Jenny Colgan: Koti meren rannalla

Koti meren rannalla onkin harhaanjohtavasta nimestään huolimatta Skotlannin taivaan alla -sarjaa, jossa pöristellään pienillä lentokoneilla Skotlannin taivaalla. Sarjan aiemmat osat ovat Ihmeitä kesätaivaalla ja Onnen silmukoita. Tämä sarja on ollut mielestäni huonoin Colganin skottilaissarjoista. 

Ja niinhän siinä kävi, että tämä kirja ei lähtenyt liikkeelle ollenkaan. Päähenkilöinä ovat keski-ikäinen äiti ja varhaiskeski-ikäinen tytär, jotka eivät tule toimeen keskenään. Tytär menettää työnsä, ja koska hän on tuhlannut kaikki tienaamansa rahat, joutuu hän muuttamaan takaisin äitinsä luo. 

Kaikki henkilöt ovat höttöisiä ja epäkiinnostavia, eikä heistä saa tarttumapintaa. Paikalle ilmestyvistä miehistä ei pysty päättelemään, ovatko he äidin vai tyttären ikäluokkaa. Kumpikin kun on miestä vailla. Jätin kirjan kesken. 

Ì

Claire Lombardo: Onnen päiviä

Kun sain tämän tiiliskiven kirjaston varauslistaltani, ihmettelin, miksi olen tällaisen lainannut. Ei näyttänyt yhtään minun kirjaltani, vaan ulkonäkö voi pettää. Olen nähtävästi törmännyt tähän somessa ja varannut sen siksi.

Onnen päiviä kertoo avioparista, joka rakastaa toisiaan. David ja Marilyn rakastavat toisiaan niin paljon, että heidän tyttärensä Wendy, Violet, Liza ja Grace epäilevät jäävänsä toiselle sijalle. Kirja kertoo tämän perheen elämästä siitä saakka, kun vanhemmat löytävät toisensa ja rakastuvat. Lapsia syntyy ja kaikenlaista tapahtuu. Välillä ollaan nykyhetkessä ja välillä palataan menneiden vuosien tärkeisiin hetkiin. Tyttäret kasvavat aikuisiksi, löytävät omat tärkeät henkilönsä ja aloittavat omat elämänsä. 

Onnen päiviä on aivan täydellinen! En ole aikoihin lukenut mitään yhtä ihanaa. Kirjailija on loppusanojen perusteella kasvanut itsekin sisarusparvessa, joten hän osaa taitavasti kuvailla sisarussuhteiden välistä, räjähdysherkkää dynamiikkaa. Siskokset rakastavat ja vihaavat toisiaan. He riitelevät keskenään ja taas sopivat. Kirjan siskoksista häivähti mieleen Pikku naisten neljä sisarusta. Tosin siitä on kauan, kun olen Pikku naiseni lukenut, joten mielikuva voi olla väärä. 

Kirjan kieli on rikasta ja se on hyvin käännetty. Kertaakaan ei tarvinnut pysähtyä miettimään, mitähän tässä tarkoitetaan. Kirjassa on myös nokkelaa sanailua juuri sopivina annoksina.  Etenkin Wendy on ihanan paha suustaan. 

Olin kirjasta niin innoissani ja onnellinen, että halusin lukea kaikki muutkin Lombardon kirjoittamat kirjat. Takaliepeestä paljastuu, että valitettavasti tämä on hänen esikoisteoksensa. Erittäin hyvä sellainen. 

Suomentanut Terhi Vartia

Outi Hongisto: Hylätyt lapset

Esikoisdekkari aloittaa Halmeenkivi-sarjan. Halmeenkivet ovat yhtä kuin poliisiammattikorkeaan pyrkivä Tuukka ja hänen autismin kirjolla oleva isoveljensä Miikka. Kirjan alussa pojat muuttavat kaksistaan asumaan uuteen kerrostaloon Espoossa. Iältään he ovat luultavasti kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä.  Vähemmän yllättävästi kaikki Tuukan tapaamat keskeiset henkilöt ovat myös tavalla tai toisella tekemisissä erityisten lasten tai nuorten kanssa, kuten hän itsekin.

