Jori Reijula: Tähtipylly

Lattesamurai-kirjasta tutuksi tullut Jiipee jatkaa aikuistumisyrityksiään Tähtipyllyssä. 

Kirja lienee suunnattu ruuhkavuosiaan eläville perheenisille, joiden unelmat hautautuvat arjen alle, pomo painostaa, vaimo ei ymmärrä, rahat ei riitä ja kavereilla menee paremmin. Kun ymmärsin tämän, Jiipeen androgyyni olemus ei häirinnyt niin paljoa. 

Jiipee on erityisherkkä puutarha-alan insinööri, jota on paapottu koko tähänastinen elämä, ja jatkuu vaan. Sekä vanhemmat että appivanhemmat hyysäävät avutonta ressukkaa. Appiukko hoitaa pienetkin kodin korjaushommat, isä taas syytää rahaa hankintoihin niiden järkevyyttä kyselemättä. Kun Jiipee vielä äityy mustasukkaiseksi korjausmiehelle, saa vaimo tarpeekseen. 

Jiipeen kaveripiiri muodostuu pelikavereista, sekä elävän elämän joukkuepeleistä että virtuaalipeleistä. Jiipee uppoaakin helposti pelimaailmaan ja taantuu teini-ikäisen tasolle. Toisaalta Jiipee ei osaa sanoa ei. Ei kavereiden ryyppyreissuille eikä pomon pompottelulle. Hän pyrkii miellyttämään kaikkia ja omaan nilkkaanhan se lopulta kosahtaa. Perinteinen mies nousee esiin,  kun vaimo jättää, ja kalja alkaa maistua. 

Jiipeen aseksuaalisuus tulee voimakkaaasti esiin siinä, että hän ei kertaakaan vertaile miehisiä ominaisuuksiaan kavereihinsa eikä remppamieheen edes ajatuksissaan. Tässäkään suhteessa Jiipee ei ole tyypillinen mies, vaan hän punastuu aina, kun seksistä puhutaan. Vaimo tuntuu olevan myös varsin estynyt, eli sikäli pari sopii hyvin toisilleen. Molemmat rakastavat kovasti ainokaista tytärtään, jonka syntyminen lienee eräänlainen ihme. 

Puutarhanhoidosta kiinnostuneena olisi ollut kiva kuulla tarkemmin Jiipeen puutarhavisioista. Ne tuntuvat pyörivän kovin yleisellä tasolla. Jiipee ei myöskään vapaa-aikanaan käytä sekuntiakaan intohimonsa parissa, vaikka antaakin työlleen kaiken aikansa. Sikäli jäi ihmetyttämään tämä unelmien täyttymys -ura.

Lattesamuraita lukiessani tunsin vahvasti, etten ole kohderyhmää. Tuskin olen Tähtipyllynkään kohderyhmää, mutta nyt se ei häirinnyt yhtä paljon. Sana Tähtipylly viittaa muuten Jiipeen tyttären yksisarvispehmoleluun. 

Kirja eteni sujuvasti ja oli nopeasti luettu. 

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet

Kaikki totuudet aloittaa uuden sarjan, jonka pääosassa on rikospoliisi Aksel Nevanlinna. Aksel on palannut Helsinkiin työskenneltyään viisi vuotta Interpolissa ulkomailla. Palattuaan Aksel joutuu tekemisiin entisen rakastettunsa Tamaran kanssa, joka on ammatiltaan toimittaja. Pariskunta joutuu tietysti ammattiensa takia kohtaamaan toisiaan tuon tuosta. 

Tamara ei kuitenkaan ole niinkään kiinnostunut päivän uutisista kuin kirjasta, jota on kirjoittamassa yritysjohtajasta, jolla tuntuu olevan paljon kerrottavaa. Keskeisenä henkilönä on myöskin nuori Linnea, joka on kokenut elämässään kovia. 

Tapahtumat alkavat nuoren miehen surman tutkimisella. Tamaran avulla poliisi saa tietää kytköksestä pedofiilien toimintaan. 

Kirjan aihe on inhottava, mutta sillä ei mässäillä. Tuomola ei paljastele yksityiskohtia. Henkilöt ovat kiinnostavia ja heissä on syvyyttä. Kirja etenee vauhdikkaasti, eikä lukemista malttaisi lopettaa. Kirjan loppu on lähes liikuttava. 

