Tiina Martikainen: Ruuti

Ruuti aloittaa uuden, rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimosta ja hänen poliisikoirastaan Ruutista kertovan sarjan. Aiemmin Martikaiselta on ilmestynyt niin ikään koirapoliisi Hanna Vainiosta kertova sarja (Kasvot pinnan alla, Jäätyneet kasvot, Surmanpolku ja Pahan kintereillä). Aiemmassa sarjassa Hanna Vainion tyttären nimi on Mira, ja ihmettelinkin nyt, eikö kirjailija muita nimiä keksi. Jossain vaiheessa käy ilmi, että Mira on tosiaankin Hannan tytär, joka onkin opiskellut poliisiksi. Edellisessä sarjassa Mira kävi vielä kokkikoulua.

Ruutissa poliisikoira Ruuti on hyvin keskeisessä roolissa, ja kun juoni vielä kiertyy rescue-koiriin ja koirien salakuljetukseen, on kirjassa koiria riittämiin. Itse en ole koirista kauhean innostunut, joten lukeminen oli tahmeaa. En lapsenakaan lukenut koskaan koira- tai hevoskirjoja. Koirista ja etenkin rescue-koiratoiminnasta kiinnostuneille sarja sopii mainiosti. 

Ruutia vaivaa sama vika kuin aiempaa sarjaa. Monesti nostetaan esiin aihe tai asia, jonka käsittelyllä saisi kivaa sisältöä kirjaan. Niin ei kuitenkaan tapahdu. Esimerkkeinä nyt vaikkapa Niilon välinpitämättömyys Miran ongelmia kohtaan (voisi hän edes sanoa, että sinun pitää selvittää tämä asia itse), mitä koirille tapahtuu (etenkin sille, johon Mirakin ihastui), mikä juttu se vaaleanpunainen nauha oli, miksi Mira ryhtyikin poliisiksi. Myös jäi mietityttämään koirahoitolan työntekijä, joka suunnitteli kostavansa jollekulle. Tämä juonenkäänne ei tästä sitten edennyt mihinkään. Tällaisenaan kirjaa lukiessa tulee mieleen, että se on sopiva koirista pitäville yläkoululaisille, jotka eivät kaipaa kirjalta syvempää sisältöä. 

Yksi henkilöistä otti ahdistuneena haarukan ja viilsi sillä reiteensä verinaarmut. Se ei kuitenkaan tehnyt kipeää. Teon motiivi jäi täysin hämärän peittoon, eikä vastaavasta taustasta muutakaan kerrottu. Yleensä ne, jotka viiltelevät, tekevät sen juuri siksi, että se sattuisi. 

Martikaisen kirjat kiinnostavat, koska tapahtumapaikkana on kotikuntani. On aina kiva bongailla tuttuja kadun- ja kaupunginosien nimiä.

 

Jørn Lier Horst: Hiljainen meri

Sanon vielä kerran, että on kyllä tavattoman ärsyttävää, että Jørn Lier Horstin kirjat on suomennettu väärässä järjestyksessä. Sarja taitaa olla päätöksessään, mutta käännöksissä ollaan palattu sarjan alkuvaiheisiin. Kaksi alkupään kirjaa lienee vielä tuloillaan. 

Nøkkelvitnet, 2004 (suom. Avaintodistaja, 2022)

Felicia forsvant, 2005 (suom. Kadonnut Felicia, 2022)

Når havet stilner, 2006 (suom. Kadonnut meri, 2023)

Den eneste ene, 2007

Nattmannen, 2009

Bunnfall, 2010. (suom. Hylkiöt, 2019)

Vinterstengt, 2011. (suom. Suljettu talveksi, 2015)

Jakthundene, 2012. (suom. Ajokoirat, 2016)

Hulemannen, 2013.  (suom. Luolamies, 2017)

Blindgang, 2015. (suom. Tulikoe, 2018)

Når det mørkner, 2016. (suom. Pimeä laskeutuu, 2022)

Katharina-koden, 2017. (suom. Koodi, 2020)

Det innerste rommet, 2018 (suom. Korpimaja, 2018)

Mielenkiintoista mielestäni on, että vaikka pidän rikoskomisario William Wistingistä kertovasta sarjasta kovasti, en oikein osaa eritellä, miksi. Kirjat ovat leppoisia, William Wisting ei turhia hötkyile. Vaikka Wistingin ajatukset pyörivät suurimman osan ajasta muualla, saa hän tiimeineen rikokset selvitettyä. Ehkä kokonaisuus on se, joka minua miellyttää. 

Hiljainen kuin meri tarjoaa kinkkisiä tapahtumia selvitettäväksi. Yhtäällä on ammuttu mies, toisaalla palanut talo ja sieltä löytynyt ruumis. Lisäksi katoaa iso purjevene. Tapahtumien selvittely takkuaa resurssien puutteen takia, vaikka kaikki painavat ahkerasti töitä. Loppua kohti tapahtumat kiihtyvät ja Wisting saa oivalluksen toisen perään. Hämmentävästi lopputiimellyksessä leppoisa ja verkkainen Wisting ampuu aseen terroristin kädestä ja taltuttaa toisen paljain käsin. Aletaan olla uskottavuuden rajamailla.

Johanna Mo: Metsämaa

Johanna Molta on aiemmin suomennettu kirjat Yölaulaja ja Varjolilja. Metsämaa on Saarimurhat-sarjan kolmas ja uusin osa. Sarja kertoo kotisaarelleen Öölantiin palanneesta rikostutkija Hanna Dunckerista, jonka menneisyydessä on tapahtunut ikäviä asioita.

Metsämaa etenee hitaasti ja tahmeasti. Lukijan odotetaan muistavan satunnaisia henkilöitä ja tapahtumia aiemmista kirjoista, eikä niitä avata lainkaan. Henkilöiden kytkökset ovat hämärän hallussa. Yksikin henkilö nousee aika alussa esiin epäiltynä rikoksesta, ja ihmettelinkin vähän, miksi hän on niin kohosteinen. Sivun 160 tienoilla mainitaan ohimennen aiempien kirjojen tapahtumia, joiden takia hän oli ollut silloin keskeisessä roolissa. Silloin minullekin avautui, miksi hän on tärkeä. Pieni aiempien tapahtumien palauttelu sopivassa kohdassa ei olisi pahitteeksi, niin ei lukijan tarvitsisi tarpoa pimeässä. 