Opettavainen kirjoitustyyli tuppaa ärsyttämään. Läpi käydään niin poliisikoulun tenttimateriaali rikospaikkatutkinnasta kuin perustiedot vainajan kuolinajan määrittelystä. Onneksi kirjan edetessä tapahtumat vievät voiton kirjaviisaudelta.

Kirjassa on myös aika paljon yhteensattumia. Pulaan joutunut kiinteistövälittäjä sattuu pyytämään apua poliisin urasta haaveilevalta Tuukalta, joka oitis alkaa riuskoin ottein toimia kuin poliisi. Tuukka solmii lankoja yhteen kuin vanha tekijä ja ratkaisee pari rikosta suit sait. 

Kirja on kuitenkin sujuvaa tekstiä ja juoni pysyy hyvin kasassa, joten lukeminen on miellyttävää Tuukan supersankariudesta huolimatta. 

Kirjailijan kirjoitustyyli on hyvin vetävä, ja kirja pitää tiukasti otteessaan. 

Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken

Olen lukenut kaikki Stroutilta suomennetut kirjat: Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista, Olive Kitteridge, Pikkukaupungin tyttö, Olive, taas, Voi William!, Lucy meren rannalla ja Burgessin pojat. Kirjoissa pyörivät pitkälti samat henkilöt, keskeisimpinä varmaankin Lucy Barton ja Olive Kitteridge. 

En oikeastaan osaa sanoa, mikä Stroutin kirjoissa niin viehättää. Ehkä se, että pidän kirjoista, jotka kertovat tavallisten ihmisten tavallisia tarinoita, jotka eivät kuitenkaan ole niin tavallisia. Stroutin kirjojen henkilöiden elämä on tai on aiemmin ollut yleensä jollakin tavalla kurjaa. Usein lapsuus on ollut ankea. Osa ponnistaa siitä huolimatta hyvään elämään, osasta tulee tarinoita, joista tässäkin kirjassa kerrotaan.

Haluan kuulla kaiken herätti halun lukea kaikki aiemmin lukemani Stroutin kirjat uudelleen. Ehkä teenkin sen kesälomalla. Niistä saisi varmaan aivan toisenlaisen otteen nyt, kun keskeiset henkilöt ovat tulleet tutuiksi. 

Suomentanut Kristiina Rikman

Joel Kangas: Kaltio

Kaltio jatkaa poliisi Mikkal Moilasen tarinaa, joka alkoi kirjassa Kaamos. Sana kaltio tarkoittaa lähdettä. 

Kirja jatkuu siitä, mihin edellinen jäi. Entinen poliisi Erik Kainulainen murhasi poliisin ja lähti pakosalle. Poliisi Mikkal Moilanen ottaa tapahtumien keskiössä olemisesta stressaantuneena aikalisän ja lähtee pohjoiseen tapaamaan siskoaan Sunnaa. Jostain syystä Mikkal, Sunna, Sunnan avomies ja yksi tuttu erämies lähtevät yhdessä muutaman päivän erämaavaellukselle. Heidän mielestään se on varmaan ihan looginen ratkaisu. 

Sielläpä puhelinten ulottumattomissa on sitten hyvä olla, kun alkaa sattua ja tapahtua. Mikkal on näkevinään ja kuulevinaan kaikessa ennusmerkkejä kunnon saamelaissukuisen tapaan. Ihmetyttämään jäi sekin, että Mikkal herää kirjan alkupuolella jokaiseen risahdukseen, mutta sitten, kun olisi saanut olla valppaana, nukkuu hän kuin uppotukki. Tietenkin, eihän muuten mitään pääsisi tapahtumaan. 

