sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Miika Nousiainen: Juurihoito

Talvilomaviikko on mennyt vaihteeksi Netflixin ääressä. Jumituin totaalisesti amerikkalaiseen Sherlock Holmesista kertovaan Elementary-sarjaan, ja nyt harmittaa, kun loma jo loppuu. Sain vasta ensimmäisen kauden katsottua. Tänään tartuin pitkästä aikaa kirjaan, eikä kaduta.

Juurihoito alkoi hitaanlaisesti ja ensimmäiset sivut olivat aika tylsiä. Onneksi jatkoin lukemista, koska tarina imaisi mukaansa ja luinkin kirjan yhdellä istumalla. Pekka menee hammaslääkäriin, joka osoittautuu hänen veljekseen, jonka olemassaolosta hän ei ole tiennyt. Tämä ei ole juonipaljastus, vaan käy ilmi ensimetreillä. Luulinkin, ettei kirjalla tämän jälkeen ole mitään annettavaa, kun kohokohta lyödään tiskiin ekassa luvussa.

Voi, miten väärässä olinkaan. Pekka ja Esko tutustuvat toisiinsa ja päätyvät lähestulkoon maailmanympärimatkalle. Veljesten sanailu käy hulvattomaksi. Nousiainen nostaa tuttuun tapaan pöydälle myös erilaisia yhteiskunnallisia ongelmakohtia ja pohtii henkilöiden kautta omaperäisiä ratkaisuja ja tulkintoja. Suomalaisten ominaispiirteiden tunnistaminen ja sanallistaminen on Nousiaisella erityisen hyvin hallussa.

Kyllä. Lukekaa. Ehdottomasti.



maanantai 20. helmikuuta 2017

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Tämä kirja näkyy olevan nyt kaikkien käsissä ja huulilla. Olen varmaan taas turhankin tyly jonkun mielestä, kun joudun toteamaan, että siinäpä oli lattea lukukokemus.

Kirjan juoni on alusta saakka selvillä, kiitos päällekkäin kulkevien tarinoiden. Toisessa ollaan nykyajassa, toisessa päähenkilön lapsuudessa. Varsinainen kohokohta jää tulematta, ja kirjan loppuessa päällimmäinen tunne on pettymys.

Henkilöt jäävät etäisiksi, ja vaikka päähenkilön kohdalla se on varmaan osa juonenkulkua, ei se silti lukukokemusta paranna. Päähenkilö, syyttäjä Jana Berzeliuksen nimi viittaa itäblokin maihin, muttei ole juonen kannalta mitenkään oleellinen. Myöskin Janan ja hänen vanhempiensa viileitä välejä kuvaillaan vuolaasti, vaikkeivät niillä ole juoneen liittyvää merkitystä. Poliisi Mia varastelee ja tuhlaa palkkansa parissa päivässä. So? Kovasti Mia pähkäilee rahattomuuttaan ja tuhlailuaan, muttei mahdollisia syitä avata sen enempää. Mia suhtautuu Janaan kovin ynseästi, suorastaan vihamielisesti. Tämäkin jää lukijan ihmeteltäväksi. Ihan kuin kirja olisi jäänyt kesken. Vai lieneekö taiteellista ja erityisen lahjakasta kirjoittaa näin epämääräisesti.

Entäs Jana? Mitä hän ajattelee elämästään ja tulevaisuudestaan? Sitäkään ei kerrottu.

Plääh.



perjantai 17. helmikuuta 2017

Anna Snoekstra: Peilikuva

Australialainen esikoisjännäri, psykologinen trilleri. Aivan loistava: erittäin jännittävä ja yllättävä pitkin matkaa. Loppua kohti alkoi kädet hikoamaan niin, ettei lanka luistanut puikoilla.

Kirja kertoo nuoresta naisesta, joka pulaan jouduttuaan pelastautuu teeskentelemällä olevansa kauan sitten kadonnut henkilö. Yhdennäköisyys on ilmeinen, joten täydestä menee. Kirja on taidokkaasti kirjoitettu siten, että tarinaa kerrotaan vuoroin teeskentelijän, vuoroin ammoin kadonneen henkilön näkökulmasta. Näin vähitellen selviää, mitä kauan sitten tapahtui.