Metsästä löytyy muutama luu, joiden alkuperä selviää tuossa tuokiossa. Metsään on haudattu parikymmentä vuotta aiemmin kadonnut ylioppilas. Hanna ja hänen työparinsa Erik työskentelevät tapauksen parissa, joskin Hanna selvittää samaan aikaan isänsä menneisyydessä tekemää rikosta. Ajoittain sekavaa ja paljon henkilöitä, joista ei aina heti hoksaa, kumpaan tapahtumaan he liittyvät. 

Vaikka Hannan elämästä tiedetään paljon, jää hän silti ohueksi ja etäiseksi, samoin Erik. Pienellä vanhojen kertauksella kirjan alkupuolella saisi lukijan tutustumaan paremmin henkilöihin. Väkisinkin tulee lukiessa mieleen, riittäisikö vähemmän mutkikas juoni, jotta langat pysyisivät käsissä paremmin ja henkilöihinkin ehtisi paneutua.

Loppua kohden tahti kiihtyy ja tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Hannan isän polttamassa talossa kuolleen naisen tapaus selviää ja ylioppilaan murhaajakin löytyy. Aivan lopussa tulee koukku, jolla lukija saadaan palaamaan seuraavan osan pariin. 

Gabriel Korpi: Sadekoirat

"Niska rusahti ja katkesi. Valo Kurki haukkasi nahkiaista ja nuolaisi huuliaan." Miten sympaattinen aloitus. Nautin tällaisesta sanailusta. 

Jouduin todelliselle epämukavuusalueelle, kun kirjailija Gabriel Korpi tarjosi uusimman kirjansa arvostelukappaletta luettavaksi sähköisessä muodossa. Muutaman vuoden takaisista opiskeluajoista jäi ikävät muistot sähköisistä oppikirjoista, pätkivästä yliopiston kirjaston yhteydestä ja aina katketessa aloitussivulle palautuvista kirjoista. Korpi suositteli saatekirjeessään ReadEra-sovellusta, joka osoittautui notkeaksi, miellyttäväksi ja helppokäyttöiseksi. 

Sadekoirat jatkaa entisestä poliisista, nykyisestä yksityisetsivästä ja vanhan tavaran kauppiaasta Valo Kurjesta kertovaa sarjaa. Sarjan aiemmat osat ovat: West Endin tytöt, Täydellinen päivä sekä Timantti ja ruoste. Valo Kurki liikkuu useimmiten Helsingin maisemissa. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle, jolloin ihmisiä etsittiin oviin koputtelemalla ja kyselemällä, ja jolloin jokaiselle koputtajalle tarjottiin kahvit. Ainakin tässä uusimmassa kirjassa.

Tällä kertaa Valo Kurki tutustuu hämäräperäisiin saladiskoihin ja Suomenlinnan salakäytäviin. Korven Helsingin kuvailu on aina mielenkiintoista ja tuttuja paikkoja on kiva yrittää bongailla. 1990-luvun tapaan aikaan ennen navigaattoreita Valo Kurjellakin on autossaan puhelinluettelo karttoineen. Niin oli meilläkin. Valo on leppoisan tuntuinen tyyppi, jonka kaikki tuntuvat tuntevan. Suomenlinna on kirjassa vielä viehättävän pittoreski paikka. Nykyäänhän Pokemon Go! -metsästäjät täyttävät sen. 

Kirja on taas sujuvaa tekstiä ja sen voi lukaista ahmimalla. Ainoa asia, joka ärsytti suunnattomasti kännykän näytöltä luettuna, oli tekstin tavutus, jota ei ole. Sen sijaan sanat katkeavat rivin lopussa mielivaltaisesta kohdasta. Kesti hetken tottua siihen. Henkilöitä tulee mukaan vilisemällä, ja olisin kaivannut pientä parin sanan esittelyä aina "vanhojen tuttujen" kohdalla. 

Valo Kurki -sarja on viihdyttävä ja vauhdikas, ja toivoisin jo jonkin kustantamon tarttuvan siihen. Tähän astihan kirjailija on julkaissut tuotteitaan omakustanteina. Näissä olisi potentiaalia isompaankin jakeluun. Vaatisiko se sitten kirjailijan paljastumista, Gabriel Korpihan on salanimi. Ja nyt kuulinkin, että uusimmalla kirjalla on kustantaja. Hienoa.

Sadekoirille lämmin lukusuositus. 

Colleen Hoover: Se päättyy meihin

Se päättyy meihin on ollut sosiaalisessa mediassa paljon esillä. En ehkä ole sen kohderyhmää, mutta luen mielelläni dekkareiden välissä hömppää. Sitä tämä nimenomaan on: hömppää. Kirja on aivan ylettömän paksu, koska se on painettu paksulle paperille valtavalla fontilla. En valita, koska ainakin sitä on huonompisilmäisenkin helppo lukea. Kursiivilla painetut päiväkirjamerkinnätkään eivät haittaa tässä fonttikoossa. 

Perheväkivallan keskellä kasvanut Lily saa 23-vuotiaana perinnön, jolla hän päättää perustaa unelmiensa kukkakaupan. Kukkakaupan ovesta astuu toinen nuori nainen, Alyssa, jonka komeaan neurokirurgiveljeen Lily oitis rakastuu. Lily on ollut teini-ikäisenä rakastunut Atlakseen, joka asui Lilyn kotitalon naapurissa olevassa autiotalossa. Atlas kuitenkin muutti pois enonsa luo ja lähti sitten armeijaan, eikä Lily ole nähnyt häntä vuosiin. 

Lily ja komea neurokirurgi tietenkin rakastuvat toisiinsa ja jotta soppa olisi valmis, ilmestyy Atlaskin maisemiin. Seuraa paljon kiihkeitä ja hallitsemattomia tunteita, jotka muuttuvat mustelmiksi. Kirja on hyvin kirjoitettu ja lukeminen etenikin vauhdikkaasti puoleenväliin asti. Silloin tuntui, että eikö tämä voisi olla jo tässä. 

Loputon rakkauden ja vihan vatvominen ja siitä lukeminen on uuvuttavaa. Atlaksen hahmo jää hauraaksi ja paperinohueksi. Lukijalle jää epäselväksi, miksi Lily kokee Atlaksen niin rakastettavaksi. Atlas ei juuri puhu, ja kun hän puhuu, hän on nöyrä ja ajattelee aina toisen tunteita. 

Kirjan lopussa voidaan todeta, että Lily on kovin rakkaudennälkäinen ja päättämätön. Hän on tyypillinen suhdesketsien hahmo: rakastuu kaikkiin ja ottaa sen, joka osoittaa eniten vastarakkautta. Todella omituiselta tuntuu, että kaikki henkilöt ovat vasta vähän päälle parikymppisiä. Koko elämähän on vielä edessä. Ei siltä tunnu. 

