torstai 29. joulukuuta 2016

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kirjan originaali nimi on Case Studies, mikä kertoo kirjan luonteesta enemmän. Ensimmäiset luvut ovat tapaustutkimuksina otsikoituja katoamistapauksia tai murhia vuosien takaa. Yksityisetsiväksi ryhtynyt entinen rikoskomisario Jackson Brodie saa niiden tutkimisen tehtäväkseen muutamilta asiakkailtaan.

Kirja ei ole perinteinen salapoliisidekkari, päinvastoin. Kirja etenee höpsähtelevän hitaasti ja paneutuu huolella kunkin tapauksen taustoihin ja henkilöiden elämään. Henkilöitä on taas niin paljon, että sain alkuun palata tuon tuosta tarkistelemaan, kuka teki mitäkin. Englantilainen luokkayhteiskunta on kirjassa voimissaan. Ihmisiä arvotetaan asuinpaikan ja puhetavan mukaan, yliopistokaupungissa kun ollaan.

Kirja on humoristinen ja hyvin kirjoitettu. Henkilöiden elämäntarinoita lukee ihan ilokseen. Loppua kohti kirja käy myös jännittäväksi. Brodie saa ratkaistua kaikki toimeksiantonsa, tavalla tai toisella. Asiat on taitavasti kiedottu suloiseksi sekamelskaksi, joka sitten selkiytyy loppu kohti.



keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi

Perhosveitsi tarttui käteeni joskus kirjakaupan uutuushyllyssä ja siitä asti on ollut mielessä, että se pitäisi joskus lukea. Taannoin kirja nostettiin esiin jonkun naistenlehden kirja-arvioissa ja taas ajattelin, että tuo pitäisi lukea. Nyt se on ollut minulla lainassa niin kauan, että uusimiskynnys on ylitetty ja palautuspäivä häämöttää. Tartuin siis vihdoinkin Perhosveitseen, eikä kaduta.

Kirja on eräänlainen dekkari. Kirjailija on aiemmin kirjoittanut nuortenkirjoja, mutta tämä on aikuisille suunnattu jännityskirja. Ja olihan se jännittävä. Kirja kertoo erään koulun erityisluokasta ja sen opettajista. Päähenkilö Ellu on erityisen erityisten oppilaiden opettaja. Ellu on myös joltisenkin viinaan menevä, sillai sopivasti. Kirjan alussa Ellu siirretään pois oman luokkansa vetovastuusta ja Ellun tilalle erityisluokan opeksi tulee itserakas, paskantärkeä Valo Mäki.

Kirja on hauska ja jännittävä. Henkilöt ovat niin tavanomaisia, ja siksi niin huvittavia. Kivekäs tavoittaa hyvin jokaisen syvimmät ajatukset. Kirjan opettajakaarti herättää ajatuksia kansankynttilöiden jäämisestä historiaan. Nykyään opettajatkin ovat vain ihmisiä.

Oppilaiden joukossa oli tietysti myös yksi toureetikko, niin nykyään aina, kun erityisyydestä puhutaan. Petyin, kun loppujen lopuksi Nea touretteineen jäi varsin pieneen rooliin.

Tykkäsin kirjasta kovasti, ja oli harmi, että se loppui niin nopeasti.

Voisko joku kertoa mullekin, miksi tällä julkaisulla on ollut tänään niin paljon katsojia?


tiistai 27. joulukuuta 2016

Gard Sveen: Raskaat varjot

Raskaat varjot oli aika raskasta luettavaa. Alkuun tuntui, että henkilöitä on aivan tolkuttomasti, ja niistä meni pää pyörälle. Vähitellen kunkin rooli selkiytyi ja aloin pysyä kärryillä. Kirjassa hypitään sotavuosien (1939–1945) ja nykypäivän (2003) välillä Norjassa, Ruotsissa ja Saksassa. Nykypäivä on random valinta, koska kirja on kirjoitettu 2014. Sotavuosissa ollaan ensin sodan loppuvaiheissa, sitten alkuvaiheissa. Onneksi joka luvun alussa kerrotaan, mitä vuotta eletään.

