lauantai 3. joulukuuta 2022

Liza Marklund: Suonsilmä

Suonsilmä on Marklundin Napapiiri-sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, nimeltään Napapiiri, on mielestäni erinomainen. Suonsilmä ei jää yhtään huonommaksi. 

Marklund on taitava kirjoittaja, ja kirja imaiseekin heti mukaansa. Tapahtumien keskiössä on Stenträskin pikkukunnan poliisipäällikkö Wiking Stormberg, jonka ympärillä kaikki pitkälti pyörii. Melkein enemmän paneudutaan Wikingin yksityiselämään kuin poliisipiirin tapahtumiin. 

Kirjan tunnelma on alakuloinen. Wikingin elämässä ei juuri ilonaiheita ole, lapsenlapsia lukuun ottamatta. Huolia, murheenaiheita ja syvälle painunutta surua on sitäkin enemmän. Käänteet muuttuvat todella mielenkiintoisiksi ja jopa mielikuvituksellisiksi, vaikka sellaisia asioita on varmaan todellisuudessakin tapahtunut. Loppuratkaisu kutkuttaa lukijan mieltä. 




tiistai 29. marraskuuta 2022

Elisabeth Norebäck: Nadia

Olen aiemmin lukenut Norebäckin Sano että olet minun, eikä se herättänyt suuria tunteita. Nadia sen sijaan koukutti alusta asti, vaikka sen aihepiiri ei olekaan minulle mieluisimpia. Norebäck onnistuu luomaan aidon tuntuisen vankilamiljöön.

Linda Andersson on naisvankilassa, koska hän on tappanut miehensä. Omasta mielestään Linda on syytön, mutta ei voi todistaa sitä. Lindan vankilassa viettämää aikaa kuvataan Lindan silmin, mikä tekee siitä mielenkiintoista. Rutiineista ja säännöistä tulee arkipäivää ja minuus katoaa. Kerran kauan sitten Linda on ollut kansankodin lempilapsi kuuluisan äitinsä kanssa. Nyt hän ei tiedä itsekään, kuka on. 

Niin lukijan kuin Lindankin mielestä oikeutta on luettu hatarin perustein. Niinpä onkin jännittävää seurata, saako Linda vääryyden oikaistua ja kuka on kirjan nimihenkilö Nadia. Valitettavasti loppua kohti kiinnostavuus herpaantuu, kun Linda ajautuu yhä enemmän mielensä syvyyksiin. 




sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Luen enimmäkseen dekkareita. Välillä niihin turtuu, ja silloin tuntuu hyvältä ajatukselta tarttua ihan tavalliseen romaaniin. Olen aiemmin lukenut Itkoselta omaelämäkerrallisen Ihmettä kaikki ja dystopian Kaikki oli heidän. Molemmat olivat hyvää luettavaa, joten Seitsemäntoista päätyi lukupinooni. Juuri siihen pahamaineiseen, kesälomalukemiseksi haalittuun kirjapinoon, joka jäi lukematta. Nyt sen laina-aika on päättymässä, joten luin sen. 

Kirjassa kerrotaan sama tarina kaksi kertaa. Ensin se kerrotaan seitsentoistavuotiaan Henrikin näkökulmasta, sitten keski-ikäisen Päivin näkökulmasta. Ennen pitkää Päivin kertomuksessa tulee yhtymäkohtia Henrikin tarinaan, mutta myönnän, etten tajunnut toisen kertomuksen olevan kuvitteellisesta kirjasta, toisen kirjan todellisuutta, ennen kuin se sanottiin. 

Henrikin ja Päivin kertomukset ovat kiinnostavia. Sen sijaan kirjeenvaihto nimettömien henkilöiden kanssa käy kovin korkeakirjalliseksi, enkä jaksanut kirjeitä lukea. Silmäilin ne vain nopeasti. Kirjan loppuosa kaiken kaikkiaan on epämääräistä höttöä, josta en saanut otetta. Pidän maanläheisistä kertomuksista, en kirjallisuuden tai sen kirjoittamisen ruotimisesta. 

Seitsemäntoista oli siis pettymys minulle. Kirja on yli kymmenen vuoden takaa, joten sen sivut ovat kellastuneet. Präntti on pienehköä, ja olikin vaikea välillä erottaa, puhutaanko Karista vai Katista. Ihmettelen aina kirjailijoiden hinkua antaa henkilöille toistensa kaltaisia tai jopa samoja nimiä. 

