Eeva Louko: Viimeinen jälki

Viimeinen jälki on toimittaja Ronja Vaarasta kertovan pääasiassa Lauttasaareen sijoittuvan sarjan viides osa. Tällä kertaa etsitään Särkiniemen pienestä niemennokasta kadonnutta lasta. 

Toimittaja Ronja Vaara asustelee enemmän tai vähemmän yhdessä poikaystävänsä Laurin kanssa, joka on paikallislehden päätoimittaja. Ronja haaveilee kirjan kirjoittamisesta ja saakin lapsen katoamisesta pontta suunnitelmiinsa. Rikoskomisario Anton Koivu tutkii katoamistapausta ja tasapainoilee perhe-elämän ja työn välillä, huonolla menestyksellä. Rakkaus Anskuun on väljähtynyt, eikä poikaakaan tahdo ehtiä tavata. Anton tahtoisi kaiken, mutta ei osaa pitää kiinni mistään. 

Kirjan teemana on ystävyys, ja etenkin ne asiat, jotka tärvelevät ystävyyssuhteen. Niitä tuntuu löytyvän vähän jokaisessa ystävyyssuhteessa. Myös Ronjan, Anskun ja Millan. 

Kirja etenee sutjakkaasti. Henkilöitä on sopivasti, ja heidän väliset suhteensa pitävät jännitettä yllä. Loppuratkaisu oli lähes sellainen kuin odotinkin. Viimeisessä luvussa pedataan jo seuraavan kirjan tapahtumia. 

Stephen King: Viattomien arpajaiset

Viattomien arpajaisissa on keskeisessä roolissa Bill Hodges -vainaan apulainen Holly Gibney. Aiemmat kirjat, joissa Holly on esiintynyt, ovat Mersumies, Etsivä löytää, Viimeinen vartio, Ulkopuolinen, Mitä enemmän verta ja Holly. 

Ensimmäisissä kirjoissa en pitänyt Hollyn hahmosta lainkaan, mutta koska hän nyt on noussut niin keskeiseksi hahmoksi Kingin kirjoissa, olen opetellut pitämään hänestä. Onhan Hollyssa särmää, ja hänellä on kiinnostavia ystäviä. 

Viattomien arpajaiset on silti pettymys. Herää jopa epäilys, onko King kirjoittanut tätä enää itse ollenkaan. Herrallahan alkaa olla jo ikää, ensi vuonna hän viettää kahdeksankymppisiään. Ei kukaan ihmettelisi, ettei sen ikäisellä enää ajatus juokse kirkkaana. Somessa kirjaa on kehuttu vuolaasti. Lienen taas ainoa vastarannan kiiski. Kirjassa on ylettömän paljon henkilöitä. Kaksi rinnakkaista tarinaa kulkee Hollyn ympärillä. Virkkeet ovat välillä pitkiä ja sekavia, ja niissä luetellaan lukuisia nimiä. En alkuun millään pysynyt kärryillä, kuka kukin on. Ehkä tämä onkin minun ikäongelmani, ei Kingin.

Kumpikin kirjassa kulkevista kertomuksista on vähän löyhä. Ne ovat aika tavanomaisia tarinoita jännityskirjoissa, eikä King tuo niihin mitään ennen näkemätöntä. Loppuhuipennus jää latteaksi, koska syylliset tiedetään jo etukäteen. Kirjan lukeminen kesti aivan liian kauan, koska se ei vetänyt mukaan imuunsa missään vaiheessa. Loppusanoissa King paljastaa, ettei itsekään ole täysin tyytyväinen kirjaan. 

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Jenny Colgan: Häät suolaisten tuulten saarella

Häät suolaisten tuulten saarella kuuluu Koti pikkusaarella -sarjaan. Colganilla on aika monta samantapaista sarjaa, joita suomennetaan parhaillaan. Tämäkin kirja loppui sellaiseen kohtaan, että jatkoa luulisi seuraavan. Sarjaan kuuluvat myös kirjat Suolaisten tuulten saari, Vuorovetten ranta sekä kaksi joulukirjaa, Joulu suolaisten tuulten saarella ja Joulu unelmien kartanohotellissa.

Flora suunnittelee häitään Joelin kanssa. Samaan aikaan saaren hotelliin on tulossa suuret julkkishäät. Hääsuunnitelmat eivät edisty kummankaan morsiamen toiveiden mukaan. Lopulta suunnilleen kaikki kuitenkin saavat toisensa. Paitsi ne, jotka eivät saa. 

Kirja on vauhdikas ja viihdyttävä. Pikkuinen Muren saari kuulostaa hyvin idylliseltä paikalta. Kirjan sisältö on tavanomaista romanttista hömppää. Colgan on kuitenkin ujuttanut sinne kompastuskiviä riittämiin, jotta mielenkiinto säilyy yllä. 

