lauantai 31. joulukuuta 2022

Ashley Elston: 10 totuutta ja yksi tehtävä

Luin keväällä Ashley Elstonin 10 x Sokkotreffit ja se oli todella viihdyttävä. Tässä kirjassa ollaan saman suvun äärellä, kertojana vain on tällä kertaa edellisen kirjan päähenkilön Sophien serkku Olivia. Olivian lisäksi minäkertojina toimivat vuorollaan hänen ystävänsä Sophie, Wes ja Charles. Kirja on nuorille aikuisille tarkoitettu. 

Valitettavasti 10 totuutta ja yksi tehtävä ei yllä millään tavalla edeltäjänsä tasolle. Kirja kertoo Oliviasta, jonka päättötodistus uhkaa jäädä saamatta, koska hän ei ole suorittanut liikuntakurssin puolta opintopistettä. Olivia saa vielä yhden mahdollisuuden suorittaa sen työskentelemällä golf-kentällä. Mikä mielenkiinnoton laji, josta luultavasti harva nuorten aikuisten kirjojen lukija tietää yhtään mitään. 

Samaan aikaan, kun Olivia työskentelee niska limassa, vietetään abien juhlaviikkoa. Olivian pitäisi olla joka päivä jonkun bileissä. Kirjan bileet ovat aivan yliampuvia, mutta ehkä niitä on oikeasti tapana järjestää. Tunnelmaa kiristää Olivian äiti, joka valvoo kännykkäsovelluksella tyttärensä jokaista askelta. Olivia ei tietenkään voi kertoa työleiristä äidilleen, joka uskoo kaiken olevan hyvin. 

Pahoittelen juonipaljastuksia. Jos jätät niiden takia kirjan lukematta, et menetä mitään. Kirjailijan loppusanoista käy ilmi, että hänellä ei ole ollut mitään ideaa juonesta kirjaa aloittaessaan. Golfistakaan hän ei tiennyt mitään. Ikävä kyllä tämä näkyy kirjassa, joka vaikuttaa vaivoin ja väkisin kokoon raavitulta. 




Louise Penny: Murhan alkusointu

Olen huomannut kivaksi tavaksi kirjata ylös ajatuksia samalla, kun luen kirjaa. Jos kirja on pitkä ja lukemiseen kuluu monta päivää, ehtivät kirjan alkupään ajatukset unohtua, kun pääsee loppuun. Kuitenkin alussa tulee usein hyviä ajatuksia, jotka valitettavasti unohdan tyystin, jos en pane niitä ylös.

Murhan alkusointua lukiessa tulee heti alussa ajatelleeksi, että luostareiden ja gregoriaanisen kirkkomusiikin on toden totta oltava kirjailijan kiinnostuksen kohteita, koska ei tällaista aihepiiriä muuten jaksaisi tutkia. Kirja poikkeaa aiemmista Armand Gamache -kirjoista, koska nyt ei käydä lähelläkään Three Pinesin kylää, vaan kaikki tapahtuu suljetussa luostarissa kaukana muusta maailmasta. Paikalla on ylikomisario Gamachen ja komisario Beauvoirin lisäksi vain 24 munkkia. 

Koska luostarissa ollaan, kaikki ovat veljiä. On Frère Antoine, Frère Mathieu ja monia muita. Lukiessa kilkattaa mielessä tuttu lastenlaulu "Frère Jacques, Frère Jacques, dormez-vous, dormez-vous..." ja kuinka ollakaan, kirjan puolivälissä se mainitaankin. On myös pakko käydä Youtubessa kuuntelemassa pätkä gregoriaanista kirkkomusiikkia muistin virkistykseksi. 

Komisario Beauvoirin karkea kielenkäyttö pistää silmään muuten hienostuneessa ympäristössä ja seurassa. En muista aiemmin kiinnittäneeni siihen niin paljon huomiota. Liekö kääntäjä vaihtunut, eli aiemmin sanasto on käännetty eri tavalla, vai onko Beauvoir muuttunut karkeammaksi, ken tietää. 