Nykypäivässä sympaattinen norjalaispoliisi Tommy Bergmann joutuu selvittelemään metsästä löytyneiden luurankojen henkilöllisyyttä ja alkuperää. Heti luurankojen löytymisen jälkeen tapahtuu murha, jonka Bergmann yhdistää menneisyyden tapahtumiin. Sotavuosien aikaan kuvataan norjalaisen vastarintaliikkeen toimintaa. Päähenkilönä on kaunis Agnes, jonka silmin sota-aikaa katsellaan.

Kirja on aivan älyttömän hyvin kirjoitettu. Ilmankos se voitti Lasiavain-palkinnon 2014. Sotavuosista kertovat luvut on kirjoitettu senaikaista kieltä käyttäen. Tommy Bergmannin yksityiselämäänkin ehditään paneutua, eikä se ole mitään kaunista luettavaa. Asiat jäävät vaiheeseen, onneksi Bergmannille on jatkoa jo olemassa.


sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Steinar Bragi: Sumu

Perin eriskummallinen kirja. Takakannen mukaan Politiken-lehti on antanut kirjalle arvion: "Nerokas psykologinen trilleri",

Neljä niin sanottua nuorta aikuista, siis kaksi lapsetonta pariskuntaa, retkeilevät Islannin jäätiköiden tietämillä. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Auton hajotessa Hrafn ja kumppanit majailevat erikoisen, vanhan pariskunnan talossa. Tunnelma on omituinen, ja tyypit itsekin tiedostavat sen. Tarinaa viedään eteenpäin vuorollaan kunkin näkökulmasta.

Kirja muuttuu suorastaan ällöttäväksi ja alkaa mietityttää, ollaanko jo hämärän rajamailla. Ollaan.

Kirjan loppuratkaisu on tavallaan selvä, tavallaan hyvin epäselvä. Kirja piti hyvin otteessaan, vaikkei olekaan perinteista dekkarikirjallisuutta, jota yleensä luen.


lauantai 24. joulukuuta 2016

Rake Tähtinen: Musta joulu

Yksi sana kustantamolle: oikoluku. Pielessä ovat niin partisiippien aikamuodot kuin kongruenssi, viittaussuhteet, omistusliitteet ja relatiivipronominin valinta, puhumattakaan törkeän ontuvista metaforista, joita kirjailija viljelee kosolti joka kappaleessa. Siis tekstin jokaisessa kappaleessa. Myötähäpeä. Lauseenvastikkeita ei osata käyttää, vaan niiden avulla muodostetaan suht käsittämättömiä lauseita. Kielteisessä passiivissa käytetään tuplapassiivia. Ylipäätään lauserakenteet ontuvat, ja monet lauseet saa lukea useaan kertaan, ennen kuin sisältö aukenee. Kirjassa on tehty suunnilleen kaikki mahdolliset kielioppivirheet, mitä olemassa on.

Jos edellä mainituista seikoista ei piittaa, niin käsissä oli ajankohtaan passelisti istuva kirja. Musta joulu istuu niin ajankohtaan kuin vallitsevaan säähänkin. Kirjan juonessa ei ole valittamista, se on mielenkiintoinen ja tarina kulkee sujuvasti. Henkilöt ovat sympaattisia ja kiinnostavia. Pääosassa on rikoskomisario Petri Petäjäniemi, eronnut kuusivuotiaan tyttären isä. Muutama nainen murhataan ja sitäpä sitten selvitellään. Jotkut juonenkäänteet ovat kovin ilmeisiä, toiset jäävät hämäriksi. Juoni on kuitenkin olemassa.