Stacy Willingham: Välähdys pimeässä

Tyttären kirjastolaina, jota hän tarjosi minullekin luettavaksi. Valitettavasti en ihastunut tähän kirjaan. 

Päähenkilönä on psykologi Chloe Davis, jonka isä on tuomittu vankilaan teinityttöjen murhaajana. Tapahtuneesta on jo 20 vuotta, mutta muistot seuraavat Chloeta yhä päivittäin. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Chloen tuleva aviomies Daniel, Chloen hoitokodissa elävä äiti sekä syrjäytynyt veli Cooper. Henkilöitä on vähänlaisesti, mikä ei välttämättä ole hyvä juttu. 

Yllättäen teinityttöjä alkaa taas katoilla Chloen uudessa kotikaupungissa. Jopa hänen tuntemansa tyttö katoaa, ja löytyy myöhemmin kuolleena. Tyttöjen murhiin liittyy yksityiskohtia, joita oli myös aiemmissa murhissa, ja joita ei kerrottu medialle. Tästäpä onkin jo helppo päätellä, mistä syyllinen löytyy. 

En sitten viitsinyt lukea kirjaa loppuun, koska se on ärsyttävän junnaavasti kirjoitettu. Chloe ei ole päässyt elämässään eteenpäin kuin ulkoisesti. Ajatuksissaan hän märehtii koko ajan menneitä, mikä on tietysti olennaista juonelle. 

Suomentanut Einari Aaltonen

Richard Coles: Murha seurakunnassa

Murha seurakunnassa on jatkoa sarjalle, jonka aloitti Murha ennen iltahartautta. Pidin sarjan edellisestä osasta sen uskonnollispainotteisuudesta huolimatta, ja vaikka koin henkilögallerian turhan suureksi ja vaikeasti muistettavaksi. 

Tällä kertaa en antanut tuntemattomien, kirkollisten termien haitata lukemistani, vaan ohitin ne sujuvasti. Henkilöt muistin paremmin kuin viimeksi, eli ehkä jotain oli jäänyt mieleen. Pidän tällaisesta brittiläisestä kartano- ja pappilateemaisesta kirjallisuudesta. 

Kirkkoherra Daniel Clement asustaa vanhan äitinsä Audreyn kanssa pappilassa ja johtaa sieltä seurakuntaansa varmalla kädellä. Naapuriseurakunta on liitetty Danielin seurakuntaan, ja sinne tulee uusi pappi, Chris Biddle perheineen. Danielin ja Chrisin ajatukset Jumalan palvelemisesta eivät mene aivan yksiin, ja yhteistyö on takkuisaa.  

Tapahtuu tietenkin taas murha, joka on harvinaisen ikävä. Tapausta selvittää poliisi Neil Vanloo, jonka kanssa Daniel on ystävystynyt. Danielin rakkauselämän hidas herääminen on kiinnostavaa seurattavaa. 

Kaikesta kirkollisuudesta huolimatta kirja oli nopeasti luettu ja loppua kohti suorastaan ahmittava. 

Suomentanut Robi Vuokko ja Riina Vuokko

Lisa Jewell: Mikään tästä ei ole totta

Olen lukenut paljon kehuja tästä kirjasta. Se lähteekin käyntiin hyvin vetävästi. Alix ja Josie tapaavat sattumalta samassa ravintolassa, jossa kumpikin on viettämässä 45-vuotissyntymäpäiväänsä. 

Alix tekee suosittuja podcasteja menestyneistä naisista. Hänellä on kaksi lasta ja onnellinen avioliitto. Josiella on vanheneva aviomies ja tylsä työ. Heillä ei ole mitään yhteistä, paitsi syntymäpäivä. Alix keksii alkaa tehdä podcastia syntymäpäiväkaimoista. 

Kirjan imu pysyy hyvin yllä, kun podcastia tehdessä paljastuu yhä kummallisempia asioita. On pakko lukea eteenpäin, jotta näkee, mitä seuraavaksi tapahtuu. Valitettavasti oma mielikuvitukseni on parempi kuin Jewellin, ja lopputulema jääkin aika latteaksi. Loppua kohden myös tapahtumat etenevät loikkien. Tunteista ei puhuta enää niin paljon kuin alkupuolella, vaikka ikäviä asioita tapahtuu. 