Suomentanut: Paula Takio

Liina Putkonen: Kaukaisten haaveiden huvila

Olen näköjään kovasti pitänyt Kielokoski-sarjan aiemmista kirjoista, jotka ovat Unohdettujen unelmien kirjasto, Varastettujen hetkien puutarha ja Hiljaisten tarinoiden tupa. Tätä kirjaa aloittaessa tuntui, että jokin tökkii. Ainan elämä ei olekaan enää niin kiinnostavaa. Luulen sen johtuvan siitä, että kirjassa lapsiperhe-elämä on aina sokerilla kuorrutettua. Vaikka lapset kiukuttelisivat, aikuiset ovat ymmärtäväisiä ja pitkäpinnaisia. He ovat myös ennakoinnin mestareita: joka paikkaan varustaudutaan runsailla välipaloilla ja viihdykkeillä. Ainan pikkuinen parkuu koko pitkän lentomatkan, mutta Aina suhtautuu siihenkin viileän rauhallisesti. 

Kaikki aikuiset myös suorastaan kilvoittelevat siitä, kuka saa olla taaperolauman hoitovastuussa. Aina ei tiedä mitään parempaa, kuin lukea kirjaa ääneen alakouluikäisille (?) muiden lapsille. En ole itse yhtä hyvä ihminen, joten koen nämä kohdat aika epätodellisiksi. 

Aina voisikin olla lähes pyhimys, jollei hänellä olisi muutamaa miestä kierroksessa yhtä aikaa. Komea naisiinmenevä ohjaaja piipahtelee Ainan sängyssä aika ajoin. Ystävättären seksibileissä Ainalla on salainen ihailija. Ja sitten on tietysti Ainan lapsosen isä, joka asuu ulkomailla, ja jonka kanssa Aina viettää kiihkeitä hetkiä. Aina on tuon tuosta hekumansa huipussa. 

Carlo, Ainan lapsen isä, onkin oma lukunsa. Siinä taas yksi pyhimys, joka tietäessään kuolevansa millä hetkellä hyvänsä vetäytyy suunnilleen luostariin harmittelemaan asiaa. Suurin osa ihmisistä ottaisi luultavasti viimeisistä ajoistaan kaiken irti ja keskittyisi rakkaisiin ihmisiinsä ja jättäisi näille kauniita muistoja. 

Ainan sukupuu on luku sinänsä. Kirjan alkuosa meneekin taustojen avaamiseen, kuka onkaan sukua kenelle. Silti ihan kaikkea ei kerrattu. Niinpä en muista, miten Peppilotta on sukua Ainalle. Henkilögalleria paisuu paisumistaan, ja uusia sukulaisia löytyy joka toisen kiven alta. Tämäkin alkaa olla jo epäuskottavuuden rajan toisella puolen. 

Kaikesta tästä huolimatta kirja kulkee vetävästi, ja sitä on vaikea laskea käsistään. Ymmärsin kirjailijan loppusanoista Ainan tarinan olevan nyt valmis. Ainakin se alkaa olla niin lavea, että mahdollisten jatko-osien henkilögalleria hirvittää. Jäihän Kielokoskelle vielä muutamia löytymättömiä henkilöitä, eli ken tietää. 

Samuel Bjørk: Pommittaja

Pommittaja on jo kuudes osa Mia ja Munch -sarjassa. Sarjan aiemmat osat ovat Minä matkustan yksin, Yölintu, Poika pimeästä, Susi ja Saari kaukana kaikesta. Sarja kertoo ikääntyvän poliisin Holger Munchin ja hänen nuoren suojattinsa Mia Krügerin yhteistyöstä. 

Käsittääkseni sarjan kirjat ovat ilmestyneet samassa järjestyksessä kuin ne on suomennettu. Joissakin kirjoissa Munchin ja Krügerin yhteistyö on jatkunut pidempään, tässä kirjassa Krüger on vasta 21-vuotias, eikä ole päättänyt, haluaako edes poliisiksi. Myös kirjassa Susi Krüger oli vasta tulossa Munchin tiimiin. 

Tällä kertaa Oslossa riehuu hullu pommittaja. Ihmisiä kuolee ja loukkaantuu vakavasti. Kuitenkaan menetettyjen ihmishenkien määrästä ei juuri puhuta. Kaikki huomio on Munchin tiimin työskentelyssä ja Krügerin aivotyössä. Tapahtumat etenevät vauhdilla, ja poliisit ovat jaksamisensa äärirajoilla ehtimättä nukkua lainkaan. Krügerin työskentely on myös kovin hiomatonta ja rikkoo rajoja. Tämä luo tiettyä epätodellisuuden tuntua raa'an väkivaltaisen juonen ohella.

