Louise Penny: Sirpaleinen totuus

Sirpaleinen totuus on Three Pines -sarjan kolmastoista osa. Aiemmat osat ovat: Naivistin kuolema, Kylmän kosketus, Kuukausista julmin, Kiveen hakattu kuolema, Kuolettava kertomus, Kuolleet haudoissaan, Petollinen valo, Murhan alkusointu, Särö pimeydessä, Kohtalokas kotiinpaluu, Pedon mieli ja Salaisuuksien hinta. Sattumoisin kädessäni olevassa kirjassa mainitaan elettävän vuotta 2017 ja kirja näkyy tosiaan ilmestyneenkin silloin. Googlasin sarjan jatkoa ja ilokseni huomasin, että kirjoja on ilmestynyt jo 20. 

Tapahtumat alkavat oikeussalista, jossa ollaan koko kirjan ajan. Yleensä en pidä kirjoista, joissa istutaan oikeudessa keskustelemassa puisevaa dialogia. Onneksi tässä kirjassa oikeussalissa ollaan jopa vain yhden kappaleen verran, sitten palataan Three Pinesin kylään kertaamaan, mitä aiemmin tapahtui. Todistajanpenkillä istuu Quebecin Sûretén ylin päällikkö Armand Gamache. 

Kirjassa on hyvin levollinen tunnelma, vaikka ollaan vakavien asioiden äärellä. Viihdyin tavattoman hyvin pienessä Three Pinesin kylässä. Tapahtumat sijoittuvat tavallista pidemmälle ajanjaksolle: alussa eletään talvea ja lopussa kuumaa kesää. 

Yksi sarjan parhaista kirjoista. 

Suomentanut Ronja Erkko

Marie Aubert: Enhän minä ole sellainen

Olen lukenut Aubertilta aiemmin kirjan Mikään ei voisi olla paremmin, josta pidin. 

Meni kotva, ennen kuin tajusin minäkertojan olevan mies. Toki, jos olisin lukenut takakannen tekstin, jossa mainitaan Linnean isä Bård ja ensimmäisen luvun nimen Bård, olisin ollut huomattavasti paremmin kartalla. Vasta toisen luvun alkaessa, ja sen nimen ollessa Hanne, tajusin lukujen nimien olevan henkilöiden nimiä (ja minäkertojan vaihtuvan luvuittain). Bårdin ollessa minulle tuntematon nimi, en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Se olisi yhtä hyvin voinut olla paikan nimi. 

Kirja kertoo yhdestä viikonlopusta, jona Linnea pääsee ripille. Linnealla on vaikeuksia ystävyysuhteissa, eikä ripille pääsy tuota oikeanlaista iloa kaveriasioita miettiessä ja murehtiessa. Linnean isällä Bårdilla on omat ongelmansa, jotka läikkyvät yli, koska hän vaikuttaa olevan hyvin herkkä mieheksi. Ainakin itku on herkässä. 

Bårdin sisko Hanne, joka on Linnean kummitäti, saapuu myös viikonlopuksi rippijuhliin naisystävänsä Julian kanssa. Hanne ja Julia asuvat Hannen ja Bårdin isän luona. Tapahtumista kerrotaan vuorollaan Bårdin, Hannen, Linnean ja sisarusten isän Nilsin näkökulmista. Kaikkien elämä tuntuu olevan kovin ongelmaista. 

Ongelmista huolimatta tai juuri niiden ansiosta kirja on viihdyttävä. On perverssin hauskaa seurata sivusta ihmisten tuskailua. 

Suomentanut Aino Ahonen

Nita Prose: Hotellivieras

Huonesiivoojassa alkanut Mollyn tarina jatkuu Hotellivieraassa. Mollyn persoona ärsytti minua jonkin verran edellisessä kirjassa. Hotellivieraassa palataan myös Mollyn lapsuuteen ja moni asia saa selityksensä. Molly on oikeastaan aika sympaattinen hahmo.

Molly on hotellisiivooja ja ylpeä ammatistaan. Siivoustaitonsa hän on perinyt isoäidiltään, samoin lukuisat sananparret, joita hän viljelee. Mollylla on poikaystävä, Juan Manuel, joka lähes koko kirjan ajan on kotimaassaan tapaamassa perhettään. 

Tällä kertaa kuuluisa kirjailija tulee esiintymään hotelliin ja kuolla kupsahtaa. Molly auttaa poliisi tapahtuneen selvittelyssä merkittävästi. Samalla paljastuu mielenkiintoisia asioita Mollyn menneisyydestä. 

Kirja kulkee vetävästi ja on nopeasti luettu. Molly osoittautuu nokkelaksi nuoreksi naiseksi. Muutamia yllätyksiäkin on luvassa. Odotan jo mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa. 