Alixin hahmo jää loppujen lopuksi aika ohueksi. Hänellä ei ole mielessään kuin podcast. Hän on myös aika selkärangaton ja ehkäpä siitä johtuukin kaikki, mitä tapahtui.

Suomentanut Karoliina Timonen

Johanna Tuomola: Oikeuden varjo 2

Oikeuden varjo 2 on jatkoa Oikeuden varjo ykköselle, kuten arvata saattaa. Tapahtumien keskipisteessä on jälleen ortopedi Sami Heikura. 

Tällä kertaa Lohjalla pyörii yllättävän paljon paperittomia tummaihoisia, jotka ovat päätyneet Suomeen ihmiskaupan uhreina. Sami saa asiakkaakseen pari heistä, ja alkaa selvittää yhden loukkaantuneen miehen kohtaloa rikosylikonstaapeli Noora Nurkan kanssa. 

Samilla on uusi naisystävä Suvi, jolla on Samin tyttären Inkan ikäinen poika. Inka ja Nicke tutustuvat toisiinsa ja ystävystyvät. Tapahtumat lähtevät kehittymään vauhdikkaasti, ja pian nuoretkin ovat vaarassa. 

Kirjassa liikutaan monessa maassa ja tapahtumat ovat monikerroksisia. Silti pakka pysyy hyvin kasassa ja langanpäät sidotaan loppuun mennessä. Tuomolan kirjoitustaito kehittyy kirja kirjalta hämmästyttävästi. 

Sofia Tawast & Riikka Leinonen: Suuri valhe vammaisuudesta

Eräänlainen tietokirja vammaisuudesta sisältää omakohtaisia kokemuksia vammaisuudesta sekä paljon informaatiota siitä, miten vamma on vain yksi ihmisen ominaisuus eikä määritä ihmistä sen enempää kuin hiusten pituus. Kirja oli alun perin tyttärelläni kirjastolainassa, mutta sain sen vilkaistavaksi. Luin sen lähes yhdellä istumalla. Myönnettäköön, että ihan kaikkea en lukenut sanasta sanaan. Kirja sisältää paljon ainakin minulle entuudestaan tuttua informaatiota. 

Sofia Tawastilla on kehitysvammainen tytär, jonka kautta hän on joutunut perehtymään vammaisuuteen ja siihen liittyviin käytännön asioihin, kuten Kelan tukien hakemiseen tai lapsen kaverisuhteiden vaalimiseen. Riikka Leinosella on cp-vamma, joka aiheuttaa omat arjen haasteensa. Molemmat naiset ovat omalla tavallaan yhteiskunnallisia vaikuttajia. Tawast on toimittaja, Leinonen perehtynyt yhteiskunnallisiin asioihin. 

Valitettavasti siihen, miten suhtaudun kirjaan, vaikuttaa vahvasti heti alkulehdillä ilmenevä Tawastin kuplassa eläminen. Tuntuu uskomattomalta, että joku on voinut elää elämänsä tuntematta yhtään vammaista ihmistä, jos kahvilan vammainen tarjoilijakin saa hänet käyttäytymään luonnottomasti. Toki silloin vammaisen lapsen syntyminen perheeseen on isompi kriisi kuin jonkun toisen kohdalla, joka tuntee muitakin vammaisia ihmisiä. Kun eri tavalla vammaisia on omassa lähipiirissä, osaa sellaiseen suhtautua luontevasti. Kirjassa Tawastin posket punehtuvat pitkin matkaa milloin mistäkin syystä. Sellainenkin tulee mieleen, että yrittääkö hän itseään pienentämällä tuoda esiin sitä, että vammaisuuteen suhtautuminen ei ole kaikille helppoa. Toisaalta oman ymmärtämättömyyden ja heikkouden myöntäminen asettaa kirjoittajan samalle tasolle sellaisen lukijan kanssa, jolle asiat ovat uusia.

Leinonen perehdyttää lukijan kirjassa esteettömyyteen ja etenkin siihen, miten paljon sillä saralla on vielä tehtävänä. Myös esteettömistä tilaisuuksista tiedottaminen on vielä lapsenkengissä. 

Kirja tarjoaa paljon lukuvinkkejä ja vinkkejä vammaisaktivistien sometileistä. Mielenkiintoisia ovat myös elävän elämän tapausesimerkit. Tietokirjaksi kirja on helposti lähestyttävä ja luettava. Jokaisen luvun lopussa on myös selkokielinen osio. Kirjan lopussa on laaja lähdeluettelo. 

