maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kristina Ohlsson: Lotus blues

Tylsähkö kirja. Aiemmat Ohlssonin sankarit eivät olleet mukana tässä kirjassa, vaan hän esitteli uuden sankariparin, kaksi asianajajaa.
Minäkertojana toimii omahyväinen naistenmies, omasta mielestään vastustamaton, lukijan mielestä niljainen. Joillakin minäkertojan havainnoilla itsestään Ohlsson luultavasti yrittää naurattaa lukijaa. Minä en nauranut kertaakaan, oli niin onneton esitys.

Asianajaja Martin Benner ja työparinsa Lucy (tyypillisiä ruotsalaisia nimiä, jo vain) työskentelevät yhdessä ja yllättäen Martin nai kaikkea, mikä eteen sattuu. Suhde Lucyn kanssa kukoistaa silti, koska tietenkin nainen on onnellinen rippeistäkin. Gaah.

Kirja kääntyy tuotapikaa amerikkalaiseksi kovaksikeitetyksi dekkariksi, tosin ilman ammuskeluja ja pahoinpitelyjä. Kehno esitys vaikeuksiin joutuneesta yksityisetsivästä, joka lentää business-luokassa ja asuu huippuhotellissa. Omalla kustannuksellaan.

Kirjassa oli ärsyttävä rakenne, jossa toimittaja haastattelee sivun, parin verran päähenkilöä tapahtumista, sitten päähenkilö kertoo, mitä todellisuudessa tapahtui. Kirja päättyy aivan kesken yhteen tällaiseen haastatteluun, onneksi jotkut asiat sentään selvisivät. Jatko-osa, Mion blues, ilmestyy kesällä. Kirjan typerähkö nimi Lotus blues sai selityksensä loppupuolella.

En nyt kauheasti kykene suosittelemaan. Valvoin yötä myöten saadakseni luettua kirjan loppuun. Onneksi en jättänyt loppuratkaisua aamuun, kyllä olisi harmittanut. Aamua ei sovi aloittaa kehnolla kirjalla.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Peter James: Rikoksen merkit

Kirja sisältää "Roy Gracen ensimmäisen tapauksen ja muita tarinoita". Koska pidän Peter Jamesin Kuolema-sarjasta, lainasin tietysti tämänkin. Ei olisi pitänyt.

Kirja koostuu kolmestakymmenestä (!!) novellista. Koska James on aikamoinen jaarittelija, novellien kirjoittaminen ei oikein sovi hänelle. Useampi novelleista tuntui etäisesti tutulta ja onkin varmaan ilmestynyt aiemmin romaanin sisällä, osana tarinaa.

Määrä ei korvaa laatua. Se pitäisi Jamesinkin muistaa. Novelleissa oli aika paljon toistoa, mm. useammassa novellissa päähenkilö intoili tilastoista, harrasti nettisuhteita, petti aviopuolisoaan, matkusti ulkomaille pettääkseen aviopuolisoaan, tappoi puolisonsa ollakseen rakastajansa kanssa. Harvinaisen tylsää. Jopa irtileikkautunut pää toistuu kahdessa novellissa!

James käyttää myös maailman kuluneinta lopetusta, jota olen oppilaita kieltänyt ehdottomasti käyttämästä: Ja sitten hän heräsi. Argh.

Kehno oikoluku kruunasi lukukokemuksen. Erään tarinan päähenkilö Rod muuttui jännittävimmässä kohdassa ensin Robiksi, sitten Roniksi.

Kirjan viimeinen osio koostuu tositapahtumiin perustuvista kummitustarinoista. Luin ensimmäisen ja totesin, että nyt riittää. Kirjan kannet kiinni. Päällimmäiseksi jäi myötähäpeän tunne.

En suosittele.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Ihana, ihana, ihana kirja!

