maanantai 25. joulukuuta 2017

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi

Piiroisen kirjassa puhuttiin Tuonen käkösestä, tässä Tuonen korpista. Korppi on onneksi vain pienessä sivuroolissa.

Komisario Antti Hautalehto on niin symppis, että. Porvoossa murhataan taas ihmisiä, ja Hautalehto joutuu porukoineen setvimään rikoksia. Läppä lentää työn lomassa ja osa on kyllä sen verran onnistunutta, että lukijaakin naurattaa. Välillä vähän häiritseekin jatkuva läpänheitto. Kai sitä joskus voisi asiallisestikin olla, edes viran puolesta. 

Arvasin murhaajan melko varhaisessa vaiheessa, lie varmaan ollut kirjailijan tarkoituskin. Motiivi sentään säilyi piilossa loppumetreille saakka. 

Aivan loistavaa luettavaa. 



lauantai 23. joulukuuta 2017

Gard Sveen: Verikarkelot

Tässä kirjassa taas oletuksena, että lukija on kartalla aiemman kirjan tapahtumista. Kirja jatkuu siitä, mihin edellinen jäi. Enpä muistanut mitään, ja kyllä se vähän vaivasi.

Norjalaispoliisi Tommy Bergmann jahtaa kuollutta kriminaalia, joka on tehnyt kaikenlaista (tarkemmin määrittelemätöntä) aiemmassa kirjassa. Eipä tästä oikein otetta saanut, koska kaikki tapahtumat pohjautuvat niin vahvasti aiempiin tapahtumiin. No, tulipa luettua.




Suvi Piiroinen: Menetetyt

Olipas se. Olen ihan sanaton suljettuani kirjan.

Päähenkilöinä poliisit Rob Peura ja Väinö Rossi. Edelleen ihmettelen, miten ihmisellä, jonka nimi on Rob, ei ole lempinimeä. Tässä kirjassa selviää, että Rob on oikeasti Robert. No, mutta silti??
Robin tyttärellä Lotella on kaksi kissaa, joista toisen nimeksi annettiin Robin. Se olikin hämäävän samanlainen isän nimen kanssa, joten kissaa alettiin kutsua Roopeksi. Nimistä kiinnostuneena tekisi mieli kiljua, että entäs Rob?? Joensuussa ilman lempinimeä?

No, onneksi muilta osin kirja on sitäkin parempi. Kirja alkaa sangen järkyttävällä tavalla. Vähitellen järkytys laantuu, kunnes päästään loppuun, jossa taas ihan sydän pysähtyy.

Tarina on tuttu koulukiusaamiskertomus ja sen seuraukset. Hyvin kerrottuna kuitenkin. Kannattaa lukea.


perjantai 22. joulukuuta 2017

Viveca Sten: Vallan varjoissa

Kovin epähoukutteleva nimi on pidätellyt minua tarttumasta kirjaan aiemmin. Vaan se oli virhe! Kun lopulta aloitin Stenin uusimman Sandhamnin murhat -sarjan kirjan, en malttanut sitä käsistäni laskea.

Nora Linde asustaa Sandhamnissa edelleen onnellisena Jonaksensa kanssa. Perhekin on kasvanut. Thomas Andreasson sen sijaan ei vaikuta kovinkaan onnelliselta. Perheen kanssa asiat sujuvat, mutta työ tökkii. Siitä huolimatta Thomas saa näppärän työparinsa Aramin kanssa selvitettyä hankalat tapahtumat Sandhamnissa.

Erittäin hyvää luettavaa. Sten ei petä.


torstai 21. joulukuuta 2017

Stuart MacBride: Kuoleman sävel

Kirjan lukeminen on kestänyt kauan, koska on pitänyt hoidella opiskeluhommia välissä. Jotenkin tämä kirja oli hirveän hidas luettava muutenkin. Tapahtuu niin paljon ja intensiivisesti, että heikompaa hengästyttää.

Kirjan alussa häiritsi se, ettei asioita aina pohjusteta kylliksi, vaan osa tapahtumista vaan jätetään tylysti kertomatta. Kirjan edetessä siihen tottui eikä kiinnittänyt enää huomiota.

Ash Henderson, entinen poliisi, on kirjan alussa vankilassa syistä, jotka eivät aivan palanneet mieleeni. Pikkuhiljaa Ashin kurja elämä muistui mieleen pienten vihjeiden avulla. Koska Ash on erinomainen poliisi, kaivetaan hänet esiin vankilasta töitä tekemään. Kirjassa kulkee monta tarinaa päällekkäin, ja senkin takia kirja on niin kovin intensiivinen.

Tykkäsin ja suosittelen.


sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Sara Blædel: Uhrilehto

Ah, pitkästä aikaa hyvä kirja. Luulin jo, että jokin on vialla, kun kaikki kirjat tuntuvat niin tylsiltä ja väljähtyneiltä. Viimeaikaiset lukemiseni vaan ovat näköjään olleet tylsiä ja väljähtyneitä.

Blædelin sankaritar Louise Rick on tanskalainen poliisi, joka on virkistävän normaali. Louisella on ottopoika Jonas, jonka tarinaa en kyllä aiemmasta kirjasta muista, mutta Louise on Jonakseen hyvin kiintynyt. Tässä kirjassa selviää ikävä tapahtuma Louisen menneisyydestä ja samalla muutama muukin keissi saa päätöksensä.

Kirjan ihmiset ovat mutkattomia ja menneisyyksistään huolimatta ihastuttavan tavallisia. Kukaan ei kuule ääniä tai ryve ongelmissaan. Louisekaan ei saa kiperissä tilanteissa yliluonnollisia voimia tai muita kykyjä. Tykkään. Kirjassa ei myöskään ole typeriä kirjoitusvirheitä tai asiavirheitä. Ainakaan sellaisia, että minä olisin huomannut.


sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Mari Jungstedt: Luvattu maa

Jungstedtin Kanaria-sarjan uusin teos. Kanarialla asustaa plutoona ruotsalaisia ja norjalaisia eläkeläisiä ja muita auringonpalvojia lomailijoiden lisäksi. Kirjan päähenkilöinä ovatkin saarilla vakituisesti asustavat skandinaavit, toimittaja Sara, hänen miehensä Lasse ja entinen poliisi Kristian. Mahtuu keskeisiin henkilöihin muutama kanarialainenkin.

