Elly Griffiths: Lukittu huone

Ruth Galloway -sarjassa ollaan jo viidennessätoista osassa. Kirja sijoittuu aikaan, jolloin korona levisi niin Isossa-Britanniassa kuin muuallakin. Koronasulun aikaan Ruth saa yllättävän vieraan ja tapahtuu asioita, joita sarjan seuraajat ovat kieli pitkällä odottaneet monen osan ajan. Mielestäni kirjailija ei ole rankannut tapaamisia lainkaan niin korkealle kuin lukijat, niin latteasti niitä kuvaillaan. 

Vaihteeksi luut ja luurangot eivät ole kovin keskeisessä roolissa, vaikka Ruth onkin forensinen arkeologi. Toki pakollinen luurankokin löytyy, mutta tapahtumat pyörivät nykyajassa ja enimmäkseen elävien tai vasta kuolleiden ihmisten ympärillä. Ruth saa myös uuden naapurin, josta paljastuu ällistyttäviä asioita. 

Kirja on taas luettu aivan liian nopeasti. Itse asiassa se on ohuenpuoleinen ja painettu isolla fontilla paksulle paperille, kuten sarjan muutkin osat. Ruthin valloittava seura pitää tiukasti imussaan ja kirjan soisi jatkuvan vielä pitkään. 

Camilla Läckberg & Henrik Fexeus: Kangastus

Kangastus on Camilla Läckbergin yhdessä mentalisti Henrik Fexeuksen kanssa kirjoittaman mentalistitrilogian kolmas osa. Aiemmat osat ovat Mentalisti ja Kultti. Olen aiempien osien kohdalla kritisoinut asioiden loputonta, puuduttavaa toistoa. Nyt siitä on onneksi päästy. Minan jokaista käsienpesua ei raportoida. 

Keskeisimpinä henkilöinä ovat edelleen poliisi Mina Dabiri ja mentalisti Vincent Walder, Minan poliisitiimiä johtava Julia ja muut poliisit Ruben, Adam ja Christer sekä kaikkien perheenjäsenet. Porukka on tullut tutuksi, ja onkin harmi, että Kangastus on trilogian päätösosa, juuri kun on tultu tutuiksi. Kaikki henkilöt ovat kehittyneet ihmisinä huomattavasti kuluneiden kolmen kirjallisen vuoden aikana. 

Juoni on taas huikea ja epätodellinen, mutta se ei tahtia haittaa. Tapahtumat etenevät kiihtyvällä vauhdilla ja kirjan paksuudesta huolimatta turhia taukoja ei tule. Kirjan lähestyessä loppua alkaa jo harmittaa, että näille tutuille henkilöille on jätettävä hyvästit. Loppuratkaisu on järisyttävä.

Robert Thorogood: Kuolema kylässä

Kuolema kylässä on Thamesjoen murhat -sarjan toinen osa. Ensimmäisessä osassa tutustuimme muutamaan kylän asukkaaseen, jotka 78-vuotiaan rautarouva Judth Pottsin johdolla innostuivat ratkomaan murhaa. Tässä kirjassa Judith on jälleen ystävättärineen epäilyttävän kuolemantapauksen parissa. 

Judith muodostaa mielenkiintoisen kolmikon ystävättäriensä kanssa: Suzie on koiranulkoiluttaja, joka haaveilee kuuluisuudesta ja tekee töitä radiossa, Becks puolestaan on kirkkoherran vaimo. Kolmikko on ystävystynyt ylikonstaapeli Tanikan kanssa, joka työskentelee samojen kuolemantapausten parissa.

Kuolema kylässä on Agatha Christie -tyylinen suljetun huoneen murha. Uupumattomalla tarmolla leidit puurtavat rikkaan aatelismiehen kuoleman parissa. Pidän huumorista, jota naiset kylvävät ympärilleen. Pidän myös asenteesta, jolla he raivaavat esteet tieltään. 

Ulf Kvensler: Erämaa

Ulf Kvensler on tullut tunnetuksi suosittujen tv-sarjojen käsikirjoittajana. Erämaa on hänen ensimmäinen romaaninsa. Kirja ei oikein lähtenyt liikkeelle ja lukeminen kesti kauan. Olen kuitenkin lukenut paljon kehuja tästä kirjasta, joten annoin sille mahdollisuuden. 

Anna ja Henrik ovat pariskunta, jolla on tapana käydä vaeltamassa Pohjois-Ruotsissa joka vuosi. Mukaan lähtee aina myös molempien ystävä Milena. Tänä vuonna mukaan lähtee myös Milenan uusi poikaystävä Jacob, joka haluaa vaelluksen suuntautuvan vaativampaan maastoon Luoteis-Ruotsin vuorilla. 

Tarinaa kerrotaan vuoroin paikan päältä, vuoroin sairaalasta, johon Anna on päätynyt epäonnisen reissun jälkeen. Vähitellen piirtyy esiin kuva ihmisten välisten suhteiden monimutkaisuudesta ja mustasukkaisuudesta. Kirja on lähes silkkaa vaeltamista epäinhimillisissä olosuhteissa. Ei kauhean kiinnostavaa. Selvää on, että Annan kertomukseenkaan ei välttämättä voi luottaa. 

Ann Rosman: Marstrandin myrkyttäjä

Lukiessani Karin Adler -sarjan viimeisintä osaa (Arvoitus pinnan alla) tajusin, että minulla on sitä edeltävä osa lukematta. Sarjan kirjojen suomennokset ovat myös ilmestyneet epäjärjestyksessä. Aprikoin ensin, viitsinkö edes enää tarttua väliin jääneeseen kirjaan.