Alviina Alametsä & Linda-Maria Roine: Koulumustelmat – kiusaaminen on väkivaltaa

Alviina Alametsä selvisi 15-vuotiaana yläkoululaisena hengissä Jokelan koulusurmasta. Samaan aikaan Linda-Maria Roinetta kiusattiin rankasti koulussa, ja hän haaveili ampuvansa kiusaajat. Nykyään Alametsä toimii europarlamentaarikkona ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna. Roine on rap-artisti nimeltä Mercedes Bentso. 

Kirja perustuu molempien kirjoittajien omakohtaiseen kokemukseen koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä – koulumustelmista. Koulukiusaamiseen puuttumisesta on kirjoitettu monia oppaita. Myös romaaneissa koulukiusaamisteema on tuttu ja käytetty. Viimeisimpänä julkisuutta saaneena lienee Iida Rauman Finlandia-voittaja Hävitys. 

Koulumustelmissa kertojina toimivat sekä Alametsä että Roine omissa luvuissaan. Välissä on tietopitoisempia lukuja, joissa teksti perustuu lähdekirjallisuuteen. Asiantuntijoiden teemoja toistetaan tässäkin kirjassa. Kirjoittajien omat kokemukset tuovat kuitenkin lisämausteensa kuluneisiin kiusaamiseen liittyviin fraaseihin. Alametsä on hakeutunut päättäjäksi voidakseen parantaa nuorten mielenterveyspalveluita ja on jossain määrin onnistunutkin siinä luotuaan Helsinkiin avoimia Mieppi-mielenterveysklinikoita, joihin pääsee jonottamatta ja joissa on mahdollisuus saada muutama kerta ilmaista lyhytterapiaa. 

Alametsän ja Roineen muisteloihin perustuvissa luvuissa näkyy kirjoittajien kirjallinen kokemattomuus. Tekstissä hypitään asiasta toiseen ja palataan takaisin. Nämä luvut ovat enemmän tajunnanvirtaa kuin jäsenneltyjä kokonaisuuksia. Kirjan kaikki luvut ovat kohtalaisen lyhyitä ja teksti on helppolukuista. Ehdin jo miettiä, että kirja voisi sopia nuorille aikuisille vertaistueksi. Peruin kuitenkin ajatukseni, kun pidemmälle luettuani ymmärsin Roineen ihannoineen Pekka-Eric Auvista ja ehkä hieman samaistuneenkin häneen. Roinekin haaveili tekevänsä selvää kiusaajista ampumalla heidät. Roine kertoo myös kihlatustaan Jannesta, joka on tehnyt kaksi murhaa. 

Kirja jätti hämmentyneen olon. Sisältö on hajanainen tutkitun tiedon, omien kokemusten ja ihanteiden sekamelska. Vahvasti käy kuitenkin ilmi, että koulukiusaaminen ja sen seuraukset jättävät jäljet kaikkiin asianosaisiin. 

Jussi Simola: Haudatut haaveet

Haudatut haaveet on Jussi Simolan esikoisdekkari. Simolalla pysyvät langat yllättävän hyvin käsissään, vaikka henkilöitä on vilisemällä. Rikoskomisario Lara Hongan tiimissä työskentelevät Esko Huuhka, Luukas Salmi, Ismo Tuohilampi, Jyry Koppila ja Reima Tyrväinen. Lisäksi esiintyvät tietysti murhien uhrit, omaiset ja sivulliset.

Lara ja hänen tiiminsä ovat kiinnostavia ja heihin on paneuduttu. Usein viitataan monen vuoden takaisiin tapahtumiin, eli henkilöt eivät putkahda kirjaan tyhjästä. Jokaisesta kerrotaan myös työn ulkopuolisia asioita. 

Kursiivin käytössä ei kursailla, mikä on valitettavaa. Kursiivia on raskas lukea. Kirja on muutenkin himmeällä musteella painettu, joten kursiivi on sitä työläämpää. 

Esikoisdekkariksi kirja on mainiota työtä. Monimutkaiset juonikuviot pysyvät hyvin kasassa ja jännitystäkin piisaa loppuun saakka. 

S. J. Bennett: Kolme koiraa haudattuna

Hänen Majesteettinsa tutkimuksia -sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirja Windsorin solmu. Saapi nähdä, miten sarjan käy, kun Hänen Majesteettinsa poistui tästä maailmasta. Sarja kuvaa lämminhenkisesti kuningatar Elisabet II:sta ja hänen arkisia puuhiaan. Vaikka kirjat ovat fiktiota, voisi niiden kuvitella olevan varsin todenmukaisia. 

Kuningattaren apulaisyksityissihteeri Rozie on virkistävän reipasluonteinen ja hän onkin hyvissä väleissä kuningattaren kanssa. Kun hovissa tapahtuu murha, haluaa kuningatar selvitellä asiaa myös itsekseen Rozien avustuksella. Hovin arvojärjestys on kankea, eikä kuningattarelle suinkaan kerrota kaikkea. Toisaalta hänelle ei myöskään sanota ei. 

Kirja on kerrassaan viihdyttävää luettavaa. On kuin pääsisi tirkistelemään ovenraosta, millaista kuninkaallisten elämä linnassa on. On helppo kuvitella, että kuningatar Elisabet II ja prinssi Philip olivat juuri niin mukavia, kuin millaisiksi heidät kirjassa kuvataan. 

Yrsa Sigurđardóttir: Hiljaisuus

Yrsa Sigurđardóttirilta on aiemmin suomennettu teokset Kolmas merkki, Perimä, Pyörre, Synninpäästö, Syvyys ja Nukke. Kolmas merkki on itsenäinen teos, muut kirjat kuuluvat Freyja ja Huldar -sarjaan. 

Ensimmäisen luvun nimi on 11 vuotta sitten, toinen luku on 5 kuukautta aiemmin ja kolmannesta eteenpäin luvun nimi on Nyt ja jatkossa viikonpäivä. Hämmennystä herätti, liittyykö 5 kuukautta aiemmin yhdentoista vuoden takaisiin tapahtumiin vai nykyhetkeen. Päättelin, että se liittyy nykyhetkeen.

Tässä kirjassa esiintyy aika paljon henkilöitä ohimennen, ja myöhemmin jouduin selaamaan takaisinpäin tarkentamaan muistikuviani, millaiseen asiaan nimi liittyikään. Kirja kannattaisikin lukea yhdellä istumalla, niin asiat pysyvät tuoreina mielessä. 