Myönnän myös, että luulin ensin kirjailijan olevan kansikuvassa. Ei se taidakaan olla. 




lauantai 26. marraskuuta 2022

Clare Pooley: Totuushaaste

Totuushaaste on ollut yli puoli vuotta minulla lainassa. Sitä on saanut uusia kaikessa rauhassa, kukaan muu ei ole sitä halunnut. Nyt on kuitenkin uusimiskynnys tullut täyteen, joten oli tartuttava kirjaan. 

Tein sen erehdyksen kesälomaa odotellessani, että lainasin "varmuuden vuoksi" sellaisia kirjoja, joita kukaan ei ollut varannut. Pelkäsin, että lukeminen loppuu kesken kesän. No niin ei käynyt. Heinäkuussa alkoi jo pukata syksyn uutuuksia kasapäin, joten kaikki varalta lainaamani kirjat jäivät lukematta. Nyt olen lukenut niitä aina viime hetkellä ennen palautuspäivää. Tässä tavassani toimia ärsyttää se, etten koskaan saa itse valita, mitä luen, vaan se määräytyy aina palautuspäivän mukaan. Uutuudet, joita jonotetaaan, menevät muiden edelle. Olen kuitenkin pysynyt tahdissa mukana, eikä yksikään kirja ole myöhästynyt tai jäänyt lukematta. Kevään lainapinon loppusuma osuu joululomalle, joten tiedän, mitä teen silloin. 

Totuushaaste on herttainen rakkausromaani. Yksinäinen ja unohdettu taiteilija Julian keksii kirjoittaa totuuden itsestään vihkoon, jonka jättää jonkun löydettäväksi. Tarkoitus on, että löytäjäkin kirjoittaa itsestään ja jättää vihkon taas seuraavalle. Ideana on kertoa itsestään jotain sellaista, mitä kukaan ei kirjoittajasta tiedä. Ikään kuin romahduttaa kulissit ja nostaa esiin totuus. 

Kirjan henkilöillä on salaisuutensa. Monica on yksi vihkoon kirjoittaneista. Hän toivoo saavansa miehen ja lapsia, kuinkas muutenkaan. Nyt hänen ympärilleen kertyy komeita uroksia, joiden välillä hänen on valittava. Yksi keskeisistä henkilöistä kamppailee päihderiippuvuutensa kanssa. Tietenkin vihkoon kirjoittaneiden tarinat kietoutuvat toisiinsa, kun jokainen haluaa tavata aiemmin kirjoittaneet, vaikka he eivät tunnekaan toisiaan. Vihko yhdistää erilaiset ihmiset ja tekee heistä ystäviä. 

Kauhean suloista.Vähän niin kuin maailmassa ei olisikaan muita kuin Monican kahvilan ympärille kiertyvä ystäväpiiri. Kirjan tapahtuma-aika on joulun tienoilla. joten kaikki ovat ylenpalttisen hyväntahtoisia. Kirjan juoni on ihan kelvollinen, mutta jotenkin tarina ja henkilöt jäävät hengettömiksi. Heidät unohtaa heti, kun kirjan takakansi sulkeutuu. 

Kuriositeettina etuliepeessä kerrotaan, että kirja pohjautuu Clare Pooleyn omakohtaisiin kokemuksiin päihderiippuvuudesta ja sen tunnustamisesta blogissaan. Hän sai siitä idean kirjasta, jossa ihmiset kertoisivat itsestään totuuden, joka on syvällä piilossa Instagram-kulissien takana. 




maanantai 21. marraskuuta 2022

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

Luin kahden Elinan kirjat peräkkäin. Annolan (Kaikki lokakuun taivaat) soljuvan kielen jälkeen Backmanin kieli tuntuu tavallista töksähtelevämmältä ja kömpelömmältä. Siihen kuitenkin tottuu nopeasti ja sitten lukeminen sujuu. 

Aiempien Saana Havas -sarjan kirjojen (Kun kuningas kuolee, Kun jäljet katoavat) kohdalla olen valittanut ylenpalttisesta tuotesijoittelusta. Tässä kirjassa se on vihdoin maltillista ja taisi jäädä pariin mainintaan. Hyvin toimii ilmankin. Muitakin turhia maneereja, kuten se, että Saana ei lakkaa ihmettelemästä miesystävänsä vetävää ulkonäköä, on jäänyt pois.

Tällä kertaa true crime -podcastia (miten tämän sanoisi nasevasti suomeksi?) tekevä Saana matkustaa Lappiin jutun perässä. Kaksikymmentä vuotta aiemmin nuori tyttö on kadonnut ja löytynyt murhattuna, ja hänen siskonsa toivoo Saanan tekevän tästä jutun, jotta tapaus ehkä selviäisi. Ennen sitä tapahtuu kuitenkin uusi murha. 