Marstrandin myrkyttäjä osoittautui kuitenkin kiehtovaksi kertomukseksi. Kuten Adlerin kirjoissa yleensäkin, tässäkin kulkee rinnan kaksi kertomusta, joista toinen sijoittuu 1800-luvun alkuvuosiin, toinen nykypäivään. Tapahtumapaikkana on lounaisessa Ruotsissa sijaitseva aateliskartano ja sen elinpiiriin kuuluvat pikkutilat. Nykypäivän aateliset elävät niin menneen maailman lumoissa, että heidänkin tarinansa voisi aivan hyvin olla parinsadan vuoden takaa. Välillä on vaikea muistaa, että tosiaan ollaan nykyajassa. 

Kirjassa on aivan valtavasti henkilöitä, ja heidän sukulaissuhteistaan on vaikea pysyä kartalla. Oikeustieteen opiskelija Ebba on valinnut tutkittavakseen parinsadan vuoden takaisin Metta Fockin tapauksen. Aatelissyntyistä Mettaa syytettiin miehensä ja kahden lapsensa murhaamisesta heikoin perustein. Metan tarinaa kerrotaan pala kerrallaan nykyaikaan sijoittuvan kertomuksen ohessa, jossa Ekebladin aatelissuvun perijät ovat riidoissa keskenään, kun sopivasti hankalin perinnön panttaaja kuolee. Karin Adler tiimeineen selvittelee kuolemantapausta. 

Paikoin olin aivan sekaisin paikoista ja henkilöistä, mutta en silti malttanut laskea kirjaa käsistäni. Adler on tehnyt todella paljon tutkimustyötä kirjan juonen eteen, joka perustuu tositapahtumiin. Erittäin mielenkiintoinen kirja!

Johanna Tuomola: Oikeuden varjo 1

Rikosylikonstaapeli Noora Nurkasta ja hänen työstään Lohjan poliisissa kertova sarja on edennyt jo seitsemänteen osaansa. Olen lukenut kaikki aiemmatkin osat. Luin äsken uudelleen niistä tekemäni muistiinpanot, ja ikävä havaintoni on, että kirjojen surkea suomenkieli on vaikuttanut vahvasti lukukokemuksiini. Vaikka juoni olisi kuinka hyvä, töksähtelevä kieli pilaa lukunautinnon. Onneksi tämä uusin Oikeuden varjo 1 ja tätä edeltävä kirja Liekit yössä ovat olleet parempia laadultaan. Niin vahvana on kehno lukukokemus mielessä, että tätä uusinta olen pantannut lukupinossa, kunnes uusimiskynnys ylittyi. 

Sarjan aiemmat kirjat ovat Tummissa vesissä, Sieppaus, Petoksen anatomia, Minkä taakseen jättää, Murhaaja vierelläsi ja Liekit yössä. On ilo todeta, että uusimmassa kirjassakin teksti on moitteetonta ja helposti luettavaa. Ainoastaan muutama omistusliite puuttui. Omituinen sanonta toistui pari kertaa: jännittävässä tilanteessa päähenkilön vatsassa pirisee. 

Ortopedi Sami Heikura palaa menestyneenä Amerikoista takaisin kotimaahan ja asettuu Lohjalle asumaan, koska hänen lapsensakin asuvat Lohjalla. Tällä kertaa pyöritään Lohjan keskustassa Prisman ja pääkirjaston tuntumassa. Uutena lohjalaisena Sami tuntuu oppivan paikat yllättävän nopeasti. 

Sami saa sairaalaan asiakkaikseen pahoinpideltyjä miehiä, joita poliisi epäilee huumekaupoista. Noora Nurkka selvittelee tapauksia ja ennen pitkää tapahtuu murhakin. Sami on hyvin huolissaan, koska hänen teini-ikäinen tyttärensä tuntuu pyörivän vääränlaisissa porukoissa. 

Sami ja hänen perheensä tulevat hyvin tutuiksi. Nooran yksityiselämä jää vähemmälle huomiolle tässä kirjassa, mikä johtunee siitä, että hän on koko ajan töissä. 

Runsaista juonenkäänteistä huolimatta paketti pysyy hyvin kasassa ja jännitys säilyy loppuun saakka.

Tove Alsterdal: Syväsatama

Tove Alsterdalilta on aiemmin suomennettu Ådalen-sarjan kirjat Juurakko ja Vajoama. Ådalen on Ruotsin itärannikolla suunnilleen Vaasan korkeudella oleva merenlahti, joka muistuttaa jokea. Tapahtumat pyörivät näillä tienoilla. Ådalenin satamilla on joskus vuosia sitten ollut merkityksellinen rooli kaupankäynnissä. Nykyisellään seutu on enimmäkseen harvaan asuttua ja köyhää, kun asukkaat ja teollisuus ovat muuttaneet etelämmäs. 

Seudulla syntynyt poliisi Eira Sjödin on palannut kotiseudulleen töihin jo aiemmissa kirjoissa. Syväsatamassa raskaana oleva Eira on siirretty siisteihin sisätöihin. Kirjan ehdottomasti kiinnostavinta antia on Eiran rento suhtautuminen raskauteen ja siihen, kuka lapsen mahdollinen isä on. 