Aiemmin lastensuojelussa työskennellyt Freyja on siirtynyt poliisia avustavaksi psykologiksi. Syyt jäivät minulle hämärän peittoon. Ehkä niistä mainittiin edellisessä kirjassa, en muista. Freyja työskentelee nyt siis samalla osastolla Huldarin ja hänen pomonsa Erlan kanssa. Freyjalla ja Huldarilla on häilyvä suhde, johon liittyy tapaamisia lähinnä vuoteessa. Erla sen sijaan on tukevasti raskaana, eikä kukaan tunnu tietävän tulevan lapsen isää. Erla puolestaan ei halua puhua koko asiasta halaistua sanaa. 

Auton takakontista löytyneiden ruumiinosien myötä tutkinnassa joudutaan palaamaan kymmenen vuoden taakse, jolloin eräältä pariskunnalta katosi pikkuvauva. Lukijan sekoittamiseksi sopivan ikäisiä lapsia suorastaan vilisee. 

Sigurđardóttirilla on taito kirjoittaa kiinnostavasti arkisista henkilöistään. 

Elly Griffiths: Yöhaukat

Yöhaukat on forensisesta arkeologista Ruth Gallowaysta kertovan sarjan neljästoista osa. Aiemmat osat olen linkittänyt edellisestä osasta (Lyhdynkantajat) kertovaan päivitykseeni. 

Kiinnostavinta tässä sarjassa on jo pitkään ollut Ruthin ja rikoskomisario Nelsonin suhde. Onko sitä vai eikö ole? Ikään kuin asia hiukan nytkähtäisi tässä kirjassa eteenpäin. Hyvin pienen aavistuksen verran. Luulin jo, että kirjailija ei osaa ratkaista ongelmaa kuin ottamalla Nelsonin hengiltä. Ei sentäs.

Muuten juonikuvio on tuttu: löytyy luita ja Ruth kutsutaan paikalle. Syntyy lisää ruumiita ja Ruthkin joutuu vaaraan. Kaikessa tuttuudessaan ja tavanomaisuudessaan Yöhaukat on luettava ja kiinnostava. Sarjaan ilmestyy joitakin uusia henkilöitä, jotka vievät juonta omalta osaltaan eteenpäin. Vaivoin maltan taas odottaa seuraavaa osaa.

Se hämmentää, että mielestäni sarjan kirjat käyvät ohuemmiksi ja ohuemmiksi. Yöhaukoissa on reilut 300 sivua, mutta se on painettu paksulle paperille isolla fontilla. Silmäni toki kiittävät siitä, mutta mietin, että jos fontti olisi pari pykälää pienempi, olisi kirjassa alle 300 sivua, eli se olisi jo laihanlainen. Vaikuttaa siltä, että kirjailija ei malta luopua rahasammostaan, muttei myöskään jaksa kehitellä kovin monimutkaista juonikuviota.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vaeltavat vainajat

Vaeltavat vainajat on Mortuí non silent -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, Vainajat eivät vaikene, oli kiinnostava, vaikkakin lukuisat kirjallisuusviittaukset hieman hidastivat lukemista. Tällä kertaa ohitin ne sen kummemmin miettimättä. Niitä taisi myös olla vähän vähemmän kuin edellisessä osassa. 

Keskeisissä rooleissa jatkavat edelleen rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario. Esiin nousevat myös toisistaan viehättyneet rikoskonstaapelit Minna Perkola ja Tommi Pohjalainen, jotka eivät aivan vielä tunnu itse ymmärtävän, mitä heidän välillään on. 

Ville Karilan ja Viola Kaarion ystävyys on kohosteinen teema, mutta kuitenkaan nämä ystävykset eivät monta sanaa keskenään vaihda. Nekin vähät, mitä vaihdetaan, tapahtuvat työn puolesta. Violalla on suuri salaisuus, tai oikeastaan kaksi, joita hän ei saa tämän kirjan puitteissa Villelle kerrottua. 

Poliisitiimi saa selvitettäväkseen surmatyön, joka johtaa tutkimaan uudelleen kolmenkymmenen vuoden takaista kuolemaa. Oliko se vahinko, onnettomuus vai murha? Tapauksen selvittely vaatii loputtomia keskusteluita eri osapuolten kanssa. Asiasta poiketaan toisenkin kerran. Harmillisesti keskeisten poliisien, kaikkien neljän, hahmot jäävät ohkaisiksi kaikesta keskustelusta huolimatta. Kuulusteluissa poliisit eivät tietenkään anna itsestään. Vaikka Villen ja Violan ajatusmaailmaa kuvataankin hartaasti, ei heihin siltikään synny suhdetta, jossa lukija eläytyisi heidän maailmaansa. Perkola ja Pohjalainen jäävät vielä etäisemmiksi. 

Kirjaan on haluttu nähtävästi luoda Komisario Palmun tyylistä tunnelmaa henkilöiden vanhahtavilla sanavalinnoilla. Se ei ihan riitä, vaan lähinnä oudoksuttaa. Sarja olisi hyvä ja toimiva ilman jäljittelyä ja kirjallisuusviittauksiakin. Pieni tiivistäminen ei olisi haitaksi.

Mainituista puutteista huolimatta Vaeltavat vainajat on mielenkiintoista luettavaa. Kirjailijat ovat perehtyneet niin paikkoihin kuin muihinkin yksityiskohtiin huolella. Yhtenä kirjan tapahtumapaikoista toimii talo nimeltään Pikku Naantali, joka sijaitsee Pitkänsillan rannalla Unioninkadulla. Pikku Naantalista on kirjoitettu Helsingin Sanomissa vuonna 2019. Koska olen opiskellut Siltavuorenpenkereellä, on talo ulkopuolelta tuttu minullekin. Kirjan kansikuvassakin taitaa olla Pikku Naantali.

Pidän kirjoista, joissa tapahtumapaikat ovat tunnistettavissa huolellisen kuvailun ansiosta.

Denise Rudberg: Tehtävä Berliinissä

Tehtävä Berliinissä on Rudbergin Liittolaiset-sarjan neljäs osa. Aiemmat osat ovat Salainen koodi, Vaarallinen yhteys ja Vieras joukossa. Liittolaiset-sarjan lisäksi Rudberg julkaisee Marianne Jidhoff -sarjaa, jonka osien nimissä on juokseva numerointi. Liittolaiset-sarja kertoo kolmen naisen, Elisabethin, Signen ja Iriksen toiminnasta tiedustelupalvelun koodinmurtajina toisessa maailmansodassa.

