lauantai 31. lokakuuta 2020

Tuomas Kyrö: En juhli, Mielensäpahoittaja

Ensimmäisen Mielensäpahoittaja-kirjan ilmestymisestä on jo kymmenen vuotta. Eipä tainnut Tuomas Kyrö silloin arvata, millaiseen kultasuoneen oli iskenyt vanhan ukon höpinöistä kirjoittaessaan. Juhlavuoden kunniaksi on (nähtävästi sosiaalisessa mediassa) kerätty kansan keksimiä mielipahoja, joista Kyrö on koonnut tämän kirjan. 

Valitettavasti kansan mielipahat, niin hauskoja kuin ne ovatkin olevinaan, ovat kovin hajanaisia ja usein myös omanapaisia. Vaikka Kyrö on niistä taituroinut tuttuun tyyliin tarinoita, eivät ne ole aidon aineksen veroisia. 

Silti Mielensäpahoittajan kuulumisia on aina hauska lukea, ja ne on suorastaan pakko lukea. Mieluummin lukisin kuitenkin vaikkapa Mielensäpahoittajan sukutarinoita. Tai hänen lapsistaan. Varsinkin toinen näyttää kulkevan isänsä viitoittamaa tietä jurona tallaajana. 




perjantai 30. lokakuuta 2020

Jaana Lehtiö: Montako päivää vielä

On ollut kiireinen viikko ja pitkät päivät, enkä ole iltaisin jaksanut juurikaan edes lukea. Talviaikaan siirtymisen takia simahdan viimeistään yhdeksältä. Tämä on ollut erityisen ärsyttävää, koska minulla on ollut kesken Lehtiön uusin, Porvooseen sijoittuva jännitystarina. Viime yönä olin taas pitkästä aikaa hereillä suden hetkellä, ja valvottuani unta odotellen tunnin, otin uusimman Muhos-tarinan käteeni ja luin sen loppuun. 

Muhosen tiimi selvittelee nuoren miehen murhaa, johon pian liittyy nuoren tytön katoaminen. Lehtiölle tuttuun tapaan syyllinen ei löydy rikosliigasta, vaan aivan muualta. 

Mukaansa tempaava tarina, jossa poliisit ovat enimmän aikaa aivan ymmällä. Loppuratkaisu tuntuu kuitenkin vähän liian "helpolta". Motiivit jäivät vähän kevyille kantimille, ja erityisesti jäin miettimään, mikä johdatti nuoren miehen surman suuhun. Tiimin yhteishenkikin kukoistaa ilman pienintäkään säröä. Tulee olo, että lukee nuortenkirjaa. Aikuisten kirjaan toivoisi enemmän särmää ja tasoja. 



 

maanantai 26. lokakuuta 2020

Ruth Hogan: Lauluja variksille

Niin paljon kuin pidinkin Hoganin Kadonneiden tavaroiden vartijasta, en syttynyt lainkaan hänen toiseen kirjaansa, Lauluja variksille

Kirjassa kerrotaan rinnan kahden henkilön tarinaa. Hahmot ovat jotenkin kovin samankaltaisia, ahdistuneita ja murheellisia, joten niitä on vaikea erottaa toisistaan. Piti hokea itselle, että Mashalla on koira ja Alicella poika, jotta pysyisi kärryillä. 

Henkilöt ovat myös kovin mielenkiinnottomia, ja koska tarina ei lähtenyt etenemään mihinkään suuntaan, lopetin lukemisen alkuunsa. 

Sen pituinen se.




sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Lina Bengtsdotter: Beatrice

Bengtsdotterin kirjojen sankaritar on Charlie Lager, joka työskentelee Ruotsin keskusrikospoliisia vastaavassa kansallisessa operaatio-osastossa NOAssa. Kansallinen operaatio-osasto kuulostaa hienommalta kuin keskusrikospoliisi. 

Kuten olen aiemminkin todennut, Charlie Lagerin persoona on erilaisuudessaan kiinnostava. Alkoholisoituneita poliiseja riittää, mutta sen lisäksi huono-osainen tausta tuo hahmoon syvyyttä. Tässäkin kirjassa Charlie muistelee paljon menneitä. Muutenkin Charlien elämä on keskeisellä sijalla, jopa niin, että välillä juoni jää toissijaiseksi. 