Satamasta löytyy vanha luuranko. Tutkinnan myötä Eira tutustuu myös oman perheensä menneisyteen. Jännittäviä tilanteitakin osuu kohdalle. Kirja etenee jouhevasti. Ainoastaan Vietnamin sotaan liittyvät vouhotukset olivat irrallisen tuntuisia. 

Marja Aarnipuro: Maakellarin salaisuus

Kaarina Riikonen ratkaisee -sarjan ensimmäisessä osassa tutustutaan ison viikkolehden toimittajaan Kaarina Riikoseen, jonka tiluksilta löytyy murhattu mies. Samalla tutustutaan toimituksen työntekijöiden hakuprosesseihin niin perinpohjaisesti, että vähempikin riittäisi. Dekkarin lukijalle prosessi, miten jonkun aikakauslehden toimittajat on palkattu, miten monivaiheinen ja tiukka se onkin, on erittäin epäolennainen tieto. Tätä tietoa saadaan toimituksen jokaisesta työntekijästä. Samalla pikkutarkkuudella käydään läpi viisikymppisen Kaarinan parisuhde, vaihdevuosivaivat ja gynekologikäynti. Lieneekö Kaarina kirjailijan alter ego, kun hänen elämäänsä esitellään niin asiantuntevasti.

Viikko-lehden toimitus käy hanakasti toimituksen kynnykselle tuodun murhan kimppuun. Kuten yleensäkin dekkareissa, joissa poliisin kanssa kilvan työskentelevät toimittajat, unohtuu toimittajilta se, että he eivät ole poliiseja. Onkohan oikeassa elämässäkin toimittajilla suuri tarve ratkaista rikoksia niistä kirjoittamisen sijaan? Kaarina työtovereineen pitää sentään poliisin ajan tasalla eikä hakeudu turhan vaarallisiin tilanteisiin.

Kirja on sujuvaa tekstiä, kuinkas muutenkaan. Onhan se ammattikirjoittajan tuotantoa: Marja Aarnipuro on Apu-lehden päätoimittaja. Viikko-lehti kummasti muistuttaa Apu-lehteä: sitä lukevat yli viisikymppiset, puoli seitsemän uutisten seuraajat. Maakellarin salaisuuden kohdalla pitää muistaa myös olla armollinen, onhan se kirjoittajansa esikoisdekkari. 

 

Camilla Grebe & Åsa Träff: Karvas kuin kuolema

Camilla Grebe on yhdessä sisarensa Åsa Träffin kanssa kirjoittanut aiemmin kirjan Levoton mieli. Karvas kuin kuolema jatkaa psykologi Siri Bergmanista kertovaa sarjaa. 

Siri ja hänen kollegansa Aina vetävät rikoksen uhriksi joutuneille naisille tarkoitettua itsehoitoryhmää. Yksi ryhmän jäsenistä murhataan, ja se järkyttää tietenkin kaikkia ryhmäläisiä. Juonessa on runsaasti koukeroita, ja loppuratkaisu ilmaistaan verhotusti. Se on kuitenkin ollut jo luettavissa rivien välistä.

Päähenkilö Siri jää etäiseksi, vaikka hänen elämästään paljon kerrotaankin. Lukijan on vaikea seurata ja ymmärtää Sirin ajattelua. Siri toimii vastoin ammattinsa eettisiä ohjeita ja on myös kovin uhkarohkea. Vielä etäisemmäksi jää Sirin yhtiökumppani Aina, joka saa tyytyä pieneen sivurooliin. 

Kirja on suht nopeasti luettu. Jäin miettimään, kohdellaanko kirjassa tarkoituksella lapsia huonosti, vai eikö kirjailija ole huomannut tätä säännönmukaisuutta. 

Riley Sager: Kotiin ennen pimeää

Sagerin edellinen kirja, Eloonjääneet tytöt, oli kovin lattea lukukokemus. Epäröinkin, viitsinkö lukea tätä uusinta lainkaan. Olenhan nyt pyrkinyt valikoimaan tarkemmin, mihin tartun, enkä lainaa kaikkia mahdollisia uutuuskirjoja vain siksi, että olen lukenut saman kirjailijan kirjoja ennenkin. 

Onneksi luin tämän! Kotiin ennen pimeää on kunnon kauhukirja Stephen Kingin tyyliin. Maggien ollessa viisivuotias hänen perheensä muutti komeaan, vanhaan kartanoon Uudessa-Englannissa. Huhuttiin, että kartanossa on tapahtunut kauheita ja että siellä kummittelee. Kävi ilmi, että siellä tosiaankin kummittelee, ja perhe muutti sieltä pois parin viikon asumisen jälkeen. 

Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa. Toisessa kertojana on Maggien isä, ja hänen osuutensa on hänen kirjoittamastaan kirjasta kokemuksista kauhujen talossa. Toisena kertojana on aikuinen Maggie 25 vuotta myöhemmin. Maggien isän kuoltua käy ilmi, että isä ei koskaan myynyt kartanoa pois. Maggie alkaa selvittää, mitä aikoinaan oikein tapahtui.

Kirja sopii loistavasti kummitusjuttujen ystävälle, sillä kummittelua riittää. En kovin paljon pidä yliluonnollisuuksista tai kummitusjutuista, mutta kuten Kingin uudessa tuotannossa, tässäkin kirjassa asiat vaikuttavat sellaisilta, että niihin saattaisi olla selityskin. 