Saana urkkii tietoja niin paikallisilta surmatun tytön tunteneilta kuin paikallispoliisilta. Tapahtumapaikalla asuu mielenkiintoista väkeä, joka tulee tutuksi. Saana on luvannut kerätä tietoa ja hyväksyttää sen podcastin tilaajalla ennen julkaisemista. Kirjan lopussa ei kerrota, tuleeko podcastista totta. 

Arvasin syyllisen heti, kun Saana tapasi hänet ensimmäistä kertaa. Syyllinen on vähän liiankin ilmeinen. Kirja on viihdyttävä. Loppukiitoksissa kerrotaan sen saavan jatkoa. 




keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat

Luin kesän lopussa Annolan esikoisteoksen Kunnes kukkivat puut, ja olin vaikuttunut kirjan kauniista kielestä. Kunnes kukkivat puut kertoo Emiliasta, jonka mieli hajoaa hiljalleen. Kirjassa on paljon päähenkilön lapsuusmuistoja, kuten on Annolan toisessakin romaanissa Kaikki lokakuun taivaat.

Kaikki lokakuun taivaat kertoo eläkeiän kynnyksellä olevasta luokanopettajasta nimeltä Kaisu Hänninen. Kaisu lienee tyypillinen koko elämänsä koululle uhrannut luokanopettaja: hän ohjaa, neuvoo, auttaa, tukee ja lopulta tekee puolesta. Kaisu itse näkee itsensä yhteisön tukipylväänä, mentorina, kaikkien ihailemana työjuhtana. Vähitellen Kaisun minäkuva alkaa säröillä, ja hän alkaa nähdä kritiikkiä kaikkialla. Avioliitto Jarmon kanssakaan ei taida olla ihan sitä, miltä näyttää. 

Kaisun lisäksi kirjassa saavat äänensä kuuluville muutama hänen kolmasluokkalaisistaan, näiden vanhemmat sekä Kaisun lapsuusmuistot. Jokaisella luvulla on oma puhujansa. Tämä tuo kirjaan kerroksellisuutta ja tarina saa paljon vivahteita. Maahanmuuttajaoppilas Sagal muistelee kotimaataan ja opettelee vasta suomen kieltä. Alina pelaa aivan liikaa, koska hänen isänsä on pelisuunnittelija. Mikael näkee maailman toisin kuin muut. Kaikki näkevät lokakuun taivaan omalla tavallaan.

Kaisu on katkera elämälle. Se ei ole aina mennyt niin kuin hän halusi. Katkeruus saa kuulemaan asiat toisin kuin ne on tarkoitettu. Kaisu alkaa olla varpaisillaan omassa työyhteisössään. Kun vielä oppilaiden vaativat vanhemmat tuntuvat hyökkäävän Kaisua vastaan, alkaa uuvuttaa. Kauan piilossa muhinut aggressiivisuus nostaa taas päätään.

Löysin Kaisun ajatuksista myös tuttuja tuntemuksia: minäkin olen joskus ajatellut noin. Kirja onkin varmaan antoisinta luettavaa niille, jotka itsekin työskentelevät koulumaailmassa. 

Kirjan loppu on vähän vaisu. Kaikki ikään kuin hiipuu. Kirjailijan on ehkä ollut yhtä vaikea lopettaa kirjaa kuin lukijankin. Kaisun seurassa viihtyisi kauemminkin.

Plussaa kauniista kannesta. 




sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Tove Alsterdal: Vajoama

Vajoama lähti heti kulkemaan vauhdikkaasti. Alsterdalin esikoisteos Juurakko oli mielestäni raskassoutuinen kaikkine monimutkaisine henkilösuhteineen. Vajoamassa ei jähmeydestä ole tietoakaan. 

Konstaapeli Eira Sjödin asuu edelleen kotiseudullaan Ådalenissa. Hän sattuu työpareineen ensimmäisenä rikospaikalle ja pääsee vakavien rikosten yksikön mukaan selvittelemään tapahtunutta. Sjödinin veli Magnus on edelleen vankilassa tunnustettuaan murhan, jota ei tehnyt. Äidin dementia on pahentunut ja hän muuttaa hoitokotiin. Sjödinilla on siis työnsä ohessa paljon henkilökohtaisia murheita pohdittavanaan. 