Latteisiin metaforiinkin alkaa tottua kirjan puolivälissä. Poliisien keskinäinen huumori ei tylsyydessään lukijaa naurata. Jotain tässä kirjassa kuitenkin oli, ja aion lukea seuraavatkin osat Petäjäniemen seikkailuista. Tämä opus oli vuodelta 2008, sarjan uusin teos ilmestyi kai tänä syksynä. Toivoa sopii, että kirjoitustaidoissakin tapahtuu kehitystä sarjan edetessä.


torstai 22. joulukuuta 2016

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

Heti kirjan alussa mietitytti, sijoittuvatko tapahtumat länsirannikolle, kun henkilöiden niminä on Lotte, Laura, Anette, Mona, Julia, Jessica, Mirinda, Mia, Rob, Beata, Rosa... No eipä sijoitu, vaan kuten myöhemmin käy ilmi, Joensuuhun. Vähän pyrskähdytti siinä kohtaa. Vaikka nykyään varmaan Joensuussakin on kansainvälistytty, sopisi kyseinen nimikaarti paremmin rannikon tuntumaan.

Epäloogista on sekin, että kirjassa Väinö on Väiski, Petteri on Pete mutta Rob on Rob. Kun Robin sukunimi vielä on Peura, veikkaan, että elävässä elämässä Robista tulisi nopeasti Roope tai Roppe. Kirjassa hän on silti koko ajan Rob. Suomalaisen suuhun erittäin vaikeasti lausuttava nimi ja vielä Joensuussa. Hah.

Kirjan juonta ei ole turhaan kehuttu (mm. http://kristankirjat.blogspot.fihttp://luminenomena.blogspot.fi/). Onhan se monisäikeinen ja henkilöitäkin kunnioitettava määrä. Väiski, Rob ja Maria ovat poliiseja, jotka selvittelevät, mihin kymmenvuotias Mia katosi liikuntakerhon jälkeen. Monta toisiinsa kietoutuvaa tarinaa kulkee kirjassa päällekkäin. Yksi tarina ei kietoudu, vaan pyörii täysin irrallisena ja käsittämättömänä välissä (kahden open hiljalleen viriävä suhde). Se herättääkin epäilykset, että tietyn tyypin on pakko olla jollain tavalla osallisena asiaan, koska miksi tällaista mitäänsanomatonta soopaa muuten edes kerrottaisiin.

Tästä on tulossa oikein kirjasarja takakannen mukaan. Hyvä niin, koska moneen kaappiin jäi luurankoja pölyttymään. Ehkä seuraavissa osissa paneudutaan niihinkin.

Suosittelen. Ihan hyvä juoni ja kohtuullisen yllättävä loppukin. Tosin joitakin asioita jäi auki, eikä niihin varmaan jatkossakaan palata. Kirjailijan pitäisi muistaa, että vaikka hän ajatuksissaan tietää syyt ja seuraukset, eivät ne lukijalle kertomatta kirkastu.


maanantai 19. joulukuuta 2016

Arnaldur Indriðason: Muistin piinaamat

Jo kolmastoista islantilaisen Arnaldur Indriðasonin poliisiromaani. Ihanat, karut Islannin maisemat ja jurot islantilaiset.

Päähenkilö Erlendur katosi jokunen kirja sitten lapsuutensa maisemiin. Kirjailija taisi haluta lopettaa sarjan, mutta tuli sitten katumapäälle. Jälleen ollaan nimittäin Erlendurin nuoruusvuosissa, vuodessa 1979. Muistaakseni Erlendurin poliisitoveri Marion Briem kuoli, kun oltiin nykyajassa. Tässä kirjassa hän on kuitenkin nuori ja virkeä, kuten Erlendurkin.

Erlendur tosin on aina perusluonteeltaan synkeä, mikä johtunee lapsuuden traumasta. Erlendurin veli katosi lumimyrskyssä, eikä tapaus jättänyt koskaan Erlenduria rauhaan. Sen takia hän aina poliisinakin kiinnostuu vanhoista katoamistapauksista, ja selvittelee niitä päivätyönsä ohella.