Vaikka kirja on paksu ja tapahtumapaikka pieni ja suljettu, sujuu lukeminen sutjakasti. Munkkien ja poliisien ajatustenvaihto on tehty äärettömän kiinnostavaksi. Armand Gamache toimintatapoineen tuo tässä kirjassa mieleen Hercule Poirotin. Ympäristön kuvaus onnistuu täydellisesti ja se vaikuttaa erittäin kiehtovalta. 

Kirjan loppu ei ole yhtä miellyttävä kuin muu kirja, ja se antaa ymmärtää, että jatkoa seuraa. Armand Gamache -sarjan aiemmat kirjat ovat: Naivistin kuolema, Kylmän kosketus, Kuukausista julmin, Kiveen hakattu kuolema, Kuolettava kertomus, Kuolleet haudoissaan ja Petollinen valo




keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Viveca Sten: Laakson varjo

Åren murhat -sarjassa on aiemmin ilmestynyt Lumen uhrit, joka ei todellakaan vakuuttanut. Laakson varjo jatkaa sarjaa. Lomalla Åressä ollut Hanna on jäänyt töihin paikalliseen poliisiin ja asustelee siskonsa omistamassa huvilassa. 

Juoni on mielenkiintoinen ja kuvaa hyvin pohjoisen tiukan uskonlahkon elämää. Rebecka on onnettomasti naimisissa papin paikkaa havittelevan Olen kanssa. Eroaminen ei tule kuuloonkaan. Ole kontrolloi muutenkin Rebeckan elämää tiukasti. Tästä päästäänkin jännittäviin juonenkäänteisiin. 

Kirjan alussa lukeminen tökkii. Kirja vaikuttaa selkokielellä kirjoitetulta, koska kirjoittaja käyttää lähinnä päälauseita ja selittää aivan liikaa. Tuntuu, kuin aivan eri Viveca Sten olisi kirjoittanut Sandhamnin murhat -sarjan kuin Åren murhat. 

Hanna on yhtä kypsymätön kuin aiemmassa kirjassakin. Hän on eronnut avomiehestään ja miettii nyt, että on maksanut miehen asunnon korkoja ja vastikkeita siinä asuessaan, joten Hannan mielestä hänen pitäisi nyt saada osa asunnon myyntihinnasta. Ilmaiseksiko hänen olisi pitänyt saada siinä asua? Työssään Hanna on kuitenkin taitava.  

Alun kömpelyyden jälkeen kirja onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä ja muuttuu suorastaan jännittäväksi. 




maanantai 26. joulukuuta 2022

Lars Kepler: Hämähäkki

Ruotsalaispariskunta Alexander ja Alexandra Coelho Ahndorilin Lars Kepler -salanimellä kirjoittamaa Joona Linna -sarjaa on ilmestynyt jo yhdeksän osaa. Uusin on nimeltään Hämähäkki, aiemmat osat ovat Hypnotisoija, Paganini ja paholainen, Tulitodistaja, Nukkumatti, Vainooja, Kaniininmetsästäjä, Lazarus ja Peilimies

Hämähäkki jätti kyllä minut nyt aivan kylmäksi. Kirjaa olisi voinut tiivistää huomattavasti esimerkiksi jättämällä kaikki seksikohtaukset pois. Niitä nimittäin riittää. Seksikohtausten kirjoitustavasta päättelen niiden takana olevan pariskunnan miespuolisen jäsenen. 

Kirjassa myös mässäillään ällöttävällä väkivallalla, joka käy tylsäksi toistuessaan ties kuinka monetta kertaa täysin samalla tavalla. Alkaako kirjoittajilla mielikuvitus ehtyä? Tapahtumien kulussa menee sekaisin, kun ensin siepataan henkilö ja sitten löytyy toinen henkilö kuolleena. Jonkin ajan päästä lukija on aivan sekaisin siitä, kenen ruumis nyt löydetään. Osa löydetyistä ruumiista saa suuren huomion, osa kuitataan maininnalla. 