Henkilöt ovat lähes samat kummassakin kerronnassa, joten tunnelma tiivistyy aika lailla.

HarperCrimelle terveisiä: ihan älyttömästi ärsyttää kanteen painettu lausahdus Koti voi olla paikoista vaarallisin, joka lässähdyttää juonen tehokkaasti.



torstai 16. helmikuuta 2017

Viveca Sten: Ristiaallokossa

Kuudes osa Sandhamnin murhat -sarjaa. Rikosylikonstaapeli Thomas Andreassonin elämä on vakiintunut ja perhe-elämä on onnellista Pernilla-vaimon ja Elin-tyttären kanssa.

Tällä kertaa pohditaan toimittajan yllättävää kuolemaa ja siihen johtaneita syitä. Kirja kulkee sukkelasti ja tapahtumat ovat paikoin hyvinkin jännittäviä. Jotkut asiat jäävät silti kirjan loppuessa roikkumaan: Miksei kukaan reagoi nuoren tytön anoreksiaan? Hyväksyykö tyttö isän uuden naisystävän? Miten käy juristi Nora Linden työpaikan? Miksi Noran työasia vaikuttaa muulta kuin se on? Ehkäpä näihin asioihin paneudutaan sarjan seuraavassa osassa. Tai ehkä ne pitäisi vain unohtaa.


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Liane Moriarty: Tavalliset pikku puutarhajuhlat

Australialaisen Liane Moriartyn uutuuskirja on alkuperäiseltä nimeltään Truly, madly, guilty. Tylsästi suomennettuna Tavalliset pikku puutarhajuhlat. Alkuperäisnimi viitannee australialaisen yhtyeen Savage Gardenin hittibiisiin Truly, madly, deeply. Joka on muuten ihana biisi :D.

Kirja oli lattea. Pettymys. Alusta saakka viitataan grillijuhliin, joissa on tapahtunut jotain kamalaa. Huippukohtaa kierrellään ja kaarrelaan kolmen eri pariskunnan näkökulmista ja vähitellen päästään yhä lähemmäs. Huippukohta osoittautuu aika latteaksi, tai kivahan se on, ettei kellekään käynyt kuitenkaan mitenkään. Ehkä.

Pariskunnat sinällään ovat herkullisia kaikkine kummallisuuksineen. Ajan hengen mukaisesti yhdellä henkilöistä on rutkasti OCD-piirteitä eli pakko-oireinen häiriö. Aika tylsiä tosin, tietäisin parempiakin. Nykyään ei ole kirjaa, jossa jollakulla ei olisi neuropsykiatrista oireyhtymää.

Kirjan huippukohta jää siis laimeaksi. Sen jälkeen alkaa kuitenkin kirjan kiinnostavampi osuus, kun ihmisistä paljastuu raadollisia piirteitä. Ihan lopussa paljastuu pari sivujuonta, jotka lukija arvasi jo ajat sitten.

Kyllä tämä silti lukea kannattaa. Ne oli ihan tavalliset pikku puutarhajuhlat vain.


lauantai 11. helmikuuta 2017

Saara Kesävuori: Kuningas

Kesävuoren Kaarlo Karemaa -psykopaatista kertovan trilogian viimeinen osa. Kesävuori on parantanut suoritustaan mainittavasti kirja kirjalta ja suorastaan harmittaa, että tämä oli nyt tässä. Toivottavasti Kesävuori jatkaa jännityksen parissa.

Kuningas on loppua kohti piinaavan jännittävä. Kirjan päätarina Olli Holman perintöhuvilan salaisuudesta jää kuitenkin vähän ohkaiseksi ja salaisuus tylsänpuoleiseksi. Olli Holman taustaa voisi avata enemmän, kun sen annetaan ymmärtää olevan kovin kiintoisa. Olli Holman luonteesta paljastuu tyhjäntoimittajalle sopivasti myös vakuutushuijarin piirteitä. Tyyppi on loppujen lopuksi aika vastenmielinen kaikessa päättämättömyydessään ja itsekeskeisyydessään. Ja hei, jos jotakuta pyydetään tyhjentämään tavarat varastoon toisen ihmisen talosta, kuka alkaa myydä niitä omaan pussiinsa?

