perjantai 29. marraskuuta 2019

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta – Maian tarina

Paljon kirjablogeissa hehkutettu Seitsemän sisarta viimein minunkin kätösissäni. Lapsuudestani muistan Ethel Turnerin jännittävän Seitsemän sisarusta, joka on siis eri kirja.

Tiiliskivimäisen Maian tarinan lukemiseen vierähti ilta jo toinenkin. Riley on keksinyt hienon lähtökohdan: tähdistön ja adoptoidut sisarukset, joista jokaisesta kerrotaan erikseen. Ei lopu tarinoitava aivan heti kesken.

Tavallaan Maian tarina oli mielenkiintoinen, erityisesti pidin Rion valtavan Kristus-patsaan rakentamiseen liittyvästä tarinasta, joka pohjautuu todellisuuteen. Kuitenkin kirja oli jotenkin lattea. Kerronta kulkee eteenpäin kuin juna, huippukohtia on vähänlaisesti tai ne ovat ennalta arvattavia. Sisarusten keskinäisten suhteiden kuvailu jää kovin ohkaiseksi. He ovat kuitenkin eläneet yhdessä koko lapsuutensa ja nuoruutensa, luulisi siitä olevan enemmän sanottavaa. Kun tiedetään, että tulossa on useita jatko-osia, olisi perustukset voinut rakentaa pitävämmälle pohjalle.

Ärsyttävää oli, että Twiningsin English Breakfast (tuotemerkki) oli käännetty englantilaiseksi aamuteeksi.

Kirja on kepeä lukuromaani, ja todennäköisesti tulen lukemaan muutkin osat.




maanantai 25. marraskuuta 2019

John Verdon: Syntipukki

Dave Gurney on eläkkeellä oleva entinen newyorkilainen rikostutkija, joka oli hommissaan ihan paras. Eläkkeelle jäätyään Gurney muutti vaimonsa kanssa maalle viettämään hiljaiseloa. Säännöllisin väliajoin Gurney kuitenkin kutsutaan hätiin, kun rikokset eivät muuten ratkea.

Tässä kirjassa Gurney saa ratkoa kinkkisiä rikoksia kotikulmillaan. Ihmisiä kuolee ja epäiltyjä riittää. Kirjan alussa puhutaan paljon ihmisten oikeuksista ja tulehtuneista väleistä. Kirja on paksu, mutta tapahtumat ja yllättävät käänteet vievät mukanaan. Loppuratkaisua ei tahdo malttaa odottaa, ja toki se yllättää.




perjantai 22. marraskuuta 2019

Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi

Elly katoaa, eikä kukaan tiedä, missä hän on. Kirja keskittyy kuvailemaan Ellyn perheenjäsenten tuntoja, kun yksi joukosta on kadonnut. Etsimisprosessiin kirjassa ei paneuduta lainkaan. Yleensähän katoamiskirjojen keskiössä on kadonneen etsintä. Kirjan lopussa Elly itse pääsee ääneen ja kertoo, mitä tapahtui.

Kirja on ohut, ja siinä on mielenkiintoinen rakenne. Wetzel on aiemmin kirjoittanut novelleja, mikä selittänee kirjan lyhykäisyyden. Hänessä olisi ainesta pitempienkin tarinoiden kirjoittajaksi.



torstai 21. marraskuuta 2019

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Hiljaisessa potilaassa on hyvin hidas tempo. Kirja ei tunnu etenevän välillä oikein mihinkään. Kirjan alussa tuntui, että tietyissä yksityiskohdissa on häiritsevän paljon yhtäläisyyksia edellisen lukemani kirjan, Usko minua, kanssa. Onpa siellä samanniminen henkilökin. On aina ärsyttävää, jos peräkkäin luetut kirjat ovat kovin samankaltaisia. Onneksi niin käy kohtuullisen harvoin.

Hiljainen potilas etenee siis verkkaisesti ja vastentahtoisesti. Kirjan loppupuolella, juuri kun tuntuu, että tästä ei voi paljon tylsemmäksi enää mennä, tapahtuu jotakin todella yllättävää. Ainakaan minä en ollut lainkaan varautunut asioiden saamaan käänteeseen. Ei se kirjaa paljon parantanut, mutta yllättävät käänteet ovat aina virkistäviä.