Kirjan alussa varoitetaan, että jotkin Lazaruksen ja Nukkumatin tapahtumat paljastuvat tässä kirjassa. Eipä hätää, ei sellaisia enää kukaan muista. Ei aavistustakaan, mistä tapahtumista on kyse. 

Sujuvaa tekstiä, mutta juoni jää vähän kokkareiseksi. 




perjantai 23. joulukuuta 2022

Camilla Läckberg: Käenpoika

Siihen nähden, että ensimmäinen Fjällbacka-sarjan kirja ilmestyi 19 vuotta sitten, ovat päähenkilöt kirjailija Erica Falck ja hänen poliisimiehensä Patrik Hedström säilyneet yllättävän nuorina. Pariskunnan lapsetkin ovat edelleen pieniä. Fjällbacka taitaa sijaita aikapoimussa. Suomeksi sarjan ensimmäinen osa, Jääprinsessa, ilmestyi kolme vuotta alkuperäisteosta myöhemmin 2006. Sarjan muut osat ovat Saarnaaja, Kivenhakkaaja, Perillinen, Mantelintuoksua lumimyrskyssä, Merenneito, Majakanvartija, Enkelintekijä, Leijonankesyttäjä ja Noita

Minulla on taipumusta unohtaa kirjasarjojen henkilöt ja aiemmat tapahtumat. Luen paljon, joten kaikki katoaa suureen sumuun. Kuitenkin Käenpoikaa lukiessa palautuvat henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa nopeasti mieleen. Läckberg tuo henkilöt taitavasti mukaan parilla hyvin sijoitetulla lausahduksella palauttaen mieliin, kuka kukin on. Kerronta kirjoissa on niin intensiivistä ja henkilöiden hahmot moniulotteisia, että ne näyttävät jäävän mieleen ja ovat helposti kaivettavissa esiin. 

Sarjan vanhoista kirjoista Käenpoika eroaa siinä, että kirjan alussa on jonkin verran tuotesijoittelua. Nähtävästi tapa on jäänyt Kultahäkki-sarjasta. Pian tuotesijoittelu kuitenkin unohtuu, ja poliisi voi vetää päälleen vain pelkän takin, ei Helly Hansen -takkia. 

Toinen asia, missä Käenpoika eroaa vanhemmista Fjällbacka-kirjoista, on historiallisen aspektin puuttuminen. Palataan kyllä menneeseen, mutta vain 40 vuoden taakse ja henkilöiden elämän kautta. Tämä ei kuitenkaan kirjaa himmennä. 

Käenpoika on loistavaa Läckbergia, jota olen kaivannut. Syyllisen arvasin hyvissä ajoin, mutta se ei haitannut lukemista. Erican ja Patrikin ajatukset jäivät ehkä hiukan liian vähälle huomiolle ja hahmot ohkaisiksi tällä kertaa. Mutta onhan se selvä, että kirjat eivät voi toistua samanlaisina kahtakymmentä vuotta. Kirjan lopussa on vähän turhaa venyttämistä, kun kaikki on jo selvinnyt. 




lauantai 17. joulukuuta 2022

Karin Fossum: Paha äiti

Olen lukenut aiemmin peräti viisitoista Fossumin kirjaa, eli kaikki tähän mennessä suomennetut. Ne löytyvät blogin vanhoista muistiinpanoista: Evan katse, Älä katso taaksesi, Ken sutta pelkää, Piru valoa kantaa, Rakas Poona, Mustat sekunnit, Harriet Krohnin murha, Minä näen pimeässä, Toisenlainen rakkaus, Paha tahto, Varoitus, Marraskuun neljännen vastainen yö, Hullujenhuone, Jonas Eckel sekä Carmen Zita ja kuolema. Olen lukenut ne kymmenkunta vuotta sitten, enkä silloin ollut vielä kovin suuri psykologisten trillereiden ystävä. 

Aika monessa aiemmassa Fossumin kirjassa on pääosassa komisario Konrad Sejer. Paha äiti puolestaan aloittaa uuden sarjan, jossa poliisina häärii Eddie Feber. Fossumille tyypilliseen tapaan Feber näyttäytyy ohimennen kirjan loppupuolella.

