Sofia Tawast & Riikka Leinonen: Suuri valhe vammaisuudesta

Eräänlainen tietokirja vammaisuudesta sisältää omakohtaisia kokemuksia vammaisuudesta sekä paljon informaatiota siitä, miten vamma on vain yksi ihmisen ominaisuus eikä määritä ihmistä sen enempää kuin hiusten pituus. Kirja oli alun perin tyttärelläni kirjastolainassa, mutta sain sen vilkaistavaksi. Luin sen lähes yhdellä istumalla. Myönnettäköön, että ihan kaikkea en lukenut sanasta sanaan. Kirja sisältää paljon ainakin minulle entuudestaan tuttua informaatiota. 

Sofia Tawastilla on kehitysvammainen tytär, jonka kautta hän on joutunut perehtymään vammaisuuteen ja siihen liittyviin käytännön asioihin, kuten Kelan tukien hakemiseen tai lapsen kaverisuhteiden vaalimiseen. Riikka Leinosella on cp-vamma, joka aiheuttaa omat arjen haasteensa. Molemmat naiset ovat omalla tavallaan yhteiskunnallisia vaikuttajia. Tawast on toimittaja, Leinonen perehtynyt yhteiskunnallisiin asioihin. 

Valitettavasti siihen, miten suhtaudun kirjaan, vaikuttaa vahvasti heti alkulehdillä ilmenevä Tawastin kuplassa eläminen. Tuntuu uskomattomalta, että joku on voinut elää elämänsä tuntematta yhtään vammaista ihmistä, jos kahvilan vammainen tarjoilijakin saa hänet käyttäytymään luonnottomasti. Toki silloin vammaisen lapsen syntyminen perheeseen on isompi kriisi kuin jonkun toisen kohdalla, joka tuntee muitakin vammaisia ihmisiä. Kun eri tavalla vammaisia on omassa lähipiirissä, osaa sellaiseen suhtautua luontevasti. Kirjassa Tawastin posket punehtuvat pitkin matkaa milloin mistäkin syystä. Sellainenkin tulee mieleen, että yrittääkö hän itseään pienentämällä tuoda esiin sitä, että vammaisuuteen suhtautuminen ei ole kaikille helppoa. Toisaalta oman ymmärtämättömyyden ja heikkouden myöntäminen asettaa kirjoittajan samalle tasolle sellaisen lukijan kanssa, jolle asiat ovat uusia.

Leinonen perehdyttää lukijan kirjassa esteettömyyteen ja etenkin siihen, miten paljon sillä saralla on vielä tehtävänä. Myös esteettömistä tilaisuuksista tiedottaminen on vielä lapsenkengissä. 

Kirja tarjoaa paljon lukuvinkkejä ja vinkkejä vammaisaktivistien sometileistä. Mielenkiintoisia ovat myös elävän elämän tapausesimerkit. Tietokirjaksi kirja on helposti lähestyttävä ja luettava. Jokaisen luvun lopussa on myös selkokielinen osio. Kirjan lopussa on laaja lähdeluettelo. 

Taina Niemi: Ämpärikesä

Ämpärikesä kertoo muutaman nuoren eli Artun, Saanan, Samun, Jeren ja Matildan näkökulmista yhdeksännen luokan päättäjäispäivästä ja sen jälkeisistä päivistä. Näihin muutamaan päivään sisältyy paljon tunteita ja roolit järkkyvät heti koulun ovien sulkeuduttua. 

Jokaisella nuorella on omat haasteensa, vaikka muille vedetäänkin roolia ja peitellään ikäviä juttuja tai salaisuuksia. Ohueen kirjaan on saatu mahtumaan paljon tarinoita. Näiden nuorten elämää olisi mielellään seurannut pidempäänkin. Niemen kerronta on raikasta ja nuorekasta, mutta siinä ei ole liikaa yritystä asettua nuorten tasolle. 