Taina Niemi: Ämpärikesä

Ämpärikesä kertoo muutaman nuoren eli Artun, Saanan, Samun, Jeren ja Matildan näkökulmista yhdeksännen luokan päättäjäispäivästä ja sen jälkeisistä päivistä. Näihin muutamaan päivään sisältyy paljon tunteita ja roolit järkkyvät heti koulun ovien sulkeuduttua. 

Jokaisella nuorella on omat haasteensa, vaikka muille vedetäänkin roolia ja peitellään ikäviä juttuja tai salaisuuksia. Ohueen kirjaan on saatu mahtumaan paljon tarinoita. Näiden nuorten elämää olisi mielellään seurannut pidempäänkin. Niemen kerronta on raikasta ja nuorekasta, mutta siinä ei ole liikaa yritystä asettua nuorten tasolle. 

Kirjan tärkeä sanoma on, että jokainen tarvitsee jonkun, joka kuuntelee ja ymmärtää. Tai edes kuuntelee. Pidin tästä kirjasta ja olisin toivonut sen olevan pidempi. Toki nuortenkirjaksi se on optimaalisen mittainen, ehkä joku nuori jopa jaksaa lukea sen. Kirja sopisi myös hyvin luettavaksi nuorten kanssa työskenteleville muistuttamaan siitä, että kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää. 

Jaana Lehtiö: Ken vierellä kulkee

Porvoolaisen rikoskomisario Juha Muhosen tutkimukset jatkuvat. Olen pitkin yhteistä matkaamme kritisoinut kirjoja asioiden yli hyppimisestä. Taas huomasin ärsyyntyväni siitä, mutta päätin ymmärtää, että se nyt vain on kirjailijan tyyli kirjoittaa, ja pääsin yli siitä. Tuleehan siitä jo tuttuuden tunnetta.

Muhosella on kovat ajat, kun koulukuraattorivaimo Ellen saa tarpeekseen hänen kovakorvaisuudestaan ja katoaa. Vai liittyykö se sittenkin murhatutkimukseen? Useampaan kuolemaan tuntuu liittyvän Ellenin työkoulu, pihlajat ja iänikuinen eläkeläinen Hilkka Alitupa. Muhosen tiimi saa hieroa älynystyröitään urakalla, ennen kuin kuolemat on selvitetty. Yleensä Muhonen on tyytyväinen, kunhan pullaa riittää. Tällä kertaa tulee taivaalle niin mustia pilviä, ettei meinaa pullakaan maistua.

Taide on taas kovasti kuvioissa. Kertonee kirjailijan kiinnostuksesta taiteeseen. Turistiystävällinenkin kirja on Porvoon kävijöille: kukapa ei tietäisi, missä liikutaan, kun pyöritään Runebergin kodin nurkilla. 

Anna-Leena Härkönen: Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia

Olisiko jo aika lukea tämäkin pois pölyyntymästä. Pieni laiha kirjanen on odottanut lainapinossa, kunnes sitä ei saa enää uusittua. En ymmärrä, miksi en ole aiemmin saanut tartuttua siihen, kun kuitenkin olen sen lainannut. 

Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia on yhdeksäs Härkösen kirja, jonka olen lukenut. Kirjan takaliepeestä selviää, että se on kahdeskymmeneskuudes Härköseltä julkaistu kirja. Kaikki ovat Otavan kustantamia, mikä lienee eräänlainen meriitti sekin. 

Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia sisältää 25 Apu-lehdessä julkaistua kolumnia viime vuosilta. En lue Apu-lehteä, joten kolumnit olivat minulle uusia. Härkösen aiempi kirja Ihana nähä! ja muita kirjoituksia sisältää Anna-lehdessä julkaistuja kolumneja, joista en pitänyt lainkaan. Sen sijaan Kissapsykoosin kolumnit ovat mielestäni hauskoja ja hihittelin itsekseni niitä lukiessani. Hassua, sillä en miellä Apu-lehteä mielenkiintoiseksi. 

Erityisesti pidin kolumnista Virkistyspäivä, koska olen niiiin samaa mieltä Härkösen kanssa kaiken maailman tyhy-päivistä. 

Jotkut tosin pitävät näistä päivistä ja kokevat niitten parantavan yhteisöllisyyttä. Loput haluavat hirttäytyä. 