Saarella murhataan julmasti ruotsalaisia ja siinäpä riittää selvitettävää. Kirjan alku on uneliaan leppoisa, mutta vähitellen vauhti kiihtyy. Paljon yllättäviä ihmissuhteita ja käänteitä tarvitaan, ennen kuin murhaaja löytyy. Keskeisten henkilöiden ihmissuhteita puidaan huolella, ja Saran puolesta lukija tuntee välillä myötähäpeääkin.

Kirjassa kulkee useampi tarina, ja taustatarina Kristianin lapsena kadonneesta siskosta jääkin jännään kohtaan.


lauantai 11. marraskuuta 2017

Stefan Tegenfalk: Koston vanki

Olen nyt ihan kypsä näihin dekkareihin, joiden kirjoittajat kuvittelevat, ettei lukija lue vuoden aikana mitään muuta, vaan muistaa kaiken edellisessä kirjassa tapahtuneen. Pieni vinkki: jos et osaa tai viitsi briiffata aiempia tapahtumia, älä kirjoita jatkuvajuonisia tarinoita.

Taasen pitäisi siis tietää, kuka kukin on. Katsoin blogistani, mitä olen kirjoittanut edellisestä kirjasta. Hämmästyin päähenkilöiden sukunimistä. Niitä ei taidettu tässä kirjassa mainita kuin kerran. Walter Gröhn ja Jonna de Brugge työskentelevät taas yhdessä, vaikka oikeasti Jonna taitaa kuulua jollekin muulle osastolle. Asiaa koskeva luku oli niin epäselvä, että tavasin sen useampaan kertaan tulematta silti hullua hurskaammaksi.

Kirjassa jahdattiin vissiin samaa tyyppiä kuin viime kirjassakin. Tarina oli pitkä ja puiseva, eikä oikein lähtenyt lentoon. Epilogi oli aika käsittämätön. Jotenkin se liittyi kirjan juonen mielikuvituksellisimpaan keksintöön, mutta miten, jäi aika epäselväksi kuitenkin sekin.

Ei tämä nyt oikein napannut, vaikka urheasti tavasinkin sen loppuun saakka.


tiistai 31. lokakuuta 2017

Arttu Tuominen: Silmitön

Kaikin puolin oli pettymys tämä Silmitön. Edellisestä Rautakorpi-kirjasta on jo aikaa, joten olisi ollut paikallaan saattaa lukija ajan tasalle. Vaan Tuominen ei selittele mitään. Alusta saakka hypätään tapahtumien kyytiin ja minua kyllä ärsytti kovasti se, etten muistanut monia pikkujuttuja tai henkilöiden aiempia edesottamuksia.

Kirjassa teemana on luonnonsuojelu ja varsinkin aktivistit. Useammallakin henkilöllä tuntuu olevan ruuvit löysällä ja he näkevät kaikenlaisia eläinhahmoja. Joskus huuhaa-kuvaukset ovat uuvuttavan pitkiä. Samoin erilaiset henkiinjäämiskamppailut.

En tykännyt. Meni väkisinlukemiseksi. Kaiken kukkuraksi Tuomisella on ilmiselviä vaikeuksia kirjoittaa lukusanoja yhdyssanoiksi ("kuusi ja puolimetrinen", "kaksikymmentäkaksi kaliiperinen"). Kannattaisi merkitä numeroin tai kysyä vaikka Kielipoliisilta. Samaten jäi hämmentämään kohta, jossa "tähdet paloivat". Taivaalla ne olivat, ja yleensä todetaan tähtien loistavan tai tuikkivan. Harvemmin ne palavat. Ärsytti sekin, että kirjailija ei tunne kranaatteja, vaan puhuu granaateista.


sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Jan-Erik Fjell: Vaaran varjo

Fjellin uusimman pääosassa on taas peliaddikti rikostutkija Anton Brekke. Brekke olisi hyvä tyyppi, jos hän ei olisi niin tolkuttoman lyhytnäköinen itsekkyydessään ja itserakkaudessaan, kun puhutaan hänen yksityiselämästään. Yksityiselämä onkin Brekken heikko kohta ja ihan pielessä.

Kirjan alku ei ole kovin mukaansatempaava, ja mietinkin jo kesken jättämistä. Alku junnasi paikallaan, eikä lukija oikein aina tiennyt, missä maassa edes ollaan. Vaan sitten tapahtumat lähtivät lentoon ja loppuratkaisu oli kyllä todella yllättävä. Jopa vähän järkyttäväkin.

Kannattaa lukea, kunhan jaksaa rämpiä alun yli.


maanantai 16. lokakuuta 2017

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Mielensäpahoittaja on aina yhtä symppis. Kirja lähtee liikkeelle sadan vuoden takaa, itsenäistymisvuodesta. Alku on kuivakka, eihän Ittekään ollut silloin vielä syntynyt. Kun Mielensäpahoittaja on putkahtanut maailmaan, alkaa kirjaan tulla potkua. Mielensäpahoittaja kertoo elämänsä tarinaa Likalle, käymässä olevalle pojantyttärelle. Toista näkökulmaa tuovat vintiltä löytyneet emännän päiväkirjat, joissa katsotaan asioita eri vinkkelistä.

Ihana kirja, mutta surullista huomata Mielensäpahoittajan alkavan olla kovin vanha jo. Toivottavasti tarinat eivät silti tähän lopu.




lauantai 14. lokakuuta 2017

Emelie Schepp: Valkoiset jäljet

Emelie Scheppin uusin on suoraa jatkoa edelliselle kirjalle, joka oli nimeltään Ikuisesti merkitty. Sen luin jo helmikuussa, mutta onneksi tässä uudessa briiffattiin lukija sisään tapahtumiin heti alkulehdillä.

Schepp kirjoittaa ihan hyvin, mutta juonessa tökkii sen mielikuvituksellisuus. Ruotsissa tuskin on tai on ollut huumekuningasta, joka kouluttaisi orpolapsista tappamaan pystyviä lapsisotilaita. Kirjan päähenkilö, syyttäjä Jana Berzelius, on juurikin tällainen entinen taistelija.

Tässä kirjassa tapahtumat paketoitiin siihen malliin, että saapa nähdä, seuraako Janan seikkailuille vielä jatkoa. Tuskin ainakaan tavanomaisesta syyttäjän elämästä kertovaa, olisihan se aika laimeaa.



sunnuntai 8. lokakuuta 2017

David Lagercrantz: Tyttö joka etsi varjoaan

Ensinnä pitää ihmetellä kirjan nimen suomennosta. Ruotsiksi se nimittäin on Mannen som sökte sin skugga, joka sopiikin juoneen hyvin. No, tyttö tai mies, melkein sama asiahan se on, vai mitä WSOY?