Minua jäi häiritsemään se, ettei Eira Sjödinin ulkonäköä kuvailla millään lailla. Hän on ikään kuin näkymätön, millaiseksi hän välillä tuntuu kokevankin itsensä. Ei mainita edes, onko hän pitkä vai lyhyt, tumma vai vaalea. Nähtävästi Eira on kuitenkin mukiinmenevän näköinen, koska miehiä pyörii hänen ympärillään. 

Vajoama pitää hyvin otteessaan. Juoni kantaa ja tällä kertaa henkilöt pysyvät minullakin hallinnassa. Tapahtumapaikkana on autioituva pohjoisruotsalainen maaseutu. Välimatkat ovat pitkiä, eikä poliisia saada paikalle ihan hetkessä. Rikosten selvittelyn lisäksi saadaan seurata poliisien välisiä jännitteitä. 




perjantai 11. marraskuuta 2022

S. K. Tremayne: Vuoroveden vanki

Kirja, joka ei herättänyt muita tunteita kuin pitkästymistä. Kannen ylisanat jäivät toteutumatta. Tremaynen esikoinen, Jääkaksoset, oli huikean hyvä. Sen jälkeen ihmestyneet Tulilapsi ja Ennen kuolemaani ovat olleet pettymyksiä. Samaten Vuoroveden vanki. Pitäisi alkaa varmaan tehdä listaa kirjailijoista, joiden kirjoja ei kannata lukea, niin ei tulisi haaskattua aikaa aina uudelleen. 

Vuoroveden vanki kertoo Hannahista, joka työskentelee jossakin Englannin rannikolla sijaitsevalla pienellä saarella. Hannahin työ on toimia luksushotellin somevastaavana tai jonain sellaisena. Edellisenä kesänä on tapahtunut onnettomuus, jonka seurauksena Hannah on traumatisoitunut, eikä uskalla enää mennä vetten ylle edes veneessä. Niinpä hän on saaren vanki. Juonipaljastus: trauma unohtuu vikkelään, kun henki on kyseessä. 

Kirja on loputtoman tylsää jaarittelua. Hannah puhelee kuolleiden kanssa ja yrittää selvittää äitinsä kuolemaa (jossa ei ole ollut mitään epäselvää) ja siskonsa onnettomuutta. Selvittely on avutonta ja enimmäkseen Hannah vain ajelehtii. 

Kirjan lopussa tapahtumat tiivistyvät ja selviävät liiankin nopeasti. Niiden kunnolliseen avaamiseen olisi voinut uhrata enemmän tilaa. Nyt ne kuitataan parilla sivulla, kun koko aiempi kirja on tyhjää jaarittelua. Vihoviimeisessä luvussa kirja muuttuu pehmeäksi rakkausromaaniksi, mikä ei sovi muun kirjan tyyliin lainkaan. 




sunnuntai 6. marraskuuta 2022

Ane Riel: Tiima

Tiima on psykologinen trilleri, jossa asioita tihkuu esiin vähä vähältä. Olen lukenut aiemmin Rielin Pihkan, joka oli varsin vaikuttava pienestä koostaan huolimatta. 

Tiima kertoo Almasta, joka on niin vanha, ettei hän itsekään muista, miten vanha. On paljon muitakin asioita, joita Alma ei muista. Alma ei myöskään kuule mitään. Hän lakkasi kuulemasta, kun hän ei halunnut enää kuunnella miestään Ottoa. Nyt on Otostakin aika jättänyt. 

Almaan elämään ilmestyvät pieni koira ja pieni poika. He käyvät vieraisilla Alman luona, kunnes eräänä päivänä poika ei tulekaan. Alma miettii, mitä on tapahtunut, ja menettää elämänhalunsa. 

Pieni hiljainen tarina, jossa tapahtuu paljon. 




lauantai 5. marraskuuta 2022

Iida Rauma: Hävitys – tapauskertomus

Luin äskettäin kirjan, jossa oli paljon lukuja. Muistan miettineeni, miksi kirjassa pitäisi olla lukuja. Joissain kirjoissa lukuihin jakaminen vie tapahtumia eteenpäin, mutta ei kaikissa. Selatessani Hävitystä se näytti hyvin luotaantyöntävältä, koska koko kirja näytti olevan yhtä ja samaa lukua. Näin lukujen merkitys kirkastui minulle. Lukeminen on helpompi lopettaa ja seuraavalla kerralla jatkaa, kun voi lukea luvun loppuun ja aloittaa uudesta luvusta. Katkottomassa kirjassa on vaikea löytää sopivaa kohtaa lukemisen tauottamiseen. 

