilja, on kuuro ja kommunikoi viittomakielellä. Tämä antaa mielenkiintoista lisäväriä. Kirjoissa harvoin on aistivammaisia henkilöitä tärkeissä rooleissa. 
Kirjailijalle käy tosin kömmähdys: Kuuro Lilja muuttuu yhtäkkiä kuulevaksi kirjan loppupuolella yhden sivun ajaksi. Hän kuulee miehensä sanovan jotakin, ja hetkeä myöhemmin mies puhuu hänelle hänen selkänsä takana. Luulin ensin, että tämä kuuluu juonikuvioon ja Liljan kuulo yllättäen palautuu. Niin ei kuitenkaan käy, vaan kirjailija on vain unohtanut hetkeksi, että Lilja ei kuule. 

Erinomainen uuden Metso&Vauramo-sarjan avaus. Odotan mielenkiinnolla jatkoa. 




keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Eppu Nuotio: Niin kuin vierasta maata

Menin vipuun ja luulin, että tämä on dekkari. Eipä ollutkaan, vaan rakkaushömpötystä ja vielä sangen tyhjänpäiväistä sellaista. Onneksi kirja on ohut. 

Kirjan päähenkilöitä ovat Markus ja Henrietta eli Henni, jotka tapaavat sattumalta. Molemmat ihastuvat toisiinsa siinä silmänräpäyksessä, ja seuraa sarja sattumanvaraisia kohtaamisia, kunnes kumpikin myöntää tunteensa. Päähenkilöt jäävät jotenkin ohkaisiksi, kylmän tuntuisiksi. 

Markus vaikuttaa selvästi rakastuneemmalta kuin Henni, eikä sellainen tiedä koskaan hyvää. Hennillä puolestaan on elämälleen selvät sävelet, ja Markuksen tulisi vain asettua kiltisti paikoilleen. Sopueutumisvaikeuksia tuottaa sekin, että toinen on hyvätuloinen ja varakkaasta suomenruotsalaisperheestä, toinen virkamiehen palkalla kitkutteleva maalaispoika Mikkelin takamailta. 

Kirja kertookin ehkä siitä, miten vaikeaa rakastuminen siten, että mukautuu toisen elämään, on aikuisena, kun oma elämä on jo rakennettu. Vaikka kirjassa rakastutaan, ei silti olla valmiita tekemään myönnytyksiä suuntaan tai toiseen. 

Kirjan tavoite jäi arvoitukseksi. Nähtävästi se on tarkoitettu kevyeksi välipalaksi. Kirja sopisi hyvin naistenlehden jatkoromaaniksi, sikäli kuin niissä sellaisia vielä on. 




tiistai 21. syyskuuta 2021

S. J. Bennett: Windsorin solmu

Kirja aloittaa uuden sarjan Hänen majesteettinsa tutkimuksia, jonka pääosassa toden totta on Englannin kuningatar Elisabet II. Kirjassa esiintyy monia suomalaisillekin tuttuja hoviin liittyviä henkilöitä. Osaa en kuitenkaan tunnista, kun en kuninkaallisten elämää sen kummemmin ole seurannut. Onkin vaikea tietää, ketkä henkilöistä ovat keksittyjä ja ketkä oikeasti olemassa. 

Lukukokemusta himmensi huomattavasti luokattoman huono oikoluku. Kirjassa on henkilö nimeltä Gavin Humphreys, ja hänen nimensä oli kirjan alkupuolella kirjoitettu koko ajan väärin. Se oli vuoroin Humphrey ja vuoroin Humphreys. Todella ärsyttävää. 

Hänmennystä herättää myös venäläispariskunnan sukunimi Peyrovski, joka vaikuttaa kirjoitusvirheeltä. Liekö tämä englantilaisittain kirjoitettu Petrovski vai joku muu älynväläys. Olisi sen kai voinut kirjoittaa suomalaisille tutummin Petrovski

Aluksi kuningatar tuntuu kovin etäiseltä, samoin muut hahmot. Vähitellen Hänen majesteetistaan muodostuu kuitenkin inhimillinen ja lämminhenkinen kuva. Kuningattaren salainen pikku pahe on ratkoa kaikessa hiljaisuudessa hoviin liittyviä rikoksia. Tällä kertaa Windsorin linnassa tapahtuu murha. Toki sitä poliisikin selvittää, mutta kovin avuttomasti kuningattareen verrattuna. Iäkkään kuningattaren apuna toimii hänen sihteerinsä Rozie. 