Kirjan tärkeä sanoma on, että jokainen tarvitsee jonkun, joka kuuntelee ja ymmärtää. Tai edes kuuntelee. Pidin tästä kirjasta ja olisin toivonut sen olevan pidempi. Toki nuortenkirjaksi se on optimaalisen mittainen, ehkä joku nuori jopa jaksaa lukea sen. Kirja sopisi myös hyvin luettavaksi nuorten kanssa työskenteleville muistuttamaan siitä, että kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää. 

Jaana Lehtiö: Ken vierellä kulkee

Porvoolaisen rikoskomisario Juha Muhosen tutkimukset jatkuvat. Olen pitkin yhteistä matkaamme kritisoinut kirjoja asioiden yli hyppimisestä. Taas huomasin ärsyyntyväni siitä, mutta päätin ymmärtää, että se nyt vain on kirjailijan tyyli kirjoittaa, ja pääsin yli siitä. Tuleehan siitä jo tuttuuden tunnetta.

Muhosella on kovat ajat, kun koulukuraattorivaimo Ellen saa tarpeekseen hänen kovakorvaisuudestaan ja katoaa. Vai liittyykö se sittenkin murhatutkimukseen? Useampaan kuolemaan tuntuu liittyvän Ellenin työkoulu, pihlajat ja iänikuinen eläkeläinen Hilkka Alitupa. Muhosen tiimi saa hieroa älynystyröitään urakalla, ennen kuin kuolemat on selvitetty. Yleensä Muhonen on tyytyväinen, kunhan pullaa riittää. Tällä kertaa tulee taivaalle niin mustia pilviä, ettei meinaa pullakaan maistua.

Taide on taas kovasti kuvioissa. Kertonee kirjailijan kiinnostuksesta taiteeseen. Turistiystävällinenkin kirja on Porvoon kävijöille: kukapa ei tietäisi, missä liikutaan, kun pyöritään Runebergin kodin nurkilla. 

Anna-Leena Härkönen: Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia

Olisiko jo aika lukea tämäkin pois pölyyntymästä. Pieni laiha kirjanen on odottanut lainapinossa, kunnes sitä ei saa enää uusittua. En ymmärrä, miksi en ole aiemmin saanut tartuttua siihen, kun kuitenkin olen sen lainannut. 

Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia on yhdeksäs Härkösen kirja, jonka olen lukenut. Kirjan takaliepeestä selviää, että se on kahdeskymmeneskuudes Härköseltä julkaistu kirja. Kaikki ovat Otavan kustantamia, mikä lienee eräänlainen meriitti sekin. 

Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia sisältää 25 Apu-lehdessä julkaistua kolumnia viime vuosilta. En lue Apu-lehteä, joten kolumnit olivat minulle uusia. Härkösen aiempi kirja Ihana nähä! ja muita kirjoituksia sisältää Anna-lehdessä julkaistuja kolumneja, joista en pitänyt lainkaan. Sen sijaan Kissapsykoosin kolumnit ovat mielestäni hauskoja ja hihittelin itsekseni niitä lukiessani. Hassua, sillä en miellä Apu-lehteä mielenkiintoiseksi. 

Erityisesti pidin kolumnista Virkistyspäivä, koska olen niiiin samaa mieltä Härkösen kanssa kaiken maailman tyhy-päivistä. 

Jotkut tosin pitävät näistä päivistä ja kokevat niitten parantavan yhteisöllisyyttä. Loput haluavat hirttäytyä. 

Lienee vaikea arvata, kumpaan ryhmään minä kuulun.  Myös kateudesta kertova Mulle kans! herätti minussa tuntemuksia. Kadehdin esim. Härkösen tarkkaa kynää, joka karsii turhat sanat pois. 

Pidin tästä kirjasta kovasti. Onneksi en lukenut sitä aiemmin. Se sopi tähän iltaan täydellisesti. 

Cilla & Rolf Börjlind: Yön silmä

Yön silmä on Tom Stilton -sarjan kahdeksas osa. Börjlindin pariskunta on työskennellyt yhdessä jo 30 vuotta, ja sarjan edellistä osaa lukiessani epäilin, että iän myötä tullut väsymys alkaa näkyä. Rolf Börjlind on jo seitsenkymppinen, vaimonsa kymmenen vuotta nuorempi. 