Päätin kuitenkin antaa Hävitykselle mahdollisuuden ja aloitin sen lukemisen. Lukuja kirjassa ei tosiaan ole, mutta se on jaettu kolmeen, otsikoimattomaan osaan. Kirjan lukeminen oli työlästä, koska lukujen puuttumisen lisäksi sen kappaleet ovat hyvin pitkiä. Jos joutui lopettamaan lukemisen kesken kappaleen, oli vaikea palata samaan kohtaan. 

Hävitys on hidasta luettavaa, koska teksti on yhtä tajunnanvirtaa, jossa ei ole selkeää alkua tai loppua. Täytyy lukea suurella intensiteetillä, jotta pysyy mukana virrassa. Kuitenkin kirja on kiinnostava ja humoristinenkin. Tajunnanvirta johtaa asiasta toiseen ja lukija kohtaa yhä uudelleen uskomattomia oivalluksia, jotka haluaisi kirjoittaa muistiin. Huikeaa on, että kirjan nykyhetki kestää vain vuorokauden, mikäli oikein kärryillä pysyin. Kirja onkin nykyaikainen yhdenpäivänromaani.

Kirja on raadollinen kuvaus koulumaailmasta. Päähenkilö A.:ssa on oltava jotain syvästi ärsyttävää, joka saa muut tölvimään häntä. Musiikkiluokalla olevan A.:n kiusaaminen pahenee, koska opettaja ylläpitää sitä omalla toiminnallaan. Kukaan koulun aikuisista ei tunnu olevan A.:n puolella. 

Lukija on tyrmistynyt, koska A. vaikuttaa olevan monella tavalla lahjakas ja älykäs oppilas. A. hankkii tietoa asioista, jotka kiinnostavat häntä. Loistavan muistinsa ansiosta hänellä on monipuoliset tiedot. Luokalle tulee uusi oppilas, Ira, joka on sosiaalisesti yhtä heikossa asemassa kuin A. Tyttöjen välille ei kuitenkaan synny ystävyyttä. Välillä vaikuttaa siltä, että Iraa ei oikeasti ole olemassa, vaan hän on A.:n alistetun mielikuvituksen tuotetta. 

Päähenkilö A. on aikuistuttuaan opiskellut historianopettajaksi. Samaan aikaan, kun hän muistelee kammottavaa kouluaikaansa, hän kertoo Turun historiasta. Kirja on kattava läpileikkaus Turun kaupungin tuhosta kerta toisensa jälkeen. Rauma on tehnyt valtavasti taustatyötä kirjaa varten. Hän taisikin kirjoittaa sitä vuosia ja vuosia, kunnes aika oli kypsä julkaisemiseen. 

Kirjassa mainitaan useita koulukiusaamiseen perehtyneitä, asiantuntijoiden kirjoittamia teoksia, jotka jokainen koulumaailmassa työskentelevä lienee lukenut. Kun kirjoja katsoo A.:n silmin, niiden sanoma tuntuu aivan naurettavalta. Kiusaaminen laitetaan niissä kiusaajan persoonan syyksi, jopa geneettisistä syistä johtuvaksi ilmiöksi. A. nostaa kiusaamiseen johtaviksi tekijöiksi opettajat sekä oppilaitoksissa vallitsevan kilpailuhengen: kun oppilaita kyykytetään ja pistetään arvojärjestykseen, oppivat he itsekin tekemään samoin.

Jos lukija onkin epävarma siitä, perustuuko kirja tositapahtumiin, kirjan lopussa hän vakuuttuu siitä. Kirjan viimeisillä sivuilla on valokuvia musiikkiluokan kuorosta, päiväkirjasivuista ja koulusta, jossa kaikki tapahtui. 












maanantai 31. lokakuuta 2022

Arttu Tuominen: Häväistyt

Häväistyt jatkaa Delta-sarjaa, jonka aiemmat osat ovat Verivelka, Hyvitys ja Vaiettu. Delta-sarja on osoittautunut kiinnostavaksi, etenkin ne osat, joissa tarkempaan esittelyyn pääsee joku ryhmän poliiseista. Tällä kertaa on vanhemman konstaapelin Linda Toivosen vuoro olla valokeilassa. 

Delta-ryhmän alueella katoaa teinityttö, joka löytyy murhattuna. Ällistyttävästi juoppo poliisi sitoo langanpäitä yhteen ja yhdistää tapauksen muihin samantapaisiin. Näin ryhmä pääsee sarjamurhaajan jäljille. Sarjamurhaaja on myös lukijan arvattavissa kuin tarjottimella.