Lagercrantz venyttää Millennium-trilogiaa ja tekee sen törkeän hyvin! Toivottavasti jotain jäi vielä kertomatta, jotta Lisbeth Salanderin tarina saa jatkua.

Kun kirjassa mainittiin ensimmäisen kerran toimittaja Mikael Blomqvist, tuli hölmö olo: eihän se voi olla kirjassa, kun se on kuollut. No Blomqvistin näyttelijä Michael Nyqvist valitettavasti kuoli äskettäin, mutta kirjan Mikael porskuttaa yhä.

Pala palalta Lisbethin menneisyyden salaisuudet aukeavat ja samalla paljastuu paljon muutakin. Lagercrantz on armoitettu tarinankertoja. Lue ja nauti.


keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Lone Theils: Runoilijan vaimo

Tässäkin kirjassa toimittaja seikkailee hämärän rajamailla ja osallistuu aktiivisesti rikosten selvittämiseen. Sinänsä toimiva juoni-idea, mutta puisevoituu, kun sitä on useammassa kirjassa perä perää.

Nora Sand on tanskalaistoimittaja, joka työskentelee tanskalaislehden Iso-Britannian kirjeenvaihtajana. Kas siinäpä muinaisjäännös sanaksi ja etenkin tekijäksi: kirjeenvaihtaja. Nokkela Nora joutuu itsekin vaaraan etsiessään kadonneita naisia. Rakkausasiatkin ovat aivan sotkussa, ja se tietysti aiheuttaa lisää juonenkäänteitä.

Sujuvasti kirjoitettu dekkari, joskin vähän itsestäänselvästi etenevä.



sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Kirja on vuodelta 2010, mitä ei kyllä lukiessa huomaa. Toivottavasti sarjan muutkin osat suomennetaan, koska tämä oli aivan loistava jännäri!

Pääosassa on toimittaja Magdalena, joka avioeron jälkeen muuttaa Tukholmasta takaisin kotiseudulleen maalle poikansa Nilsin kanssa. Uudella kotipaikkakunnalla ovat kaikki vanhat tutut, ja uusiakin ystäviä löytyy. Poliiseista Christer on vanha ystävä, Petra ja Folke uusia.

Pikkukaupungissa tapahtuu heti alkajaisiksi teinitytön katoaminen ja toisen murha. Magda osallistuu aktiivisesti selvittelyyn. Luvassa on moninaisia, yllättäviä käänteitä. Jännitys säilyy loppuun saakka. Kirjaa ei meinaa malttaa laskea käsistään, kun tapahtumat pääsevät vauhtiin.

Ainoa miinus on ohkainen raamattupaperi, jolle sivut on painettu. Tammi nuukailee.




maanantai 18. syyskuuta 2017

Camilla Läckberg: Noita

Läckberg on uskomattoman tuottelias, vaikka talossa on uusi mies ja vauva. Kun seuraa Läckbergin Instagram-tiliä, huomaa kirjassa paljon yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään. Kirjassa esim. erään vanhan rouvan lapsenlapsi harrastaa vapaapainia, joka siis täysin irrallisena yksityiskohtana kerrotaan. Läckbergin puoliso on vapaapainija. Kirjassa kaikki pikkutytöt ovat aivan äitinsä näköisiä. Niin on Läckbergin iltatähtikin suurine silmineen.

Noidassa kerrotaan kolmea päällekkäistä tarinaa: Nykyhetki, aiempi rikos ja 1600-luvulla tapahtuneet asiat. 1600-luvun tarina jää irralliseksi, ja kirjan lopussa onkin ylimääräinen luku, jolla yritetään nivoa se kiinni nykyhetkeen. Muuten kirja on sujuva ja looginen, nopeaa luettavaa. Taas jäätiin jännään kohtaan, joten seuraavaa kirjaa odotellessa.

Läckbergin kirjat ovat aina laadukkaita, kovan työn tuloksia. Tosin kirjan nimi ei mitenkään tunnu liittyvän nykyhetken tapahtumiin.


lauantai 9. syyskuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Aivan loistava trilleri. Todella yllätyksellinen. Vaikka kirja on paksu, se oli luettava yhdellä istumalla.

Henkilöt ovat mielenkiintoisia ja persoonallisia. Rikospoliisi Peter Lindgren selvittää erikoista murhaa profiloija Hanne Lagerlind-Schönin kanssa. Murhatutkimus tuo eteen yllättäviä asioita, ja vähitellen asiat selviävät. Kirjassa kerrotaan tapahtumista vuoroin eri henkilöiden äänellä. Luku on aina selkeästi nimetty kertojan mukaan, joten kärryillä pysyminen on helppoa.

Tästä erinomaisesta trilleristä olisi kiva kertoa enemmänkin, ja etenkin niistä yllätyksellisistä kohdista. Vaan se ei olisi kovin reilua tulevia lukijoita kohtaan. Joten lue itse!

Kirjan kansi on kovin kaunis.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Arne Dahl: Rajamaat

Olen tykästynyt Arne Dahlin kirjoihin, ja olikin harmi, kun edellinen sarja tuli päätöspisteeseensä. Vaikka hyvähän se on, että kirjailija ymmärtää lopettaa, kun ideat loppuvat.

Rajamaat aloittaa uuden sarjan, jossa pääosissa ovat rikospoliisi Sam Berger ja Säpossa työskentelevä Molly Blom. Vauhtia ja vaarallisia käänteitä ei kirjasta puutu, kun Sam ja Molly etsivät viime vuosina kadonneita ja murhattuja tyttöjä.