Lienee vaikea arvata, kumpaan ryhmään minä kuulun.  Myös kateudesta kertova Mulle kans! herätti minussa tuntemuksia. Kadehdin esim. Härkösen tarkkaa kynää, joka karsii turhat sanat pois. 

Pidin tästä kirjasta kovasti. Onneksi en lukenut sitä aiemmin. Se sopi tähän iltaan täydellisesti. 

Cilla & Rolf Börjlind: Yön silmä

Yön silmä on Tom Stilton -sarjan kahdeksas osa. Börjlindin pariskunta on työskennellyt yhdessä jo 30 vuotta, ja sarjan edellistä osaa lukiessani epäilin, että iän myötä tullut väsymys alkaa näkyä. Rolf Börjlind on jo seitsenkymppinen, vaimonsa kymmenen vuotta nuorempi. 

Vaan kuinka ollakaan, Yön silmä kulkee taas kuin juna. Keskeisissä rooleissa olevien poliisien elämä on tasaantunut, ja jokaisella on tasapainoinen ihmissuhde. Niinpä ihmissuhdeasioihin ei tarvitse haaskata liikaa paukkuja, vaan voidaan keskittyä poliisityöhön. 

Mette ja Mårten Olesäter kulkevat yhä mukana eläköitymisistään huolimatta, ja tuovat mukavan leppoisaa tunnelmaa, kuten aina. Mette, entinen syyttäjä muistaakseni, on mukana Hopeasusissa, eli eläköityneiden poliisien toimintaryhmässä, joka auttaa poliisia rikosten ratkomisessa. Tiimiin kutsutaan mukaan myös sairaslomalta palaileva Tom Stilton, ja tapahtumat lähtevät etenemään vilkkaasti. 

Kirjassa ollaan niin Ukrainan ja Puolan rajametsiköissä, Tukholmassa kuin Ranskan rannikollakin. Aiheena on ihmiskauppa ja siihen liittyvä muu rikollinen toiminta. Tutuksi käyneet keskeiset henkilöt tuovat tapahtumien selvittämiseen syvyyttä. 

Kääntäjällä oli pari kummaa käännöskukkasta, kuten täpöten täysi. Eiköhän se ole täpötäysi tai tupaten täysi. Muitakin kummallisuuksia oli, mutta ei niistä sen enempää. Lopputeksteissä kirjailija kiittelee kansikuvan suunnittelijaa. Itse pidän kansikuvaa luotaantyöntävänä. 

Suomentanut Ulla Lempinen

Maria Adolfsson: Välttämätön paha

Doggerland-sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Harha-askel, Myrskyvaroitus, Meren ja pirun välissä, Juokse tai kuole ja Syöksyvirtaus.

Enää ei ärsytä keksitty paikka ja kieli, vaan nautin täysillä tapahtumien kulusta. Rikoskomisario Karen Eiken Friisin elämä entisen asunnottoman, nykyisen puolisonsa Leon ja heidän yhteisen lapsensa Selman kanssa ei ole tylsää. Puhumattakaan Karenin työstä Doggerlandin poliisilaitoksella. 

Välttämätön paha on kerrassaan riemukasta luettavaa. Karen joutuu työskentelemään pahasuisen naislauman kanssa, eikä itse jää ajatuksissaan toiseksi. Pidin tästä kirjasta kovasti. 

Suomentanut Terhi Vartia, mutta ei doggerin kielestä.

Tuija Lehtinen: Tyttökullat ja kolme vainajaa

Erja Revon tutkimuksia -sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Aiemmat osat ovat Väärä vainaja, Viesti menneisyydestä, Kuollut jättää jäljen, Tornin naakat ja Klovnin kahdet kasvot. Sarjan edellinen osa ei ollut kovin vahva, vaan pieni pettymys.

Niinpä onkin ilo kertoa, että Tyttökullat ja kolme vainajaa on ihan ässä! Henkilöissä on luonnetta ja syvyyttä, ja keskeisimmät naispääosanesittäjät ovat ihanan töykeitä eivätkä kumartele ketään. Tapahtumapaikkana on pieni Ruoveden kunta jossain kaukana, Tampereen ja Jyväskylän puolivälin tienoilla. Espoossa ostoskeskus Sellon vieressä tornitalossa asustava entinen poliisi Erja Repo joutuu  yllättäen matkustamaan Ruovedelle sukuloimaan. Retki ei häntä ilahduta. 