Rozie on jännittävästi tummaihoinen nuori neitonen, jolla on selvittelytyössä hyötyä myös armeijataustastaan. Rozie ja kuningatar lähestulkoon ystävystyvät, mikäli sellainen on mahdollista. 

Kirjailija lienee kirjoittanut kirjansa kieli keskellä suuta, jotta ei tulisi vahingossakaan loukanneeksi kuningatarta. Juonellisesti kirja on varsin mitäänsanomaton. Sen anti onkin enemmän siinä, että se päästää tirkistelemään hovin elämää. 

Kirja on luokiteltu nuorten aikuisten romaaniksi. Sitä suuremmalla syyllä käännöksen ja painojäljen pitäisi olla moitteetonta. 






lauantai 18. syyskuuta 2021

Anders Roslund: Levon hetki nyt lyö

Komisario Ewert Grens jatkaa herkeämätöntä rikollisten jahtaamista. Jälleen kerran hän pyytää ja vaatii avukseen mestarisoluttautuja Piet Hoffmanin. 

Kuten monesti olen todennut, yleensä yhden kirjoittajan kirjat pysyvät paremmin kasassa kuin kahden. Ewert Grens -sarjassakin tapahtui huomattava laadunparannus, kun Roslund alkoi kirjoittaa niitä yksin. 

Tämän kirjan aihepiiri on vastenmielinen. Se liittyy lasten hyväksikäyttöön ja hyväksikäyttäjien kiinniottamiseen. Grens pakotetaan lomalle, jonka aikana hän nappaa laajan pedofiiliringin. 

Kirja on hyvin intensiivinen. Se on luettava nopeasti loppuun, jotta näkee, miten käy. Se on luettava nopeasti myös siksi, että pääsee aiheesta eroon. 




perjantai 17. syyskuuta 2021

Anni Kytömäki: Margarita

Kerrankin tartuin minäkin Finlandia-voittajaan. Margarita on mielenkiintoinen kuvaus toisen maailmansodan loppupuolesta ja sen jälkeisestä ajasta muutaman aikalaisen näkökulmasta. 

Senni asuu maaseudulla, pienessä kylässä. Kylän elämänmenoa pyörittää kesäisin auki oleva kylpylä, jossa Sennikin työskentelee. Hieroja-isä on kouluttanut Sennin seuraajakseen. Isä tuntuukin aina olevan selän takana kommentoimassa Sennin ajatuksia ja tuputtamassa ohjeitaan, vaikka on jo edesmennyt.

Sennin elämänvalinnat tulevat annettuina, muiden sanelemina. Isä, äiti, juhannusyön muukalainen. Senni tekee sen, mitä ajattelee häneltä odotettavan. 

Keskeisiä teemoja ovat sota ja siitä selviäminen sekä jokisimpukoiden kohtalo. Olen sen verran suoraviivainen lukija, että ohitan sujuvasti pitkät luontokuvaukset. Niinpä raakkuparan elämäntarina ei herättänyt minussa suuria tunteita. 

Kirjan loppupuolella ihmettelin, miksi tämä vielä jatkuu, vaikka salat ovat paljastuneet ja kaikki on paketissa. Lopun tapahtumat tuntuivat turhalta venyttämiseltä. Raakun mielestä se ei varmaan ollut turhaa.

Kirjan tapahtumat on kuvattu kiinnostavasti ja siinä on menneen ajan henki. Klassikko jo syntyessään.




lauantai 11. syyskuuta 2021

Jørn Lier Horst: Korpimaja

Horstin päähenkilö William Wisting on samansorttinen rauhallinen poliisimies kuin Jari Salosen Zetterman. Miellyttää minua suuresti. 