Kirja on erittäin mukaansatempaava ja pitää tiukasti otteessaan. Lopussa tapahtuu vielä kummia ja jänniä asioita, joten eiköhän jatkoa seuraa pikapuoliin.



maanantai 28. elokuuta 2017

Jaakko Melentjeff: Hukkuneet

Olipa tuskaisa lukukokemus. Kirjan juoni olisi voinut olla hyvä ja kantaa ketterästi, jos toteutus olisi ollut parempi. Melentjeffillä lienee ollut juoni ja tapahtumat selkeinä päässään, mutta unohtui sellainen pikkuseikka, että lukija ei sitä tiedä, jos tapahtumia ei kirjoita auki. Kirjassa oli suuria aukkoja ja jäin useamman kerran suu auki ihmettelemään, että mitäs nyt, kun joku hahmoista töksäytti jotain. Muutenkin kirjassa oli kummallisia, joskus käsittämättömiä lauserakenteita, joihin lukeminen aina töksähti. Tässä yksi esimerkki: "...luovuin jo toivosta, että emme löydä huvilaa koskaan.". Toivoit siis, että ette löydä huvilaa?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat useampaan maahan: Suomeen, Ruotsiin, Tsekkiin ja Islantiin. Pohjoismaissa poliisit tekevät yhteistyötä, Prahan tapahtumat ovat erillinen tarina toisen tarinan rinnalla. Toki ne yhdistyvät aikanaan. Melentjeff ei selvästikään pitänyt luomastaan tamperelaisesta poliisista. Muita poliiseja kuvaillaan hyvinkin tarkasti, tamperelainen naispoliisi oli "keskipituinen, värjättyhiuksinen ja pukeutui yksinkertaisesti." Värjättyhiuksinen? Kirjailijalle lienee mielessään joku tyypillinen värjätty tukka, mutta lukija ei näe ajatuksia.

Kaksi poliiseista nähtävästi flirttailee keskenään päätellen siitä, että tulevat jatkuvasti toistensa torjumiksi. Valitettavasti flirtti ei näy lukijalle. Ylipäätään henkilöiden dialogi on todella ontuvaa ja aukkoista. Vielä on pakko nostaa yksi kukkanen esiin: "Kadun toisella puolella oli vanhahtava kiviruskeatalo." Kiviruskeatalo???? Ruskea kivitalo? Nyt oikeesti.

Pahaan hajuun tottuu nopeasti, kankeaan kieleen vähän hitaammin. Kirjan tapahtumissa oli kuitenkin sen verran puhtia, että loppua kohden lukeminen alkoi luistaa lapsuksista huolimatta. Tapahtumat veivät mennessään ja alkoivat vaikuttaa kiinnostavilta.


sunnuntai 20. elokuuta 2017

Stephen King: Etsivä löytää

Koska Mersumies oli niin erinomainen, piti lukea jatko-osakin. Siitä jäi vähän tyhjä olo. Mersumiehessä oli tosi symppiksiä henkilöitä: eläköitynyt poliisi Bill Hodges, apupoika Jerome, Billin heila, tämän siskontyttö Holly. Tässä kirjassa on toki mukana samoja henkilöitä, mutta pääosassa ovat nyt ihan muut tyypit. Ja he jäävät jotenkin pinnallisemmiksi.

Tämä kirja ammentaa juonensa kirjallisuudesta. Melkeinpä pääosassa on fiktiivinen (?) Jimmy Gold -trilogia, jonka juoni käy niin selväksi, että King lienee kirjoittanut sen huvikseen tämän oikeasti ilmestyneen trilogiansa ohessa.

King ei myöskään malta enää pitää näppejään erossa yliluonnollisuuksista. Mahtanenko haluta lukea kolmatta osaa, kun se joskus ilmestyy.


lauantai 19. elokuuta 2017

Jørn Lier Horst: Luolamies

William Wisting on taas täydessä työn touhussa rikoksia ratkomassa. Wistingin tytär Line, joka on toimittaja, kiinnostuu kotonaan kuolleesta yksinäisestä miehestä. Hän haluaa kirjoittaa lehteensä jutun yksinäisyydestä ja alkaa tutkia miehen menneisyyttä. Linen tutkima juttu vaikuttaa aluksi ratkaisulta Wistingin tutkimaan rikokseen, mutta kaikki onkin tietysti paljon monimutkaisempaa. Jännitys tihenee loppua kohti niin, että on pakko suorastaan ahmia kirja loppuun.

Suosittelen.



lauantai 12. elokuuta 2017

Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen

Entinen poliisi Tom Stilton palaa hetkeksi poliisinhommiin. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin aiempien kirjojen tapahtumat palasivat mieleen. Ensimmäisessä kirjassa päähenkilöltä vaikutti nuori poliisi Olivia Rönning, joka nytkin oli keskeisessä roolissa. Päähenkilön asemaa pitää kuitenkin kiistatta hallussaan Tom Stilton.

Poliisintyössä siitä on etua, että Stilton on aiemmin asunut kadulla ja pyörinyt kodittomien kanssa. Kodittomat ja asunnottomat ovatkin aina Börjlindien kirjoissa runsaasti esillä. Tässä kirjassa myös pakolaiset ovat isossa roolissa, mutta heidän asemaansa ei ruodita poliittisella tasolla.

Todella hyvä ja mukaansa tempaava kirja. Lopetus on sangen yllättävä ja pakottaa palaamaan alkuun.


maanantai 7. elokuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

En ollut kovin liekeissä Hawkinsin edellisestä kirjasta, Nainen junassa. Tästä vielä vähemmän. Ihan sama asia ärsyttää kuin aiemmassa kirjassakin, eli luvut ovat lyhyitä ja kertoja vaihtuu joka luvussa. Väkeä on kuin pipoa, ja hyvä ettei naapurin koirakin saa omaa lukuaan. Koska henkilöitä on paljon ja välillä heistä puhutaan etu-, välillä sukunimillä, menin autuaallisesti sekaisin niissä ja sain vähän väliä selata taaksepäin. Kirja olisi kannattanut lukea yhdellä istumalla, jotta henkilöt olisivat pysyneet kirkkaina mielessä. Tämäkin on kuitenkin niin raskassoutuinen kirja, että kauaa en jaksanut yhtäjaksoisesti lukea. Plussaa siitä, että kertojan nimi on aina luvun nimenä. Ei sentään joutunut arvailemaan. Osa kertojista on minäkertojia, mutta sen kohosteisuus ei auennut minulle.

Tapahtumapaikkana on jokivarren pienen kylän Hukkuneiden mutka, jonne on heittänyt henkensä useampi nainen vuosien varrella. Paikkaa pidetään kuuluisana itsemurhapaikkana, mutta totuus paljastuu vähitellen. Kaikilla tuntuu heittävän päästä enemmän tai vähemmän, ja kuolleille jutteleminen on arkipäivää.