Kotiin ennen pimeää on todella mukaansa tempaava ja yllättää aina uudelleen ja uudelleen. 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut – talvikirja

Luettuani Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjan Huokauksia luokasta päätin, että nyt on aika lukea jotain Kinnuselta. Tuossa Rytisalon kanssa käytyyn kirjeenvaihtoon perustuvassa kirjassa Kinnunen kertoo uusimmasta kirjastaan Pimeät kuut. Se kertoo uupuneesta opettajasta ja vaikutti kiinnostavalta, ja kuinka ollakaan, se oli tyttärellä lainassa kirjastosta, joten minäkin päätin tarttua siihen. 

Elna Suorajärvi on kuusissakymmenissä oleva opettajatar, jolla alkaa olla kaikenlaista vaivaa ja kremppaa. Sinnikkäästi hän kuitenkin hakee opettajanpestiä vuodesta toiseen. Kirjassa eletään vuotta 1947, jolloin opettajan virat annettiin mieluiten miehille. Naiset saivat tyytyä määräaikaisuuksiin. Elnalla oli aiemmin ollut virka, mutta hän oli lähtenyt siitä. Sen jälkeen uutta virkaa ei ollut herunut. 

Kirjan tapahtuma-aikaan Elna päätyy syrjäseudun koululle, jossa oppilaat käyvät supistettua koulua. Uupumuksestaan huolimatta Elna sopeutuu vähitellen paikkaan ja tutustuu lapsiin. Jos tänä päivänä opettajalta odotetaan monenlaisia toimia, joista ei erikseen makseta, ei se ole mitään uutta. Toimet vain olivat toisenlaisia sodan jälkeen. Elnan odotetaan muun muassa lämmittävän koulua sekä siivoavan sen ja ulkohuussin. Elna ajattelee asioista usein sarkastisesti ja näkee ironiaa siellä, missä vähiten odottaisi. Hän ei myöskään anna koulun johtokunnan hyppiä silmilleen. Menneisyydessä Elnalla on salaisuus, joka mietityttää häntä öisin, vaikka mitään hän ei kadukaan. 

Kinnusen teksti on hyvin kuvailevaa ja pohjoisen luonto on hänelle tuttua. Talvinen maisema aukeaa lukijan silmissä. Soutumatka järven yli venyy useamman sivun mittaiseksi, kun Elnan ajatukset harhailevat menneissä. Suorastaan riemastuttavia ovat koulutarkastajan vierailu ja hiihtoretki järven jäällä. Silti teksti on napakkaa ja pysyy hyvin kasassa. Kirjaa ryydittävät todenmukaiset 1940-luvun opetussuunnitelmakatkelmat ja työpaikkailmoitukset. Luvut etenevät kuukausittain, ja kirja on yhden lukuvuoden mittainen. Sen aikana Elna ehtii pohtia elämäänsä ja opettajuuttaan. 

Elna on varsin samaistuttava samaa ikäluokkaa olevalle, uupuneelle opettajalle. 

Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita

Kinnaslahti-sarja on edennyt päätösosaansa, jossa eletään 1990-luvun alkua. Minulla oli mennyt Tiaisen sarjat sekaisin, onneksi kustantaja oikaisi. Korjataanpa nyt. Kinnaslahti-sarjaan kuuluvat tämän uusimman teoksen (Jäämeren vettä, Laatokan laineita) lisäksi siis kirjat Sydänystäväni Kirsti ja Lauantaitanssit. 

Nimettömään kuopiolaissarjaan sen sijaan kuuluvat Tiaisen kirjat Kulmakaupan naiset, Suoraa saumaa ja siksakkia ja Kanslian naiset, jotka kertovat kuopiolaisnaisten elämästä 1960-luvulta 1970-luvulle. Tiaisen kirjoissa on aivan mahtavaa ajankuvaa, ja se on ehdottomasti niiden valtti. Etenkin lapsuuteeni 1960-1970-luvuille sijoittuvien kirjojen ajankuva on kiinnostava.

Harmi, että Jäämeren vettä, Laatokan laineita on Kinnaslahti-sarjan päätösosa. Kunpa Tiainen aloittaisi uuden, aiempien sarjojen kanssa samankaltaisen sarjan. 

Tämän uusimman kirjan teemana on häpeä. 1990-luku oli häpeän kulta-aikaa. Laman myötä ihmiset joutuivat taloudellisiin vaikeuksiin ja firmat kaatuivat. Muita häpeän aiheita en avaa tässä, jotta en paljasta liikaa kirjan sisällöstä. Tiainen nostaa rohkeasti senaikaisia kuumia perunoita kirjassaan esille. "Mitä ihmisetkin ajattelevat" oli vielä 1990-luvulla tavallinen ajattelutapa. Nykyäänhän kaikki kerrotaan sosiaalisessa mediassa. Mitä hävettävämpi aihe, sitä isompi numero siitä tehdään. Some on kyllä tehnyt hyvää häpeässään pyristelevälle Suomen kansalle. 

Kirjan päähenkilönä on melkein kuusikymppinen Annamari, jonka pankinjohtajamies on kuollut pari vuotta aikaisemmin. Ennen hukkumistaan humalassa mies ehti saada potkut pankista ja saattoi samalla vaimonsakin häpeään. Annamari opettelee ajattelemaan, että miehen teot eivät ole hänen häpeänsä. Annamarilla on kaksi aikuista tytärtä, Sari ja Johanna, joiden elämään hän ei liikaa sekaannu. Annamari on muuttanut pois Kinnaslahdelta häpeänsä takia, mutta joutuu palaamaan sinne, kun hänen veljensä kuolee. 