Miltä tuntuisi, kun kopauttaisi päänsä ja herättyään olisi menettänyt viimeiset kymmenen vuotta? Päähenkilö Alicelle käypi näin. Kymmenen vuotta aiemmin Alice on ollut raskaana ja onnellisesti naimisissa. Nyt lapsia onkin yhtäkkiä kolme, vaikkei Alice muistakaan nähneensä heitä aiemmin.

Hyvin oivaltavasti ja nerokkaasti kirjoitettu kirja – niin kuin muutkin Moriartyt – saa miettimään, paljonko olen itse muuttunut kymmenen vuoden aikana. Tai kahden- tai kolmenkymmenen. Inhoaisiko kymmenen vuotta nuorempi minäni nykyminää? Kun muutos tapahtuu vähitellen, ei sitä tiedosta eikä ajattele, koska se kuuluu arkeen ja elämään. Kun joutuu yhtäkkiä katsomaan uutta minäänsä, voi nähdä asioita, joista ei pidä. Olisipa omituista tarkastella nykypäivän minää kymmenen vuoden takaisin silmin.

Oman jännitysmomenttinsa kirjalle antaa Alicen avioliiton seuraaminen. Viimeiseen asti saa jännittää, miten siinä käy.

Paksu tiiliskivi, joka loppuu silti liian aikaisin.


Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Taas piinallisen jännittävä kirja. Alusta alkaen on selvää, että jotakin ikävää on tapahtunut. Takaumissa palataan aikaan ennen h-hetkeä ja edetään nykyhetkeen vähitellen. Välissä esitetyissä haastattelunpätkissä selvenee pikku hiljaa, että joku on kuollut.
Henkilögalleria on henkeäsalpaava: australialaisen esikoululuokan äitien keskinäisiä kähinöitä ja valtasuhteita kuvaillaan taitavasti. Lähes jokaisella on tietenkin jotain salattavaa. Huomion keskipisteeksi nousee vasta seudulle muuttanut yksinhuoltajaäiti, joka erottuu joukosta monella tapaa.
Tapahtumien kehittyessä lukija miettii ahdistuneena, kuka tulee kuolemaan. Kaikki tuntuvat niin tutuilta.
Moriarty osaa kuvailla ihmisten ajatuksia, sanomatta jääviä asioita, todella tarkasti ja osuvasti. Tämä näkyy erityisesti uusperheestä kertovissa kohdissa. Haastattelunpätkistä taas käy ilmeiseksi, että ihmiset kuvittelevat näkemänsä ja kuulemansa perusteella paljon lisää ja uskovat omaan mielikuvitukseensa. Kun on joku on pahansuopa, hän myrkyttää muidenkin mielet.
Suosittelen.

Mons Kallentoft & Markus Lutteman: Zack

Nyt oli kyllä mieletön meno koko liki viidensadan sivun paksuisen kirjan ajan. Kallentofthan on kirjoittanut yksin vuodenaika-sarjaa, joka on osoittautunut aika tylsäksi. Ainakaan minä en jaksa lukea juopon naispoliisin kuvitelmista, miten hän kuulee kuolleiden ääniä.
Tämä kirja ei ollut ollenkaan samanlainen, vaikka päihteiden väärinkäyttö tässäkin oli sivujuonteena. Kirja kertoo poliisimaailmasta antisankari Zackin kautta.
En viitsi paljastaa juonta vaan tyydyn sanomaan, että tosi hyvä ja kannattaa lukea. Toivon, että tälle tulisi jatkoakin. On niin hyvät henkilöt.


Arttu Tuominen: Muistilabyrintti

Taas yksi kotimainen esikoiskirjailija. Ei yhtään pöllömpi, toivottavasti tälle tulee jatkoa. Päähenkilö, rikoskomisario, kukas muukaan, on ainakin vähän tavallista erikoisempi. Janne Rautakorpi on kokenut kovia, mutta muutoin jää vähän ohkaiseksi hahmoksi. Samoin Liisa-tyttönen, joka pollarina häärii.
Ihan luettava kirja kuitenkin, ja vähän tavallisesta poikkeava juonikin. Ja etenkin tapahtumapaikka: Pori.