Pahis paljastuu vähitellen ja on aika arvattavissa. Loppu jää aika latteaksi. Kirja ei mielestäni ole kovin ihmeellinen.



tiistai 1. elokuuta 2017

Stephen King: Mersumies

Kirja on ollut pinossa jo jonkin aikaa odottelemassa. En ole kovin suuri Kingin yliluonnollisten tarinoiden ystävä, mutta huhu on kertonut, että Mersumies on "tavallinen" trilleri. Ja niinhän se oli. Tosin erinomainen tavalliseksi jännäriksi.

Eilen sitten tartuin Mersumieheen ja sehän oli luettava melkein yhdellä istumalla. Mersumiehen päähenkilönä on eläkkeelle jäänyt rikosetsivä Bill Hodges, paras lajissaan. Hodges on aika sympaattinen tyyppi, ja muistuttaa jonkun verran Kate Atkinsonin Jackson Brodya. Jos siis pidit Hodgesista, lue Atkinsonin kirjat. Ja päinvastoin.

Kuten aina kaikenlaisissa jännäreissä nykyään, joku on päästään vialla ja hänellä on Tourette tai OCD. Tällä kertaa OCD eli pakko-oireinen häiriö oli yllättävää kyllä, hyviksellä.

Kirja oli aivan erinomainen. King totisesti osaa kirjoittaa. Ja millaisia kielikuvia! Lukeminen oli suorastaan nautittavaa.


maanantai 31. heinäkuuta 2017

S. K. Tremayne: Tulilapsi

Jos Tremaynen Jääkaksoset oli hyytävä, Tulilapsi on laimea. Kirja oli alusta lähtien jotenkin itsestään selvä: tämä on asetelma ja tätä on odotettavissa. Odotin jonkunlaista ratkaisevaa käännettä, joka kääntäisi asetelman ylösalaisin tai edes kyljelleen. Ei sellaista oikein tullut.

Köyhistä oloisin lähtöisin oleva Rachel nai rikkaan juristin, jolla on perintölinna jossain maan ääressä (Cornwallissa muistaakseni). Luokkaeroa korostetaan totta kai, koska ollaan Englannissa. Juristilla on poikalapsi, jonka äiti kuoli hämärissä olosuhteissa. Rachel muuttaa linnaan ja asustelee siellä enimmäkseen pojan kanssa, kun isä raataa lisää rahaa.

Kirjassa kerrotaan paljon kaivosalueiden historiaa, mutta koska se sidotaan fiktiiviseen sukuun, on vaikea tietää, mikä on totta. Linnassa kummittelee, tai sitten kaikilla on vain päässä vikaa. Kumpikohan on potentiaalisempi vaihtoehto?

Kirja tuntui aikamoiselta turhakkeelta, ja kliimaksi jäi tulematta. Loppu oli tavanomaisuudessaan ehkä pikkuisen yllättävä, mutta sekin jäi vähän levälleen.


torstai 27. heinäkuuta 2017

Vesa Vanhanen: Raide seitsemän

Kolmas ja uusin Vanhanen piti lukea samaan pötköön. Kirjoissa kehittyy mielenkiintoisesti rikosylikonstaapeli Pekka Konttisen ja hänen työparinsa Mujusen (liekö etunimeä koskaan mainittu) henkilökohtainen elämä. Samalla toki ratkotaan rikoksia ahkeraan tahtiin.

Tällä kertaa etsitään kadonneita teinityttöjä. Kirja liikkuu nykypäivän nuorisomaailmassa ja on ihmeen ajantasainen sen suhteen. Paljon käänteitä tarvitaan, ennen kuin asiat alkavat selvitä.

Kiinnostavaa luettavaa!


lauantai 22. heinäkuuta 2017

Vesa Vanhanen: Seitsemäs helvetti

Piti sitten lukea perään toinen Vanhasen kirjoittama Pekka Konttinen -dekkari. Tämä oli kovasti paljon parempi kuin ensimmäinen. Tykkäsin.

Kirjassa lähdetään tonkimaan vanhaa, selvitettyä perhesurmaa. Asiassa osoittautuu olevan kaikenlaisia käänteitä ja ongelmia. Lopputulos on kerrassaan ennalta-arvaamaton.

Keskeiset henkilöt tulevat tutuiksi, koska heistä kerrotaan kaikenlaisia yksityiskohtia. Henkilöitä kirjassa oli taas riittämiin, enkä meinannut laskuissa pysyä.

Suosittelen, tämä kannattaa lukea.


perjantai 21. heinäkuuta 2017

Vesa Vanhanen: Seitsemän oikein

Verkkaisesti alkava kirja. Pääosassa rikosylikonstaapeli Pekka Konttinen ja lukuisa joukko kanssapoliiseja. Konttinen vaikuttaa jahkailunsa ja mietintöjensä puolesta eläkeiän kynnystä koputtelevalta, mutta lienee paljon nuorempi. Hänellä on vaimo Jenna ja pari kouluikäistä lasta.

Pikkukylässä tapahtuu vanhuksen surmatyö, jonka selvittely nostaa monenlaisia sattumuksia päivänvaloon. Menneisyydestä paljastuu asioita, joita on pidetty salassa vuosikymmenet. Kirjassa on paljon eri-ikäisiä henkilöitä, ja onkin välillä vaikea muistaa, kuka on mitäkin ikäluokkaa. Syyllisen selvittelyssä sillä on merkitystä.

Loppua kohti kerronnan tahti kiihtyy ja jääpä sitten pari tärkeää asiaa kertomattakin. Semmoista se on, kun aletaan hosua.

Ei hassumpi tämä Vanhasen esikoisteos kuitenkaan. Aion lukea seuraavankin.


sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

J. M. Ilves: Sorjonen – Loppupeli

Suotta olen viivytellyt tähän Sorjoseen tarttumista. Jotenkin vieroksuin ensimmäisen osan tv-sarjamaisuutta. Tässä se ei tullut ollenkaan niin paljon esille. Telkkasarjaahan en ole katsonut, koska ei ole telkkaria.

Rikoskomisario Sorjonen perheineen muutti ensimmäisessä kirjassa Helsingistä Lappeenrantaan. Edessä oli kokonaan uudet kuviot ja elämänmuutos. Tämän kirjan alussa briiffattiin hyvin juonenkulun kannalta olennaisimmat asiat. Elämä Lappeenrannassa jatkuu työntäyteisenä. Perhekin kietoutuu ikävästi tapahtumiin.

Kirja oli sujuvaa tekstiä ja nopea lukea. Pakko oli lukea nopeasti myös siksi, että tapahtumat veivät mukanaan. Kerronta on myös humoristista sopivissa kohdin.

