maanantai 31. heinäkuuta 2017

S. K. Tremayne: Tulilapsi

Jos Tremaynen Jääkaksoset oli hyytävä, Tulilapsi on laimea. Kirja oli alusta lähtien jotenkin itsestään selvä: tämä on asetelma ja tätä on odotettavissa. Odotin jonkunlaista ratkaisevaa käännettä, joka kääntäisi asetelman ylösalaisin tai edes kyljelleen. Ei sellaista oikein tullut.

Köyhistä oloisin lähtöisin oleva Rachel nai rikkaan juristin, jolla on perintölinna jossain maan ääressä (Cornwallissa muistaakseni). Luokkaeroa korostetaan totta kai, koska ollaan Englannissa. Juristilla on poikalapsi, jonka äiti kuoli hämärissä olosuhteissa. Rachel muuttaa linnaan ja asustelee siellä enimmäkseen pojan kanssa, kun isä raataa lisää rahaa.

Kirjassa kerrotaan paljon kaivosalueiden historiaa, mutta koska se sidotaan fiktiiviseen sukuun, on vaikea tietää, mikä on totta. Linnassa kummittelee, tai sitten kaikilla on vain päässä vikaa. Kumpikohan on potentiaalisempi vaihtoehto?

Kirja tuntui aikamoiselta turhakkeelta, ja kliimaksi jäi tulematta. Loppu oli tavanomaisuudessaan ehkä pikkuisen yllättävä, mutta sekin jäi vähän levälleen.


torstai 27. heinäkuuta 2017

Vesa Vanhanen: Raide seitsemän

Kolmas ja uusin Vanhanen piti lukea samaan pötköön. Kirjoissa kehittyy mielenkiintoisesti rikosylikonstaapeli Pekka Konttisen ja hänen työparinsa Mujusen (liekö etunimeä koskaan mainittu) henkilökohtainen elämä. Samalla toki ratkotaan rikoksia ahkeraan tahtiin.

Tällä kertaa etsitään kadonneita teinityttöjä. Kirja liikkuu nykypäivän nuorisomaailmassa ja on ihmeen ajantasainen sen suhteen. Paljon käänteitä tarvitaan, ennen kuin asiat alkavat selvitä.

Kiinnostavaa luettavaa!


lauantai 22. heinäkuuta 2017

Vesa Vanhanen: Seitsemäs helvetti

Piti sitten lukea perään toinen Vanhasen kirjoittama Pekka Konttinen -dekkari. Tämä oli kovasti paljon parempi kuin ensimmäinen. Tykkäsin.

Kirjassa lähdetään tonkimaan vanhaa, selvitettyä perhesurmaa. Asiassa osoittautuu olevan kaikenlaisia käänteitä ja ongelmia. Lopputulos on kerrassaan ennalta-arvaamaton.

Keskeiset henkilöt tulevat tutuiksi, koska heistä kerrotaan kaikenlaisia yksityiskohtia. Henkilöitä kirjassa oli taas riittämiin, enkä meinannut laskuissa pysyä.

Suosittelen, tämä kannattaa lukea.


perjantai 21. heinäkuuta 2017

Vesa Vanhanen: Seitsemän oikein

Verkkaisesti alkava kirja. Pääosassa rikosylikonstaapeli Pekka Konttinen ja lukuisa joukko kanssapoliiseja. Konttinen vaikuttaa jahkailunsa ja mietintöjensä puolesta eläkeiän kynnystä koputtelevalta, mutta lienee paljon nuorempi. Hänellä on vaimo Jenna ja pari kouluikäistä lasta.

Pikkukylässä tapahtuu vanhuksen surmatyö, jonka selvittely nostaa monenlaisia sattumuksia päivänvaloon. Menneisyydestä paljastuu asioita, joita on pidetty salassa vuosikymmenet. Kirjassa on paljon eri-ikäisiä henkilöitä, ja onkin välillä vaikea muistaa, kuka on mitäkin ikäluokkaa. Syyllisen selvittelyssä sillä on merkitystä.

Loppua kohti kerronnan tahti kiihtyy ja jääpä sitten pari tärkeää asiaa kertomattakin. Semmoista se on, kun aletaan hosua.