Kaarlo Karemaan rooli puolestaan on tässä kirjassa huomattavasti voimakkaampi kuin aiemmissa osissa. Karemaa on erittäin epämiellyttävä ja käyttää hyväkseen heikompiaan. Karemaan elämä on kulkenut sangen yllättävään suuntaan. Ala, jolla Karemaa työskentelee, jää kyllä hämärän peittoon. Eipä sillä suurempaa merkitystä juonen kannalta olekaan.

Kirja pitää tiukasti otteessaan, koska henkilöt ovat kyllin monisyisiä ja tapahtumat arvaamattomia. Kerronta etenee milloin kenenkin näkökulmasta, mikä lisää kiinnostavuutta.


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Saara Kesävuori: Tarkasti vartioitu

Kerrankin viikonloppu, jona on aikaa lukea!

Trilogian toinen osa. Ensimmäisestä osasta en kovin paljon pitänyt, niinpä olen viivytellyt toiseen osaan tarttumista. Ensimmäisestä osasta Saarroksissa jäi kuitenkin jotain kaihertamaan, ja päätin antaa jatko-osalle mahdollisuuden.

Tässäkin kirjassa pääroolissa on entinen sotilastarkkailija, nykyinen tyhjätasku tyhjäntoimittaja, nahjusmainen viisikymppinen Olli Holma, joka menee sinne, minne vanhemmat käskevät. Holma valittelee, miten vanhemmat pitävät häntä yhä lapsena eivätkä näe häntä aikuisena, itsenäisenä miehenä. Toisaalta Holma itse pohtii olemistaan ja elämistään koko ajan siltä kantilta, mitä vanhemmat sanoisivat. Tässä kirjassa Holmaan tulee jo enemmän syvyyttä ja hänellä ilmenee olevan omiakin ajatuksia.

Nasiasiat Holmalla ovat rempallaan, kuten edellisessä osassakin. Raha-asiatkin ovat rempallaan, ja ihan pienenä vinkkinä Holmalle: naiset eivät ihmeemmin syty miehestä, joka valittelee olevansa vanhempiensa pompoteltava tyhjätasku. Holmakaan ei pesää saa.

Tässä kirjassa jatkuu muutaman edellisessä osassa tavatun henkilön tarina. joidenkin rooli jäi kyllä yhä ohkaiseksi. Uusiakin henkilöitä tuli mukaan riittämiin. Pääosin kirjan tapahtumat tapahtuvat helteisessä Kreikassa. Vain alussa ja lopussa ollaan Suomessa. Aiemman kirjan mielenkiintoinen psykopaatti toimii liikkeellepanevana voimana, vaikka tapahtumat sitten lavenevatkin kaikenlaiseen huijaamiseen.

Kirja oli ihan mukaansatempaava.



lauantai 4. helmikuuta 2017

Stefan Tegenfalk: Vihan aika


Uusi tuttavuus minulle, tämä Stefan Tegenfalk. Kirjan päähenkilöitä ovat poliisi Walter Gröhn ja hänen eräänlainen apulaisensa toiselta osastolta, Jonna de Brugge. Henkilöiden menneisyydestä puhutaan viittauksin, jotka herättävät epäilyksiä siitä, että jotain on jäänyt lukematta. Vihan aika on kuitenkin esikoistrilleri.

Kirjan alussa tapahtuu merkillisiä väkivallantekoja, jotka muodostavat kirjan pääjuonen. Tekojen selvittelyn aikana tapahtuu kuitenkin kaikenlaista, ja alussa tehdyt väkivaltaisuudet unohtuvat pitkäksi aikaa. Päällekkäisten juonien yhteensitomisessa olisi parantamisen varaa. Päähenkilö kohtaa myös ikävän, täysin irrallisen terveysongelman. Toki hänet sillä tavoin saatiin pois kuvioista vähäksi aikaa, ja sairaalassa voitiin järjestää kätevästi kohtaaminen yhden sivuhenkilön kanssa.

Juoni kulkee kuitenkin ketterästi polveillen ja kirja on sujuvaa luettavaa pienistä kompastuksista huolimatta. Ehdottomasti jatkoon ja luen seuraavatkin osat, vaikka epilogi jäikin vähän hämäräksi.