Joissakin kohdissa tapahtumiin jää aukkoja, joita ei kurota kiinni. Kirja olisi kaivannut ehkä vielä pari toimitus- ja muokkauskierrosta. Harvoin säälin kirjojen henkilöitä, mutta Mia Krüger -parka tulee tätä vauhtia palamaan nopeasti loppuun. 

Suomentanut Päivi Kivelä

Freida McFadden: Älä valehtele

Älä valehtele on yhdeksäs lukemani McFaddenin kirja. Aiemmat ovat  Kotiapulainen, Kotiapulaisen salaisuus, Eristysvanki, Sarjamurhaajan tytär, Kotiapulainen valvoo, Työkaveri, Opettaja ja Poikaystävä. 

Älä valehtele vaikuttaa aluksi kovin tyypilliseltä trilleriltä. Tricia ja Ethan etsivät itselleen taloa ja päätyvät lumisateen yltyessä valtavan kartanon pihaan. Kartano on asumaton, mutta siellä ovat vielä edellisen omistajan huonekalut ja kaikki henkilökohtaiset tavarat. Siellä myös tuntuu kummittelevan. Kartanon on aiemmin omistanut kaunis psykiatri Adrienne, jonka elämää aletaan seurata takaumissa vuorotellen Trician silmin nähdyn nykyajan kanssa.

Kirja muuttui tylsäksi jännityksen nostattamiseksi ja ajattelin, etten jaksa lukea sitä loppuun. Tapani mukaan kurkistin kuitenkin loppuratkaisun tarkistaakseni, olinko oikeilla jäljillä. Enpä ollutkaan, vaan kaikki oli niin sekavaa, että päätin sittenkin lukea kirjan kokonaan. Olihan se sangen mielenkiintoinen. En kerro enempää. 

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Martin Österdahl: Rapujuhlat

Olen aiemmin lukenut Österdahlin kirjan Uudenvuodenjuhlat, joka oli varsin mukaansatempaava. Myös Rapujuhlissa tapahtumat etenevät sellaisella tempolla, että lukemiseen ei tule taukoja. 

Sinänsä juoni on varsin heppoinen. Vanhat ystävykset vuosien takaa kokoontuvat yhden saarelle rapujuhliin. Taustalla häilyy tarina tosi-tv-ohjelmasta, jonka tuotannossa kaikki olivat mukana kauan sitten. Kuvauksissa meni jotain pieleen ja ihmisiä kuoli. Kaikesta kerrotaan hyvin epämääräisesti, tai ainakaan minä en ymmärtänyt, mikä kaikkia niin vaivasi kuolemantapausten lisäksi. 

Loppujen lopuksi kyse onkin kostosta. Sekin on vähän heppoisesti toteutettu. Henkilöitä on niin monta kirjan ohuuteen nähden, ettei heihin synny mitään mielenkiintoa. Kaikki jäävät etäisiksi. Kirjan tosi-tv-ohjelman aihe on suureellinen, eikä taitaisi toteutua Suomessa. 

Suomentanut Kari Koski

Mari Jungstedt: Viimeinen tukikohta

Viimeinen tukikohta on Gotlanti-sarjan 18. osa. Sarjan ensimmäinen suomennos ilmestyi vuonna 2006, joten pitkä matka on tullut jo kuljettua komisario Anders Knutaksen matkassa. 

Anders Knutas odottelee lähestyviä eläkepäiviä, jotta voisi viettää aikaa perheen nuorimman jäsenen kanssa. Andersin vaimo Karin on äitiyslomalla ja puolestaan odottelee malttamattomana töihinpaluuta, vaikka vauvaa rakastaakin. Kirja ei ole kovin paksu, ja siihen nähden siinä kerrataan suhteettoman paljon päähenkilöiden menneitä elämiä. Karinin nuoruudessa tapahtunut raiskaus mainitaan useaan otteeseen. Arvostan toki sitä, että lukijaa muistutetaan keskeisten henkilöiden elämän käännekohdista, mutta ne eivät saa viedä liikaa tilaa ja huomiota. 

Knutas myös haikailee omituisen paljon entisen vaimonsa perään, ja vielä omituisempi on entisen vaimon visiitti, joka jäi irralliseksi hämmennyksen kohteeksi. Ehkä tässä pedataan tulevien kirjojen tapahtumia. Vähän odotin jo tässä kirjassa yllättävää käännettä, koska myös Knutaksen ikä on tapetilla. Sivutarinassa pyörivät toimittaja Johan Berg, joka on naimisissa Emmansa kanssa, mutta kovin onneton. Toimittajan ja kuvaajan tekemiset jäävät myös irrallisiksi ja niissä on väkisin mukana roikkumisen tuntua. Alkaako kirjailijaa kenties kyllästyttää koko sakki? 