Ei hassumpi tämä Vanhasen esikoisteos kuitenkaan. Aion lukea seuraavankin.


sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

J. M. Ilves: Sorjonen – Loppupeli

Suotta olen viivytellyt tähän Sorjoseen tarttumista. Jotenkin vieroksuin ensimmäisen osan tv-sarjamaisuutta. Tässä se ei tullut ollenkaan niin paljon esille. Telkkasarjaahan en ole katsonut, koska ei ole telkkaria.

Rikoskomisario Sorjonen perheineen muutti ensimmäisessä kirjassa Helsingistä Lappeenrantaan. Edessä oli kokonaan uudet kuviot ja elämänmuutos. Tämän kirjan alussa briiffattiin hyvin juonenkulun kannalta olennaisimmat asiat. Elämä Lappeenrannassa jatkuu työntäyteisenä. Perhekin kietoutuu ikävästi tapahtumiin.

Kirja oli sujuvaa tekstiä ja nopea lukea. Pakko oli lukea nopeasti myös siksi, että tapahtumat veivät mukanaan. Kerronta on myös humoristista sopivissa kohdin.

Lukekaapa ihmeessä.














maanantai 10. heinäkuuta 2017

Matti Laine: Merkitty mies

Pakko oli lukea perään toinen Elias Vitikan elämä ja teot eikun Elias Vitikan elämästä kertova kirja. Tästäkin jäi sellainen olo, että mitään ei oikeastaan tapahtunut. Vitikka-kirjoista puuttuu selkeä rikos. Kaikenlaisia rikoksia kyllä vilisee, mutta kaikki on jotenkin epämääräistä ajelehtimista.

Elias Vitikka -kirjat kerrotaan rikollisen näkökulmasta, mikä ei ole kovin tavanomaista. Tosin Vitikka itse ei pidä itseään kovin kriminaalina. Pikkuhiljaa hän on kuitenkin luisumassa yhä syvemmälle alamaailmaan. Sääli, sillä Vitikassa olisi ollut ainesta hyväksi sankariksikin.


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Matti Laine: Pahojen miesten seura

Taas kävi niin, että varasin uutuuskirjan ja huomasin sitten, että se ei olekaan sarjansa ensimmäinen. Palasin siis lähtöruutuun ja aloitin ensimmäisestä kirjasta. Tässä tapauksessa ensimmäisestä Elias Vitikka -kirjasta.

Elias on taksikuski, elämäänsä leipääntynyt ja selkävaivainen. Elias on myös entinen lätkätähti. Sattuman oikusta Elias joutuu mukaan kaikenlaiseen kummaan säätämiseen ja päätyy yksityisetsiväksi. Samalla löytyy elämänilo uudelleen. Elias ei ole mikään pyhäkoulutyyppi, vaan naisystäväkin on entinen huumeidenkäyttäjä, jolla taas on takanaan suhde vankilakundin kanssa. Eliaksen paras ystäväkin on syvällä suossa, mistä Elias hänet kiskoo kuiville.

Kirja on omituinen. Siinä ei oikeastaan tapahdu mitään merkittävää tai ole mitään selkeää rikosta. Seurataan vain Eliaksen puuhastelua uusien ystäviensä kanssa. Puuhat ovat jotain hämärän ja puolilaittoman välimailta. Elias vaikuttaa aika hyvältä tyypiltä, josta kaikki pitävät ja joka ajattelee muiden parasta. Kirjan loppu onkin suuri pettymys.


perjantai 7. heinäkuuta 2017

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

Norjalainen dekkari. Rikostutkija William Wisting pidätetään virasta vanhan murhatutkinnan uusien käänteiden takia. Wisting tutkiskelee asiaa sitten omaksi ilokseen kotosalla. Toimittajatytär Line sekaantuu yllättäen samojen tapahtumien käänteisiin ja auttelee isäänsä.

Kirjassa on ihanan viipyilevä tunnelma. Wisting puuhailee omien tutkimustensa parissa, mutta on täysin sivussa hektisestä poliisityöstä. Sivumennen onnistuu hän kuitenkin ratkaisemaan yhden tuoreenkin rikoksen.