Tässäkin kirjassa on tuore murha, ja sen rinnalla kulkee nuoren tytön katoaminen neljännesvuosisataa aikaisemmin. Erlendurille ei tuota tuskaa ratkaista molemmat tapaukset.

Kirja on taas ihanan verkkainen, hiljalleen etenevä. Kirjan tapahtumat aukeavat lukijan eteen harmaina, mutta silti kiinnostavina.

Suosittelen lämpimästi.


perjantai 16. joulukuuta 2016

J. M. Ilves: Nukkekoti

Uuden dekkarisarjan aloitus. Takaliepeessä lukee: "J. M. Ilves on kirjailijanimi, jonka takaa löytyy kaksi nimettömänä pysyttelevää ammattikirjailijaa." Tuo ei välttämättä ole mikään meriitti, mutta täytyy todeta, että toimii. Muissa Pohjoismaissahan on jo ihan yleistä, että parhaat dekkarit ovat parivaljakoiden tekemiä. Ja usein kirjoittajapari piiloutuu salanimen taakse.

Nukkekoti on ensimmäinen osa Sorjonen-sarjasta. Kari Sorjonen on KRP:n etsivä, jolla on juuri sellaisia superkykyjä, kuin amerikkalaisten tv-sarjojen päähenkilöillä. Ja toki myös brittien Sherlock Holmesilla. Kotioloissa Sorjonen on oman elämänsä Watson. Sympaattisen tuntuinen tyyppi. Sorjonen muuttaa kirjan alussa vaimoineen ja lapsineen iloiseen Itä-Suomeen, vaimon juurille. Komitatiivista huolimatta Sorjonen ei ole mormoni ja lapsiakin on vain yksi, näsäviisas tytär.

Kirjan kansikuvasta päätellen Sorjonen on päätynyt jo elokuvaksi. Kirja onkin oivaa leffa-ainesta. Minua ärsytti kirjan lyhyys ja leffamainen leikkaus. Asioita olisi voinut penkoa ja ihmisiä esitellä tarkemminkin. Nyt paljon jäi kuvan varaan.

Nukkekoti-kirjan nimeen viittaavat tapahtumat jäivät lukijan mielikuvituksen varaan. Hyvähän se on, että aivoille annetaan töitä. Toisaalta se tekee kirjasta laimean. Pituutta olisi saanut lisää tapahtumien tarkemmalla kuvaamisella. Nyt jäi sellainen olo, ettei kertoja itsekään oikein tiedä, mitä lammen rannalla oikein tapahtui. Myös henkilöiden kuvauksesta jäi puuttumaan jotain. Olihan siellä, miehiä ja naisia.

Myöhempien tapausten leväperäisen kuvauksen valossa lukijaa ottaa pattiin myös se, että kirjan prologissa eräs yksittäistapaus kuvataan erittäin tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Skandinaavisten dekkareiden suurkuluttaja on tottunut siihen, että prologissa kuvatut tapahtumat johdattelevat kirjan juoneen tavalla tai toisella. No, Sorjosessa ei johdattele, vaan se jää täysin irralliseksi. Lukija toki yrittää kokemustensa ohjaamana etsiä yhteneväisyyksiä, mutta jää vaille niitä.

Suosittelen kuitenkin. Ja odottelen jatkoa.

*Lisäys: Muna kävi neuvomaan taas kanaa. Oli googlettanut Sorjosen ja niinhän se on, että kirjat on kirjoitettu tv-sarjan pohjalta. Plääh. Tv-sarjassa on viisi osaa, joista viimeisen nimi on Loppupeli. Samanniminen kirja ilmestyy Nukkekodin jälkeen seuraavana. Logiikka? Luovutan.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sorjonen




keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Olle Lönnaeus: Pelivelka

Lönnaeuksella on uusi sankari, poliisi Jonny Lilja. Jonnylla on vaikeuksia pysytellä rehellisenä poliisina, koska hän on uhkapeliaddikti. Kirja keskittyykin Jonnyn paheen ympärillä pyöriviin tapahtumiin. Jatkoa on jo tulossa, jokohan siinä tapahtuisi muutakin.