Pienellä Gotlannin saarella tapahtuu pienten lasten äidin murha, joka saa poliisit ymmälle. Ennen kuin poliisi saa tapahtumista otetta, murhataan toinenkin ihminen. Äitiysloma ei estä Karinia tekemästä omia varjotutkimuksiaan. Murhaaja selviää lopulta, enkä kyllä arvannut hänen henkilöllisyyttään etukäteen. 

Kirjan tunnelma kaikkinensa on sangen iloton pienestä vauvasta huolimatta. Epäilyksen varjo häilyy milloin missäkin. Tyytymättömyyttä voi aistia joka puolella. 

Suomentanut Tuulia Vihanto

Søren Sveistrup: Kuurupiilo

Kastanjamiehen luettuani odottelin innolla sille jatkoa. Sitä onkin saanut odotella useamman vuoden. Valitettavasti Kuurupiilo ei ole Kastanjamiehen veroinen.  

Kirjan alku on tahmea aina parinsadan ensimmäisen sivun verran. Sitten juoni lähtee kulkemaan. Kirja on varsinainen tiiliskivi, koska kirjailijalla on ollut tarve pipertää yksityiskohtien parissa aivan liikaa. Valitettavasti en jaksa keskittyä tarkkaan lukemiseen, kun haluan nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jotkin yksityiskohdat jäivätkin hämärän peittoon, kun oioin suuria linjoja pitkin ahmien tapahtumien käänteitä. 

Päähenkilönä on taas rikostutkija Naia Thulin, joka on siirtynyt murhien tutkinnasta toiselle osastolle. Kuitenkin Thulin kutsutaan paikalle, kun nainen katoaa ja löytyy paloiteltuna. Kun murhaaja pääsee vauhtiin, ruumiita tulee lisää. Thulinilla oli Kastanjamiehen aikaan suhde toisen poliisin, Mark Hessin kanssa, mutta Hess lähti maasta sanaa sanomatta ja se kuivui siihen. Hess on ollut ulkomailla ja palannut, ei suinkaan Thulinin takia, vaan veljensä takia. Nyt Thulinilla on uusi miesystävä, mutta Hessin palattua kuvioihin hän olisi valmis taas heittäytymään Hessin kaulaan. Rasittavaa ihmissuhdeveivaamista. 

Murhaaja on kovin ilmeinen ja arvattavissa jo parinsadan sivun jälkeen. Kirjan lopussa, kun murhaaja jo tiedetään, tarjotaan elokuvamainen verinen loppukamppailu, joka on myös aivan turha. Ei lukijaa enää kiinnosta, kun murhaaja on selvillä. Tämän jälkeen seuraa vielä omituinen rakkaushömpötysluku. 

Kirjan juoni olisi vetävä ja mielenkiintoinen, jos sitä olisi tiivistetty isolla kädellä. Sen jälkeen, kun lukija on arvannut murhaajan, pitää seurata tuskastuttavaa poliisityötä vielä monta, monta sivua. Poliisit eivät ehdi kuunnella todistajia eivätkä jutella keskenään. Kaikki säntäilevät omien ajatustensa perässä. 

Kääntäjä ei tunnu tietävän, että lauseenvastikkeita käytettäessä ei tule pilkkua. 

Suomentanut Jaana Palanterä

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset

Kirja kertoo pariskunnasta, jonka avioliitto rakoilee. Adam ja Amelia toivovat arpajaisissa voitetun viikonloppumatkan Skotlantiin tekevän ihmeitä parisuhteelle. 

Kirjassa kertojina toimivat vuorotellen kirjailijanurasta haaveileva Adam ja koirahoitolassa työskentelevä Amelia. Lyhyehköt luvut ovat yllättävän koukuttavia, ja oikein harmitti, että kirja osui arki-iltoina luettavaksi. Sen olisi viikonloppuna voinut ahmaista yhdellä istumalla. 

Tarinassa tulee tuon tuosta yllättäviä käänteitä, jotka kutkuttavat lukijan ajatuksia ja saavat pohtimaan, miten asiat mahtavat olla. Loppua kohti yllätyksiä tulee jatkuvalla syötöllä, kunnes kaikki langanpäät on solmittu.  

Oivallinen trilleri, jonka juonesta ei voi kovin paljon paljastaa. 

Suomentanut Outi Järvinen

Janne & Johnny Ramstedt: Mies joka huusi sutta

Pietarsaarelaisveljesten kirja on ollut paljon esillä. Valitettavasti se ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut.