Vaan kuinka ollakaan, Yön silmä kulkee taas kuin juna. Keskeisissä rooleissa olevien poliisien elämä on tasaantunut, ja jokaisella on tasapainoinen ihmissuhde. Niinpä ihmissuhdeasioihin ei tarvitse haaskata liikaa paukkuja, vaan voidaan keskittyä poliisityöhön. 

Mette ja Mårten Olesäter kulkevat yhä mukana eläköitymisistään huolimatta, ja tuovat mukavan leppoisaa tunnelmaa, kuten aina. Mette, entinen syyttäjä muistaakseni, on mukana Hopeasusissa, eli eläköityneiden poliisien toimintaryhmässä, joka auttaa poliisia rikosten ratkomisessa. Tiimiin kutsutaan mukaan myös sairaslomalta palaileva Tom Stilton, ja tapahtumat lähtevät etenemään vilkkaasti. 

Kirjassa ollaan niin Ukrainan ja Puolan rajametsiköissä, Tukholmassa kuin Ranskan rannikollakin. Aiheena on ihmiskauppa ja siihen liittyvä muu rikollinen toiminta. Tutuksi käyneet keskeiset henkilöt tuovat tapahtumien selvittämiseen syvyyttä. 

Kääntäjällä oli pari kummaa käännöskukkasta, kuten täpöten täysi. Eiköhän se ole täpötäysi tai tupaten täysi. Muitakin kummallisuuksia oli, mutta ei niistä sen enempää. Lopputeksteissä kirjailija kiittelee kansikuvan suunnittelijaa. Itse pidän kansikuvaa luotaantyöntävänä. 

Suomentanut Ulla Lempinen

Maria Adolfsson: Välttämätön paha

Doggerland-sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Harha-askel, Myrskyvaroitus, Meren ja pirun välissä, Juokse tai kuole ja Syöksyvirtaus.

Enää ei ärsytä keksitty paikka ja kieli, vaan nautin täysillä tapahtumien kulusta. Rikoskomisario Karen Eiken Friisin elämä entisen asunnottoman, nykyisen puolisonsa Leon ja heidän yhteisen lapsensa Selman kanssa ei ole tylsää. Puhumattakaan Karenin työstä Doggerlandin poliisilaitoksella. 

Välttämätön paha on kerrassaan riemukasta luettavaa. Karen joutuu työskentelemään pahasuisen naislauman kanssa, eikä itse jää ajatuksissaan toiseksi. Pidin tästä kirjasta kovasti. 

Suomentanut Terhi Vartia, mutta ei doggerin kielestä.

Tuija Lehtinen: Tyttökullat ja kolme vainajaa

Erja Revon tutkimuksia -sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Aiemmat osat ovat Väärä vainaja, Viesti menneisyydestä, Kuollut jättää jäljen, Tornin naakat ja Klovnin kahdet kasvot. Sarjan edellinen osa ei ollut kovin vahva, vaan pieni pettymys.

Niinpä onkin ilo kertoa, että Tyttökullat ja kolme vainajaa on ihan ässä! Henkilöissä on luonnetta ja syvyyttä, ja keskeisimmät naispääosanesittäjät ovat ihanan töykeitä eivätkä kumartele ketään. Tapahtumapaikkana on pieni Ruoveden kunta jossain kaukana, Tampereen ja Jyväskylän puolivälin tienoilla. Espoossa ostoskeskus Sellon vieressä tornitalossa asustava entinen poliisi Erja Repo joutuu  yllättäen matkustamaan Ruovedelle sukuloimaan. Retki ei häntä ilahduta. 

Ruovedellä asustaa Erjan sukulainen Senja, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu. Paikalliset naisihmiset ovat myös herkullisia persoonia, oikein tyypillisiä lajinsa edustajia, joita sekä Erja että Senja inhoavat.