Anna Karolina Larsson: Paviaanivarkaus

Pelkäsin, että tämä olisi kauhean tiedostava kirja ja kertoisi koe-eläimistä tms. loppuun kalutusta aiheesta. Ei onneksi ollut. Paviaanit hädin tuskin vilahtavat.
Outo kirja. Lähtee hyvin käyntiin, mutta hetken päästä langanpäät ovat aivan sekaisin ja lukija joutuu miettimään, kuka olikaan mitäkin. Kirja on paksu, mutta juoni kantaa ja mieli palaa halusta nähdä, miten tarina päättyy.
Kirjassa on poliisi, jolla on ilmiselvästi OCD eli pakko-oireinen häiriö. Skandinaavisissa dekkareissa on viime aikoina esiintynyt muitakin neuropsykiatrisia häiriöitä. Mielenkiintoista, ainakin minun mielestäni.


Carl-Johan Vallgren: Siat

Sekava, hajanainen, omituinen. Kirja, jossa ei ole hyviksiä lainkaan. Tyypit, joiden näkökulmista tapahtumista kerrotaan, ovat pahiksia.
Alussa ei tapahdu mitään. Epämääräistä horjuntaa ja ajelehdintaa. Henkilöt ovat aina vähän muissa maailmoissa. Aiempiin, edellisen kirjan tapahtumiin, viitataan puolihuolimattomasti. Lukija ei pysy kärryillä.
Yhtäkkiä ajelehdinta tiivistyy kirjan puolivälissä jännittäviksi tapahtumiksi. Vaikka jännitys lisääntyy, ei kirja muutu sen selkeämmäksi. Henkilökuvat jäävät hämäriksi, utuisen ohkaisiksi.


Ja hei, Otava, onpa käynyt nolo moka kirjan päällisessä.

Viveca Sten: Juhannusmurha

Kauhean paksu. Vähän sekava. Ei yhtä hyvä kuin aiemmat. Tapahtumia ja henkilöitä niin paljon, että päähenkilöiden, Thomas Andreassonin ja Nora Linden elämä jää vähemmälle huomiolle. Loppu jää ikävän avoimeksi. Onneksi tämäkin kirja on kirjoitettu jo 2012, joten jatko-osa odottelee vain kääntämistä. Eiköhän se vielä tänä vuonna ilmesty.
Kyllähän tämänkin innokkaasti luki, eikä mennyt kauaa.
Tässä kirjassa jäi vaivaamaan ruotsalaisen yläluokan nuorison kehno moraali ja viranomaisten haluttomuus/kyvyttömyys puuttua siihen. Alaikäiset yläluokkanuoret ryyppäävät, sekstaavat ja käyttävät huumeita, eikä poliisi tee edes lastensuojeluilmoitusta. Tai ainakaan se ei juonen kannalta ollut oleellista. Se kyllä häiritsi.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Olipas koukuttava kirja. Jonkun kaverin seinällä tätä kehuttiin ja innostuinpa minäkin sen lainaamaan. Aivan älyttömän hyvin kirjoitettu. Ei mikään dekkari, muttei hömppääkään. Voisi olla jopa trilleri. Myös hauskoja oivalluksia päähenkilöiden puutteista riittää.
Aluksi tirkistellään parin avioparin onnellista elämää. Kaikki on täydellistä eikä sitä voi mikään pilata. Vaan kuinkas sitten kävikään. Irralliset tarinat lomittuvat vähitellen toisiinsa ja lukija saa tuon tuosta ahaa-elämyksiä. Kaikki on vaan vielä paljon pahempaa ja kamalampaa kuin lukija voi kuvitella.
Tunnelmassa on jotain samaa kuin Gillian Flynnin kirjoissa (Kiltti tyttö, Paha paikka, Teräviä esineitä), mutta paremmin kirjoitettuna.
Kirjasta oli enää kymmenkunta sivua lukematta, kun piti lähteä Hesaan. En viitsi kantaa koko kirjaa mukana, joten kuvasin viimeiset sivut nopsasti ja luin ne pädiltä bussissa.