Kirjan kieli on köyhää. Käytetään esimerkiksi tosi paljon olla-verbiä, vaikka sen voisi monessa kohtaa korvata jollain ilmaisuvoimaisemmalla verbillä. Usein jopa jään odottamaan pääverbiä ajatellen, että olla-verbi on paikalla apuverbinä.

Kirjassa ollaan ruotsinkielisellä lounaisrannikolla ja aina mainitaan erikseen, kun joku paikallinen puhuu suomea. Kuitenkaan missään ei indikoida, että esim. päähenkilöt puhuisivat keskenään ruotsia. Toki heillä on ruotsinkieliset nimet, mutta niin on monella suomalaisellakin. Alkuperäisteos on ruotsinkielinen, joten maininnat johtunevat siitä. 

Keskeinen hahmo on Hanna Becker, joka on työskennellyt poliisina Helsingissä ja Tukholmassa, ja toiminut viime vuodet Ruotsin poliisin ulkomaankoordinaattorina ympäri maailmaa. Becker on kiertänyt työnsä takia maasta toiseen, ja sairastettuaan koronan palannut Suomeen parantelemaan itseään long covidista. Vaikka Becker on tehnyt työtä monissa maissa, hän nostaa joka välissä esiin jonkin Yhdysvaltoihin liittyvän knoppitiedon tai tapahtuman. Turkulaispoliisi Simon Holm, jonka kanssa Becker on tekemisissä, olettaa Beckerin tietävän kaiken amerikkalaisista rikoksista ja niiden tekotavoista. 

Becker löytää kuolleen miehen, jonka henkilöllisyyttä ja surmaajaa poliisi alkaa selvittää. Kirjan tapahtumat ovat yhtä hengettömiä kuin löytynyt mies, eivätkä jää mieleen. Luin kirjan loppuun eilisiltana ja nyt aamulla piti oikein miettiä, kuka siinä kuoli. Poliisitutkintakin on vähän avuttoman oloista. Kirjan tapahtumissa on myös tyypillistä kahden kirjailijan onnahtelua. Esimerkiksi puhutaan henkilön kokemasta onnettomuudesta kuin se olisi mainittu aiemminkin, vaan eipä ollut. 

Salaliittoteorioihin käytetään aivan liikaa palstatilaa, eivät ne niin kiinnostavia ole. Samalla puhutaan ihmisistä rumasti ja alentavasti. Asiat voi antaa ymmärtää sanomatta aivan suoraan. 

Enpä usko lukevani Hanna Becker -sarjan toista osaa. 

Suomentanut Iina Quist

Anders de la Motte & Måns Nilsson: Kuolema asuntonäytössä

Kuolema asuntonäytössä aloittaa Kesäparatiisin murhat -sarjan. Olen lukenut Anders de la Mottelta kaksi Leo Asker -sarjan kirjaa, Keräilijä ja Lasiprinssi, ja vaikuttunut niistä, joten annan tällekin sarjalle mahdollisuuden. 

Leppoisa maalaiselämä, vanha linna ja kauniit kesäpäivät. Niistä rakentuu kulissit murhalle ja sen tutkinnalle. Tove Esping on Simrishamnin poliisilaitoksen rikostutkija, joka vasten tahtoaan saa vaivoikseen tukholmalaisen rikoskomisarion. Peter Vinston on tullut viettämään sairauslomaansa maaseudulle, missä asuvat hänen ex-vaimonsa, heidän tyttärensä ja exän uusi puoliso. Linnan mailla sijaitsee pieni mökki, johon Vinston asettuu asustamaan. 

Amerikkalaistunut tosi-tv-tähti Jessie Anderson on muuttanut samalle seudulle perustamaan luksusluokan lomakylää. Suunnitelma herättää paikallisissa närää, ja tähdelle käykin köpelösti. Jutun selvittely etenee verkkaisesti paikallisia jututtamalla. Esping ja Vinston tulevat nihkeästi toimeen keskenään, mikä tuo mukavaa lisämaustetta tarinaan. 

Vinston on kuin pahainen tyttönen, kun kiinnostuu kaikista vastaantulevista naisista. Mies pukeutuu omintakeisen tyylikkäästi ja kalliisti, mikä antaa hänestä todellisuutta varakkaamman kuvan. Muuten Vinston vaikuttaa vaatimattomalta, joten tämä hämmentää, kun pukeutumistyyliä ei selitetä, mutta siitä selitetään koko ajan. 

Ihan kiva lukuromaani.