Kaiken kaikkiaan kirjan asetelma on omituinen: salapoliisia leikkivä psykiatri. Henkilöt ovat omituisia, eikä heistä oikein saa otetta. Kirjasta kohuttiin kovasti sen ilmestyttyä, mutta mielestäni se ei ole kohun väärtti.



sunnuntai 17. marraskuuta 2019

J. P. Delaney: Usko minua

Voi tätä latteuden määrää. Ensinnäkin kirja on kirjoitettu todella ärsyttävällä tavalla, mukaillen näytelmäkäsikirjoitusta. Se tekee lukemisesta töksähtelevää. Kirjassa lainataan uskomattoman paljon ranskalaisen, 1800-luvulla eläneen runoilijan Charles Baudelairen runokokoelmaa Pahan kukat (Les Fleurs du Mal). Se ei paranna kirjaa lainkaan, vaan tekee siitä sangen elähtäneen. Arvostan enemmän kirjailijan taitoa tuottaa omaa tekstiä kuin lainata toisen sanoja. Itse asiassa tämä Usko minua on uudelleenkirjoitettu Delaneyn nuoruudentuotos, jonka hän sai nyt julkaistuksi saatuaan menestystä aiemmalla romaanillaan Edellinen asukas, joka ei mielestäni myöskään ollut kovin kummoinen.

Usko minua -kirjan henkilöt jäävät kovin ohuiksi, koska he hengittävät ja elävät vain Baudelairen runojen kautta. Toki heidän ajatuksiinsa ei voi siksikään päästää lukijaa, että juoni paljastuisi muuten ennen aikojaan. En muista aikoihin tavanneeni näin hengettömiä päähenkilöitä.

Kirjan loppuratkaisun on tarkoitus varmaan olla todella yllättävä, mitä se ei ole. Tässä kirjassa ei ollut oikeastaan mitään onnistunutta. Sen lukeminenkin kesti kovin kauan, koska se oli niin töksähtelevä.




keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Mads Peder Nordbo: Kylmä pelko = Annilaanganipalaaq

Olen ennenkin tainnut mainita olevani erityisen viehtynyt kylmissä maisemissa tapahtuviin kirjoihin. Kiehtovia tapahtumapaikkoja ovat niin Islanti tai Grönlanti kuin Alaska tai Kanadakin. Nordbon kirja sijoittuu Grönlantiin, ja on jatkoa hänen aiemmalle kirjalleen Tyttö ilman ihoa.

Kirjan lukeminen on tavattoman hidasta, koska grönlantilaiset nimet ja sanat ovat niin erikoisia ja suomenkielenvastaisiakin loppuessaan usein esimerkiksi k:hon tai q:hun. Kirjassa esiintyviä henkilönnimiä ovat esimerkiksi Tuparnaaq, Sakkak, Minik, Paarnuuna ja Arnaq, paikannimiä esim. Tasiilaq. Onneksi kirjassa on paljon amerikkalaisia ja tanskalaisia, joiden nimet ovat tavanomaisempia. Pidän siitä, että kirjailija on kirjoittanut kirjan nimen ja lukujen nimet myös grönlanniksi. Grönlantihan on polysynteettinen kieli, jossa yksi sana vastaa jonkun muun kielen kokonaista lausetta.

Kirjan tapahtumat ovat jännittäviä ja pitävät otteessaan loppuun saakka. Toimittaja Matthew Cave tuntuu joutuvan seikkailuihin tuon tuosta, ja selviää niistä aina suhteellisen ehjin nahoin, vaikka väkeä ympäriltä kaatuukin kuin hylkeitä. Tuskin maltan odottaa keväällä ilmestyvää seuraavaa osaa.



sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Jaakko Melentjeff: Papin kosto

Kirjan takakannessa todetaan kirjan olevan "itsenäinen jatko-osa kiitetylle Hukkuneet-teokselle". Mietin, olenkohan sen lukenut. Olenhan minä, ja olin varsin tyytymätön sen kielelliseen antiin.
Jatko-osassa kieli pysyy vähän paremmin kasassa, olisiko löytynyt oikolukija ennen kirjapainoon menemistä. Tässä kirjassa on ruskea kivitalo, ei enää kiviruskeatalo, kuten edellisessä. Myös henkilöhahmojen kuvauksessa kirjailija on edistynyt huomattavasti: nyt kuvailun perusteella voi muodostaa mielikuvan henkilöstä.