Kirjan lopussa on jännittävää takaa-ajoa ja murhaajan kiinniottamista yli valtionrajojen. Kuin ihmeen kautta poliisi aina saa vihjeen seuraavasta suunnasta, johon tähdätä. Loppu lässähti minun kohdallani pahasti, kun syyllinen osoittautui uppo-oudoksi tyypiksi. En muista häntä aiemmasta kirjastakaan. Saattoi hän silti siellä olla. Motiivit jäävät avoimiksi, ainakin minulle ja kirjan poliiseille. 

Tarina on siis aukkoinen ja kulkee kompuroiden. Kieli ei ole sujuvaa ja lukeminen takkuaa sen takia. Olisin halunnut pitää tästä enemmän. 

Kaisu Tuokko: Kosto

Päätin aloittaa Kaisu Tuokon Eevi Manner -sarjan sen ensimmäisestä osasta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kristiinankaupunkiin. Muistaakseni tämä on ensimmäinen lukemani kirja, jossa ollaan kyseisessä rannikkokaupungissa. Osa henkilöistä onkin suomenruotsalaisella rannikkoseudulla ruotsinkielisiä. 

Vaasassa yleensä työskentelevä rikostutkija Mats Bergholm palaa kotikaupunkiinsa tutkimaan nuoren miehen kuolemaa. Paikallislehden toimittaja Eevi Manner on tietysti kiinnostunut samasta tapauksesta. Lukijalle selviää, että Matsilla ja Eevillä on nuoruudessaan ollut sutinaa. Niin pitkälle ei kirjassa ehditä, että selviäisi, mikä nuoret aikoinaan erotti. Molempien menneisyydessä on muitakin asioita, joista vihjaillaan tuon tuosta, mutta koskaan niitä ei kokonaan avata. Osa luvuista on jonkun päiväkirjaa, josta ei siitäkään kerrota, kenen se oikeastaan on. Lukija saa tyytyä omiin päätelmiinsä. Tässä kohtaa tekisi mieli sanoa: ei näin. Joitakin lankoja olisi hyvä solmiakin kirjan lopussa. 

Kirjan lukeminen eteni nopeasti ja jännitys syyllisen selviämisestä säilyi lähes loppuun saakka. Poliisit on kirjassa kirjoitettu kovin inhimillisiksi, niinpä heillä nousee herkästi tippa silmäkulmaan. Päähenkilö Eevikin vaikuttaa helposti järkyttyvältä, tosin syy jää arvailun varaan. Esikoisdekkariksi kuitenkin kelpo suoritus.

Taidan lukea seuraavankin osan. 

Claire Douglas: Salaisuus talossa nro 9

En ole aiemmin lukenut Claire Douglasin kirjoja, mutta yllätyin positiivisesti. 

Saffy ja Tom, kaksivitonen aviopari, asuvat Saffyn isoäidin omistamassa talossa maaseudulla. Pariskunta odottaa ensimmäistä lastaan. Talossa on meneillään remontti, kun pihalta löytyy luuranko. Tai oikeastaan kaksi. Luurangot osoittautuvat vuosikymmeniä vanhoiksi henkirikoksen uhreiksi. 

Saffy alkaa miehensä kanssa selvitellä, kuka asui talossa murhien aikaan. Saffyn isoäidillä on muistisairaus, joten keskustelu hänen kanssaan on haastavaa. Saffyn äiti Lorna saapuu Espanjasta myös paikalle. Tarina liikkuu kolmen sukupolven naisten ympärillä. Sitä kerrotaan vuoroin kunkin näkökulmasta. 

Juoni kulkee kivasti ja loppupuolella tulee hyvin yllättävä käänne, jota en osannut arvata. Tarina on kokonaisuudessaan jännittävä, vähän trillerimäinen, mutta kuitenkin lämminhenkinen. 