Kirjan nimi on vähän omituinen, eikä kovin puoleensavetävä. Sen tarkoitus selviää kyllä kirjasta, mutta siltikään se ei mielestäni ole kyllin kuvaava. Nimen ja kansikuvan perusteella kirjaa luulisi runokirjaksi. 

Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.

Arttu Tuominen: Vapahtaja

Vapahtaja on Delta-sarjan viides osa. Aiemmat osat ovat Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt. 

Delta-sarja on kiinnostava, koska siinä on nostettu tiimin poliiseista etualalle vuorollaan Jari Paloviita, Henrik Oksman ja Linda Toivonen. Vielä on poliiseja jäljellä, mutta tässä kirjassa ei saatu tutustua lähemmin kehenkään. Tiimin päälliköllä Susanna Mannerilla on kaapissaan iso, haiseva luuranko, mutta sen ei ollut aika paljastua vielä. 

Kirja kulkee jouhevasti Porin yössä, jossa hyväntekijänä pidetty hahmo on alkanut sytytellä uhrejaan tuleen. Olin jo aivan varma syyllisestä, mutta tarkoitus lienee ollut johtaa lukijaa harhaan. Syyllinen olisikin ollut liian ilmeinen. 

Vapahtaja on Delta-sarjan parhaimmistoa. Miinusta annan lopun pitkästä ja tylsästä takaa-ajokohtauksesta. 

Vähän jäi kaihertamaan se, että kirjassa ei ole mitään erityisen sykähdyttävää. Paljon vaikeita ihmissuhteita vailla ratkaisuja, paljastumattomia salaisuuksia, tasaisen tarkkaa poliisintyötä. Uhrien omaiset jäävät täysin huomiotta. 

Kale Puonti: Fadi

Puontin Pasilan Nyrkki -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Manni, Milo, Saarni ja Aribo. Lisäksi olen lukenut Puontin kirjoittaman Satu - Alamaailman rautarouva, joka kertoo naispuolisen rikollisen elämästä. 

Fadi on saanut nimensä Suomessa asuvan, eläkeikäisen entisen arabiterroristin mukaan. Kirjan tapahtumat etenevät nopeasti ja mukana on venäläisiä, ruotsalaisia, ranskalaisia ja arabeja suomalaisten lisäksi. Pääjuonena on huumelastin kulku Suomen halki ja sitä yrittävät tietysti poliisin eri tahot pysäyttää. Poliisin eri osastot riitelevät kiihkeästi keskenään samalla, kun yrittävät saada kiinni huumeiden salakuljettajia. 

Ihan näppärä, nopeasti luettu poliisiromaani.  

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Huokauksia luokasta on olevinaan kahden työssään uupuneen äidinkielenopettajan kirjeenvaihtoon perustuva teos, minkä minä ymmärrän siten, että ensin on käyty kirjeenvaihtoa ja sitten huomattu, että hei, näistähän saisi oivan kirjan. Kuitenkin kirjassa on laajoja kirjallisuus- ja artikkeliesittelyitä selkeine lähteineen ja kirjan lopussa vielä lähdeluettelo. Tuskinpa tavanomaisessa kirjeenvaihdossa oltaisiin niin perusteellisia, vaan viitattaisiin "johonkin, mitä luin jostakin". 

Työuupumuksen osalta pystyn samastumaan kirjoittajiin ja tunnistan oireet itsessänikin. Valitettavasti minulla ei pakokeinoa ole, kun en muuta osaa, joten koulussa työskentelyä on jatkettava. 

Koulun alamäen osalta kirja on selkeä kuvaus kaikesta, mikä on viime vuosina mennyt pieleen. Ei riitä, että opettaja osaa opettaa. Sen lisäksi hänen täytyy tehdä kaikki mahdollinen muu, mitä joku taho keksii sysätä koulun tehtäväksi. Koulu itsessäänhän ei tee mitään, vaan opettajaparat yrittävät täyttää kaikkien toiveet ja vaatimukset.

Opettajista kovimmat paineet ovat varmasti juuri lukion opettajilla, koska he kantavat vastuun oppilaiden pärjäämisestä ylioppilaskokeissa. Oikeastihan oppilaalla se vastuu on, mutta tunnollisena puurtajana opettaja kokee henkilökohtaisena häviönä sen, että joku ei pärjää. Silloinhan hän ei luultavasti ole saanut riittävän hyvää opetusta. Mikään muu ammattikunta tuskin ottaa näin vahvasti harteilleen asiakkaiden suoriutumista. 

Lukaisin tämän kirjan päivässä. Aiemmin olen lukenut Rytisalolta Jenny Hillin, ja lukulistalla on toki Minna C.:kin. Kinnusen kirjoista en ole lukenut ensimmäistäkään. Jos työskentelisin äidinkielenopettajana, olisin luultavasti tutustunut hänenkin tuotantoonsa. Nyt en tunne siihen tarvetta. 

Huokauksia luokasta on näin opettajan näkökulmasta kiinnostava. Samanlainen kirjeenvaihto kahden erityisopettajan välillä olisi varmasti vielä vetävämpi. Sen jälkeen ei kukaan enää ihmettelisi, miksi alalle ei löydy tekijöitä. 

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

Roope Lipasti on sangen tuottelias kirjailija, ja olenkin lukenut häneltä kirjat Rajanaapuri, Perunkirjoitus, Halkaisukirvesmies: elämä ja vähäisemmät teot, Linnan juhlat, Viimeiset polttarit, Jälkikasvukausi, Aviotärähdys, Porakonekirjoittaja sekä Lipastin yhdessä Karoliina Korhosen kanssa kirjoittaman Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille. 