Lukekaapa ihmeessä.














maanantai 10. heinäkuuta 2017

Matti Laine: Merkitty mies

Pakko oli lukea perään toinen Elias Vitikan elämä ja teot eikun Elias Vitikan elämästä kertova kirja. Tästäkin jäi sellainen olo, että mitään ei oikeastaan tapahtunut. Vitikka-kirjoista puuttuu selkeä rikos. Kaikenlaisia rikoksia kyllä vilisee, mutta kaikki on jotenkin epämääräistä ajelehtimista.

Elias Vitikka -kirjat kerrotaan rikollisen näkökulmasta, mikä ei ole kovin tavanomaista. Tosin Vitikka itse ei pidä itseään kovin kriminaalina. Pikkuhiljaa hän on kuitenkin luisumassa yhä syvemmälle alamaailmaan. Sääli, sillä Vitikassa olisi ollut ainesta hyväksi sankariksikin.


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Matti Laine: Pahojen miesten seura

Taas kävi niin, että varasin uutuuskirjan ja huomasin sitten, että se ei olekaan sarjansa ensimmäinen. Palasin siis lähtöruutuun ja aloitin ensimmäisestä kirjasta. Tässä tapauksessa ensimmäisestä Elias Vitikka -kirjasta.

Elias on taksikuski, elämäänsä leipääntynyt ja selkävaivainen. Elias on myös entinen lätkätähti. Sattuman oikusta Elias joutuu mukaan kaikenlaiseen kummaan säätämiseen ja päätyy yksityisetsiväksi. Samalla löytyy elämänilo uudelleen. Elias ei ole mikään pyhäkoulutyyppi, vaan naisystäväkin on entinen huumeidenkäyttäjä, jolla taas on takanaan suhde vankilakundin kanssa. Eliaksen paras ystäväkin on syvällä suossa, mistä Elias hänet kiskoo kuiville.

Kirja on omituinen. Siinä ei oikeastaan tapahdu mitään merkittävää tai ole mitään selkeää rikosta. Seurataan vain Eliaksen puuhastelua uusien ystäviensä kanssa. Puuhat ovat jotain hämärän ja puolilaittoman välimailta. Elias vaikuttaa aika hyvältä tyypiltä, josta kaikki pitävät ja joka ajattelee muiden parasta. Kirjan loppu onkin suuri pettymys.


perjantai 7. heinäkuuta 2017

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

Norjalainen dekkari. Rikostutkija William Wisting pidätetään virasta vanhan murhatutkinnan uusien käänteiden takia. Wisting tutkiskelee asiaa sitten omaksi ilokseen kotosalla. Toimittajatytär Line sekaantuu yllättäen samojen tapahtumien käänteisiin ja auttelee isäänsä.

Kirjassa on ihanan viipyilevä tunnelma. Wisting puuhailee omien tutkimustensa parissa, mutta on täysin sivussa hektisestä poliisityöstä. Sivumennen onnistuu hän kuitenkin ratkaisemaan yhden tuoreenkin rikoksen.

Tykkäsin tosi kovasti.


maanantai 3. heinäkuuta 2017

Mary Kubica: Good girl – Kunpa tietäisit

Taas yksi trilleri, jossa asiat ovat muuta kuin miltä näyttävät. Hyvin kirjoitettu ja sujuvaa tekstiä, kyllä tämän luki. Tosin jo puolenvälin tienoilla heräsi aavistus asioiden oikeasta laidasta.

Kirja kertoo rikkaan perheen tyttärestä, joka kidnapataan, ja edessä on pitkä karkumatka. Tapahtumia seurataan niin tytön, kidnappaajan, tytön äidin kuin tapahtumia selvittelevän poliisinkin näkökulmasta. Lukujen alussa on aina sen henkilön nimi, kuka milloinkin on kertojana. Tapahtumien kerronnassa vaihtelee kertojan lisäksi tapahtuma-aika. Välillä ollaan ajassa ennen kuin kidnapattu tyttö on palautettu kotiinsa, välillä sen jälkeen, kun vielä selvitellään tapahtumien kulkua.

Kirja oli aika tusinatavaraa amerikkalaiseen makuun.

N-kirjaimet on kirjoitettu otsikoissa sanoissa aiemmin ja myöhemmin todella ärsyttävästi väärinpäin. Sen lisäksi, että kirjaimet ovat otsikoissa väärinpäin, ne ovat myös aina näiden sanojen esiintyessä tekstissä ISOLLA ja N-kirjaimet väärinpäin. Mitään järkevää selitystä tälle ei anneta. Lähinnä se vaikuttaa erittäin typerältä tehokeinolta.

Kannessa on R väärinpäin. Se ei ärsytä, koska se ei vaikuta olevan pysyvä vamma.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Tero Somppi: Tuomion konsertti

Mikä yhdistää heavy metal -bändin, terroristit, Helsingin, Abu Ghraibin ja Yhdysvaltain presidentin? Tero Somppi tietenkin.

Tuomion konsertti vuodelta 2006 on erittäin tiivistunnelmainen jännityskertomus yhden miehen kostosta, joka muuttuu globaaliksi panttivankidraamaksi. Kirja on pätkitty lukuisiin lyhyihin lukuihin, joiden otsikossa kerrotaan kellonaika ja tapahtumapaikka. Toimiva ratkaisu, tosin Myllylahti ei ole kauheasti jaksanut panostaa oikolukuun, joten aika moni otsikko jää edellisen sivun alalaitaan, mikä on ärsyttävää etenkin aukeaman jälkimmäisellä sivulla. Samaten lukijaa ärsyttää toistuvat tavuviivat keskellä riviä. Niitä on ainakin miljoona. Tai melkein.





















Kirjan tapahtumat etenevät erittäin intensiivisesti useiden eri henkilöiden näkökulmasta. Kirjan alku on aika ahdistava yhden keskeisen henkilön muisteloiden takia, mutta pitemmälle päästyä jännitys vie mukanaan. Tuomion konsertti on pakko lukea loppuun, jotta näkee, kuka selviytyy ja miten.

Huvittava yksityiskohta on, että poliisin "maija" esitetään lainausmerkeissä, sen sijaan roskikset ovat itsestäänselvästi suloja.

Myös tämä kohta ärsytti, koska ei minulla ole aavistustakaan, millaisia ovat normaalit laskeutumiskasit. Saati epänormaalit. Ja minkä himputin kärjen ympärille ne kiedotaan, häh? Ymmärrän kyllä, millaisesta toimesta tuossa on kyse. Silti ammattilaistermien käyttö ärsyttää, koska tuo tieto ei taatusti ole ihan yleissivistystä.