Suomentanut Heli Naski

Anders de la Motte: Ruostemetsä

Ruostemetsä on Kadonneet sielut -sarjan kolmas osa. Sarjan aiemmat osat ovat Keräilijä ja Lasiprinssi. 

Sarjan kiehtovin hahmo on itseoikeutetusti sen keskeinen henkilö, rikostutkija Leo(nore) Asker, joka on siirretty kellarikerrokseen tutkimaan jotain vielä vaikeammin selvitettävää kuin kylmenneet tapaukset. Harvemmin kellariin asti edes mitään selvitettävää valuukaan. Kadonneilla sieluilla tarkoitettaneen Askerin kellarialaisia, jotka on karkotettu sinne syystä tai toisesta. Askerin kohdalla syynä on hänen exänsä Jonas, joka vei paikan vakavien rikosten osaston pomona Askerin nenän edestä ja pyyhki Askerin pois silmistään. 

Kun Asker saa tehtävän selvitettäväkseen, hän ei luovuta, ennen kuin on tiimeineen ratkaissut sen. Tiimikin on alkanut pikkuhiljaa oppia Askerin tavoille ja homma luistaa. Asker on aivan loistava sankaritar. Hän ei pelkää mitään eikä ketään, eikä silti kersku sillä edes itsekseen. Hän vain murskaa neniä, potkii munille ja ammuskelee mennessään. 

Askerilla on nuoruudenaikainen ystävä, professori ja urbaani löytöretkeilijä Martin Hill, josta on aina yllättävästi apua tapausten ratkomisessa. Askerin ja Hillin suhde olisi Facebookissa 'vaikeasti määriteltävä'. Eikä se tunnu etenevän yhtään. 

Kirja luisti kuin ajatus. Ja lopun perusteella jatkoa on odotettavissa. 

Suomentanut Aki Räsänen

Kale Puonti: Mikke

Mikke on nasevasti nimettyjen Pasilan Myrkky -sarjan kirjojen kahdeksas osa. Aiemmat osat ovat Manni, Milo, Saarni, Aribo, Fadi, Joni ja Topi. Kaikki nimihenkilöt ovat olleet miehiä. 

Mikke on niin ajan hermolla kuin kirja voi olla: kertomus alkaa räjähtävästi, kun pari nuorta ruotsalaispoikaa on värvätty 'crime as a service' -tehtäviin Helsingissä räjäyttämään erään Miken kämppä. 

Mikke on köyhissä oloissa kasvanut miehenreppana, jolta ei tunnu mikään onnistuvan. Aika usein bisnekset menee puihin syystä tai toisesta. Mikellä on hyvä kaveri Antti, joka joutuu pulaan, kun Mikke pyytää kyytiä parin paketin noutoon. Erehdyksessä Mikke saakin ison huumelastin, joka päätyy poliisin käsiin Antin sormenjälkien kera. Mikke on muutenkin sotkenut Antin nimen kuvioihin, ja lopputulemana Antti päätyy vankilaan. 

Kirjan todellinen sankari on Antti. Nimikin on rehti ja suomalainen. Antti ei vasikoi kaveristaan, vaan kärsii rangaistuksensa, vaikka syyllistyi vain kaverin auttamiseen. Antilla on tyttöystävä Piia, joka odottaa Anttia vankilasta. 

Kirjassa seurataan rinnan Miken toilailuja, Antin vankilaelämää ja poliisin yrityksiä suitsia alati kasvavaa huumekauppaa. Sivuhenkilönä on kaunis kympin tyttö Netta, joka on jäänyt koukkuun peukkuun. Näistä aineksista keittyy kiinnostava kirja, jonka lopputulosta ei malta odottaa. Kuten tavallista, tarvitaan Karhu-ryhmää, ennen kuin loppu saadaan kirjoitettua. 

Yhden keskeisen henkilön vaiheet päättyvät suorastaan liikuttavalla tavalla. Joskus käy hyvinkin.