Viveca Sten: Sotilaiden salaisuudet

Sandhamnissa tapahtuu taas. Sotkuisen murhavyyhdin selvittelyn lisäksi kirjassa perehdytään ilahduttavan tarkasti päähenkilöiden, poliisi Thomaksen ja juristi Noran yksityiselämään.
Sivujuonena kulkeva tarina ei vie tällä kertaa sen kauemmas kuin 1970-luvulle. Yhtymäkohta nykyhetkeen paljastuu ennen pitkää. Murhaaja oli niin ennalta-arvaamaton, että arvasin sen.
Suosittelen.


Christoffer Carlsson: Varjot

Kirjan takakannessa mainostettiin näyttävästi Stieg Larssonin kehuneen tätä opusta. Kirja on siis todennäköisesti ilmestynyt Ruotsissa jo iät ja ajat sitten.
Kirjassa on aika merkillinen rakenne. Minäkertoja on kolmikymppinen Leo, virkaheitto poliisi. Päätarina on tylsähkö murhajuttu, johon Leo sekaantuu. Suurin osa kirjasta on takaumia Leon nuoruudesta. Henkilöt voisivat olla kiinnostavia, mutta eivät ihan ole.
Kirjan loppu oli aivan laimea ja surkea.


Viveca Sten: Pinnan alla

Siitä onkin jo aikaa, kun luin sarjan edellisen osan. Päähenkilöinä poliisi Thomas Andreasson ja juristi Nora Linde. Tapahtumapaikkana Sandhamnin saari, jossa Nora viettää talvilomaa lastensa kanssa.
Kirjassa onneksi kerrataan hyvin aiempia tapahtumia, niin että huonomuistinenkin saa juonesta kiinni. Juonen kanssa aiemmilla tapahtumilla ei ole juuri tekemistä, vaan ne liittyvät enemmänkin päähenkilöiden yksityiselämään.
Viveca Sten on taitava kirjoittaja ja kirja ottaakin lukijansa maagiseen otteeseensa. Muutakin tekemistä olisi, mutta itsevaltiaana päätin lukea kirjan ensin loppuun. Kirjassa kulkee rinnan trillerimäinen kehyskertomus viime vuosisadan alkupuolelta. Tarina kertoo tuikitavallisesta saaristolaisperheen arjesta. Tosin perheen isä on arvaamaton ja hyvin väkivaltainen. Lukija miettii, miten tämä tarina tulee kytkeytymään nykypäivässä tapahtuneeseen rikokseen ja sen selvittelyyn. Kyllähän se aikanaan selviääkin.
Kirja loppuu päähenkilön kannalta hyvin jännittävästi. Onneksi seuraava osa odottaa jo pinossa tuossa vierelläni. Olin missannut tämän kirjan ilmestymisen ja lainasin molemmat kerralla.
Suosittelen.


David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Viiskauttaviis! Ylistyssanoja! Sanattomuutta!
Tartuin Millennium-trilogian jatko-osaan epäilevin mielin. Stieg Larssonin Millennium-trilogiahan oli todella taitavasti kudottu tarina. Epäilyksistäni huolimatta jatko-osa ei häpeä samassa seurassa. Se mikä ei tapa on aivan uskomattoman hyvä kirja.
Teksti on niin sujuvaa ja mukaansatempaavaa, että kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Kun sen joutuu laskemaan (töissäkin on käytävä), jäävät henkilöt mieleen pyörimään. Henkilöiden luonteenpiirteet ja ominaisuudet on niin hyvin kuvailtu, että lukiessa tuntuu kuin tuntisin heidät. Kirjassa selostetaan aiempia tapahtumia sen verran kuin on tarpeen, eli kärryillä pysyy, vaikkei muistaisi trilogiasta juuri mitään.
Kirjan päähenkilöitä ovat edelleen Mikael Blomkvist ja Lisbeth Salander. Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa, jotka yhdistyvät. Rohkea veto hyvältä kirjoittajalta on päästää heti alkumetreillä päiviltä sympaattinen, hyvä tyyppi. Itseäni kiinnostivat erityisesti kirjan kuvaukset autistisesta pojasta.
Haikein mielin suljin kirjan luettuani sen loppuun. Mahtaako tälle enää tulla jatkoa? Osaisiko Lagercrantz jatkaa saagaa?