Minua ärsyttää aina, jos henkilöillä on liian samankaltaiset nimet. Lindan tytär on nimeltään Linnea, ja koska molemmat ovat keskeisissä rooleissa, pitää vähän väliä miettiä, puhutaanko äidistä vai tyttärestä. Linda myös pohtii asiakkaan nimen ja tämän tyttären nimen kuullessaan, että heillä on äidin nimi tyttären toisena nimenä, ihan kuten Lindankin perheessä. Linnea Linda? Tekisi mieli sanoa, että tuskin. Vaikka on kummallisempiakin yhdistelmiä olemassa. 

Toinen ärsytyksen aihe on virke: Mutkassa oli irtosoraa, ohjaus meni tunnottomaksi. Ohjaus ei ole elävä olento, joten se ei voi mennä tunnottomaksi. Muistan jääneeni ihmettelemään tätä virkettä, koska en ole koskaan aiemmin kuullut sanottavan noin. Ennemmin sanoisin, että ohjauksesta katosi tuntuma. Erityisen hämmästyttävä kyseinen virke on, koska se toistuu kirjassa kahdesti tismalleen samoin sanoin. Sitten piti tietysti miettiä, onko sillä jokin suurempi merkitys. En keksinyt. 

Kirja on sujuvaa tekstiä ja juoni etenee vauhdikkaasti. Ärsytyksen aiheet ovat pieniä. Kaikesta huolimatta kirja on Tuomisen parhaimmistoa. Minua kiinnostavat aina etenkin koulumaailmaan sijoittuvat kirjat, koska ne ovat omaa elämääni lähellä. 




lauantai 29. lokakuuta 2022

Jori Reijula: Lattesamurai

En ole kyllä yhtään tämän kirjan kohderyhmää. Ankarasta miettimisestä huolimatta en keksinyt, kuka muukaan olisi. Potentiaalinen kohderyhmä, kolmikymppiset itsestään liikaa luulevat pelifanaatikko-insinöörit, tuskin lukee kirjoja. 

Jan-Petteri on vässykkä diplomi-insinööri, joka työskentelee puutarha-alalla ja itkee herkästi. Jiipeeksi itseään kutsuva sankarimme ei ymmärrä, miksi parisuhteet karahtavat kiville yksi toisensa jälkeen. Kirjan alkuosa on Jiipeen loputonta itsetutkiskelua ja tilitystä epäonnesta naismaailmassa, kunnes kohdalle osuu Raija.

Jiipee muuttaa Raijan perässä pääkaupungista Kuopioon. Elämä asettuu uusille urille ja työkin sujuu tekemättä mitään. Samalla kirja käy niin tylsäksi, että aloin reilut sata sivua luettuani lukea sitä pikakelauksella.

Kirjan loppupuolella, kun perheeseen on syntynyt vauva, kirja muuttuu hulvattoman hauskaksi ja aloin taas lukea sitä kunnolla. Jiipee on onnellisena tossun alla ja aikuistuu vähitellen. 




Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan rakkaustarina

Takakansi paljastaa kaiken oleellisen, joten suuria juonipaljastuksia en pysty tekemään. Onneksi en itse lukenut takakantta ennen kirjan lukemista. En koskaan lue, koska inhoan juonipaljastuksia. 

Mielensäpahoittajan Emäntä on ollut hoitokodissa jo pitkään, ja eräästä päivästä tulee viimeinen. Mielensäpahoittaja on surrut Emäntäänsä jo pitkään ennen tämän kuolemaa. Silti järkkyy omakin terveys, ja kuntoutus on paikallaan. 

Kuntouttajana toimii läänintaiteilija Saimi, jonka tuoksu on kohdallaan. Mielensäpahoittaja auttelee Saimia taideteoksen kanssa ja tutustuu tähän pikkuhiljaa.

Kirjassa kaikki on päälaellaan. Tapoihinsa jumittunut Mielensäpahoittaja huomaa, että toisellakin tavalla voi elää, ja itse asiassa olla hauskempaa. 

Kerrassaan hauska kirja, vaikka mieli ei niin pahana ollutkaan. 












perjantai 28. lokakuuta 2022

Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään

Kirjan alku on niin kliseinen, että lukuinto latistuu välittömästi. Tarkoitus on nähtävästi tavoitella kovaksikeitetyn dekkarin tunnelmaa, jota hyllytetyn naispoliisin salavihkainen taskumatista naukkailu vahvistaa. Luettuani kirjan kokonaan jäin miettimään, olivatko kliseisyys ja stereotypiat tarkoituksellisia. Kyseessähän on kuitenkin uuden dekkarisarjan aloitusosa.