Kirja on kovin lyhyt ja loppuu aivan kesken. Olisin viihtynyt naisten seurassa pitempäänkin. 

Pieni virhe kirjassa on: Tatu Kesti muuttuu välillä Kokoksi ja on vuoroin kumpaakin samalla sivulla.

Stefan Ahnhem: Vaihto

Vaihto on Ahnhemin ensimmäinen psykologinen trilleri. Aiemminhan hän on kirjoittanut mm. Fabian Risk -sarjaa, josta olen pitänyt. 

Vaihdossa kaksi pariskuntaa, joista toinen asuu Ruotsissa, toinen Kaliforniassa, vaihtavat talojaan kuukaudeksi. Pariskunnat ja talot ovat kovin samantapaisia, ja onkin vaikea muistaa, kuka asuu missäkin. Molemmissa taloissa myös tapahtuu kummia asioita. Molempien pariskuntien avioelämäkin on aika omalaatuista, joten on helppo arvata, ettei vaihto mene nappiin. 

Kirja pitää hyvin imussaan, koska kaikkea outoa tapahtuu koko ajan kummankin pariskunnan elämässä. Sitä on suorastaan pakko lukea eteenpäin. Juoni ei ole kovin kummoinen, mutta kerronta on kiinnostavaa. Kirja on myös hyvin sujuvasti kirjoitettu eli kiitos siitä kuuluu varmasti myös kääntäjälle. Hyväkin kirja on helppo pilata huonolla tai kömpelöllä käännöksellä.

Jotkut asiat kirjassa on esitetty kovin epäselvästi ja sekavasti. Esimerkiksi kuollut veli, mutta kumman, miehen vai vaimon. Kuollut veli taitaa olla vaimon, mutta kuitenkin kaikilla kolmella on sama sukunimi. Mies lienee ottanut vaimonsa sukunimen, mutta sitä ei mainita. Sekin ihmetyttää, kun pariskunnat muuttavat uusiin taloihin asumaan, etteivät he kertaakaan ihmettele, missä jokin tavara on. Vaikka pareille tulee päivällisvieraita, kaikki tarvittava tuntuu löytyvän talosta. Myös kaikkia keittiölaitteita osataan käyttää empimättä. Vaikuttaa epäuskottavalta. Jotkut juonenkäänteet jäävät myös irrallisiksi, eikä niitä avata sen enempää tai niihin palata. 

Kirjan loppu on heiveröinen. Kirja vaan etenee tapahtumien päätepisteeseen ja se on siinä. 

Suomentanut Outi Menna

Christian Rönnbacka: Henna Björk - Koodi

Henna Björk -sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Isku ja Jahti. Olen aiemmin kuvannut kirjoja mm. epäuskottaviksi ja vauhdikkaiksi, ja sama pätee edelleen. Kirjan takakannessa juoni kerrotaan varsin tarkasti, eikä siihen jää lisättävää.

Koodi on tyypillinen lajinsa edustaja eli jännityskirja, jossa seikkaillaan ympäri Eurooppaa rikollisten perässä. Supon käytössä olevat rahavarat vaikuttavat rajattomilta, samoin yksittäisen poliisin sananvalta tekemistensä suhteen. Rönnbacka hakenee jalansijaa alan markkinoilta naispäähenkilöllään. 

Mitä kirjassa tapahtuukin, se tapahtuu vauhdilla ja tilanteet muuttuvat koko ajan. Ruumisvana vain jää suomalaispoliisien perään. Vauhdilla tavoiteltaneen sitä, ettei lukija ehdi jäädä miettimään, miten realistisia tapahtumat ovat. Väärin. 

Lopun kuningashöpinä erottuu kuin mustikka hernekeitosta. Ruotsin kuningas ei myöskään ole kovin hohdokas yllätys. Luulenpa, että olen nyt tutustunut riittävästi Henna Björk -sarjaan voidakseni sanoa, että sarjan seuraaminen omalta osaltani päättyy tähän. Rönnbacka kirjoittaa sujuvasti, mutta se ei riitä koukuttamaan.