Sarjan ensimmäisten osien kohdalla valittelin, ettei kirjoissa tapahdu oikein mitään. Sittemmin olen oppinut nauttimaan niiden tarjoamasta ajankuvasta. Varakkaan hienostoperheen tytär Elisabeth on mennyt naimisiin hyvän ystävänsä Dintyn kanssa, jotta molemmat saavat avioliitosta hyvät kulissit muulle elämälleen. Dinty onkin koko kirjan ajan matkoillaan, joten Elisabeth saa huseerata rauhassa. Signe jatkaa professori Svartströmin kotiapulaisena, ja onpa hän ruvennut opiskelemaankin muun työn ohessa. Professori on kannustanut Signeä hankkimaan ylioppilastutkinnon. Iriksen sisar Kati lähettää siskolleen hääkutsun. Häitä vietetään Berliinissä, joten matkasta natsien keskelle tulee jännittävä. 

Rudbergille tyypilliseen tapaan tämäkin kirja oli nopealukuinen. Vähän jo kauhistuttaa sarjan päättyminen, kun sota aikanaan loppuu. 

Ann Cleeves: Haikaran valitus

Yhdeksänosaisen Shetlanti-sarjan jälkeen on Cleevesiltä saatu jälleen uusi, tällä kertaa Devonin jokisuistoon sijoittuva Kahden joen välissä -sarja. Vera Stanhope -sarja minulla onkin vielä lukematta. Silti tartuin uuteen sarjaan. Sen ensimmäinen osa, Lokin huuto, oli kiinnostava. 

Haikaran valituksessa jatketaan rikoskomisario Matthew Vennin taustan ruotimista. Kirjassa pomppaa erityisesti esiin se, mitä ei sanota. Kaikki ovat englantilaisen pidättyväisiä ja kohteliaita, ja mielipiteet ja ajatukset pidetään omana tietonaan. Venn tuntuu olevan hyvin epävarma puolisonsa ajatuksista, jopa siinä määrin, että ihmetyttää, miten he ovat koskaan päätyneet yhteen asumaan. 

Kirjassa kyllä tapahtuu paljonkin, useampia murhia. Kuitenkin sen lukeminen etenee hyvin hitaasti, koska suurin osa tekstistä on paikkojen tai toiminnan kuvailua. Eri luvuissa tapahtumia tarkastellaan eri henkilöiden näkökulmasta, Matthewin tai hänen alaistensa Jenin tai Rossin. Kaikkein hengettömin, hajuttomin ja mauttomin heistä on Matthew. Kukaan keskeisistä poliiseista ei tunnu arvostavan toisiaan kitkeristä ajatuksista päätellen. Niitä ei kuitenkaan lausuta ääneen.

Loppuratkaisu on yllättävä. Juuri tätä henkilöä en tullut hetkeäkään ajatelleeksi syyllisenä. 

Lucy Diamond: Niin pienestä kiinni

Olen aiemmin lukenut Lucy Diamondilta Rantakahvila-sarjan kirjat Rantakahvila ja Rantakahvilan joulu, sekä kirjan Uusien alkujen talo. Rantakahvila-kirjat eivät ole juonella pilattuja, mutta Uusien alkujen talo on selvästi parempi. 

Laran tytär Eliza alkaa kahdeksantoista täytettyään tivata yksinhuoltajaäidiltään, miksei hän saa tavata isäänsä. Omatoiminen Eliza järjestää itse tapaamisia isäehdokkaiden kanssa, ja loppu onkin pelkkää huttua. 

Niin pienestä kiinni on niin ennalta arvattava, että kirjan alkupuolella oikein harmitti haaskata aikaa sen lukemiseen. Kiinnostuneena luin kuitenkin kirjan loppuun, koska ainahan on pieni mahdollisuus, että kirjailija olisikin päättänyt räväyttää yllättävällä juonikuviolla. Ei valitettavasti ollut.

Bonusta kauniinvärisistä kansista. 

Peter James: Kuolema kätkeytyy kuvaan

Kuolema kätkeytyy kuvaan on Peter Jamesin Kuolema-sarjan kahdeksastoista osa. Sarjan aiemmat osat ovat: 

Kuoleman kanssa ei kujeilla

Kuolema katsoo kohti

Kuolema ei riitä 

Kuolema peittää jäljet

Kuolema ei käy kauppaa

Kuolema kulkee kannoilla

Kuoleman koura on kylmä

Kuolema kulkee kulisseissa

Kuoleman kello käy

Kuolema leikkii tulella

Kuolema merkitsee omansa

Kuolemaan asti sinun

Kuolema ei rakasta ketään

Kuolema sanelee ehdot

Kuolema vaanii verkossa

Kuolema käy oikeutta

Kuolemaan jätetty

Kuolema-sarjan lisäksi Jamesilta on suomennettu novellikokoelma Rikoksen merkit ja viisi vaihtelevantasoista kauhua ja yliluonnollisuuksia sisältävää romaania: Kirottu talo, Totuuden kirous, Täydellisyyden hinta, Pahan oma ja Tiedän missä olet, tiedän mitä teet. James on siis sangen tuottelias kirjailija.

Kuolema-sarjan kirjoille leimaavaa on yksityiskohtiin paneutuminen. Oli aihe mikä hyvänsä, siitä kerrotaan pienen Wikipedia-artikkelin verran. Esimerkiksi uusimmassa romaanissa (Kuolema kätkeytyy kuvaan) on keskeisen pariskunnan pojalla ykköstyypin diabetes. Intensiteetistä, jolla James asiaan paneutuu, voi jo kirjan alkupuolella päätellä diabeteksen nousevan tärkeään rooliin jossain vaiheessa. 

Tällä kertaa rikoksen kohteena ovat harvinaiset ja arvokkaat taidemaalaukset. Pariskunta ostaa kirpputorilta ruman taulun kauniiden kehysten takia ja siitä alkaa soppa kehkeytyä. Tiivistäminen tulee taas mieleen, kun taulun ympärillä käydään loputonta piirileikkiä. 

Vähän jäi vaivaamaan se, miten Roy Gracen vasta löytynyt sosiopaattipoika Bruno pyyhkäistiin pois kuvioista auto-onnettomuudella edellisessä kirjassa. Pieni aavistus on, että ehkä tähänkin liittyy jotain hämärää, joka selviää myöhemmin. 

C. J. Tudor: Rovio

Tudorilta on aiemmin ilmestynyt suomeksi Liitu-ukko, Paluu pimeästä ja Ne muut. Kirjoissa yhdistyvät kauhu, jännitys ja yliluonnolliset elementit. 

Rovio on aivan älyttömän hyvä kirja, ja paikoin jopa piinaavan jännittävä. Alkuun kirja tuntuu lähtevän verkkaisesti liikkeelle, kun pappi Jack Brooks muuttaa tyttärineen maalle kappalaiseksi. Jonkin aikaa tapahtuu kummallisia asioita, mutta juoni ei oikein liiku. Sitten kun se nitkahtaa eteenpäin, mennäänkin lujaa. 