Aion lukea muutkin Sompin kirjat, kunhan ehdin. Niissä on potkua. Tämä kirja tosin oli intensiivisyydessään niin vauhdikas, ettei sen ääreen ehtinyt kunnolla asettua, kun koko ajan kiidettiin paikasta toiseen.

Myllylahdelle myös terveisiä: miksi kirjasta ei löydy etsimälläkään alkuperäistä ilmestymisvuotta, vaan se pitää googlettaa?

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Jussi Adler-Olsen: Vartija

Taas aivan huikea kirja Adler-Olsenilta! Ratkaisemattomia rikoksia tutkivat Carl Mørck, hänen apulaisensa Rose ja Assad sekä pomon veljenpoika Gordon, joka on tuupattu edellämainittujen muodostaman Osasto Q:n vaivoiksi.

Tällä kertaa sankarimme seikkailevat kirjan alkuosan Bornholmin saarella, joka sijainnistaan huolimatta kuuluu Tanskalle. Myöhemmin kuvioon tulee mukaan myös Mørckin luona asustava entinen kollega Hardy, joka jää kyllä valitettavan vähälle huomiolle tässä kirjassa. Toisaalta ihan helpottavaa, että Mørckin sotkuiset koti- ja naisasiat eivät aina ole keskiössä.

Mørck itse on tavanomaisen kyyninen ja hauska. Tässä kirjassa hän ehkä sietää työkavereitaan aavistuksen enemmän kuin ennen, mikä on kyllä huolestuttavaa.

Tämän kirjan huonoin puoli oli se, että se loppui.


perjantai 23. kesäkuuta 2017

Tero Somppi: Kuka murhasi Asikaisen?

Uusi tuttavuus, muttei kovin uusi kirja. Sompin esikoisteos Kuka murhasi Asikaisen? on vuodelta 2005. Kännykät on jo keksitty, mutta somea ei. Kirjaa on varmaan kirjoitettu parinkin vuoden ajan, koska euroistakaan ei ole tietoakaan.

Kuka murhasi Asikaisen? on yllättävän sujuva ja viihdyttävä kirja. Päähenkilönä pyörii helsinkiläinen rikostutkija Mikko Vuori, jolla on viimeisillään raskaana oleva vaimo. Vuorella on ärsyttävä tapa miettiä, ketä elokuvasankaria hänen tapaamansa ihmiset muistuttavat.

Vuori on uusi työpaikallaan, ja tuntee itsensä muiden aliarvioimaksi. Onneksi hän on erinomaisen etevä ja pätevä ja pääseekin näyttämään taitonsa murhaajan etsimisessä. Poliisin Ford Mondeoita ylistetään siihen malliin, että ne olivat silloin varmaan uusinta uutta.

Kirjassa kuvaillaan muutaman luvun alussa murhaajan ajatuksia kerrassaan lumoavalla tavalla.




















Kyllä tämä kannattaa lukea.


maanantai 19. kesäkuuta 2017

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

43. luettu kirja tänä vuonna. Ja oli hyvä!!

Jos olet lukenut Lionel Shriverin kirjan Poikani Kevin, saat häivähdyksen kirjan tunnelmasta, kun sanon, että tämä oli kuin jatkoa sille. Poikani Kevinissähän Kevinin äiti käy läpi Kevinin elämää lapsuudesta aina kouluampumiseen saakka. Suurin kaikista taas alkaa kouluampumisesta, ja sen jälkeen syylliseksi nimetty Maja odottaa tuomiotaan, ja muistelee samalla tragediaan johtaneita tapahtumia.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Kaikki on jo tapahtunut, ja nyt vain istutaan oikeutta ja odotellaan, onko Maja syyllinen vai ei. Silti kirja vie mukanaan yläluokkaisten ruotsalaisnuorten ylelliseen elämään, eikä sitä malta laskea käsistään.

Majan pohdintojen kautta herää miettimään, mikä oikeastaan on tärkeää. Ja miten voisi auttaa sellaista kaveria, joka ei voi hyvin. Missä vaiheessa pitää puuttua, milloin on liian myöhäistä?

Maja on itsekin tapahtuneesta niin järkyttynyt, että alistuu oikeudenkäyntiä odotellessa vankilaelämään tyynen rauhallisena. Ehkä hän katsoo ansainneensa sen. Väistämättä mieleen tulee kahdeksasluokkalainen suomalaistyttö, joka puukotti kaverinsa ja luultavasti viettää kohtalaisen samanlaista elämää.

Kirjassa on siis paljon tarttumapintaa. Ehkä se on siksikin niin hyvä.

Olisin halunnut lukea pari sanaa kirjailijasta. Valitettavasti Karkkilan kaupunginkirjasto on liimannut viivakoodilappunsa takakanteen juuri niiden sanojen päälle. Onneksi on Google, joka kertoo myös sen, että Malin Persson Giolito on kuuluisan ruotsalaiskirjailija Leif G. W. Perssonin tytär.

Älyttömän kaunis kansi.




lauantai 17. kesäkuuta 2017

Daniel Cole: Räsynukke

Kohuttu esikoisromaani käsissäni. Iskin tietysti innoissani kiinni, vaikka ikävästi kannessa onkin kirjan nimeen viittaava juonipaljastus. En lue kirjojen takakansia saati muiden kirja-arvioita, ennen kuin olen itse lukenut kirjan. En tahdo tietää etukäteen mitään ratkaisevaa. Siksi en itsekään selosta juonta juuri koskaan, koska se latistaa lukunautinnon muilta.

Räsynuken juoni on onneksi paljon enemmän kuin se, mitä kansi paljastaa. Paljon enemmän, hullumpaa ja pahempaa.

Kirjan henkilöt ovat moniulotteisia, suorastaan pulleita. Heillä on ollut elämää ennen kirjan alkamista, ja kirjassakin setvitään monenlaisia ihmissuhteita kaiken karmeuden ohessa. Kirjassa on myös aika lailla huumoria, mikä on aina positiivinen yllätys. Räsynukke oli tuskastuttavan pitkä, olisin jo halunnut nähdä, miten lopussa käy.

Loppu olikin sitten jonkinasteinen pettymys. Latautunut jännitys latistui. No, ehkä tälle tulee jatkoa ja se pelastaa jotakin.