Tällä kertaa ollaan kaukana menneisyydessä, 1500-luvulla. Kirjan Mikael on itse Mikael Agricola, suomen kielen kehittäjä. Kirjassa kerrotaan vuoroin piispa Mikaelin rauhanneuvottelumatkasta Moskovaan, vuoroin vaimo Birgitan elämästä koti-Turussa. Osa kirjan sisällöstä on historiasta tuttua, osa ymmärrettävästi Lipastin mielikuvituksen tuotetta. 

Mikaelin kirja on kuitenkin viihdyttävä. Elämä 1500-luvulla on ollut ankeaa ja raakaa, kielenkäyttö suorasanaista. Lipasti kieli on humoristista. Henkilöiden kautta pääsee hyvin senaikaiseen tunnelmaan. Mikaelin matkasta Moskovaan ei puutu jännittäviä käänteitä. Birgitan puuhat kotona taas eivät aina kestä päivänvaloa. 

Mikaelin kirja on paras lukemistani Lipastin kirjoista. Kirjan nimi viitannee sekä raamatullisiin apostolien kirjoihin että kyseenalaiseen kirjaan, jota Mikael on reissunsa aikana kirjoittamassa, ja jonka takia Birgittakin on joutua pulaan.

Anna Larsson: Etusivun aineksia

Toisin kuin kuvittelin, Anna Larsson ei ole sama kirjailija kuin Anna Karolina Larsson. 

Etusivun aineksia on Anna Larssonin esikoisteos, joka on aikamoista huttua. Erittäin paljon yhtymäkohtia elokuvaan Notting Hill, joka on kyllä ihana elokuva, mutta en kaipaa siitä kirjallista toisintoa. Etusivun aineksissa roolit ovat kääntyneet toisinpäin: kustantamossa työskentelevä Sara kohtaa kuuluisan elokuvatähden Johnin, ja he tietysti rakastuvat toisiinsa. Loppu kirjasta onkin silkkaa tapaamisten vaikeutta ja stalkkaavia paparazzeja. 

Sara osoittautuu erityisherkäksi henkilöksi, joka pyörtyy ihmispaljoudessa ja ahdistuu vähän kaikesta. Suuri osa kirjasta onkin Saran sisäistä tsemppipuhetta. 

John taas jää hyvin etäiseksi. Tarinassa olisi enemmän syvyyttä, jos sitä kerrottaisiin vuoroin molempien näkökulmasta. Esikoiskirjailijalta ei tietenkään voi odottaa sellaista.

John Ajvide Lindqvist: Ystävällisyys

Olen lukenut John Ajvide Lindqvistin kirjoja vuosia sitten. Päivitykset blogissani ovat vuodelta 2016, jolloin siirsin muistiinpanot muualta blogiin. Kirjat on siis luettu sitä ennen. Lukemani kirjat ovat Kultatukka, tähtönen, Ystävät hämärän jälkeen, Ihmissatama. Kirjan Kuinka kuolleita käsitellään olen näköjään jättänyt kesken, koska se oli niin vastenmielinen. Pääsääntöisesti olen kuitenkin pitänyt Ajvide Lindqvistin kirjoista. 

Ystävällisyys on varsinainen tiiliskivi, yli 700 sivua. Sopivaa syyslomalukemista siis. Ei siinä mennyt kuin muutama vapaapäivä. Vaikka kirja on paksu, siihen on helppo uppoutua intensiivisesti. Ystävällisyydessä on jotain stephenkingmäistä. Kaikki on hyvin arkista ja vain jokin pieni yliluonnollinen juttu muuttaa kaiken. Kuitenkin kaikki voisi melkein olla tottakin. Kirjan nimi Ystävällisyys viittaa siihen, miten ihmiset Norrtäljessa normaalisti käyttäytyvät toisiaan kohtaan. Kun satamaan ilmestyy salaperäinen kontti, tuo se mukanaan pelkoa ja pahuutta. 

Ystävällisyys tapahtuu Norrtäljessa, jossa asuvat lapsesta saakka toisensa tunteneet Anna ja Siw, samoin Max ja Johan sekä nuoruusmaisemiin palannut maahanmuuttaja Marko. Ensimmäiseen pariinsataan sivuun ei tapahdu oikeastaan muuta kuin henkilöihin tutustumista. Perinpohjainen tutustuminen on kiehtovaa. Anna ja Siw ovat työläistaustaisia, tai Annan kohdalla voisi puhua rikollistaustaisuudesta. Max on paremmasta perheestä, mutta hänestä ei koskaan tullut mitään. Johanin lapsuus oli hyvin surullinen, mutta hän kääntää sen lopulta voitokseen. Marko on aina kilpaillut Maxin kanssa ja pyrkii yhä voittamaan tämän. Tämä henkilökuvaus on hyvin tiukka tiivistelmä, joka ei oikeastaan kerro kenestäkään vielä mitään. 

Kirja on paikoin hyvinkin hulvaton, koska henkilöt ovat sangen estottomia puheissaan ja tekemisissään. Miinusta siitä, että nimet Marko ja Markus sekoittuvat kirjailijalta tai kääntäjältä monessa kohtaa. 

Vaikka en ole yliluonnollisen ystävä, pidin kirjasta. Se on melkeinpä lämminhenkinen kuvaus ystävysten elämästä. 