Suomentanut Tarja Lipponen

Kauko Röyhkä & Anneli Aunola: Rakas äiti

Konstaapeli Alisa Aro on tavattu jo kolmessa kirjassa: Liian lempeä mies, Tanssipartneri ja Tappajatohtori. Tavallaan Röyhkän ja Aunolan kirjat ovat poliisiromaaneja, mutta muistuttavat myös jonkin yleisaikakauslehden (kuten Apu tai Seura, joiden lukijakunta on arvaamaton) pitkää artikkelia jostain menneestä rikostapauksesta. Kansiliepeen mukaan sarjan rikostutkinnat ovat peräisin aidoista 90-luvun rikostapahtumista.

Kirjassa eletään vuotta 1998. Se kerrotaan selkeästi, mikä on aina hyvä, niin ei tarvitse arvailla vihjeiden avulla, millä vuosisadalla mennään. Jonkin verran vihjaillaan Alisan elämän aiempiin vaiheisiin, mutta kirjan voi lukea vaivatta, vaikkei olisikaan aiempia osia lukenut. 

Rakas äiti kertoo naisesta nimeltä Hely, jonka oma elämä on aina ollut alavireistä, lapsuudesta lähtien, huonosta perhetaustasta johtuen. Vääränlainen malli perhe-elämästä kertautuu, kun Hely saa omia lapsia. Hely ei käy töissä, vaan hankkii elatuksensa miesten kautta. Omia lapsiaan kohtaan hän on paha ja väkivaltainen. Lastensuojelu uskoo äitiä eikä halua kuulla lapsia, vaikka poliisikin on mukana kuvioissa. Lastensuojelu on vaikea ala: ei saa tehdä perusteettomia tai äkkinäisiä päätöksiä, mutta silti pitäisi toimia lapsen edun mukaisesti. 

Kirjan tunnelma on ankea ja valoton. Vaikka Alisan elämässä tapahtuu mukaviakin asioita, ei hän uskalla nauttia niistä. Alisan lapsista nuorin, Masi, pääsee valokeilaan ystävystyessään Helyn tyttären kanssa. Silti Masin ajatukset jäävät osin pimentoon. 

Röyhkän ja Aunolan sarja on mielenkiintoinen. Se on raa'an realistinen, mutta väkivallalla ei mässäillä. 

Emma Hamberg: Rakkauden idiootit

Olen lukenut Hambergilta kaksi kirjaa aiemmin: Je m'appelle Agneta ja Au revoir ja näkemiin, Agneta. Ranskalaisuus tuntuu Rakkauden idiooteissakin olevan lähellä Hambergin sydäntä. 

Kirja kertoo pienessä sörmlantilaisessa kylässä asuvasta Simonasta, joka pitää paikallista sahaa ja sen myymälää. Simonalla on poika Albin, joka alkaa olla täysi-ikäinen. Albinin isä häipyi kuvioista aikapäiviä sitten toisen naisen matkaan. Simonan elämässä ei ole muuta sisältöä kuin työ, Albinista huolehtiminen ja listojen kirjoittaminen. 

Eräänä päivänä kylään kurvaa JP, joka on perinyt isänsä antikvariaatin ja sulkenut sen kannattamattomana.  JP rakastaa kirjoja ja tartuttaa rakkauden Albiniinkin. JP muuttaa pieneen mökkiin suuren kirjalinnan viereen. Linnan nimi on Kirjojen linna, tosin se on ollut jo vuosia tyhjillään. Kirjallisuus on vahvasti läsnä tässä kirjassa. JP on saanut nimensäkin Jean-Paul Sartren mukaan. 

Keskeinen henkilö on myös Gertrud, eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja, jonka paras ystävä on hänen pihallaan kasvava suuri kastanjapuu. Eräänä aamuna puu on kadonnut, juurineen. 

Näistä kolmesta henkilöstä sekä muutamasta sivuhenkilöstä koostuu yli neljänsadan sivun mittainen rakkaushömpötys. Ensin ollaan kylmiä ja tiukkoja, sitten ähistään lakanoiden välissä taukoamatta. Sitten ollaan taas kireitä ja puhumattomia. Kirja olisi toiminut vähän lyhyempänäkin. 

Suomentanut Saara Kurkela

Lilja Sigurđardóttir: Loukku

Olen aiemmin lukenut Lilja Sigurđardóttirilta Áróran tutkimuksia -sarjan avausosan Jääkylmä aurinko, joka oli pettymys.  Loukku aloittaa uuden trilogian, ja annan sille mahdollisuuden. 

Loukku kertoo Sonjasta, joka avioeronsa jälkeen joutuu jollain kummallisella tavalla salakuljettamaan huumeita manner-Euroopasta Islantiin. Sonja on aika hyväuskoinen hölmö, joka tekee mitä tahansa saadakseen poikansa huoltajuuden. Ex-mies Adam on raivoissaan avioeron syistä ja antaa Sonjan tavata poikaansa vain pari kertaa kuukaudessa. 