Jostain syystä kustantaja ei ole katsonut tarpeelliseksi laittaa alkulehdille tiedoksi kirjan alkuperäistä nimeä lainkaan. 

Suomentanut Katariina Kallio

Maija Kajanto: Pyykkipäivä

Liekö Puistokadun pesulassa uuden sarjan alku, kun Kajanto on taputellut loppuun Kahvila Koivu -sarjansa (Korvapuustikesä, Taatelitalvi, Sahramisyksy ja Sitruunakevät). Ennen Kahvila Koivu -sarjaa Kajannolta ilmestyi työuupumuksesta kertova sarja (Mittoja ja tilaustöitä, Itsepä tilasit, Kuin tilauksesta). Ja tosiaan kirjan takaliepeestä löytyi tieto uudesta, viisiosaisesta Puistokadun pesula -sarjasta. 

Tartuin kirjaan varauksella, koska selkeästi se on hömppää ja feelgoodia ja ties mitä turhanaikaista. Pesula ei kuulosta kovin omintakeiselta tapahtumapaikalta, onhan se keskiössä Eevi Kuokkasen Rantakaupunki-sarjassakin (Ei sanaakaan, Viimakerroin). Kajanto kuitenkin yllättää taas aivan uudenlaisella sarjalla. 

Inka on palannut muutaman vuoden reppureissultaan Australiasta Suomeen ja asuu vanhempiensa luona pikkukaupungissa. Koska Inkalla on kokemusta pesulatyöstä, hän innostuu oman pesulan perustamisesta löytäessään tyhjän liikehuoneiston. Nopeasti pesulasta tulee suosittu kokoontumispaikka, ja Inka saa uusia ystäviä palvelutalossa asuvasta Hilmasta, tilintarkastaja-Assista ja tämän ompelijasiskosta Annikasta sekä lukioaikaisesta tuttavastaan Eevistä. 

Pesulassa kokoontuvien naisten elämäntarinat ovat kiinnostavia, ja jotain paljastuu varmasti vasta tulevissakin kirjoissa. Inka tapaa myös unelmiensa miehen, joka valitettavasti vaikuttaa vähän munattomalta. Jotain vikaa miehessä on oltava, jos niin täydellinen yksilö on vapaalla jalalla vielä kolmikymppisenä. Inka itse on liikuttavan innostunut muiden petivaatteiden pyykkäämisestä. 

Pyykkipäivä osoittautui huomattavasti odotuksiani paremmaksi kirjaksi, ja jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa. 

Christian Rönnbacka: Henna Björk - Hydra

Henna Björk -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Isku, Jahti ja Koodi. Olisinpa lukenut aiemmasta kirjasta kirjoittamani arvion uudelleen, ennen kuin Hydraan tartuin. Siellä ilmoitan tämän sarjan seuraamiseni päättyvän. 

Ei pysty, ei kykene. Jos Hydra olisi tv-ohjelma, se olisi kuiva dokumentti. Juoni ei pääse kulkemaan, kun joka välissä on niin paljon selitystä vakoilusta, erilaisten viranomaisten toiminnasta ja ties mistä. En halua täyttä oppimäärää, vaan sulavasti juoksevan tekstin. Päähenkilö Hennakin on aikamoinen puupökkelö. 

Kiitos ja anteeksi. Kesken jäi. 

Yrsa Sigurđardóttir: Muistan sinut

Kuten olen aiemmin maininnut, Yrsa Sigurđardóttirilta on aiemmin suomennettu teokset Kolmas merkki, Perimä, Pyörre, Synninpäästö, Syvyys ja Nukke, joista Kolmas merkki on itsenäinen teos, muut kirjat kuuluvat Freyja ja Huldar -sarjaan. 

Musta jää -sarjan ensimmäisessä osassa Näen sinut esiintyivät poliisi Týr, hänen kollegansa Karó ja oikeuslääkäri Iðunn. Sama kolmikko vetää tutkimusta tässäkin kirjassa.

Kolmikon keskeisin jäsen on oikeuslääkäri Iðunn, jonka kotisaarelle tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat. Iðunnin kotisaari on Vestmannasaariin kuuluvista saarista suurin, Heimaey, josta hän on  lähtenyt aikoinaan opiskelemaan pääkaupunkiin, eikä ole sen jälkeen palannut. Välit lapsuudenperheeseen ovat tulehtuneet. Iðunnin elämä on Islannin ainoana oikeuslääkärinä työntäyteistä ja yksinäistä, eikä hänellä ole puolisoa tai lapsia. 

Kirjassa kulkee päällekkäin sama tarina kahdesta eri näkökulmasta. Toisessa tavataan viisi saarelle entisen opiskelukaverinsa hautajaisiin matkustavaa nuorta aikuista. Heidän saarivierailunsa aikana tapahtuu omituisia asioita ja ruumiitakin tupsahtelee. Toisessa tarinassa poliisi tutkii tapahtumia viikkoa myöhemmin, kun kukaan ei enää ole paikalla kertomassa niistä. 