Beatrice on vauva, joka katoaa ollessaan vaunuissa päiväunilla. Poliisit keskittävät kaikki voimansa vauvan etsimiseen. Tämä kirja kuitenkin poikkeaa muista vastaavanlaisesta tapahtumasta kertoneita. Yleensä vauvaa etsitään hektisesti, vanhemmat vaikeroivat kauhuissaan ja tapahtumat etenevät ripeästi. Tässä kirjassa vauvaa etsivillä poliiseilla on aikaa ryyppämiseen ja keskinäiseen kanssakäymiseen, ja päivät vierivät kenenkään sitä kauhistelematta. Poliisit käyvät läpi tutkimiaan henkilöitä ja heidän taustaansa, vauvaa tuskin palavereissa mainitaan. 

Kirja on todella hyvä ja mukaansa tempaava. Kuitenkin jokin ontuu toteutuksessa. Minua ärsyttää myös se, että henkilöillä on liian samantapaisia nimiä: Charlie, Challe, Charlotte. Se hidastaa lukemista oleellisesti, kun nimet pitää tavata huolella, jotta tapahtumat pysyvät kasassa. 






















perjantai 23. lokakuuta 2020

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Tätä kirjaa on lähes poikkeuksetta kehuttu. En taida olla kohderyhmää, koska kahden epävarman ihmisen haparoiva on-off -suhde ei kiinnosta. Kirjan teema voisi olla "ei puhuta mistään tärkeästä, ja ihmetellään, miksi kummallakin on paha mieli". 

Marianne ja Connell (omituinen nimi, ei jää mieleen) ovat koulukavereita, jotka kuuluvat eri yhteiskuntaluokkaan. Niinpä kirjoittamattomien sääntöjen mukaan heidän ei ole sopivaa olla yhdessä, nykypäivänäkään. Luokkayhteiskunta leimaa vahvasti nuorten suhdetta läpi kirjan. 

Luin kirjan kokonaan, koska Rooneylla on vetävä kirjoitustyyli. Tällaiset juonettomat romaanit eivät yleensä ole lukulistallani. Tähän halusin tutustua, koska sitä niin laajalti kehutaan. Edelleenkään en koe itseäni näin sivistyneen kaunokirjallisuuden lukijaksi. En myöskään aio katsoa kirjasta tehtyä tv-sarjaa. Se on luultavasti vielä pitkäveteisempi kuin kirja. 




keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo

Kirja aloittaa uuden Hammarby-sarjan, jonka keskeinen hahmo on rikoskomisario Conny Sjöberg. Conny on aivan älyttömän sympaattinen rikoskomisario, joka on onnellisesti naimisissa ja suurpereheen isä. Conny tekee kotitöitä ja hoitaa lapsia sujuvasti, minkä töiltään ehtii. Virkistävä poikkeus kaikkien dekkarikomisarioiden joukossa!

Heti kirjan alussa särähti pari seikkaa silmään. Kirjailijalla ei itsellään taida olla lapsia. Kirjassa kerrotaan päiväkotilasten keskuudessa tapahtuvasta julmasta kiusaamisesta. Lapset ovat kuusivuotiaita, ja kävelevät aina yksin kotiin päiväkotipäivän päätyttyä. Eskari-ikäisiähän he ovat, mutta siihen aikaan ei tainnut vielä olla esikoulua. Suomessa ei tulisi kuuloonkaan, että kuusivuotiaat lähtisivät eskarista kotiin omin nokkinensa. Kirjan päiväkoti vaikuttaa enemmän esikoulun tapaiselta, koska päivä päättyykin siellä jo aikaisin. 

Toinen kummastuttava seikka liittyy myös lapsiin. Yhden henkilön tullessa kotiin hänen kolme kurahousuikäistä lastaan on pihalla keskenään leikkimässä. Vaimo laittaa sisällä ruokaa. Nuorin lapsista on puolitoistavuotias ja keikkuu liukumäen päällä. Tuonikäisiä ei yleensä jätetä valvomatta pihalle. Onneksi tämän enempää lapsuksia kirjassa ei ollut. 

Tykkäsin kyllä kirjasta muuten. Se on mukaansatempaava ja juoni kulkee notkeasti. Aihepiiri on perin klassinen, mutta siitä on saatu paljon irti. Connyn arkea ja elämää poliisilaitoksen ulkopuolella kuvataan paljon, mikä tuo kirjaan pehmeyttä. 




sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Peter James: Kuolema käy oikeutta

Ties kuinka mones osa Kuolema-sarjasta, joiden pääroolissa on poliiseista parhain, Roy Grace. Tällä kertaa Roy Grace on pienessä sivuroolissa, ja hänen yhteytensä kirjan varsinaisiin tapahtumiin jää hyvin hataraksi. 