Karin Fossum: Helvetintuli

Vuosien odotuksen jälkeen Karin Fossumin tuotantoa suomennetaan taas. Vasta viime vuonna ilmestyi edellinen käännös, Paha äiti, joka ei ollut Konrad Sejer -sarjaa. Helvetintuli taas kuuluu tuttuun Konrad Sejer -sarjaan. Pahasta äidistä tekemässäni postauksessa luettelen aiemmin lukemani Fossumin kirjat. 

Helvetintulen ajankuva on mielenkiintoinen. Ollaan 2000-luvun alun Norjassa, mutta kaikessa huokuu 1970-lukulainen tunnelma. Kuvaus voisi aivan hyvin olla yhtä hyvin viidenkymmenen kuin kahdenkymmenen vuoden takaa. Helvetintuli on tosiaan kirjoitettu jo 2014, eli ei ihan tuore käännös. Ja kirjassa eletään vuosia 2004-2005. 

Kirjassa kulkee rinnan kaksi synkähköä, surullista tarinaa kahden pienen perheen ankeasta elämästä. Toisessa perheessä on äiti ja aikuinen poika, joka on hieman erityinen, toisessa perheessä taas äiti ja pieni poika. Molempien perheiden elämää seurataan tasatahtia, ja arjen pienet tapahtumat kerrotaan yksityiskohtaisesti. Lukija ei voi tietää, mikä on merkityksellistä, lukiessaan perheen tv:n ääressä viettämästä illasta, kun ohjelman sisältö kerrotaan kokonaisuudessaan. 

Yhdessä kohtaa luulin jo tietäväni, missä tarinat leikkaavat, mutta se oli vain harhautusta. Ratkaisu selviää vasta lopussa. Kirjasta jäi hyvin surumielinen tunnelma. Kirja on kuin mustavalkoinen ohjelma viidenkymmenen vuoden takaa.

Kuten yleensäkin Fossumin kirjoissa, Konrad Sejer on vain pienessä sivuroolissa.

Eva Frantz: Lasta et minulta vie

Eva Frantz on suomenruotsalainen kirjailija, joka kirjoittaa ruotsiksi. Frantzin Anna Glad -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Sininen huvila, Kahdeksas neito ja Tästä pelistä pois. Lisäksi näiden jälkeen on suomennettu Gladin esikoisdekkari Suvisaari, joka ei kuulu Anna Glad -sarjaan. 

Anna Glad -sarja on parantunut tasaiseen tahtiin. Jo edellisen osan kohdalla totesin, että se on paras tähänastisista, ja nyt voin todeta uusimman osan olevan vielä paljon, paljon parempi. Hienoa seurata kirjailijan kehittymistä kirja kirjalta. 

Sarjan edellisessä osassa Anna oli vielä raskaana. Nyt hänellä on miesystävänsä Tomaksen kanssa poika, jonka koti-isänä Tomas häärää Annan käydessä töissä. Tomas viihtyy puistossa muiden pikkulasten äitien kanssa. Anna taas on niin kiireinen työnsä kanssa, ettei kunnolla ehdi tulla edes mustasukkaiseksi. 

Keskiössä on tällä kertaa lastensuojelu ja sen toimenpiteet. Päätarinassa kerrotaan sijaisperheessä asuvan lapsen tarinaa ja esitellään lastensuojelun työtaakkaa samalla, kun poliisi selvittää murhia, jotka eivät näytä liittyvän toisiinsa, vaikka tekotapa on sama. Kehystarinassa ollaan viidenkymmenen vuoden takaisessa koulukodissa. Jotenkin kaikki vähitellen kytkeytyy yhteen. 

Juoni pysyy upeasti kasassa ja tarjoaa yllätyksiä loppuun asti. Useimmat henkilöistä ovat sangen sympaattisia, mikä on aina mukavaa. Silloin toivoo, että kirja ei loppuisi lainkaan. 

Kirjan nimi onnahtaa ja on vaikea muistaa. Lukujen alussa on pätkiä erilaisista kehtolauluista, lähdeluettelo on kirjan alussa. Yhdessäkään pätkässä ei kuitenkaan ole kirjan nimen mukaista lausahdusta. Alkuperäinen nimi Ungen min får du aldrig on värssy Astrid Lindgrenin Susilaulusta, Vargsången. Tästä kehtolaulusta on pätkä luvun 10 alussa, joten kirjan nimi viitannee siihen. 

Jaana Lehtiö: Kuvien takana kuolema

Rikoskomisario Juha Muhos -sarjassa on aiemmin ilmestynyt jo yhdeksän osaa: Joka viisautta rakastaa, Uutta auringon alla, Kolmas oli ensimmäinen, Älä aivan vielä, Kalliolla kukkulalla kuolema, Mitään ei tapahtunut, Montako päivää vielä, Mitä mieleen jää ja Aika pahentaa haavat.

Kymmenennessä osassa porvoolaisten rikosten ratkaisemista jatkaa Muhosen tiimi, joka on pysynyt ennallaan. Tällä kertaa ollaan taiteen parissa. Ensin taideteoksia sotketaan, sitten tehdään jo murhia. 

Välillä huvittaa Muhosen tiimin tietämättömyys. Tällä kertaa pohditaan, mitä ovat graffiti, tägi ja muraali. Ansa Lehtonen loistaa tiedoillaan, koska hänen tuttunsa vetää kuvataidekursseja. Muhonen ei myöskään tiedä, mitä ovat guassi tai padel. Reilun viidenkymmenen ensimmäisen sivun aikana Muhonen ehtii myös pohtia, millaista taulua ei haluaisi seinälleen, millaisia huonekaluja ei haluaisi keittiöönsä tai millaista taideinstallaatiota ei haluaisi katsella. Poliisityö jää vähän velipuolen rooliin tässä kirjassa. 