Mari Jungstedt & Ruben Eliassen: Tummempi taivas

Olipa ihanaa lukea taas hyvin kirjoitettua kirjaa. Tämä on joku uusi Kanaria-sarja. Aiemminhan Jungstedt on kirjoittanut Gotlannissa tapahtuvista murhista. Olenkin ihmetellyt, miten niin pienellä saarella voi tapahtua niin paljon murhia. Vissiin Jungstedtkin on huomannut, että uskottavuudella on rajansa.
Tässä kirjassa oli mielenkiintoiset henkilöt, hyvin kehitellyt tapahtumat ja riittävästi jännitystä. Kirjassa kulki monta päällekkäistä ja rinnakkaista tarinaa. Yksi jäi auki, joten jatkoa on luvassa. Tuskin maltan odottaa.

Heleena Lönnroth: Ryppyinen kostaja

Aivan järkyttävää paskaa. Olen melkein sanaton. Sanoin yseille, että kirjaa voi sanoa tylsäksi, jos perustelee sen. Kerroin lukevani parhaillaan aivan älyttömän huonoa kirjaa. Joku kysyi, miksen lopeta. Sanoin haluavani nähdä, paranisiko se loppua kohti. Sitten mietittiin yhdessä (oppilaiden aloitteesta), miten kamalaa minun elämäni onkaan: luen huonoa kirjaa nähdäkseni, paraneeko se.
Kirja on kuin seiskaluokkalaisen aine. Tai huonompi. Asioita ja tapahtumia vain luetellaan. Kukaan ei ajattele mitään, eivätkä tapahtumat kehkeydy eteenpäin. Tekstistä puuttuu loogisuus ja sidoksisuus. Jotkut henkilöt esitellään kertoen merkityksettömiä juttuja, toisia ei esitellä sen kummemmin ollenkaan. Tapahtumapaikoissa harpotaan sinne tänne ilman mitään syytä.
Kirjassa olisi voinut olla ainesta. Lönnroth voisi kaupata ideoitaan paremmille kirjoittajille. Aivan lopussa, viimeisen luvun loppumetreillä tuli pieni yllätysmomentti ja ilahduin. Se vesittyi luvun perään ympätyllä selittävällä luvulla.
Kirja on kirjoitettu ja painettu tänä vuonna. Poliisit ottavat käyttöön aivan uuden menetelmän, Mind Mapin (kyllä, näin kirjoitettuna). Siitä vouhkataan useampaan kertaan ja sen erinomaisuutta hehkutetaan. Oikeasti. Jotain ehkä selittää se, että kirjailija on seitsenkymppinen. En tainnut olla ihan kohderyhmää.

Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy

Olipas hyvä kirja. Takakannessa puhutaan provosoivasti Tukholman yläluokasta ja rikkaasta liikemiehestä. Ei se niin kauheasti juonessa näkynyt, tai jos näkyi, niin hyvällä tavalla virkistävänä yksityiskohtana näin köyhälistön edustajan mielestä.
Nimi oli vähän harhaanjohtava, tai ei ainakaan kuvannut tapahtumien kulkua. Juonen kehittely käänteineen eteni loistavasti ja syyllisen arvailu oli antoisaa. Loppuratkaisu tuli liian äkkiä ja oli hätäisesti ohi. Olisi sillä voinut parin aukeaman verran mässäillä, sen verran kummallinen se oli.
Suosittelen.