Kirja on aivan äärimmäisen tylsä oikeussalidraama, jossa ei tapahdu mitään yllätyksellistä. Syytettyjen penkillä on huumekeisari, jonka apujoukot kiristävät yhtä valamiehistä saadakseen pomolleen vapauttavan tuomion. En pidä oikeussalitarinoista, koska ne ovat kovin ikävystyttäviä. Niin tämäkin. 

Koko Roy Grace -sarja on alkanut kyllästyttää minua. Hyvin monet tuntuvat pitävän sarjaa aivan erinomaisena, suorastaan brittiläisten poliisikertomusten parhaimmistona. Henkilöiden kuvailu on huvittavaa, etenkin naisten kampausten kuvailu. Kirjassa toistuvat usein arvottavat adjektiivit kuten hillitty, tyylikäs, komearyhtinen, vaatimaton, lojaali. Kirjassa on myös hyvin paljon toistoa. Samat asiat keskeisen valamiehistön jäsenen elämän traagisista tapahtumista mainitaan aina uudelleen ja uudelleen, vaikkei niillä mitään merkitystä senhetkisiin tapahtumiin olekaan. 

Roy Grace on uskomattoman sinisilmäinen, mitä tulee perheenjäseniin. Poika vaikuttaa sosiopaatilta, mutta isä ei suostu huomaamaan mitään. 

Kirjan loppu oli yhtä lattea kuin muukin kirja. 




lauantai 17. lokakuuta 2020

Tuula Ranta: Totuus on vaihtuva maisema

Esikoisdekkareiden taso on ollut aika kirjava, joten tartuin tähän uutuuteen varsin skeptisin ajatuksin. Kirjailijan etunimi kertoo hänen olevan todennäköisesti eläkeiän kynnyksen ylittänyt, ja kirjan nimi on kummallisen filosofinen. Luettuani kirjan olen edelleen sitä mieltä, että nimi on huono eikä tee oikeutta kirjalle. 

Kirja on erityisen kiinnostava, koska se sijoittuu minulle tuttuun koulumaailmaan. Retkellä oleva koululuokka löytää tuskastuneen opettajansa johdolla ruumiin, joka osoittautuu yhdeksi koulun opettajista. Kirjan opettajat ovat ihanan raadollisia. Jokaisella on onneton elämänsä ja kriisinsä. 

Rikosta selvittelee rikoskomisario Tapani Mikkonen, joka pyytää avukseen eläkkeelle jäänyttä kriminaalipsykologi Aira Karhua. Yhteistuumin asiat vähitellen ratkeavatkin, mutta yllätyksiä on tiedossa.

Kirja on helppolukuinen ja etenee kuin juna. Huomaa, että kirjoittaja on eläkkeelle jäänyt äidinkielen opettaja. Kirjan viimeisistä sanoista voi aavistaa jatkoa olevan tulossa. Jään innolla odottelemaan. 




torstai 15. lokakuuta 2020

Viveca Sten: Kaikessa hiljaisuudessa

Kymmenes osa Sandhamnin murhat -sarjassa. Saaren kokoon nähden siellä tapahtuu yllättävän paljon murhia. Niinhän on kyllä lähes kaikkien pikkukylien ja -saarten kohdalla, jotka ovat joutuneet murhakirjailijoiden näyttämöiksi. 

Alkaessani lukemaan paksunpuoleista kirjaa huokaisin itsekseni vähän tuskatuneenakin, että nämä syyttäjä Nora Lindestä ja poliisi Thomas Andreassonista kertovat kirjat taitavat toistaa itseään. Aika nopeasti sain kuitenkin huomata aina niin nuhteettoman Noran hahmossa ikäviä säröjä. Virkistävää!

Kirjassa pohditaan useamman kadonneen nuoren kohtaloa kymmenen vuoden takaa. Välillä kerrotaan takaumia nuorten näkökulmasta, ja pikkuhiljaa selviää, mitä on tapahtunut. Lukiessani mietin, että olisipa kiva, jos joskus jossakin kirjassa kadonnut löytyisikin tyytyväisenä elelemässä jossain muualla, eikä aina kuolleena.