Ruovedellä asustaa Erjan sukulainen Senja, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu. Paikalliset naisihmiset ovat myös herkullisia persoonia, oikein tyypillisiä lajinsa edustajia, joita sekä Erja että Senja inhoavat.

Kirja on kovin lyhyt ja loppuu aivan kesken. Olisin viihtynyt naisten seurassa pitempäänkin. 

Pieni virhe kirjassa on: Tatu Kesti muuttuu välillä Kokoksi ja on vuoroin kumpaakin samalla sivulla.

Stefan Ahnhem: Vaihto

Vaihto on Ahnhemin ensimmäinen psykologinen trilleri. Aiemminhan hän on kirjoittanut mm. Fabian Risk -sarjaa, josta olen pitänyt. 

Vaihdossa kaksi pariskuntaa, joista toinen asuu Ruotsissa, toinen Kaliforniassa, vaihtavat talojaan kuukaudeksi. Pariskunnat ja talot ovat kovin samantapaisia, ja onkin vaikea muistaa, kuka asuu missäkin. Molemmissa taloissa myös tapahtuu kummia asioita. Molempien pariskuntien avioelämäkin on aika omalaatuista, joten on helppo arvata, ettei vaihto mene nappiin. 

Kirja pitää hyvin imussaan, koska kaikkea outoa tapahtuu koko ajan kummankin pariskunnan elämässä. Sitä on suorastaan pakko lukea eteenpäin. Juoni ei ole kovin kummoinen, mutta kerronta on kiinnostavaa. Kirja on myös hyvin sujuvasti kirjoitettu eli kiitos siitä kuuluu varmasti myös kääntäjälle. Hyväkin kirja on helppo pilata huonolla tai kömpelöllä käännöksellä.

Jotkut asiat kirjassa on esitetty kovin epäselvästi ja sekavasti. Esimerkiksi kuollut veli, mutta kumman, miehen vai vaimon. Kuollut veli taitaa olla vaimon, mutta kuitenkin kaikilla kolmella on sama sukunimi. Mies lienee ottanut vaimonsa sukunimen, mutta sitä ei mainita. Sekin ihmetyttää, kun pariskunnat muuttavat uusiin taloihin asumaan, etteivät he kertaakaan ihmettele, missä jokin tavara on. Vaikka pareille tulee päivällisvieraita, kaikki tarvittava tuntuu löytyvän talosta. Myös kaikkia keittiölaitteita osataan käyttää empimättä. Vaikuttaa epäuskottavalta. Jotkut juonenkäänteet jäävät myös irrallisiksi, eikä niitä avata sen enempää tai niihin palata. 

Kirjan loppu on heiveröinen. Kirja vaan etenee tapahtumien päätepisteeseen ja se on siinä. 

Suomentanut Outi Menna

Christian Rönnbacka: Henna Björk - Koodi

Henna Björk -sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Isku ja Jahti. Olen aiemmin kuvannut kirjoja mm. epäuskottaviksi ja vauhdikkaiksi, ja sama pätee edelleen. Kirjan takakannessa juoni kerrotaan varsin tarkasti, eikä siihen jää lisättävää.

Koodi on tyypillinen lajinsa edustaja eli jännityskirja, jossa seikkaillaan ympäri Eurooppaa rikollisten perässä. Supon käytössä olevat rahavarat vaikuttavat rajattomilta, samoin yksittäisen poliisin sananvalta tekemistensä suhteen. Rönnbacka hakenee jalansijaa alan markkinoilta naispäähenkilöllään. 

Mitä kirjassa tapahtuukin, se tapahtuu vauhdilla ja tilanteet muuttuvat koko ajan. Ruumisvana vain jää suomalaispoliisien perään. Vauhdilla tavoiteltaneen sitä, ettei lukija ehdi jäädä miettimään, miten realistisia tapahtumat ovat. Väärin. 

Lopun kuningashöpinä erottuu kuin mustikka hernekeitosta. Ruotsin kuningas ei myöskään ole kovin hohdokas yllätys. Luulenpa, että olen nyt tutustunut riittävästi Henna Björk -sarjaan voidakseni sanoa, että sarjan seuraaminen omalta osaltani päättyy tähän. Rönnbacka kirjoittaa sujuvasti, mutta se ei riitä koukuttamaan. 