Aksel ja Ellinor ovat aikuiset sisarukset, joiden elämä ei etene. Kumpikin kokee suurimmaksi syyksi rakkaudettoman lapsuuden. Jo edesmennyt isä oli hirviö, samoin vielä elossa oleva äiti. Äiti syyllistää ja alistaa. Lapset odottavat äidin kuolemaa toivoen henkisestä ylivallasta pääsyä. 

Lukija ei ihan mukisematta niele asetelmaa. Voisiko lapsissakin olla jotain vialla? 

Taitava psykologinen trilleri. 




torstai 15. joulukuuta 2022

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

Kirja alkaa Serbiasta, ja heti tympäännyin. En tykkää yhtään näistä iänikuisista itäblokin maiden mafioista kertovista kirjoista, olkoot kuinka yleisiä Suomessa tahansa. Onneksi pikapuoliin siirrytään takaisin Suomen Porvooseen, jonne Antti Hautalehtokin on palannut entiseen rikoskomisarion vakanssiinsa.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja vievät tapahtumia hyvin eteenpäin. Vaikka kirjassa ei turhia jaaritella, ehtii Antti silti kalastella ja katsella merikotkan puuhia. Antti on suomalaisten oma John McClane, tyyppi jota Bruce Willis esittää Die Hard -elokuvissa. Nokkela, kätevä käsistään ja valmis pelastamaan maailman pienen Kynsituli-puukon avulla.

Serbialaiset saapuvat Suomeen tähtäimessään Antin päänahka vanhojen kaunojen takia. Alkaa elokuvamainen ajojahti, josta selviävät vain parhaat. Kostajan merkki on jo kymmenes osa Hautalehto-sarjaa, joka pitää yhtälailla otteessaan kuin sarjan aiemmat kirjat (Operaatio Troijalainen, Julma, Rakennus 31, Kylmä syli, Kaikki mikä kiiltää, Tuonen korppi, Majakka, Ruska ja Tulen aika).




sunnuntai 11. joulukuuta 2022

Jørn Lier Horst: Kadonnut Felicia

Olen aiemmin riittämiin marmattanut William Wisting -sarjan kääntämisjärjestyksestä, joten antaa sen nyt olla. Laitan tähän vain aiemminkin julkaisemani listan kirjojen ilmestymisjärjestyksestä. 

Nøkkelvitnet, 2004 (suom. Avaintodistaja, 2022)

Felicia forsvant, 2005 (suom. Kadonnut Felicia, 2022)

Når havet stilner, 2006

Den eneste ene, 2007

Nattmannen, 2009

Bunnfall, 2010. (suom. Hylkiöt, 2019)

Vinterstengt, 2011. (suom. Suljettu talveksi, 2015)

Jakthundene, 2012. (suom. Ajokoirat, 2016)

Hulemannen, 2013.  (suom. Luolamies, 2017)

Blindgang, 2015. (suom. Tulikoe, 2018)

Når det mørkner, 2016. (suom. Pimeä laskeutuu, 2022)

Katharina-koden, 2017. (suom. Koodi, 2020)

Det innerste rommet, 2018 (suom. Korpimaja, 2018)

Sarjaan on ilmestynyt yksi uusi osa viimeisimmän (Det innersta rommet) jälkeen. Iloinen asia on sekin, että sarjan vanhoista osista on vielä kolme suomentamatta. Saamme siis nauttia sarjasta vielä tovin. 

Kadonnut Felicia on erinomainen, kuten muutkin sarjan kirjat. Tietyömaalta löytyy vuosia vanha ruumis, joka osoittautuu kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin kadonneeksi naiseksi. Pian tämän jälkeen katoaa toinen nainen. Vähitellen tapahtumat osoittautuvat kietoutuvan toisiinsa. 