Kadonneiden etsimisen ohessa seurataan kahden keskeisen pariskunnan, Noran ja Jonaksen sekä Thomaksen ja Pernillan, pyristelyä arjen karikoissa. 




keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Belinda Bauer: Näkijä

Kirjassa turvaudutaan meedion apuun kadonneen lapsen etsinnässä. Yliluonnollinen huuhaa ei minua kiinnosta, joten etukäteen varauduin siihen, että kirja tulee jäämään kesken.

Turhaan pelkäsin. Bauer on lahjakas kirjailija, joka osaa käyttää erilaisia aineksia hyväkseen antamatta niiden silti täyttää tilaa. Rikosylikomisario Marvel on hulvaton tyyppi, jolla ei nimestään huolimatta ole supervoimia. 

Marvel etsii kadonneita lapsia ja välillä myös koiraa. Meedion apuun turvaudutaan, mutta meedio ei halua auttaa. Sen sijaan kadonneen pojan äidillä osoittautuu olevan näkijän lahjoja. Kirjassa on yllättäviä juonenkäänteitä. Lopussa tapahtumat ja jännitys tiivistyvät.

Pitkästä aikaa nautittavan hyvä kirja, joka on lojunut hitaassa lukupinossani aina uusimiskynnyksen ylittymiseen saakka. Hidas lukupino sisältää varmoja valintoja, joilla ei ole varausjonoa. Ihan siltä varalta, että uutuuskirjat loppuvat kesken kaiken, on hyvä olla varapino. Olisihan kamalaa, jos luettava loppuisi kesken. 





tiistai 13. lokakuuta 2020

Arnaldur Indriðason: Jäämies

Vaikka vähän salaa toivoinkin, niin ei, tässä kirjassa ei löydetä Erlenduria. Ja nyt, kun tämä teema on käytetty, niin ei häntä taideta löytää jatkossakaan. 

Päähenkilönä on eläkkeellä oleva poliisi Konrað, jota en muista aiemmin tavanneeni. Vaan kun selasin aiemmin lukemistani Arnaldurin kirjoista tekemäni muistiinpanot, löytyy sieltä maininta Konraðista vuonna 2015 ilmestyneestä kirjasta Varjojen kujat. Aikaa on vierähtänyt sen verran, ettei ihme, etten häntä muistanut.

Konrað selvittelee tässä kirjassa vuosien takaisia tapahtumia. Aika harvoin Arnaldurin kirjoissa taidetaan olla tuoreilla jäljillä. Vaikka Konrað etenee Arnaldurin kirjoille tyypilliseen verkkaiseen tapaan, saa hän vähitellen kaiveltua esille yhtä ja toista, ja lopulta jäljet johtavat murhaajan luo. 

Samalla, kun Konrað tutkii vanhaa katoamistapausta, muistelee hän omaa elämäänsä. Kirja kertookin yhtä paljon Konraðista kuin menneistä kuolemistakin. 






Jessica Fellowes: Mitfordin skandaali

Kirjassa palataan sadan vuoden taakse seuraamaan Mitfordin perheen kauniiden tytärten elämää. Perheen tyttäristä Diana on menossa naimisiin ja pyytää perheen entistä lapsenpiikaa Louisaa kamarineidokseen. Nuorenparin avioliiton alkuvuosien aikana tapahtuu seurapiireissä monenmoista. Sen ajan vinkkelistä skandaaliksi leimattavia tapauksia on useampia. Kirjan nimeksi noussut skandaali on varmaankin se, joka viimeiseksi mainitaan.

Fellowes osaa kuvata kiinnostavasti aikakauden seurapiirien elämää. Mielenkiintoista on, miten vaivattomasti sen ajan rikkaat ja kauniit matkustelivat junalla ja lautalla ympäri Eurooppaa kaikkine palvelusväkineen. 

Sadan vuoden takaisessa maailmassa palvelusväen tuli olla aina saatavilla, mutta mielellään näkymätöntä ja kuulumatonta. Kirjassakin on tarkkaa, kuka saa puhutella ketä ja miten. Louisa pyrkii rikkomaan näitä rajoja pohjattoman uteliaisuutensa siivittämänä. 