Tykkäsin tosi kovasti.


maanantai 3. heinäkuuta 2017

Mary Kubica: Good girl – Kunpa tietäisit

Taas yksi trilleri, jossa asiat ovat muuta kuin miltä näyttävät. Hyvin kirjoitettu ja sujuvaa tekstiä, kyllä tämän luki. Tosin jo puolenvälin tienoilla heräsi aavistus asioiden oikeasta laidasta.

Kirja kertoo rikkaan perheen tyttärestä, joka kidnapataan, ja edessä on pitkä karkumatka. Tapahtumia seurataan niin tytön, kidnappaajan, tytön äidin kuin tapahtumia selvittelevän poliisinkin näkökulmasta. Lukujen alussa on aina sen henkilön nimi, kuka milloinkin on kertojana. Tapahtumien kerronnassa vaihtelee kertojan lisäksi tapahtuma-aika. Välillä ollaan ajassa ennen kuin kidnapattu tyttö on palautettu kotiinsa, välillä sen jälkeen, kun vielä selvitellään tapahtumien kulkua.

Kirja oli aika tusinatavaraa amerikkalaiseen makuun.

N-kirjaimet on kirjoitettu otsikoissa sanoissa aiemmin ja myöhemmin todella ärsyttävästi väärinpäin. Sen lisäksi, että kirjaimet ovat otsikoissa väärinpäin, ne ovat myös aina näiden sanojen esiintyessä tekstissä ISOLLA ja N-kirjaimet väärinpäin. Mitään järkevää selitystä tälle ei anneta. Lähinnä se vaikuttaa erittäin typerältä tehokeinolta.

Kannessa on R väärinpäin. Se ei ärsytä, koska se ei vaikuta olevan pysyvä vamma.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Tero Somppi: Tuomion konsertti

Mikä yhdistää heavy metal -bändin, terroristit, Helsingin, Abu Ghraibin ja Yhdysvaltain presidentin? Tero Somppi tietenkin.

Tuomion konsertti vuodelta 2006 on erittäin tiivistunnelmainen jännityskertomus yhden miehen kostosta, joka muuttuu globaaliksi panttivankidraamaksi. Kirja on pätkitty lukuisiin lyhyihin lukuihin, joiden otsikossa kerrotaan kellonaika ja tapahtumapaikka. Toimiva ratkaisu, tosin Myllylahti ei ole kauheasti jaksanut panostaa oikolukuun, joten aika moni otsikko jää edellisen sivun alalaitaan, mikä on ärsyttävää etenkin aukeaman jälkimmäisellä sivulla. Samaten lukijaa ärsyttää toistuvat tavuviivat keskellä riviä. Niitä on ainakin miljoona. Tai melkein.





















Kirjan tapahtumat etenevät erittäin intensiivisesti useiden eri henkilöiden näkökulmasta. Kirjan alku on aika ahdistava yhden keskeisen henkilön muisteloiden takia, mutta pitemmälle päästyä jännitys vie mukanaan. Tuomion konsertti on pakko lukea loppuun, jotta näkee, kuka selviytyy ja miten.

Huvittava yksityiskohta on, että poliisin "maija" esitetään lainausmerkeissä, sen sijaan roskikset ovat itsestäänselvästi suloja.

Myös tämä kohta ärsytti, koska ei minulla ole aavistustakaan, millaisia ovat normaalit laskeutumiskasit. Saati epänormaalit. Ja minkä himputin kärjen ympärille ne kiedotaan, häh? Ymmärrän kyllä, millaisesta toimesta tuossa on kyse. Silti ammattilaistermien käyttö ärsyttää, koska tuo tieto ei taatusti ole ihan yleissivistystä.











Aion lukea muutkin Sompin kirjat, kunhan ehdin. Niissä on potkua. Tämä kirja tosin oli intensiivisyydessään niin vauhdikas, ettei sen ääreen ehtinyt kunnolla asettua, kun koko ajan kiidettiin paikasta toiseen.

Myllylahdelle myös terveisiä: miksi kirjasta ei löydy etsimälläkään alkuperäistä ilmestymisvuotta, vaan se pitää googlettaa?