Anne Holt & Even Holt: Äkkikuolema

Tämäpä oli hyvä kirja. Yksityiskohtaista ja tarkkaa kertovaa tekstiä, jonka lukeminen on hidasta. Paljon takaumia, jotka eivät varsinaisesti vie tarinaa eteenpäin. Päähenkilöinä taas norjalaiset sydänlääkäri Sara Zuckerman ja kollegansa Ola Farmen. Välillä oltiin Norjassa, välillä Englannissa.
Oikein hyvää luettavaa. En pitänyt kiirettä kirjan kanssa, koska luettava alkaa loppua eikä kirjasto ole vieläkään avannut nettihakuaan.

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Toinen komisario Antti Hautalehdosta kertova rikosromaani heti perään. Hyväkin läppä alkaa vaikuttaa kuluneelta, kun sitä kylliksi toistelee. Rönnbacka valitettavasti toistelee turhan usein omasta mielestään hyviä oivalluksiaan. Lukijaa alkaa jossain vaiheessa vituttaa ihan tuelta.
Juoni oli kelpo kamaa, vaikka syyllinen pyörikin mukana alusta lähtien. Kyllä tätäkin voi suositella.

Christian Rönnbacka: Rakennus 31

Suomeen on nyt putkahdellut hyviä dekkarikirjailijoita, joilla on ruotsinkielinen nimi. Tällä tyypillä vissiin ihan omasta takaa, mutta sittenhän on myös niitä, jotka ratsastavat skandinaavidekkarien aallonharjalla.
Rönnbackan sankarina häärii Antti Hautalehto ryhmineen. Tällä kertaa suorastaan messiaaniset tapahtumat tempaisivat mukaansa. Kirjoissa on hyvää läppää ja sanailua, joka saa hykertelemään, ainakin tällaisen huono huumorin ystävän.
Loistava kirja, suosittelen! (Palautan sen kirjastoon, kunhan ovat taas auki)

Sebastian Lindell: Rajatapaus

Taas komisario Edelmann kumppaneineen ratkoo rikoksia, tällä kertaa sekä Suomessa että Ruotsissa. Kiintoisa dekkari jälleen kerran. Suosittelen.
Viime aikoina on eri pohjoismaisten kirjoittajien dekkareissa, jotka kertovat elämästä Lapissa (oli se sitten Suomen, Ruotsin tai Norjan saamelaisaluetta) sivujuonteena ainakin ohimennen mainittuna näkynyt kaivosalueiden aiheuttamat ympäristöongelmat. Kaivokset ovat tyhjiin ammennettuja parissa vuosikymmenessä, mutta maisema on pilattu ikiajoiksi. Valtavat avolouhokset rikkovat maiseman, kun taas kaivamisen sivutuotteena syntyvästä kaivosjätteestä nousee valtavia vuoria turhaa kiviainesta. Saamelaisille ongelma on todellinen, koska kaivokset vievät porojen laidunmaat. Myöskin matkailu kärsii, jos koskematon luonnonrauha on muisto vain.
On hyvä, että kirjailijat pyrkivät omilla keinoillaan tuomaan ongelmaa suuren yleisön tietoon.