Kamarineito Louisa Cannonin ja poliisissa työskentelevän Guy Fellowesin suhde etenee hyvin hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Tiedä, vaikka mahdollisessa seuraavassa kirjassa Louisa olisi edennyt urallaankin. Louisan haaveenahan on päästä poliisiksi.




sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Elly Griffiths: Siniviittainen nainen

Arkeologi Ruth Gallowaysta kertova sarja on todella kiehtova. Tai Griffithsin kirjoitustyylissä on se jokin, joka vetää puoleensa. Sarjan kirjoissa puhutaan poikkeuksellisen paljon uskonnosta ja vertaillaan eri uskontokuntia, niin tässäkin. Uskonnollisia viittauksia on ylenpalttisesti. Aihe ei sanottavasti kiinnosta, mutta pystyn kestämään sen Griffithsin kirjoissa. 

Ruthin ja komisario Harry Nelsonin suhde saa kiristelemään hampaitaan. Se ei vaan etene mihinkään suuntaan. Pientä toivoa aina vilautetaan, mutta sitten se torpataan. Niin ärsyttävää. 

Taas tapahtuu murhia nummimaisemissa, ja Nelson selvittelee niitä. Tällä kertaa tapauksiin ei liity vanhoja luita, mutta Ruth liihottelee silti tapahtumien tuntumassa. 

Luin kirjan ahmimalla ja nyt on tyhjä olo. 




lauantai 10. lokakuuta 2020

Stephen Booth: Ei metsää puilta

Neljäs osa Englannin nummialueesta kertovaa Peak District-sarjaa.

Ben Cooper on vihdoin muuttanut kotitilaltaan omaan asuntoon kylän keskustaan. Työkuvioissakin on muutoksia, Ben on siirretty väliaikaisesti toiseen poliisiryhmään ratkomaan rikoksia. Tämä kustannuspaikkojen vaihtelu on jotenkin epäselvästi kuvattu, eikä minulle oikein valjennut, missä Ben milloinkin oli. Eipä sillä niin väliä juonen kannalta olekaan. 

Kirjan alku on jotenkin sekavan oloinen, ja meni jonkin matkaa, ennen sain juonesta kiinni. En pidä aloituksista, joissa kuvataan monia irrallisia tapahtumia ja henkilöitä tulee vilisemällä. Muutenkin juoni on pirstaleinen. Kirja on ennemminkin katsaus senaikaiseen poliisin toimintaan ja elämään maaseudulla, kuin jännittävä poliisiromaani. Sen verran aina kuitenkin tapahtuu, ettei pitkästyä ehdi. 

Tässä kirjassa miellytti se, että Ben ei ole niin suuressa roolissa, vaan keskeisiä poliiseja on monta. Benin suhde Diane Fryn kanssa ei etene mihinkään eikä mitään suhdetta oikeastaan edes ole. Dianen elämässä tapahtuu jotain mullistavaa. 

Lämminhenkinen romaani, jossa on paljon huumoria. Peak District- sarja ei tarjoa elämää suurempia lukukokemuksia, ja kaikki sarjan kirjat ovat oikeastaan aika samankaltaisia, ainakin tähän saakka. 

Tämä nimenomainen kirja löytänee pian tiensä poistomyyntipöydälle. Sivut ovat vuosien saatossa pehmenneet ja alareunat kääntämiskohdasta repaleiset. 



 

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Matthew Costello & Neil Richards: Päättäjäisilta

Costello ja Richards ovat julkaisseet parisenkymmentä ääni- ja digikirjaa Cherringhamin mysteerit -sarjassa. Päättäjäisilta on sarjan ensimmäinen täysptkä painettu romaani. Sarja kertoo kahdesta harrastelijaetsivästä, Sarahista ja Jackista, joiden välillä ei yllättävää kyllä ole mitään romanttista. 

Kirja oli aika kamalaa luettavaa. Lukujen nimet ovat naurettavia ja turhia, kun luvut ovat niin lyhyitä. Sankaritar Sarah on ylettömän innoissaan salapoliisipuuhastelustaan, jota hän tekee päivätyönsä ohella. En muista, mikä hänen päivätyönsä oli, jotain turhaa varmaankin. Kirjassa viitataan jatkuvasti kaksikon aiempiin tapauksiin. Milloin mikäkin paikka tai rakennus tuo mieleen jonkin murhan tai muun tapauksen, jota he ovat selvitelleet. Ratkaistujen tapausten määrään nähden Sarahin innostus on aika ylitsevuotavaa. 