Sonjalla on epämääräinen suhde Aglaan, josta tulemme varmasti kuulemaan vielä trilogian seuraavissa osissa. Sonjan suhde Aglaan on varmaan olevinaan sitä seksikästä, mitä kirjassa takakannen mukaan on. On omituista sanoa, että kirja on seksikäs. 

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Jääkylmästä auringosta, vaikka Loukussa onkin samankaltaista löyhyyttä ja latteutta. Koko kirjan lukemisen ajan odotin, milloin juoni alkaa kehittyä. Vaikka yllättäviäkin asioita tapahtuu, kuten pahoinpitely tai lapsen kidnappaus, ne jäävät vaisuiksi. Kirjailija ei saa puhtia tekstiinsä. Päähenkilöt jäävät etäisiksi hahmoiksi, jotka ovat seuraavana aamuna jo unohtuneet. 

Suomentanut Marjakaisa Matthíasson

Sofie Sarenbrant: Seuraaja

Seuraaja on kahdestoista Emma Sköld -sarjan osa. Emman ja hänen siskonsa Josefinin välejä kiristelevät Josefinin aloittamat poliisiopinnot, jotka ovat kohta jo päätöksessään. Emmasta tuntuu, että sisko tunkee hänen reviirilleen kaikista suunnista. 

Josefinin opinnoissa on alkanut kesäloma, mutta kun hänen naapurustossaan katoaa nainen, ei Josefin malta olla panematta lusikkaansa soppaan. Emma ei tietenkään tästä ilahdu. Päätarinan rinnalla kulkee toinen tarina, jossa nimetön minäkertoja elää ankeaa elämäänsä. Lukija voipi arvailla, kuka henkilöistä hän on. Mahdollisuuksia ei ole kovin monta, joten kirja on vähän turhan helppo tällä kertaa. 

Emmalla on kaksi lasta, Josefinillä kolme. Siinä siskokset muistuttavat toisiaan, että kirjan tarinan aikana kumpikin on vain puhelimitse yhteydessä lapsiinsa. Josefin on eronnut miehestään ja lapset ovat isänsä luona. Emman lapset ovat isovanhemmillaan. 

Kirjan nimi ja kansitekstit siitä, että joku seuraa, ovat kaukana kirjan tapahtumista. Ainakaan minulle ne eivät nousseet mitenkään keskeisiksi tekijöiksi. Kirjassa ei mielestäni naapureita tarkkailtu keskivertoa tiiviisti rakennettua aluetta enempää. 

Suomentanut Helene Bützow

Joona Keskitalo: Järvi, joka murtui

Järvi, joka murtui jatkaa Takamailla-sarjaa, jonka aiemmat osat ovat Saari, joka repesi, Suo, joka upposi ja Tunturi, joka ulvoi. 

Sarjan kirjat ovat aika lyhyitä, tavallaan katsauksia syrjäseudulla elävien ihmisten elämään. Järvi, joka murtui olisi ansainnut pidemmän käsittelyn. Juoni vetää vertoja ruotsalaisten sarjamurhaajadekkareiden tapahtumille. Nykyisessä muodossaan kirjassa hypähdellään tapahtumasta toiseen ja välillä lukija jää ihmettelemään tapahtumien kulkua, tai pikemminkin aukkoa niissä. Mutkat vedellään oikoisiksi, jotta kirja pysyy alle 300-sivuisena.  

Kirjailija itsekin toteaa loppusanoissaan, ettei kirja syntynyt helposti yhdellä istumalla. Olisiko siitä pitänyt vetää johtopäätöksiä?

Camilla Grebe: Pimeyden polut

Grebe on ollut kovin tuottelias niin yksin kuin parina muiden kanssa kirjoittaessaan. Useimmiten työn jälki on laadukasta. Pimeyden polut ei petä, se on todella kiinnostava ja jännittävä. 

En tietenkään muista, ovatko kirjan poliisit Manfred ja Pirjo esiintyneet aiemmissa kirjoissa. Luvut on nimetty heidän mukaansa. Pirjo ja Kent ovat Storforsan pikkukylän paikallispoliiseja, Manfred saapuu Tukholmasta auttamaan nuoren tytön ruumiin löytyessä joenpenkalta. Kylästä on kadonnut teinityttö vuotta aikaisemmin, mutta ruumis ei ole hänen. Kolmas kertojanääni kirjassa on Myran, kadonneen tytön pikkusiskon. Tutkinnan aikana katoaa vielä yksi tyttö. 