Ebba Tapper on hyllytetty naispoliisi, jolle on kehittymässä vakavahko alkoholiongelma. Hänet palkkaa töihin oman lakitoimiston omistaja Angela Köhler, joka toimii puolustusasianajajana. Angelallakin on omat ongelmansa. Parivaljakko alkaa selvitellä visaista murhatapausta omaperäisellä tyylillään.  Yhteistyö poliisin kanssa sujuu vaihtelevasti. 

Jään odottamaan seuraavaa osaa, joka ilmestyy jo keväällä, ja toivon siltä vähän enemmän. Lukeminen takkusi, koska en päässyt kirjan imuun mukaan ollenkaan. Kirjan loppuratkaisu on omintakeinen.

Kirjan fontti on haalean tuntuinen ja raskas lukea lampun valossa. Joku aiempi lukija oli myös taitellut sivuja ärsyttävästi.












maanantai 24. lokakuuta 2022

Kevin Kwan: Ökyrikas tyttöystävä

Kirjan tapahtumat jatkuvat siitä, mihin Ökyrikkaat aasialaiset jäi. Valitettavasti siinä, missä Ökyrikkaat aasialaiset oli ennennäkemätöntä vaurauden ja uskomattomien elämäntapojen ylistystä ja erilaisuudessaan jännittävä, on Ökyrikas tyttöystävä saman toistoa. Minulle ei edes oikein käynyt selväksi, kuka kirjan naisista on kyseinen ökyrikas tyttöystävä. Kukaan ei nouse joukosta muiden yli. Tai no, muut naiset taitavat olla jo naimisissa, joten yksi jää jäljelle. 

Kirja pursuaa yletöntä pröystäilyä. Miten kuvata satumaisia rikkauksia, kun sanat eivät enää riitä. Ultrarikaskin kuulostaa laimealta. Muutenkin kirjassa ärsyttää henkilöiden tapa laskea kaikki rahassa. Sivuilla vilisevät miljoonat ja miljardit. Kuukausipalkkalaisen on suorastaan vaikea hahmottaa, millaisissa summissa liikutaan. 

Nick ja Rachel menevät tässä kirjassa naimisiin. Häät ovat pienet ja vaatimattomat, ja sellaisiinhan sopii lehterillä soitteleva sinfoniaorkesteri. Kirjassa reissataan vilkkaasti Aasian maiden välillä ja väheksytään niitä, jotka ovat eri kansallisuutta. 

Alkuun kirjan lukeminen takkusi pitkien sukuselvitysten takia. Kirja taitaa kuitenkin päästä olennaisen ytimeen vauraiden aasialaissukujen kohdalla. 




perjantai 21. lokakuuta 2022

Susanne Jansson: Talvivedet

Talvivedet on julkaistu postuumisti 2020. Kirjailija kuoli syöpään vuotta aikaisemmin, ja ehti valitettavasti kirjoittaa vain kaksi kirjaa. Esikoisteos Uhrisuo oli mielestäni turhan tieteellinen, vaikka kuitenkin kiinnostava. 

Talvivedet tempaisi heti mukaansa ja luin kirjan lähes yhdellä istumalla. Kirja kertoo pariskunnasta, joka asuu meren rannalla Ruotsin länsirannikolla. Pariskunnan pieni poika katoaa ja hänen uskotaan hukkuneen. Perheen isä romahtaa tapahtuneesta, kunnes hän havaitsee samana päivänä hukkuneen ennenkin ihmisiä samassa paikassa. 

Alkaa mielenkiintoinen tutkimustyö. Samalla seurataan muutaman kylän asukkaan ihmissuhteita. Vähäeleinen kirja on hyvin ja tiiviisti kerrottu, eikä jätä lukijaansa rauhaan. 




Heine Bakkeid: Haudattu salaisuus

Haudattu salaisuus on Thorkil Aske -sarjan neljäs osa. Aske on saanut potkut poliisista, koska ajoi huumepöllyssä kolarin, jossa hänen naisystävänsä kuoli. Aske itse sai kolarissa vakavia vammoja kasvoihinsa sekä aivovamman. Näitä tapahtumia on puitu kolmessa aiemmassa kirjassa (Meren aaveet, Paratiisin kutsu ja Nuku lapsi armaani), ja nyt vihdoin selviää, mitä oikeasti tapahtui. 