Kummallisia ja yliluonnollisiakin asioita tapahtuu, mutta Tudor saa ne tuntumaan luonnollisilta samaan tapaan kuin Stephen King. Mikään ei ole sitä, miltä näyttää. 

Lilja Sigurđardóttir: Jääkylmä aurinko

Islannista tulee nykyään paljon jännityskirjailijoita. Lilja Sigurđardóttir on yksi uusimmista tuttavuuksista. Kirjan etuliepeen mukaan Lilja on Islannissa suosittu dekkaristi ja näytelmäkirjailija, joka on voittanut kahdesti palkinnon vuoden parhaasta islantilaisesta dekkarista. 

Tartuin siis Jääkylmään aurinkoon suurin odotuksin. Kirja kertoo Árórasta, jonka isä oli islantilainen ja äiti brittiläinen. Áróra asuu Englannissa äitinsä kanssa. Áróran pikkusisko Ísafold puolestaan asuu Islannissa. Áróra on joutunut säännöllisen epäsäännöllisesti matkustamaan Islantiin, kun pikkusisko on vaikeuksissa. Tällä  kertaa pikkusisko on kadonnut, ja Áróra alkaa selvittää, mitä on tapahtunut. 

Kirja on Áróran tutkimuksia -sarjan avausosa. Valitettavasti lukukokemus jäi kovin latteaksi. Parin sivuhenkilön (Olga ja Omar) funktio ei selvinnyt minulle ollenkaan. Jos kirjassa on sivujuoni, sen olisi hyvä liittyä vähän vahvemmin pääjuoneen. Nyt yhteys jäi kovin löyhäksi. Samassa talossa asuminen ei ihan riitä tekemään henkilöitä kiinnostaviksi. 

Osa luvuista on kursiivilla kirjoitettuja minäkertojan ajatuksia. Muuten kirjassa on kaikkitietävä kertoja. Minäkertoja osoittautuu tuotapikaa Áróraksi, eikä kursiivilla painetuissa kirjoituksissa ole mitään jännittävää tai erikoista. En kyllä käsitä kirjailijan suosiota tämän kirjan perusteella. Kirjan tapahtumat tai niiden tarkoitus jäävät laimeiksi. Áróran ammattikin on kovin epämääräinen. Jäin myös miettimään, että kun hän ottaa palkkonsa käteisenä, mihin hän ne jemmailee. 

Rake Tähtinen: Viimeinen kuvaus

Viimeinen kuvaus on jo yhdeksäs osa Rake Tähtisen sarjassa, joka kertoo rikoskomisario Petri Petäjämäestä ja hänen tiimistään. Sarjan aiemmat osat ovat Musta joulu, Hiljaisuuteen haudattu, Arvottomat, Tapettu illuusio, Kylmä käsi, Sidotut kohtalot, Kuoleman pisarat ja Synnin palkka. Sarja tuntuu vain paranevan, mitä pidemmälle se ehtii. 

Tällä kertaa Tähtinen on napannut aihepiirin omasta elämästään. Tähtinen harrastaa TFCD-valokuvaamista, ja julkaisee Instagram-tilillään ottamiaan kuvia. TFCD-kuvaamista (Time for CD) harrastetaan myös kirjassa, ja se tarkoittaa kuvaustapahtumaa, jossa sekä malli että kuvaaja voivat julkaista otettuja kuvia omaan käyttöönsä veloituksetta. Itse asiassa Viimeisen kuvauksen kansikin löytyy Tähtisen Instagram-tililtä. 

Petäjämäen ja Laatikaisen tutkimukset sujuvat tuttuun tapaan. Tällä kertaa rikoksiin ja niiden uhreihin uhrataan enemmän palstatilaa kuin poliisien yksityiselämään. Laatikainen ei pääse naistenmiehen maineestaan.

Kirjassa on hauska, hienovarainen viittaus takavuosien iskelmätähteen. Piti heti käydä googlettamassa, onko hän tosiaan mainitussa paikassa töissä. Wikipedian mukaan kyllä.

Cara Hunter: Vimma

Cara Hunterilta on aiemmin ilmestynyt Adam Fawley -sarjassa kirjat Jäljettömiin, Pimeyteen ja Ei ulospääsyä. Sarja etenee varsin intensiivisesti, vasta tammikuussa luin edellisen osan. 

Sarjan keskeinen henkilö on rikoskomisario Adam Fawley. Fawleylla on vaimo Alexandra, ja perheen asioita puidaankin runsaasti muun juonen lomassa. Fawleyn perhe on ollut kriisissä pojan Jaken tehtyä itsemurhan alakouluikäisenä. Nyt elämä alkaa taas hieman kirkastua. 

Kirjassa puidaan koulutytön pahoinpitelyä ja toisen tappoa. Tapaukset näyttävät liittyvän parinkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin, joita Fawley oli myös selvittämässä. Vaikka poliisitiimi tekee uutterasti töitä, ei ratkaisua näytä löytyvän. 

Pidän Adam Fawley -sarjasta, mutta lukunautintoa himmentävät huomattavasti sekä kiiltäväpintainen paperi, jolle tämäkin kirja on painettu, ja erilaiset "lehtileikkeet" ja "oikeudenkäyntipöytäkirjat", joita on tungettu joka väliin. Etenkin oikeudenkäyntipöytäkirjoja esittävät tekstit on painettu konekirjoitukselta näyttävällä, hyvin himmeällä fontilla. Kirjaa on hankala lukea päivänvalossa ilman lisävaloa. Muutenkin lukeminen hidastuu huomattavasti siihen, että yhtenäinen teksti katkeaa vähän väliä johonkin lehtileikkeeseen tai pöytäkirjaan. Soisin tällaiset kirjoitettavan auki leipätekstiin, jolloin lukeminen olisi nopeampaa. 

Anders Roslund: Mistä tunnet sä ystävän

Anders Roslund on kirjoittanut yhdessä Börge Hellströmin kanssa jännityskirjasarjaa, josta olen lukenut seuraavat kirjat: Peto, Lokero 21, Edward Finniganin hyvitys, Tyttö katujen alta ja Kolme sekuntia. Sarja kertoo poliisi Ewert Grensista, joka sarjan edetessä nousee poliisista rikoskomisarioksi. Näköjään Kolme sekuntia -kirjan jälkeen on ilmestynyt vielä kolme Roslundin ja Hellströmin yhdessä kirjoittamaa kirjaa, jotka minulta ovat jääneet lukematta. Pystyn ehkä elämään sen tiedon kanssa, koska olen lukuisia kertoja todennut, että kun Hellströmin kuoltua Roslund piti muutaman vuoden taukoa ja jatkoi sitten sarjaa yksin, sen taso nousi huomattavasti. 