Jonnylle käy aika ikävästi, kun hän rypee peliveloissaan. Velkojia karttaessaan hän ratkaisee ohimennen kadonneiden neitokaisten arvoituksen lomailevan poliisin, Eva Strömin kanssa.

Ihan kelpo luettavaa.




lauantai 10. joulukuuta 2016

Gabriella Ullberg Westin: Juoksupoika

Murha Hudiksvallissa -sarjan toinen osa. Pääroolissa kotiseudulleen palannut poliisi Johan Rokka, joka on nuoruudessaan ollut aikamoinen kriminaalinalku, ja saa Hudiksvallissa jatkuvasti muistutuksia aiheesta. Johan palasi kotiseudulleen poliisiksi selvittääkseen, mihin hänen tyttöystävänsä Fanny katosi lakkiaisiltanaan kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.

Kirjassa Fannyn kohtalo toisintuu, ja lakkiaisiltana surmataan nuori tyttö samalla paikalla, missä Fanny katosi. Pikkukaupungissa on yllättävän viriili rikollisliigaverkosto, joka lienee sekaantunut asiaan.

Johan ei onneksi katsele naisia ihan niin paljon kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Hän osoittautuu ihan sympaattiseksi tyypiksi. Kirjan lopussa rikoksetkin selviävät, ainakin melkein kaikki. Sarjaan lienee luvassa jatkoa. Toivottavasti, koska tämä oli todella hyvää luettavaa.


perjantai 9. joulukuuta 2016

Stuart MacBride: Pahan postia

Kammottava, ällöttävä, hirvittävä kirja. Äärettömän sujuvaa, kuvailevaa kieltä. Rakenteeltaan kirja sopisi todella hyvin tv-sarjaksi tai -elokuvaksi.

Päähenkilö oli erittäin kiinnostava poliisi Ash Henderson. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Englantiin ja Skotlantiin. Ash on aika väkivaltainen tyypilliseksi brittipoliisiksi, ja poliisilaitoskin korruptoituneempi kuin aavistin.

Ashilla ei mene kovin hyvin. Tytär on joutunut vuosia aiemmin hullun sarjamurhaajan kynsiin, mutta Ash ei ole kertonut siitä kellekään. Muutenhan hän ei voisi jatkaa tapauksen tutkimista. Loppujen lopuksi Ash aiheuttaa omalla, väkivaltaisella toiminnallaan rakkaan perheenjäsenensä kuoleman.

Juoneltaan aika raskas kirja siis. Kuitenkin hyvin kirjoitettu, suosittelen.

MacBridelta on tulossa toinen kirja, jossa myös seikkailee Ash Henderson. Toivoinkin, että tämä olisi sarjan alku.


Thomas Rydahl: Erakko

Lupaavaa, kun kirjailija on pohjoismainen. Valitettavasti kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin aurinkoiseen etelään (Kanariansaarille?). Päähenkilö oli tanskalainen, joka oli syystä tai toisesta ajautunut etelään jo aikoja sitten. Kirja eteni  v e r k k a i s e s t i  mañana-tyyliin. Henkilöitä oli paljon ja heidän suhteensa toisiinsa epämääräinen. 

Kirja eteni niin hitaasti ja epäuskottavasti, että lannistuin jo alle sata sivua luettuani. En siis päässyt koskaan näkemään, kun alkoi varsinaisesti tapahtua. Tai alkoiko. Kirja on trilogian ensimmäinen osa, joten hidasta elämää kaipaaville on vielä paljon lystiä tarjolla. Minä skippaan.