Thorkild Aske on poikamaisen vallaton ja ihanan piittaamaton muiden asettamista säännöistä. Kirjan alussa hän palaa Islannista Norjaan, koska rannalta on löytynyt ruumis, joka liittyy läheisesti hänen onnettomuuteensa. Tapahtumat alkavat heti edetä hurjaa vauhtia, ja Aske on pulassa tuon tuosta. 

Vähän jännittää, onko jatkoa enää tulossa, kun homma on aika hyvin paketoitu. Toivottavasti on. 




keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Mari Jungstedt: Kuun pimeä puoli

Romanttisten dekkareiden Andalusia-sarjan toinen osa. Tapahtumat sijoittuvat osaksi Ruotsiin, osaksi Espanjaan. Sarjan ensimmäisen osan, Kun taivas tummuu, kohdalla valittelin kirjan painottuvan liikaa romantiikkaan. Edelleen Espanjaan eronsa jälkeen muuttanut Lisa on kovasti miestä vailla. Tällä kertaa juoneen on kuitenkin panostettu enemmän. 

Lisa vetää satunnaisia kielikursseja ja toimii tarvittaessa poliisin tulkkina. Komean poliisin Hectorin kanssa pari katselee toisiaan salaa, muttei saa sen enempää aikaiseksi. Ihmetyttää, miten Lisalla on varaa elämiseen ja remontointiin, kun ei rahaa tunnu tulevan mistään. 

Ruotsissa surmataan kaksi rakastavaista, jotka ovat asustelleet Espanjassa. Surmaan liittyneiden henkilöiden kuvailu on aika hataraa. Ihmetyttämään jäi sekin, miten eronnut ruotsalaispariskunta asuu liki samanlaisissa taloissa pienessä ruotsalaiskylässä. 

Heppoinen rakkausdekkari tämäkin. Nopeasti luettu, eikä kannata jäädä miettimään omituisia seikkoja pitempään. 




maanantai 17. lokakuuta 2022

Sofie Sarenbrant: Valheenpunoja

Emma Sköld -sarjan kahdeksas osa oli livahtanut vuosi sitten ohi silmieni. Sen lukeminen oli kyllä mielessä, mutta jostain syystä unohdin sen saatuani yhdeksännen osan käsiini. Vähän ärsytti lukea väliinjäänyt kirja, kun uusimmankin olen jo lukenut. Sarenbrant kirjoittaa kuitenkin niin vetävästi ja kiinnostavasti, että ärsytys unohtui tuota pikaa. 

Valheenpunojassa valehtelee yksi ja toinen. Ensin löytyy yksi koulupoika kuolleena hyväosaisten kaupunginosassa, sitten toinen. Emma Sköld ei taas ehdi lapsiaan juuri nähdä työkiireiltään. Tässä kirjassa hän sentään tuntee ohimeneviä tunnontuskia asiasta. 

Emma Sköld -sarja pysyy kiinnostavana osa osan jälkeen.






Sebastian Fitzek: Sielunmurskaaja

Sielunmurskaaja on Fitzekin viides suomennettu kirja. Kaikki aiemmat (Potilas, Matkustaja 23, Ikkunapaikka 7A sekä Terapia) sivuavat samaa aihepiiriä: ihmisen sairasta mieltä. Kun nyt selasin Fitzekin aiempia kirjoja, huomasin Terapiassa olleen samoja henkilöitä kuin Sielunmurskaajassa. Sielunmurskaaja lienee itse asiassa jonkinlainen jatko Terapialle. Harmi, etten tajunnut tätä ennen lukemistani. 

Terapiassahan psykiatrin tytär katoaa, ja hänen isänsä vetäytyy saarelle tätä suremaan. Saarelle saapuu myös nainen, joka uskoo kirjoittamiensa henkilöhahmojen tulevan todeksi. Nämä kaksi tyyppiä mainitaan myös Sielunmurskaajassa, ja itse asiassa heidän mahdollinen olemassaolonsa kääntääkin kirjan lopun aivan toiseksi. 

Sielunmurskaaja on siitä kiinnostava sarjamurhaajaromaani, että poliisi ei juuri pilkahda kirjassa. Tapahtumien keskiössä ovat psykiatrisen sairaalan potilaat ja henkilökunta. Juoni kehittyy nopeasti suljettu huone -tyyppiseksi. Suljetun huoneen tapaukset eivät ole minun makuuni, mutta olihan se nähtävä, miten tässä käy.

Kirja on intensiivinen ja nopeasti luettu. Tapahtumat ovat kaukana uskottavuuden rajan tuolla puolen.