Lukukokemus oli kuitenkin kokonaisuudessan oikein miellyttävä. Kirja oli hyvää kieltä lukuun ottamatta omituista sanavalintaa "forensinen valvomo". Forensinen ei kyllä mielestäni ole vielä kotiutunut lainasanana muualle kuin ehkä tieteen piirissä.


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Olipas jännä kirja. Pariskunnan vauva katoaa kirjan alussa, ja sitten pitääkin jännätä koko kirjan ajan, löytyykö vauva elävänä jostain vai eikö löydy ollenkaan.

Anne ja Marco ovat ihan tavallinen nuoripari. He joutuvat ikävän rikoksen kohteeksi, ja sitä sitten selvitellään kirjan läpi. Kaikenlaista yllätyksellistä tietenkin paljastuu, mutta ei kuitenkaan mitään kovin mullistavaa. Vaikea keksiä mitään sanottavaa paljastamatta liikaa. Yllätyksellisyys on tämän kirjan valtti.

Hyvin kirjoitettu ja otteessaan pitävä kirja. Kannattaa lukaista.


maanantai 5. kesäkuuta 2017

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta

Edellinen lukemani kirja, Jukka Laajarinteen tänä vuonna ilmestynyt Pinnan alla pimeä, maalaili kauhukuvia maailmanlaajuisista joukkopsykoosiepidemioista. Kirjassa epidemia siis syntyy, kun ihminen vaikkapa näkee ensin unta jostain katastrofista, ja sitten lukee lehdestä samanlaisesta livetapahtumasta. Ja kun useammalle ihmiselle tapahtuu samantapaisia sattumuksia, niin sehän on epidemia. Kirjassa pudotaan kovasti koko ajan, ja sivutaan myös metropolien alla viemäritunneliverkostoissa asuvia kodittomia. Lopulta kaikki oli päättyvä suureen vedenpaisumukseen (pitäisikö kirjoittaa isoilla alkukirjaimilla?) ja sillai.

Minähän en tuollaiseen hupatukseen usko. Silti vähän kouraisi, kun aloitin lukupinostani seuraavan kirjan, Roslundin ja Hellströmin Tyttö katujen alta, joka on ilmestynyt ruotsiksi 2007 ja suomeksi 2010. Tässä kirjassa tapahtumien keskipisteessä ovat Tukholman alla viemäri- ja huoltotunneliverkostoissa asuvat ihmiset, jotka eivät halua itseään löydettävän. Creepy, eikös?



Kirjan päähenkilönä on aina ihanan äreä rikoskomisario Ewert Grens, jonka elämän suuri tragedia on hoitokodissa asuva syvästi aivovammainen vaimo. Aivovaurion aiheuttanut onnettomuus oli Ewertin syytä, ja se ohjaa hänen elämäänsä joka sekunti. Tässä kirjassa Ewert vihdoin vapautuu ikeestä.

Ewertillä on apunaan etevä ja pätevä romanialaissukuista syntyperää oleva naisrikostutkija Mariana Hermansson. Yhdessä he onnistuvat selvittämään romanialaisten katulasten arvoituksen. Kirjassa käy kiusallisen selkeästi ilmi, miten avuttomia poliisi ja sosiaalitoimikin ovat kodittomien ja katulasten kanssa, jos nämä eivät halua ottaa apua vastaan, tai jos se ei sovi valtion ulkopolitiikalle.

Oikein hyvä kirja ja sujuvaa tekstiä. Muiden kuin Grensin yksityiselämää kirjassa ei juurikaan avata, mutta ei se tunnu olevan tarpeenkaan. Grens täyttää tehokkaasti tilan, ja tapahtumat vievät muassaan intensiivisesti.






sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Nyt täytyy myöntää, etten tainnut olla aivan kohderyhmää. Kirjan piti olla psykologinen trilleri, minulle se avautui aivan täytenä huuhaana ja höpöhöpönä.

Eri puolilla tapahtuu onnettomuuksia, joissa vesi on pääosassa. Päähenkilö näkee myös unta samankaltaisesta tapahtumasta, josta hänen asiakkaansakin puhuu. Tämähän on selvä merkki pandemiana leviävästä joukkopsykoosista. Foliohatut esiin.

Kirjassa on useita päähenkilöitä, ja uuden luvun alkaessa pitääkin ensinnä arvailla, kuka nyt puhuu. Se on pääteltävissä ennen pitkää puhujan mainitsemista muista henkilöistä. Se, kenen nimeä ei mainita, puhuu. Tämä ei mitenkään paranna lukukokemusta. Kirjassa esitellään myös mielenkiintoisia ammatteja, joista en ole kuullutkaan, kuten kaukokatsoja.

Lukujen välissä on fiktiivisiä tapauskertomuksia, joissa ei ole oikein päätä, ei häntää. Päähenkilön ammatillinen osaaminenkin taitaa olla mielikuvituksen tuotetta. Kirja vilisee tieteellisiä termejä ja tieteenfilosofioiden avainkäsitteitä. Hirveän raskasta luettavaa.

Eniten ärsytti kuitenkin se, että tässäkin kirjassa kaikkein hulluimmilla tyypeillä arveltiin olevan touretten syndrooma. Itse asiassa touretten oireyhtymä esitellään yhtenä joukkopsykoosipandemioista. Anna mun kaikki kestää.

En nyt keksi muuta positiivista sanottavaa tästä kirjasta, kuin että onneksi se ei ollut pitkä.

Omppu Martin on näköjään tykännyt tästä kirjasta, ja on saanut siitä paljon enemmän irti kuin minä.




perjantai 2. kesäkuuta 2017

Samuel Bjørk: Yölintu

Rikostutkija Holger Munch joutuu jälleen ratkomaan kiperiä rikoksia. Apunaan hänellä on Mia Krüger, jonka poliisinura pätkii menneisyyden tapahtumien takia. Mian elämänhalu on heikoissa kantimissa, mutta erinomaista poliisintyötä se ei estä.

Kirjan tapahtumat kulkevat monessa kerroksessa, mutta pysyvät hyvin kasassa. Tapahtumat alkavat selvitä pikkuhiljaa, kun kirjan loppupuolella paljastuu uusia käänteitä. Jännitys säilyy silti loppuun saakka. Loppu antaa lupauksen myös jatkosta.

Tykkäsin kovasti! Henkilöt on kuvailtu hyvin ja elävästi, ja heissä on luonnetta. Bjørk on ehdoton uusi suosikkini!