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Tykkään kovasti Arnaldurin kirjojen tunnelmasta. Vähän harmittaa, kun poliisi Erlendur katosi eikä näytä enää palaavan. Onneksi kirjoja riittää ja teemakin on pysynyt samanlaisena, eli ikivanhoja juttuja tutkiskellaan ja yleensä vanhat rikokset myös selviävät.
Kirjojen tunnelma on verkkainen, rauhallinen ja harmaa. Islannin luonto on uskoakseni hyvin kaunis. Kirjoissa se on aina harmaa ja karu. Arnaldur ei haaskaa sanoja luonnonkuvaukseen. Ihmiset ovat nuoria tai vanhoja. Ulkonäköön ei juurikaan kiinnitetä huomiota. Yksityiskohtaisesti kuvaillaan tarkkaa poliisintyötä, juttelua ihmisten kanssa ja asioiden pohdintaa. Samaan aikaan liikutaan nykyajassa ja menneessä ajassa. Koska kirjan lukuja ei ole nimetty eikä aikaa tai paikkaa kerrota, pitää lukijan pysyä valppaana koko ajan.
Tässä kirjassa päähenkilönä oli eläkkeellä oleva poliisi Konrað, joka aikansa kuluksi alkoi selvitellä vanhaa murhaa. Aina yhtä hassulta ja erikoiselta tuntuu islantilainen tapa puhua ihmisistä etunimillä. Puhelinluettelosta löytyi kirjassa yksi ainoa Ingiborg. Sukunimiä ei ole, eikä patronyymiäkään tarvitse tietää. Sarien ja Jarien luvatussa maassa tällainen tuntuu eriskummalliselta. Nykyään ollaan ehkä Suomessakin menossa suuntaan, jossa etunimien ollessa yhä erikoisempia ja yksilöllisempiä, voi niiden avulla tunnistaa puheena olevan ihmisen.
Kirja oli hyvä ja yllättävä. Koukuttava kaikessa rauhallisuudessaan. Suosittelen.

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Osasto Q jatkaa ponnisteluitaan poliisiaseman kellarissa Carl Mörckin johdolla. Mörck on yhtä mörkki kuin yleensäkin.
Kirjassa ehtii tapahtua vaikka ja mitä. Tylsää ei ole hetkeäkään. Jännitys tiivistyy, huipentuu ja yllättää. Suosittelen.

Paula Hawkins: Nainen junassa

Kirmasin kätevästi kirjaston varausjonon ohi, kiitos kaverin:). Nyt on kirja luettu ja palautan sen maanantaina.
Kelpo trilleri, mutta erittäin hankala ja raskas luettava. Kertojat vaihtelivat eri luvuissa, kaikkien ollessa kuitenkin naisia. Sain tuon tuosta palata takaisin katsomaan, kuka nyt olikaan äänessä ja ollaanko nykyajassa vai takaumassa. Henkilöt olivat vähän liian samanoloisia reppanoita, joten oli vaikea muistaa, kuka milloinkin puhui. Epämääräisiä viittauksia “häneen”, joka oli kuka milloinkin. Toimii varmaan englanniksi paremmin, kun hänestä voi päätellä, puhutaanko miehestä vai naisesta.
Juoni on vähän kulahtanut ja lukija voikin aika pian päätellä, kenen ympärillä piiri pieni pyörii eli kuka on syntipukki. Lopussa odotin vielä yllätysvetoa, jota ei kuitenkaan tullut. Lattea loppu.
Ei ehkä ihan maineensa veroinen luettava, mutta hyvää pureskeltavaa kuitenkin.

Ingrid Hedström: Ihmiskoe

Mitähän tästä sanoisi. Erityisesti kirjan alussa ärsytti huono kääntäjä, joka käytti järjettömän raskaita ja virkkeiden loppuun painottuvia lauseenvastikerakenteita. Romaania olisi jouhevampi lukea, jos tekstissä olisi enemmän sivulauseita kuin sellaisia rakenteita, jotka eivät kertalukemalta aukea.
Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa, toinen Ruotsin Taalainmaalla, toinen Romanian Bukarestissa. Vähitellen lukija huomaa, että tarinat yhtyvät ennen pitkää. Juonikuvio on mielenkiintoinen ja ovelasti punottu. Kuten kirjan nimikin sanoo, kyse on ihmiskokeista. Ihmiskokeiden ympärille kietoutuu kiinnostavia henkilökuvauksia ja ihmissuhteita.
Jännittävä ja pitää otteessaan loppuun asti. Loppuratkaisu jää kismittämään. Miksi sen hyvän tyypin piti kuolla? Miksi nainen teki tuollaisen ratkaisun? Miksi?