Parivaljakko tuntuu olevan omalla alallaan yksityisetsivinä, koska he ovat niin kertakaikkisen nokkelia, että hoksaavat kaikki yhteydet tuosta vaan. Ihmiset kertovat heille kaiken tarpeellisen, koska he nyt vaan ovat niin mukavia ja hyviä kuuntelemaan. Mitään pahaa kaksikolle ei tapahdu, vaikka he pyörivät huumeidenmyyjien kintereillä ja jututtavat mafiapomoa. Kaikki rikolliset suorastaan antautuvat heidät nähdessään. 

Sarahilla on kommunikaatio-ongelmia tyttärensä kanssa. Mitä tahansa Sarah tyttärelleen sanookin, voivottelee hän mielessään, miten taas tuli valittua väärät sanat. Erittäin luontevaa kanssakäymistä. Tytär vaikuttaa aivan tavalliselta nuorelta eikä edes käyttäydy huonosti. Silti hänen teini-iästään tehdään iso numero. 

Ärsyynnyin erityisesti siitä, että kirjassa on kursiivilla korostettu milloin mitäkin noin joka kolmannessa lauseessa. Kursivointi menettää nopeasti tehonsa, kun sitä käytetään näin.

Kirja sopisi hyvin nuortenkirjaksi. Tosin juonen köyhyyden takia se ei varmaan nuoriakaan kiinnosta. 














tiistai 6. lokakuuta 2020

Mari Jungstedt: Kun taivas tummuu

Jungstedt aloittaa uuden Espanjaan sijoittuvan Andalusia-sarjan, toivottavasti kuitenkin Gotlanti-sarjan rinnalle eikä tilalle. En ole valmis luopumaan Anders Knutaksesta. 

Lisa muuttaa eronsa jälkeen Espanjaan, koska on pitkään haaveillut siitä. Hän on Ruotsissa asuessaan ollut espanjan opettaja, joten hänellä on uuden asuinmaansa kieli hallussaan. Kirja on sikäli mukava, että se ei ihmeemmin korosta espanjalaisia tapoja tai kulttuuria. Kirjan henkilöt voisivat yhtä hyvin olla Ruotsissa. Minua ei kiinnosta matkailumainonta kirjoissa, joten tämä sopii minulle hyvin. 

Kirja on lajityypiltään dekkari, mutta mukaan on ympätty aimo annos romantiikkaa. Välillä tunsinkin lukevani Tuija Lehtisen tuotantoa tai naistenlehden jatkokertomusta. Olettamus, että dekkarin lukija henkeään pidätellen seuraa, tapaavatko kaksi keskeistä henkilöä toisensa tanssikurssilla suoraan sanottuna vähän tympi. 

Dekkarijuoni oli kiinnostava ja tuttuun aiheeseen oli saatu uutta ulottuvuutta kulttuurin vaihdoksella. Lukukokemus jäi kuitenkin haaleaksi. Sisältöön olisi voinut panostaa vähän enemmän. Samaan kirjaan ei mahdu romanttinen tarina ja dekkarijuoni. Tai kirjan pitäisi ainakin olla huomattavasti paksumpi, jotta kumpikin tarina saisi lihaa luittensa ympärille. 




sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Roope Lipasti: Aviotärähdys

Lipastin kirja ei ollut ihan sitä, mitä odotin. Yleensä Lipastin kirjoissa on paljon sanailua ja hyviäkin heittoja. Tämä kirja oli kovin vaisu ja tummasävyinen. Positiivista on se, että lasten suusta -kirjoitustyyli on taaksejäänyttä elämää. 

Kirjan kertoja on nössö tohvelisankari, joka on yliopistossakin opiskellut, mutta päätynyt kaatopaikalle töihin. Minua tämä minäkertoja ärsytti suuresti, koska hän on niin kiltti. Ihmetyttämään jäi, miksi pariskunta ylipäätään on yhdessä.

Kirjan päähenkilöillä on erikoiset harrastukset, jollaisia luultavasti näkee oikeassakin elämässä. Kirjan keskeiset henkilöt ovat kertoja, tämän vaimo ja vaimon sisko. Nämä saavat ihan mukavasti lihaa luidensa päälle. Muut henkilöt jäävät ohuiksi karikatyyreiksi omasta ihmistyypistään. 

Lopetukset ovat edelleen Lipastin heikko kohta. Vaikka tämänkin kirjan loppu jäi vaiheeseen, on se kuitenkin sentään paremmin koossa kuin Jälkikasvukaudessa

Kirja oli nopeasti luettu. Siitä jäi vähän keskeneräinen maku. 




