Jaakko Melentjeff: Hukkuneet

Olipa tuskaisa lukukokemus. Kirjan juoni voisi olla hyvä ja kantaa ketterästi, jos toteutus olisi parempi. Melentjeffillä lienee ollut juoni ja tapahtumat selkeinä päässään, mutta unohtui sellainen pikkuseikka, että lukija ei sitä tiedä, jos tapahtumia ei kirjoita auki. Kirjassa oli suuria aukkoja ja jäin useamman kerran suu auki ihmettelemään, että mitäs nyt, kun joku hahmoista töksäytti jotain. Muutenkin kirjassa on kummallisia, joskus käsittämättömiä lauserakenteita, joihin lukeminen aina töksähti. Tässä yksi esimerkki: "...luovuin jo toivosta, että emme löydä huvilaa koskaan.". Toivot siis, että ette löydä huvilaa?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat useampaan maahan: Suomeen, Ruotsiin, Tsekkiin ja Islantiin. Pohjoismaissa poliisit tekevät yhteistyötä, Prahan tapahtumat ovat erillinen tarina toisen tarinan rinnalla. Toki ne yhdistyvät aikanaan. Melentjeff ei selvästikään pidä luomastaan tamperelaisesta poliisista. Muita poliiseja kuvaillaan hyvinkin tarkasti, tamperelainen naispoliisi on "keskipituinen, värjättyhiuksinen ja pukeutui yksinkertaisesti." Värjättyhiuksinen? Kirjailijalle lienee mielessään joku tyypillinen värjätty tukka, mutta lukija ei näe ajatuksia.

Kaksi poliiseista nähtävästi flirttailee keskenään päätellen siitä, että tulevat jatkuvasti toistensa torjumiksi. Valitettavasti flirtti ei näy lukijalle. Ylipäätään henkilöiden dialogi on todella ontuvaa ja aukkoista. Vielä on pakko nostaa yksi kukkanen esiin: "Kadun toisella puolella oli vanhahtava kiviruskeatalo." Kiviruskeatalo???? Ruskea kivitalo? Nyt oikeasti.

Pahaan hajuun tottuu nopeasti, kankeaan kieleen vähän hitaammin. Kirjan tapahtumissa on kuitenkin sen verran puhtia, että loppua kohden lukeminen alkoi luistaa lapsuksista huolimatta. Tapahtumat veivät mennessään ja alkoivat vaikuttaa kiinnostavilta.