Yleensä Wistingillä on apunaan toimittajatyttärensä Line, joka tunkee nenänsä joka paikkaan. Ja taas kerran tässäkin kirjassa Line joutuu kiipeliin, josta hänet pelastetaan viime hetkellä. Tai ainakin sinnepäin. Olisi virkistävää, jos Line ei joskus joutuisi pulaan selvittäessään poliisille kuuluvia tehtäviä.

Muuten Korpimajassa on mielenkiintoinen juoni, ja toimittajan työskentely täydentää mukavasti poliisin työtä.




maanantai 6. syyskuuta 2021

Sophie Hannah: Kuolema ostaa paikkalipun

Kirja kuuluu sarjaan, jossa julkaistaan Agatha Christien kehittämän Hercule Poirot -salapoliisin uusia seikkailuja vanhojen Christien kirjojen hengessä. Tässä kirjassa onkin vahva aikalaistunnelma Christien alkuperäisten teosten ajalta. Kääntäjä on hyvin tavoittanut ajan hengen mukaisen kielen. 

Juonta ei paljon kannata avata, jottei paljastu liikoja. Poirot ja Scotlan Yardin edustaja Edward Catchpool, joka toimii myös kirjan minäkertojana, kutsutaan maaseudulle ratkaisemaan murhatapausta. Syyllisiä on tarjolla kosolti, samoin murhan tunnustajia. Poirot nokkelasti selvittää tapauksen Catchpoolin ihmetellessä vieressä. 

Erittäin onnistunut Christie-jäljitelmä. 




lauantai 4. syyskuuta 2021

Elizabeth Strout: Olive, taas

Olive Kitteridge on entistä vanhempi eläkkeellä oleva matematiikan opettaja. Toisin kuin aiemmassa kirjassa, Olive Kitteridgessä, jossa tarinoita kerrottiin Oliven ympäriltä Oliven ollessa vain sivuroolissa omassa elämässään, tässä kirjassa Olive on vahvasti pääosassa. 

Oman lukunsa saavat myös Stroutin kirjoittaman Pikkukaupungin tyttö -kirjan Isabelle ja Amy, jotka käväisevät tässäkin kirjassa. Kuten edellisessä Olivesta kertovassa kirjassa, tässäkin kirjassa on paljon henkilöitä. Hyvin paljon. Tällä kertaa pitäisi vielä muistaa, onko heidät kenties mainittu aiemmassa kirjassa ja missä yhteydessä. 

Kirja kattaa koko Oliven loppuelämän, ja se etenee hyppäyksittäin. Lukujen välillä voi olla kulunut useampi vuosi, ja Oliven elämässä tapahtunut kaikenlaista. 

Olive on edelleen töykeä ja suorasanainen muille ihmisille. Hämmästyttää myös hänen menneisyytensä opettajana, kasvatusalan ammattilaisena, kun seuraa, kuinka hän kohtelee elämässään piipahtavia lapsia. 

Olive on ollut elämässään aika yksinäinen, kenties juuri töksähtelevän luonteensa takia. Olive on myöskin tarkka siitä, kenet hyväksyy tuttavakseen. Elämänsä loppupuolella Oliven elämään tulee uusia ihmisiä, joiden seurassa Olive tuntuu ymmärtävän jotain itsestäänkin. Ja siitä, miksi elämä meni siten kuin se meni. 




lauantai 28. elokuuta 2021

Gabriel Korpi: Timantti ja ruoste

Yksityisetsivä ja vanhan tavaran kauppias Valo Kurjesta kertovan sarjan kolmas osa on paksumpi kuin sarjan aiemmat osat, ja samalla rakenteeltaan vähän erilainen. Tällä kertaa tutkittava tapaus ei tule Valon luo, vaan Valo menee sen luo lähtiessään kesäksi maalle kumppaninsa kanssa. Mitään tapausta ei oikeastaan edes ole, ennen kuin Valo alkaa kysellä vanhasta kuolemantapauksesta. 