Myra kuulostaa onnistuneesti ikäiseltään, yläkoululaiselta. Hän kyllästyy poliisin saamattomuuteen ja lähtee itse etsimään siskoaan. Etsintämatkan aikana Myralle selviää yllättävä häneen itseensä liittyvä asia. Myran elämä kotona on kurjaa, koska äiti on niin pahasti alkoholisoitunut, ettei huomaa tyttären olevan omilla teillään. Kuten ei huomannut vuotta aiemminkaan. 

Kirjassa on aika alavireinen tunnelma. Sopii tähän vuodenaikaan. 

Suomentanut Markus Myllyoja

Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Kalteva pinta

Blix & Ramm -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Lähtölaskenta ja Savuverho. Alexander Blix on poliisi, Emma Ramm toimittaja. Blix on aikoinaan pelastanut Rammin kuolemalta, ja seurannut tämän elämää siitä saakka. Ramm on myös ystävystynyt Blixin tyttären, Iselinin, kanssa. Mitään tästä en tietenkään muistanut, ennen kuin asiat otettiin tässä kirjassa esiin. 

En myöskään lue kirjojen takakansia ennen kirjan lukemista. Olisi kannattanut. Kirjan alussa tapetaan poliisi nimeltä Kovic. Muut poliisit ryntäävät paikalle. Lattialla makaa Sofia Kovic päähän ammuttuna. Kuvittelin koko ajan, että mainittu Kovic on mies, ja mietin tässä kohtaa, että ai, sen vaimokin on tapettu. Ihmettelen, kun Blixiä kuulustellessa kysellään, oliko hänellä romanttinen suhde Koviciin. Että mistä moiset kysymykset. Vasta sivulla 28 yhtäkkiä tajuan, että poliisi on nimeltään Sofia Kovic. Tämä olisi selvinnyt takakannesta. Siitä selviää paljon muutakin. Jopa siinä määrin, että kirjan lukeminen käy tarpeettomaksi. 

Kirjassa tapahtuu paljon muutakin, mutta en paljasta enempää. Blixillä on kädet täynnä työtä murhaa selvitellessään. Toimittaja Ramm auttaa häntä pyyteettömästi. Syyllinen on lukijankin arvattavissa. Loppuratkaisu jättää kuitenkin taas tiukan koukun ilmaan heilumaan. Seuraavaa osaa odotellessa. 

Horstin ja Engerin yhteistyö on saumatonta ja tuottaa laadukasta jälkeä. 

Suomentanut Outi Menna

Camilla Läckberg: Itkijänainen

Itkijänainen on Fjällbacka-sarjan kahdestoista osa. Edellisen osan ilmestymisestä on jo kolme vuotta. Kaikkiaan sarjan alkamisesta on laskujeni mukaan jo 22 vuotta. Aiemmat osat ovat Jääprinsessa, Saarnaaja, Kivenhakkaaja, Perillinen, Mantelintuoksua lumimyrskyssä, Merenneito, Majakanvartija, Enkelintekijä, Leijonankesyttäjä, Noita ja Käenpoika. Uusimman kirjan nimihenkilö itkijänainen viittaa karjalaistaustaiseen itkuvirsiperinteeseen. 

Itkijänainen on tuttu ja turvallinen. Fjällbackalaisperheessä kaikki on kuin ennenkin. Kirjailija Erica Falckin ja poliisi Patrik Hedströmin perhe on kasvanut jo nelilapsiseksi. Erica on kotona vauvalomalla, joten hänellä on hyvää aikaa kulkea Patrikin perässä ja nuuskia poliisin tekemisiä. Mikään ei Ericaa pidättele, kun hän saa vainun mahdollisesta aiheesta seuraavaan kirjaansa.

Hautausmaalta löytyy sattumoisin kolmekymmentä vuotta sitten kadonneen tytön luuranko. Tapauksen selvittely sysää liikkeelle hurjaa vauhtia kasvavan lumipallon, johon yhä useampi ihminen joutuu mukaan. Kylän asukkaana Erica voi muina miehinä jutustella asianosaisten kanssa ja nuuskia esiin johtolankoja, jotka hän sitten kiikuttaa puolisolleeen. 

Läckberg osaa kirjoittaa tekstiä, jonka lukeminen on ilo. Kirja pitää tiukasti otteessaan aina yllättävään loppuun saakka. Lopetus on tuttuun tapaan sellainen, joka jättää odottamaan jatko-osaa. Toivottavasti ei tarvitse monta vuotta odotella. 

Tämänkin kirjan historiaosuus ulottuu vain 30 vuoden päähän menneisyyteen. Liekö Läckberg kyllästynyt tekemään tutkimustyötä menneille vuosisadoille. Nykyhistoriaan sijoittuva sivutarina onkin kiinnostavampi, koska se nivoutuu osaksi tarinaa. 

Suomentanut Kristiina Vaara