Kirjan lukeminen eteni kovin hitaasti. Koko ajan pyörittiin samoissa kuvioissa, eikä valmista tullut siltikään. Punaista lankaa ei tahtonut löytyä millään. Ärsyttää itseänikin, etten päässyt tarinan imuun. 

Lina Bengtsdotter: Liekit

Lina Bengtsdotterilta on aiemmin suomennettu kirjat Annabelle, Francesca ja Beatrice. Aiempien kirjojen keskeinen henkilö on Charlie Lager, joka työskentelee Ruotsin kansallisessa operaatio-osastossa NOAssa. Liekit ei kuulu samaan sarjaan, vaan on itsenäinen teoksensa.

Liekit kertoo Vegasta, joka asuu perheineen Lontoossa, mutta palaa Ruotsiin kotikyläänsä vanhan ystävänsä pyynnöstä. Vega on jättänyt kaiken taakseen vuosia sitten. Kotikylässä asuu yhä hänen isänsä ja kaikki muut entisen elämän ihmiset. Vain hänelle soittanut ystävä Katja on kateissa.

Kirjassa kulkee rinnan Vegan kirjoittama kirja nimeltä Liekit ja nykyhetki, jossa Vega etsii Katjaa. Alkuun oli tosi vaikea saada juonesta kiinni, koska molemmissa kerroksissa on samat paikat ja samat henkilöt. Tavatkin ovat samanmoiset: viinaa kuluu. Henkilöitä on paljon, ja on vaikea muistaa, mihin aikaan he kuuluvat ja kuka on kellekin sukua. 

Kun luin sinnikkäästi eteenpäin, aloin päästä kärryille henkilöistä. Ennen katoamistaan Katja on tutkinut äitinsä aikoja sitten kadonneen siskon tapausta. Katoamisetkin yhdistävät molempia ajanjaksoja. Todellakaan mikään ei muutu pienessä kylässä. 

Alun tahmeuden jälkeen Liekit osoittautuu melkein yhtä hyväksi kuin Charlie Lager -sarja. 

Eeva Louko: Käärmeiden maa

Eeva Loukolta on aiemmin ilmestynyt Onnellisten saari, josta pidin kovasti. Käärmeiden maassa ollaan edelleen Lauttasaaren maisemissa. 

Toimittaja Ronja Vaara ei viihdy työssään pienen paikallislehden toimituksessa. Hän alkaakin omin päin tutkia ammoin kadonneeen Auroran tapausta, joka näyttäisi liittyvän kahteen tuoreeseen nuoren naisen murhaan. Naisten murhat taas kytkeytyvät Lauttasaareen. Rikospoliisi Anton Koivulla on oma lehmä ojassa tapausten tutkinnassa. 

Paljon tapahtumia, jotka pyörivät toistensa ympärillä. Paljon ihmisiä, jotka pyörivät toistensa ympärillä. Louko on onnistunut taas rakentamaan monisyisen tarinan, joka pysyy hyvin kasassa loppuun saakka. Ihmissuhteissa tapahtuu, ja niitä puidaan taas enemmän kuin itse rikoksia. 

Kansi on mielestäni aika kamala. Kultakirjaimet kalliota vasten tavoittelevat ehkä hautakivimaista tunnelmaa? Käytännössä se näyttää sekavalta, ja tekstiä on vaikea erottaa. 

Pernilla Ericson: Syyllisyyden taakka

Syyllisyyden taakka on neljäs osa poliisin salaisesta Erla-ryhmästä kertovassa sarjassa, jonka aiemmat osat ovat Sinua seurataan, Löydän sinut ja Älä käännä selkääsi. Kun nyt luin arvioni sarjan aiemmista kirjoista, herää kysymys, miksi edes lainasin tämän uusimman. Edellisen osan ilmestymisestä on jo useampi vuosi aikaa. 

Yllättäen alkukankeuden jälkeen Syyllisyyden taakka lähtikin kulkemaan hyvin. Poliisin salaiseen erityisryhmään kuuluvat Edith, Aminah, Rickard ja Liv saavat selvitettäväkseen itsemurhiksi naamioidut murhat, joiden tekijä tuntuu olevan vain varjo seinällä. Murhaajan etsimisen ohessa puidaan Rickardin ja Livin parisuhdetta. 

Syyllisyyden taakka on paras tähänastisista Erla-sarjan kirjoista, vaikka henkilöt jäävät tässäkin ohuenlaisiksi. 

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Olen aiemmin lukenut Suvi Vaarlan teoksen Westend, josta pidin kovasti. Westend kertoo 1990-luvun lamasta ja sen vaikutuksesta aikansa lapsiin. 

Kadonnut aika kertoo elämästä neljän eri henkilön näkökulmasta: Oton, hänen ystävänsä Lassen, Oton entisen naisystävän Iriksen ja Alexandran, Iriksen siskon. Kaikkien elämät risteävät ja vaikuttavat toisiinsa, enemmän tai vähemmän. Jokainen pohtii tahollaan ajan katoavaisuutta. 

Kirja alkaa Oton osuudella. Se on kuivakka, ja olinkin jo laittaa kirjan sivuun. Vähitellen pääsin sisään kirjan verkkaiseen ajattelutapaan ja aloin viihtyä. Kadonnut aika on pieni kirja, viipale ajasta, jolla ei ole selkeää alkua tai loppua,