Itsenäiseksi jatko-osaksi aiemman kirjan tapahtumista pitäisi tietää varsin paljon, niihin viitataan usein, mutta niitä ei mitenkään avata sen enempää. Enpä minäkään niistä juuri mitään muista, joten sokkona tässä hapuillaan. Toki vähitellen asioita palaa mieleen, kun niihin kyllin monta kertaa viitataan.

Papin kostossa yksi keskeisistä henkilöistä, poliisi Paula Korhonen, kuvataan paljon miellyttävämmäksi kuin edellisessä kirjassa. Kirjassa liikutaan Suomessa, Ruotsissa ja Puolassa nyt ainakin. Poliisit tekevät pohjoismaista yhteistyötä ja liikkuvat sujuvasti maasta ja kaupungista toiseen. Keskeisten hahmojen välillä on mielenkiintoisia jännitteitä, ja onkin hauska seurata, miten henkilöhahmot kehittyvät.

Kirjailija herkeää jopa suorastaan runolliseksi:
Keskustelu kuivui kasaan, kellertyi lehdiksi ja varisi äkillisesti viilentyneen ilmastoinnin mukana Annmarin työpöydälle heidän väliinsä. 
Kirjassa riitti kiinnostavia käänteitä loppuun saakka. Kyllä tätä voi suositella. 




perjantai 8. marraskuuta 2019

Jan-Erik Fjell: Saalistaja

Olipa melkoinen yllätys, kun tartuin tähän kirjaan lukeakseni sen, ja löysin kansiliepeestä blogissani julkaistun arvostelun Fjellin Ilmiantajasta parin vuoden takaa. Yksi niitä harvoja kirjoja, joista on ollut hyvää sanottavaa. En silti arvannut päätyväni kansiliepeeseen.

Nyt pitääkin olla kieli keskellä suuta. En tahdo noin paljon näkyvyyttä, joten totean, että kirja on laimeanlainen. Anton Brekke oli kiinnostavampi parissa viime kirjassa ollessaan alennettuna partiopoliisiksi. Kriposin eli rikospoliisin leivissä hän on paljon tylsempi, etenkin kun sanailu- ja sanaharkkapari Magnus Torpkaan ei ole aktiivisesti kuvioissa.

Kirjassa selvitellään, istuiko Oscar syyttömänä vankilassa kahdeksan vuotta. Selvittelyn aikanakin miestä kaatuu ja kaikki on kovin sekavaa. Loppuratkaisukin on ennalta arvattava. Toivottavasti Fjell saa puhallettua Brekkeen puhtia seuraavassa kirjassa.






















sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Karen Cleveland: Koko totuus

Kirja oli alkuun suorastaan tylsä. Vähitellen se imaisi mukaansa, eikä enää tuntunut tylsältä, että juonenkulku oli pääasiassa aviopuolisoiden välistä keskustelua. Vivianin koko elämä perustuukin valheelle, mutta kunnon CIA-agenttina hän tietenkin keksii ulospääsyn. Ja sitten loppukoukku.

Kelpo kirja luettavaksi, mutta ei erityisen yllättävä.



lauantai 2. marraskuuta 2019

Louise Penny: Naivistin kuolema

Samainen kirja, Naivistin kuolema, on ilmestynyt nyt uusintapainoksena nimellä Kuolema kiitospäivänä. Itse lainasin vanhemman painoksen, koska uudemmassa oli pitkät varausjonot. Enpä saanut kuitenkaan tartutuksi tähän opukseen, ja varausjonot ovatkin ehtineet laantua, kun vihdoin sain kirjan luettua.

Kirjan alkuperäinen nimi on Still life, ja se kuvaakin sangen osuvasti kirjan viipyilevää tunnelmaa hiljaisessa Three Pinesin kylässä. Kirja on hyvin hidastempoinen luettava, eikä vähiten siksi, että sen tapahtumapaikkana on kanadalainen kylä, jossa asuu sekaisin englannin- ja ranskankielisiä ihmisiä. Moni tapahtumakulku selitetään sen kautta, minkäkielinen asianomistaja sattuu olemaan. Henkilöitä on paljon, ja lukijalla on tekeminen pysyäkseen kartalla.

Henkilöt ovat sympaattisia ja kylän tunnelma viehättävä. Kirja onkin vanha kunnon salapoliisitarina, jossa poliisi hoitaa murhan selvittelyn.