Aiemmissa kirjoissa on ollut häivähdyksiä Agatha Christien neiti Marple -tyyppisestä hiljaisesta pohdinnasta, jonka seurauksena rikokset selviävät kuin itsestään. Tässä kirjassa on aiempia rauhallisempi tempo ja marplemaisuus tulee entistä paremmin esille. Valo kulkee, juttelee ja kuuntelee ja lenkkeillessään selvittelee ajatusvyyhtejään. Jossain vaiheessa (yleensä viimeisillä sivuilla) hän vain tietää, kuka teki mitäkin. 

Valo saa rikokset selvitettyä, mutta omaan elämään liittyvät ajatukset tuntuvat olevan solmussa. Valolla taitaa olla tässä kirjassa kevätmasennus. Hän on kovin alakuloinen ja innoton. Ymmärrän kyllä Valoa. Hänen seurustelukumppaninsa vaikuttaa niin pirteältä ja sosiaaliselta, etten itsekään jaksaisi sellaista. Saapi nähdä, kauanko suhde jatkuu. 

Vähän lukiessa mietitytti myös, miten Valo kustantaa elämisensä. Putiikki on kiinni suuren osan viikosta, kun Valo viihtyy maalla kumppaninsa kanssa. Tavara ei liiku, mutta liiketilan kustannuksia luulisi kuitenkin tulevan. Kirjassa on tosiaan niin verkkainen tempo, että tällaisia ehtii miettiä. 

Valon tuottoisin sivubisnes taitaa olla venäläisten henkivartijahommat. Tämänkertainenkin henkivartijakeikka jää vähän irralliseksi muusta sisällöstä, eikä sen funktio auennut minulle, paitsi jos sen on tarkoitus tuoda juoneen syvyyttä. Kieltämättä se tuo Valon persoonaan moniulotteisuutta, kun vanhan tavaran kauppiaasta on moneksi. 

Verkkaisuutta tuonee myös ajankuva 1990-luvulta, kun kännykät ja tietokoneet vasta tekevät tuloaan. Ketään ei saa kiinni samantien ja tietojen etsiminen arkistoista on työlästä. Ihmiset juttelevat toistensa kanssa kasvokkain. 

Valo on mielenkiintoinen persoona, joka kannattelee kirjaa alusta loppuun saakka. Tahtomattaan Valo on myös hauska, kun hän tuhahtelee itsekseen sarkastisia kannanottojaan. 

Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa Valo Kurjen elämästä ja teoista. Oli pakko lukea tämä heti edellisen perään, kun se minulla kerran sattuu olemaan. Valo Kurki koukuttaa.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.  




perjantai 27. elokuuta 2021

Gabriel Korpi: Täydellinen päivä

Täydellinen päivä on West Endin tyttöjen jatko-osa, joka on yhtä sujuvasti kirjoitettu kuin ensimmäinen kirjakin. Vaikea uskoa, että näin laadukasta työtä joutuu julkaisemaan omakustanteena. Kielellisesti Korven kirjat ovat erinomaisia, ja oikoluku on huolella suoritettu. Samaa ei voi sanoa kaikista suurten kustantamoiden tuotoksista. 

Olen voittanut sekä Täydellisen päivän että West Endin tytöt kirjailijan Instagramissa järjestämässä arvonnassa. 

Valo Kurki jatkaa työskentelyä osto- ja myyntiliikkeessään ja tekee samalla sivubisnestä yksityisetsivänä. Oikeastaan yksityisetsivähommat tuntuvat työllistävän Valoa enemmän kuin vanhojen tavaroiden kauppaaminen, mutta niistä maksetaan heikommin, koska Valo tutkii asioita myös silkasta mielenkiinnosta. 

Tällä kertaa Valo saa tehtäväkseen tutkia hämärää kuolemantapausta. Sivujuonteita tulee toisensa perään, ja Valo saa selviteltyä vähän muutakin. Myönnettäköön, että venäläisiin liittyvää sivujuonnetta en ihan ymmärtänyt. Voinen lohduttautua sillä, ettei ymmärtänyt Valokaan. 

Ensimmäisessä osassa väläyteltiin Valo Kurjen mutkikkaita perhesuhteita. Tässä kirjassa niihin saadaan selvyyttä. Valo itsekin yllättyy. 

Gabriel Korven kirjoissa harmittavinta on se, että ne loppuvat niin nopeasti.