Ennen tätä uusinta Mistä tunnet sä ystävän -kirjaa on Roslundin yksin kirjoittamana ilmestynyt Sä kasvoit neito kaunoinen ja Levon hetki nyt lyö. Taustatarinana on alusta saakka kulkenut Grensin vaimon murheellinen kohtalo, jota avattiin pikkuhiljaa sarjan edetessä. Ewert Grens on äärettömän surumielinen hahmo. Uusimmassa osassa Grens vihdoin löytää uuden rakkauden. Lapseton Grens on myös ystävystynyt apurinsa Piet Hoffmanin pojan kanssa. Nämä sivujuonteet kietoutuvatkin vahvasti mukaan tarinaan. 

Kirja on todella jännittävä ja tapahtumat etenevät koko ajan. Välillä on pakko kurkistaa pari sivua eteenpäin, mitä tulee tapahtumaan. Kirjan loppu pakotti googlaamaan, onko sarjalle vielä tulossa jatkoa. Näyttää olevan, joten helpotuksen huokaus. Ewert Grensin tarina jatkunee. 

Beth O'Leary: Hukkareissu

Olen lukenut O'Learylta aiemmin kirjat Kimppakämppä, Vaihtokauppa ja Törmäyskurssi. Kimppakämppä ja Vaihtokauppa olivat vauhdikkaita ja toimivia romaaneja, Törmäyskurssi oli lattea. 

Hukkareissu kertoo kolmesta erilaisesta naisesta, Siobhanista, Mirandasta ja Janesta. Siobhan on sopinut ystävänpäiväksi treffit Josephin kanssa, Miranda Carterin kanssa ja Jane Joseph Carterin kanssa. Minulta vei kuutisenkymmentä sivua tajuta, että kyseessä on sama mies. Joseph Carteria olikin sitten helppo inhota. Kaikki naiset tuntuvat olevan kovin lääpällään kyseiseen mieheen. 

Tulin juuri siihen tulokseen, että kyseessä on kovin tavanomainen ja tylsä kirja, kun tapahtui täysin yllättävä käänne, joka kirkasti asiat. Sen jälkeen en malttanutkaan lopettaa lukemista, ennen kuin sain selville loppuratkaisun. Meni myöhään yöhön siis. 

Hukkareissu osoittautui lukemisen arvoiseksi. 

Satu Rämö: Rósa ja Björk

Rósa ja Björk on jatkoa Rämön dekkarisarjan avaukselle, Hildurille. Olen lukenut Rämöltä myös kirjan Talo maailman reunalla. Hildur on saanut aivan uskomattomasti nostetta mediassa ja sosiaalisessa mediassa, samoin jo nyt Rósa ja Björk, joka vasta ilmestyi. Ja aivan ansiosta, voin todeta Rósa ja Björkin luettuani. 

Hildurin jatko-osassa Hildur asuu ja työskentelee edelleen Länsivuonoilla. Työparinaan hänellä on Suomesta polisiivaihtoon tullut Jakob. Jakobilla on ongelmia ex-vaimonsa kanssa, joka ei anna Jakobin tavata poikaansa. Trilogian kolmas osa, joka ilmestynee ensi syksynä, kertookin nimensä perusteella Jakobin elämästä. 

Rämö sirottelee tekstin lomaan tietoiskuja islantilaisista tavoista ja Islannin kulttuurista, mikä on mielenkiintoista. Sen sijaan en ihan ymmärrä islanninkielisten sanojen käyttöä, kun niille löytyisi suomen kielestäkin vastine. Esimerkiksi kennitala on suomeksi henkilötunnus.

Kirja soljuu eteenpäin tasaista vauhtia. Juoni on omaperäinen ja pysyy hyvin kasassa. Hildur alkaa Jakobin kannustamana muistella aikaa, jolloin hänen pikkusiskonsa Rósa ja Björk katosivat. Kirja palaakin niihin aikoihin myös Hildurin äidin, Rakelin näkökulmasta. 

Kirjan tapahtumat asettuvat usealle eri vuosikymmenelle, aikaan ennen ja jälkeen Hildurin siskojen katoamisen. Myös kirjan pääjuoneen liittyvä kertomus on usealla aikatasolla. Tapahtumat sijoittuvat myös osittain aikaan, jolloin korona alkoi levitä. Se mainitaan, mutta sivuutetaan tyylikkäästi antamatta sille liian suurta roolia. 

Pidän hiotuista loppuratkaisuista, kuten olen monesti maininnut. Tässä kirjassa on sellainen. 

Ninni Schulman: Juhlimaan tulkaa

Juhlimaan tulkaa on Ninni Schulmanin Hagfors-sarjan seitsemäs osa. Sarjan aiemmat osat ovat Tyttö lumisateessa, Poika joka ei itke, Vastaa jos kuulet, Älä kerro kenellekään, Tervetuloa kotiin ja Kun kellot seisahtuvat. Lisäksi Schulman on kirjoittanut omaelämäkerrallisen Tyttölapsi nro 291.

Juhlimaan tulkaa on takakannen mukaan Hagfors-sarjan viimeinen osa. En olisi halunnut tietää. Olisi jännittävämpää, jos tieto paljastuisi kirjan lopussa. Pysäyttävin sarjan loppu, jonka olen lukenut, on Anne Holtin kirjassa Kuollut kulma. Se tekee heti selväksi, että Inger Johanne Vik -sarja ei voi jatkua. Valitettavasti Schulmanin sarjan päättymiseen ei liity mitään dramatiikkaa. Asiat paketoidaan ja elämä jatkuu Hagforsissa.

Hagfors-sarjan keskeiset henkilöt ovat toimittaja Magdalena Hansson sekä poliisit Petra Wilander ja Christer Berglund. Harmi, että sarja päättyy, kun kaikki ovat saaneet elämänsä jonkinlaiseen järjestykseen. Kun henkilöt ovat tulleet tutuiksi, olisi mukava seurata heidän elämäänsä ilman jatkuvaa kuohuntaa kunkin yksityiselämässä.

Kirjassa on pari kummallista sanaa, jotka lienevät kääntäjän omaa keksintöä. Suomen kielessä en ole ennen kuullut kumpaakaan käytettävänä. Biskvi lienee keksi tai leivonnainen, griljeerattu grillattu.