Mitenkään yllättävä loppuratkaisu ei ollut. Nimistä kiinnostuneena kiinnitin olennaiseen johtolankaan huomiota jo paljon ennen Wistingiä. Kirja on mukavaa luettavaa. On viihdyttävää seurata, kuinka Wisting saa rauhallisella olemuksellaan ihmiset avautumaan. 




perjantai 9. joulukuuta 2022

Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen

Olen poikkeuksetta pitänyt Greben aiemmista kirjoista (Kun jää pettää alta, Lemmikki, Horros, Varjokuvat, Veteen piirretty viiva). Niihin verrattuna Ajasta ikuisuuteen on kovin hajuton ja mauton.

Päähenkilönä on kustannustoimittaja Lykke Andersen, joka on naimisissa kuuluisan kirjailijan kanssa. Kirjan alussa Lykke on vankilassa syytettynä murhasta. Luin vastikään Elisabeth Norebäckin Nadian, joka alkaa samalla tavalla. Nadian päähenkilön nimi on Linda Andersson. Kovin paljon yhtäläisyyksiä. 

Tapahtumien kulusta kerrotaan vuorollaan Lykken, vuoroin tutkivan poliisin näkökulmasta. Ajassa liikutaan nykyajan ja kahdeksan vuoden takaisten tapahtumien välillä. Tuolloinkin tapahtui murha, josta syytettiin Lykken poikia. 

Alkukankeuden jälkeen mielenkiinto pysyy yllä tapahtumien kehittymistä odotellessa. Loppua kohti kaikki on kuitenkin ilmiselvää. Kokonaisuus jäi latteaksi. 




maanantai 5. joulukuuta 2022

Jenny Colgan: Aamuruskoja ja uusia alkuja

Aamuruskoja ja uusia alkuja on jatkoa Beach Streetin pieni leipomo -sarjalle, jossa ovat jo ilmestyneet kirjat Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua, Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita sekä Jouluvaloja ja takkatulen rätinää. Kirjat sijoittuvat pienelle Mount Polbearnen majakkasaarelle, jonka vuorovesi eristää mantereesta säännöllisesti. 

Aiemmissa kirjoissa pääosassa on ollut leipomisesta pitänyt Polly, joka asettui saarella asumaan. Polly löysi itselleen puolisen, Hucklen, ja nyt heillä on myös perheenlisäystä. Kuten edellistä kirjaa aloittaessani, mietin taas, miten paljon kirjoitettavaa pienestä leipomosta voi riittää. Tässä kirjassa esitelläänkin saaren uusia asukkaita, jotka ottavat keskeisen roolin. 

Italialaistaustainen Marisa kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta ja ahdistuu ihmisten ilmoilla. Hän vetäytyy saarelle nauttimaan omasta rauhasta. Tietenkin saarelle on asettunut myös venäläistaustainen musiikinopettaja Aleksi. Enempää ei tarvinne kertoa. 

Tuttuun tapaan kirja on nopeasti luettavaa ja hyväntuulista ajanvietettä. 





lauantai 3. joulukuuta 2022

Liza Marklund: Suonsilmä

Suonsilmä on Marklundin Napapiiri-sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, nimeltään Napapiiri, on mielestäni erinomainen. Suonsilmä ei jää yhtään huonommaksi. 

Marklund on taitava kirjoittaja, ja kirja imaiseekin heti mukaansa. Tapahtumien keskiössä on Stenträskin pikkukunnan poliisipäällikkö Wiking Stormberg, jonka ympärillä kaikki pitkälti pyörii. Melkein enemmän paneudutaan Wikingin yksityiselämään kuin poliisipiirin tapahtumiin. 

Kirjan tunnelma on alakuloinen. Wikingin elämässä ei juuri ilonaiheita ole, lapsenlapsia lukuun ottamatta. Huolia, murheenaiheita ja syvälle painunutta surua on sitäkin enemmän. Käänteet muuttuvat todella mielenkiintoisiksi ja jopa mielikuvituksellisiksi, vaikka sellaisia asioita on varmaan todellisuudessakin tapahtunut. Loppuratkaisu kutkuttaa lukijan mieltä.