Kirja on kiinnostava ja jännittävä. Tapahtumat yllättävät pariinkin kertaan. Taustalla vilahtaa Huldar-kirjoista tuttu poliisipäällikkö Erla, josta ei voi erehtyä. Iðunnin elämä muuttuu kirjan lopussa ihanasti.

Kahden keskeisen henkilön nimet ovat hämmentävän samankaltaiset: Guðbjörg ja Guðbjört. Naisten lempinimet ylipäätään olivat kovin samanlaisia: Gugga, Sigga, Ragga. Sekö lie hidastanut lukemista, joka kiinnostavasta juonesta huolimatta sujui tahmeasti.

Suomentanut Marjakaisa Matthìasson

John Ajvide Lindqvist: Maahan kätketty

Julia Malmros -sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Veteen kirjoitettu. Se olikin vauhdikas ja jännittävä kertomus. Sarjan toinen osa on enimmäkseen puuduttava. Samat asiat kerrotaan aina uudelleen seuraavassa luvussa eri näkökulmasta. Kirja jatkuu suoraan ensimmäisen osan tapahtumista, vain kaksi viikkoa myöhemmin. Onkin hyvä, että luin ensimmäisen osan vastikään, koska lukijaa ei liiemmin opasteta aiempiin tapahtumiin. 

Julia Malmros on siis entinen poliisi, nykyinen kirjailija. Hän on rakastunut itseään nuorempaan Kim Ribbingiin, joka puuhailee kaikkea epämääräistä. Kolmantena pyöränä mukana kulkee 14-vuotias Astrid, jonka vanhemmat kuolivat aiemmassa osassa. Kolmikolla on yhteinen projekti, jonka parissa he hääräävät koko kirjan ajan. 

Kirjan lopussa tapahtumat lähtevät yhtäkkiä laukalle ja saavat epäuskottavan käänteen, kun kaikenlaista tapahtuu yhtäaikaa. Aiemmista tapahtumista poiketen kaikkea ei nyt selitetäkään kahteen kertaan, jos yhteenkään. Lopussa kaikki on kuitenkin siististi taputeltu. Seuraavassa kirjassa päästään ehkä uusiin kuvoihin. 

Suomentanut Anna Heroja

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Kirjasta Lucy meren rannalla tekemässäni postauksessa luettelen kaikki käännetyt ja lukemani Stroutin kirjat. 

Valitettavasti Burgessin pojat ei ole mielestäni yhtä hyvä kuin muut Stroutin kirjat. Alunperin se on julkaistu jo 12 vuotta sitten, mikä voi olla yksi syy. Se ei siis sijoitu ajallisesti siihen paikkaan, mihin sen suomennos sijoittuu. Burgessin pojat ovat kotoisin pikkukaupungista, joka lienee sama kuin muissakin Stroutin kirjoissa. 

Burgessin poikien kertojanäänenä toiminee Stroutin luoma Lucy Barton, josta tuli aikuisena kuuluisa kirjailija. Burgessin pojat ovat Jim ja Bob, sekä heidän siskonsa Susan. Susan on itse asiassa Bobin kaksonen, mutta heidän nuoruutensa aikaiseen eli 1970-lukulaiseen tapaan vain pojilla on merkitystä. 

Poikien elämässä ei tapahdu oikeastaan mitään merkittävää tai kiinnostavaa. Tavanomaisia lapsuuden traumoja, pettämistä ja toisen halveksimista vain. Jim Burgess on itse asiassa erittäin epämiellyttävä hahmo, Bob surullinen ja Susan säälittävä. Bobin nuoruudenaikainen tyttöystävä, myöhemmin vaimo ja vielä myöhemmin entinen vaimo Pam ei ole koskaan päässyt irti Burgessin perheestä. 

Kirjan teemana voisi olla: vaikka muuttaisit kuinka kauas, et pysty unohtamaan, mistä olet tullut. 

Tällaisenaan kirja voisi olla kiinnostava. Siihen on kuitenkin ympätty sivujuoneksi pikkupaikkakunnalle muuttaneet somalipakolaiset, joihin paikkakunnan asukkaiden on vaikea sopeutua. Täysin älytön juonenkäänne on Susanin pojan Zachin tempaus heittää sianpää moskeijaan. Koko kirja punoutuu tämän tapahtuman ja sen jälkiseurausten ympärille, ja on ajoittain suorastaan vaivaannuttavaa luettavaa. Somalipakolaiset eivät istu pikkukaupunkiin eivätkä Stroutin kertomistyyliin ollenkaan. 

Kirjassa on harmittavan paljon kirjoitusvirheitä ja asiavirheitä.

Suomentanut Kristiina Rikman