Lisa Jewell: Haudatut muistot

Olen lukenut Jewellilta aiemmin kirjat  Sitten hän oli poissa, Löysin sinut, Joka askel jonka otat, Kaikista synkimmät salaisuudet, Näkymätön tyttö ja Yöhön kadonnut. Kuten olen aiemminkin todennut, Jewellin kirjat eivät ole jatkuvajuonisia, vaan joka kirjassa on aina uudet henkilöt. Haudatut muistot on kuitenkin jatkoa kirjalle Kaikista synkimmät salaisuudet.

En tietenkään muista aiemmasta kirjasta (Kaikista synkimmät salaisuudet) mitään. Kirjan jos toisenkin -nimisessä blogissa kerrotaan varsin kattavasti ko. kirjan juoni. Niin kattavasti, että ärsyyntyisin, jos en olisi jo kirjaa lukenut. Nyt siitä oli kuitenkin hyötyä. Pystyin palauttamaan mieleeni ainakin osan aiemman kirjan sekavasta juonesta. 

Kirjan alussa ei lukijaa juurikaan briiffailla aiempiin tapahtumiin. Henkilöitä on paljon ja liikutaan kahdessa aikakerroksessa, joiden välillä on vain muutama vuosi. Yhtä sekava meno kuin aiemmassa kirjassa, siis. Kirjan alussa on pieni henkilöluettelo muistin virkistykseksi. 

Alun epätoivo haihtui nopeasti, sillä Jewell kirjoittaa hyvin ja tapahtumat etenevät jouhevasti. Pienten vihjeiden avulla aiemmat tapahtumatkin alkavat pikkuhiljaa palata mieleen, eikä enää oikeastaan haittaakaan, ettei aiemmasta kirjasta muista mitään. 

Kirja käy suorastaan kiinnostavaksi ja luin sen loppuun ahmien. Jotkut menneisyyden asiat selviävät, jotkut eivät. Sellaista se on. 

Suomentanut Karoliina Timonen

Tuire Malmstedt: Luusaari

Metso ja Vauramo -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Lasitarha, Lumihauta ja Lyijysydän. 

Tällä kertaa nuoria katoilee, ja vähitellen poliisikin kiinnostuu aiheesta. Ensin nuoria katoilee noin kerran kuussa, lopussa tiuhempaan. Nuorten sieppaaja lähestyy poliisia kirjeposteilla, joiden tuojaa poliisi ei tunnu saavan selville. Tai ehkä ne tulevat postissa, mahdettiinko sitä mainita. Postien järjestys ei mielestäni ollut sama kuin nuorten sieppaamisjärjestys, mitä ihmettelin. Voi olla, että olen väärässä. En jaksanut selailla tarkistaakseni. Sitäkin mietin, että jos ensimmäinen nuori siepattiin jo maaliskuussa, miten hän selvisi niissä oloissa kesään saakka hengissä. 

Malmstedtilla olisi rahkeita paksumpiinkin kirjoihin, joissa joitain asioita ei tarvitsisi jättää kertomatta tai harppoa kohti seuraavaa tapahtumaa. Poliisin toimet jäävät taas hajanaisiksi, enemmän paneudutaan Metson ja Vauramon yksityiselämiin. Toki nekin ovat kiinnostavia. Koiralla on mielestäni liian suuri rooli näin ohuessa kirjassa, jossa ihmishenkilöitäkin riittää. Poliisien henkilökemiakin olisi kaivannut tarkempaa selitystä. Nyt ynseä käytös uutta paria kohtaan jäi mietityttämään. Numeroiden merkitystäkin mietin ja ihmettelin, miksei poliisi hoksannut kokeilla sitä vaihtoehtoa, joka lopulta oli oikea. Odotin pitkään, koska tajuavat kokeilla sitäkin. 

Joka tapauksessa kirja on hyvä ja juonen alkulähde omaperäinen. Utoyan tapahtumia ei taida olla kovin monessa kirjassa vielä sivuttu, tapaus on niin tuore. Kymmenen vuotta on lyhyt aika haavojen arpeutumiseen. Jännitystä riittää viimeisille sivuille asti. 

Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Lähtölaskenta

Lähtölaskenta aloittaa uuden Blix & Ramm -sarjan. Lukeminen alkoi pykiä heti, kun tajusin, että Alex Blix on poliisi ja Emma Ramm toimittaja. Horstin William Wisting -sarjassahan rikoskomisario Wistingin tytär on toimittaja, ja kirjat seuraavat aina samaa kaavaa: toimittaja kiinnostuu rikoksesta, jota poliisi selvittää, alkaa itsekin etsiä tietoa ja saa selville enemmän kuin poliisi, jonka jälkeen toimittaja kaapataan/kidnapataan/pahoinpidellään tms. ja poliisi pelastaa. Olen lopen kyllästynyt tähän kaavaan. 

Luin kuitenkin sisukkaasti eteenpäin ja yllätyin positiivisesti. Ramm on oma persoonansa, jolla on omat salaisuutensa, ja hän antaa kirjaan muutakin kuin ärsyttävän toimittajan. Toki klassinen kaavakin nähdään (pahoittelen juonipaljastusta). Se on sinänsä sangen laimea esitys, koska jos uuden sarjan nimi on Blix & Ramm, Ramm tuskin kuolee ensimmäisessä osassa. 

Kun tapahtumat alkuesittelyjen jälkeen lopulta lähtevät käyntiin, ne etenevät vauhdikkaasti, eikä hiljaista hetkeä tule. Niinpä kirjan lukeminenkin sujuu nopeasti. Kirja voisi aivan hyvin olla pelkästään Horstin kirjoittama. Engerin panosta on vaikea havaita. Ihme kyllä kirjan kansiliepeissä ei esitellä kirjailijoita, joten sitä kauttakaan ei voi päätellä, mikä olisi Engerin vahvuusaluetta.

Suomentanut Outi Menna

Carin Hjulström: Pikku murha vain

Pikku murha vain jäi minulta kesken. Henkilöt eivät herättäneet kiinnostusta, ja toinen päähenkilö Siri, entinen näyttelijä, ei saa kiinnostusta heräämään. Hän jauhaa samoja asioita mielessään uudelleen ja uudelleen. Sirin 25-vuotias veljenpoika Anton, jonka luo Siri jostain syystä muuttaa asumaan, on vielä värittömämpi. Vuorosanat ovat lyhyitä ja töksähteleviä. Dialogikaan ei ole mukaansatempaavaa, vaan tylsää. 

Siri ja Anton aikovat perustaa taimitarhan vanhaan rikkinäiseen kasvihuoneeseen ilman minkäänlaista osaamista. Parivaljakko on muutenkin niin onnettoman oloinen, etten halua jäädä katsomaan tätä yritelmää. Harmi, koska kuvittelin kirjan olevan kiinnostava. 

Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

Beth Cowan-Erskine: Sekasortoa Loch Down Abbeyssa

Pidin kovasti Beth Cowan-Erskinen edellisestä kirjasta Loch Down Abbey, joka kertoo suuressa, skotlantilaisessa kartanossa asuvasta aatelissuvusta. Edellisen kirjan lopussa suku joutui köyhdyttyään myymään kartanonsa palvelusväelleen, joka laitettuaan roposensa yhteen osoittautui yllättävän vauraaksi. 

Palvelusväki on perustanut kartanoon hotellin ja hoitelee sitä menestyksekkäästi entisen taloudenhoitajan, rouva MacBainin johdolla. Näin palvelusväestä onkin tullut henkilökuntaa. Aatelissuvun vesa Fergus toimii hotellin johtajana. Myös leskikreivitär asustelee maisemissa Ruusumökissä hotellin tiluksilla. 

Kuinka ollakaan, toisen maailmansodan kynnyksellä leimahtelee ympäri maailman ja aatelissuvun jälkeläiset palaavat yksi toisensa jälkeen kotikonnuilleen. Hauskuutta riittää, kun herrasväki ei meinaa muistaa olevansa maksavia asiakkaita. Yksi ruumiskin ilmaantuu tanssiaisten jälkeen paikalle. Paikallinen poliisi osoittautuu onnettomaksi tunariksi, ja rouva MacBain yllättää nokkeluudellaan rikoksen selvittelyssä. 

Sekasortoa Loch Down Abbeyssa on yhtä viihdyttävä ja sujuvasti etenevä kuin edeltäjänsä. Nyt muistin henkilötkin jo paremmin, eikä heitä tarvinnut luntata alkulehdiltä tuon tuosta. Toivottavasti jatkoa seuraa pian, en malttaisi odottaa. 

Suomentanut Pirjo Lintuniemi