Anne Holt: Kuolematon kunnia

Anne Holt aloittaa uuden sarjan, jonka pääosassa on asianajaja Selma Falck, entinen huippu-urheilija. Holtilla on harvinainen taito jättää päähenkilö taakseen tai muutoin saattaa sarja loppuun, kun hänestä ei irtoa enää mitään uutta ja kiinnostavaa. 

Kuolematon kunnia kertoo Norjan huippuhiihdosta ja dopingista. Kumpikaan aihe ei kiinnosta minua vähääkään, koska en seuraa urheilua enkä urheilumaailman tapahtumia. Vähän pelkäsin, että pitkästyn kirjaa lukiessani, mutta toisin kävi. 

Selma Falck on kiinnostava persoona, jonka edesottamuksista riittänee ammennettavaa tuleviinkin kirjoihin. Minua jäi vaivaamaan, miksi Selman perhe hylkäsi hänet. Eivät nuo kerrotut tapahtumat niin pahoja mielestäni ole. 

Kirja on jännittävä ja paljastuksia riittää loppuun saakka. Selman läheisin ystävä on hieman epätavanomainen, mikä on aina virkistävää.

Holt ei ole kirjoittanut yhtään huonoa sarjaa. Selma Falck ei ole poikkeus ainakaan ensimmäisen kirjan otannalla. 




lauantai 3. lokakuuta 2020

Kale Puonti: Manni

Esikoisdekkari jälleen. Niitä tuntuu nykyään olevan liikkeellä yhä enemmän. 

Manni kertoo Helsingin poliisilaitoksesta ja huumekaupasta. Mukana kuvioissa ovat tietysti myös virolaiset. Mannista tulee huumekauppias sattumalta. Hän tuntuu kuitenkin oppivan toimintatavat nopeasti, suorastaan epäuskottavan nopeasti. 

Kirjan juonta ei ole koukeroisuudella pilattu. Kliimaksi on virolaisten ja liivijengiläisten kohtaamisessa huumekauppojen tiimoilta, eli ei kovin kummoinen. Juoni on myös hyvin yksioikoinen, sivujuonteita ei ole. 

Kirjailija työskentelee huumepoliisissa, joten hänellä on sisäpiirin tietoa siitä, kuinka asiat hoidetaan. Kirja tuntuukin keskittyvän turhan paljon poliisin eri osastojen ja venäläisten rahanpesusysteemien esittelyyn. Ohimennen mainitaan mediasta tuttuja rikoksia niin poliisissa kuin kriminaalien joukossa.

Manni voisikin olla jonkun rikollisen elämäkerta, tai se voisi olla dokumentti huumepoliisin työstä. Ollakseen kunnon dekkari se kaipaisi enemmän sattumanvaraisuutta ja yllätyksellisyyttä. Henkilöt jäivät ohuiksi, eikä heitä jää miettimään. 

Minua ärsytti myös lyhenteiden käyttö. Mietin pitkin kirjaa, mikä on tekti, kunnes lopussa hoksasin sen olevan varmaan tekninen tiimi.

Miksi kirjan kannessa kirjailijan etunimi on suuremmalla fontilla kuin kirjan nimi? 




perjantai 2. lokakuuta 2020

Stephen Booth: Jääkylmät jäljet

Peak District -sarjan kirjoissa on lämminhenkinen tunnelma. Vähän niin kuin tutussa tv-sarjassa Sydämen asialla. Pienet ympyrät ja kaikki tuntevat toisensa. Tai näissä kirjoissa kaikki tuntevat ainakin konstaapeli Ben Cooperin, joka on ikänsä asunut Pohjois-Englannin vuoriseudulla pienessä kylässä.

Tienoolta löytyy pari ruumista, ja niiden parissa vierähtääkin koko kirja. Cooper jutustelee ystävällisesti kaikille ja saa selville kaikenlaista. Lukijaa hämmästyttää brittiläisen poliisilaitoksen tiukka ja jäykkä hierarkia. Vessassakaan ei taida saada käydä ilman esimiehen lupaa. Cooperin esimies Diane Fry ärsyyntyykin suunnattomasti Cooperin omapäisyydestä. Cooperia se ei haittaa.

Lukija aavistelee tulevaisuudessa ehkä pientä romanssinpoikasta. Nähtäväksi jää. Onneksi sarjassa riittää lukemattomia lukemattomia osia.