Juhlimaan tulkaa on paksunpuoleinen. Tynningin pariskunnan aikuiset lapset ovat perheineen tulossa joulunviettoon kotiseudulleen, kun pariskunta löytyykin kuolleena. Tapauksen selvittely on joulunpyhien takia hidasta, ja siihen liittyy paljon paikallisia. Pituudestaan huolimatta kirja ei kaipaa tiivistämistä, sillä murhatutkimuksen lisäksi siinä puidaan kaikkien poliisien perhesuhteet perinpohjin. 

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Olen lukenut Juha Itkoselta aiemmin hänen omasta elämästään kertovan Ihmettä kaikki, spekulatiivista fiktiota edustavan Kaikki oli heidän ja vanhempaa tuotantoa olevan Seitsemäntoista. Teoriani perheestä ammentaa taas Itkosen omasta elämästä. 

Itkonen kertoilee kirjassaan omasta lapsuudenperheestään ja lapsuudestaan, sekä nykyisestä perheestään. Hän peilaa kasvuaan vanhempana lasten määrän lisääntymiseen. Luin kirjan vähän huonoon saumaan heti Roope Lipastin Porakonekirjoittajan jälkeen. Aihepiiriltään kirjat ovat hiukan samantyyliset, Lipastikin kertoilee perheestään. Lipastin humoristisen kirjan jälkeen Itkonen tuntuu kuivansitkeältä. 

Teoriani perheestä käy läpi Itkosen jokaisen lapsen syntymän ja miten ne ovat vaikuttaneet perheen dynamiikkaan. Omia tuntemuksiaan hän perkaa tarmokkaasti. Usein Itkonen vertailee omaa asemaansa lapsuudenperheensä esikoisena oman esikoisena asemaan. Vaimonsa ajatuksia Itkonen varoo tarkoin arvailemasta, niinpä vaimo jääkin etäiseksi hahmoksi, joka tekee paljon töitä. 

Vähän ihmettelin, kun kirjassa kaksosia varten laitettiin kylpyhuoneeseen kaksi vaipanvaihtopistettä rinta rinnan. Itkonen vaimoineen vaihtoi vaipat tietysti yhdessä, vierekkäin. Itse mietin, että mitä kahdella pisteellä tekee, kun ei kaksia vaippoja pysty vaihtamaan yhtä aikaa. Meidän kaksosperheessä kun ei ollut toista vaipanvaihtajaa. 

Itkosen ydinperheteoria on vain yksi näkemys perheestä. Kirjalla ei ole paljoakaan annettavaa niille, jotka elävät yksinhuoltajana tai toista tai kolmatta kierrosta uusperheessä. Kirja jää pakostakin suppeaksi havainnoksi perheestä. Edes esimerkin vuoksi Itkonen ei mainitse muita perheen malleja kuin itselleen tutun ydinperheen.

Kirjan annin voisi kiteyttää havaintoon, jonka olen itsekin neljän lapsen äitinä tehnyt: kun on liian myöhäistä, osaisi omalla kokemuksellaan olla täydellinen vanhempi. 

Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja

Roope Lipasti on sangen tuottelias kolumnisti ja kirjailija. Luen mielelläni hänen kolumnejaan lehdistä aina, kun sellaisen näen. Olen aiemmin lukenut Lipastilta seuraavat teokset: Rajanaapuri, Perunkirjoitus, Halkaisukirvesmies: elämä ja vähäisemmät teot, Linnan juhlat, Viimeiset polttarit, Jälkikasvukausi, Aviotärähdys sekä Lipastin yhdessä Karoliina Korhosen kanssa kirjoittaman Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille. 

Olen aiemmin moittinut Lipastia oman äänen löytymättömyydestä. Porakonekirjoittajassa Lipasti lähenee omaa tyyliään. Kirja vaikuttaa Lipastin päiväkirjalta, mutta ainakin osa tarinoista lienee toivottavasti keksittyjä. Alussa vaikuttaa siltä, että kirjassa ei ole mitään juonta, koska sen luvut ovat kuin kolumneja. Jokaisessa on oma sisältönsä, joka ei välttämättä liity aiempaan tai seuraavaan lukuun. Luvut ovat myös hyvin lyhyitä, parin sivun mittaisia. 

Pikkuhiljaa kuvio alkaa seljetä ja jonkinlaista juonellisuutta löytyy. Kirjan ydintarina rakentunee kirjailijan ammatin kuvailuun. Häiritsevää on silti lukujen sisäinenkin irrallisuus. Kuin kaikki, mitä päähän pälkähtää, olisi ympätty samaan lukuun. Suurin osa luvuista pysyy kuitenkin koherentisti koossa ja aika monessa saa nauraakin. Muutama terävä havainto saa nyökyttelemään myöntävästi. Elämä kirjailijana tuntuu olevan hauskaa. Hyvä niin, koska se tietää lisää Lipastin kirjoja. 

Ruth Ware: Huonetoveri

Huonetoveri on jo seitsemäs Ruth Warelta suomennettu teos. Ware kirjoittaa trillereitä, joiden laatu on mielestäni epätasainen. Huonetoverin edeltäjää, Lumimyrskyä, en saanut edes luettua loppuun pitkästymiseltäni. Sitä aiemmin ovat ilmestyneet Synkän metsän siimeksessä, Nainen hytissä 10, Valhepeli, Rouva Westaway on kuollut ja Lukitut ovet. Olen ollut pettynyt aika moneen Waren kirjoista. Silti jostain syystä lainaan aina uusimman. 

Huonetoverissa Hannah on päässyt opiskelemaan unelmiensa yliopistoon, Oxfordiin. Hän päätyy asumaan samaan huoneistoon rikkaan ja kauniin Aprilin kanssa. Tytöt ystävystyvät ja elävät elämänsä parasta aikaa, kunnes April murhataan. Kirjassa kerrotaan Hannahin elämästä ennen Aprilin murhaa, sekä kymmenkunta vuotta myöhemmin. 

Ennen kuolemaansa April seurusteli rikkaan ja komean Willin kanssa. Kymmenen vuotta myöhemmin Will on Hannahin avomies. ja he odottavat ensimmäistä, yhteistä lastaan. Hannah on onnensa kukkuloilla, sillä hän on ollut rakastunut Williin ensisilmäyksestä saakka. 

Kuvio on outo. Hannahin ja Willin suhde on myös outo. Kirjassa ei kerrota, miksi he päättivät hankkia lapsen juuri nyt. Raskauteen suhtaudutaan kumman etäisesti. Willin hahmo jää häilyvän ohueksi. Hannahiinkaan lukijalla ei synny kummoista suhdetta. 

Silti kirja koukutti, koska halusin tietää, mitä kymmenen vuotta aiemmin tapahtui.