Peter James: Kuolema merkitsee omansa

Jo yhdestoista osa Jamesin Kuolema-sarjaa. Pääosassa edelleen rikoskomisario tms. Roy Grace, jolla on kaunis nuorikko Cleo, ja tämän kanssa vauveli Noah. Tästä huolimatta Roy ajattelee lukijan mielestä AIVAN liian usein yli kymmenen vuotta sitten kadonnutta vaimoaan Sandya, jolle hän haki kuolleeksi julistamisen päästäkseen naimisiin Cleon kanssa.
Sivujuoni on kertonut Sandyn olevan elossa ja asuvan Saksassa kymmenvuotiaan poikansa (!) kanssa. Jossain aiemmassa osassa paljastettiin Sandyn teettäneen dna-testin ja saaneen selville, onko pojan isä Roy vai Royn vastenmielinen työkaveri, jolle Sandy oli epähuomiossa antanut pesää ennen häippäisemistään. Harmi, etten muista, kuka pojan isä oikeasti on. Sitä ei tietenkään voitu tässä kirjassa toistaa. Roy ei tiedä pojasta tai pettämisestä mitään, vaan ihmettelee edelleen, miksi Sandy lähti, vaikka he olivat niin onnellisia. Royn naiivius on toinen tasaisin väliajoin toistuva seikka, joka saa lukijan hulluuden partaalle.
Edellisessä kirjassa Sandy joutui onnettomuuteen ja makaa nyt koomassa saksalaisessa sairaalassa. Roy piipahtaa Cleolta salaa katsastamassa, onko kyseessä tosiaan Sandy. Roy on epävarma, mutta jatkaakseen mukavaa elämäänsä valehtelee hoitsulle olevansa varma, että potilas ei ole Sandy. Tästä on hyvä jatkaa asian vatvomista seuraavassa osassa. Eiköhän Sandy ponkaise pystyyn taas ja kosta Roylle. Ei ole juonipaljastus, ihan vaan villi arvaus.
Kirjassa mainitaan ohimennen jonkun naapuritalossa asuva lipevä suomalaiskriminaali, jonka nimi on Jorma Mahlanen :D. Joku voisi kertoa kirjailijalle, että näissä opuksissa on aivan liikaa henkilöitä. Jokaikisen yhdellä sivulla yhden kerran esiintyvälle statistille ei tarvitse antaa nimeä, eikä tämän ulkonäköä kuvailla pilkuntarkasti.
Tyypillistä brittiläistä yhteiskuntaa kuvaa se, että kirjassa lähes kaikki poliisien kohtaamat asiantuntijat yms. ovat likemmäs satavuotiaita, mutta yhä virkeinä työssä. Sosiaaliturvan takia meiltä Suomessa puuttuu täysin vireät, sitkeät ikivanhat lääkärit, tuomarit ja vartijat.
Jos ei oteta lukuun näitä muutamia, uskollista lukijaa vaivaavia toistuvia parafraaseja, niin tässä uutukaisessa oli aivan älyttömän kiinnostava ja omaperäinen juoni. Yllättäen taas kerran koulukiusaamisesta syntyi sosiopaatti ja sarjamurhaaja. Ja vieläpä erityisen omituinen sellainen.
Pakko vielä lisätä, että mielikuvitus saa työtä Jamesia lukiessa. Kirjassa kuvaillaan kaikkia naisia kauniiksi, ja eräskin oli “klassinen englantilaiskaunotar, jolla oli ruskeat, hienostuneesti leikatut hiukset”. Diana-tyyli? Englantilaisnaisten kauneushan on laajalti tunnettua :D.

Sebastian Lindell: Kun varjot pitenevät

Pitkästä aikaa ehdin lukea jotain itse valitsemaani. Huomatkaa, en sanonut hyvää. Ahon Papin tytärkin oli hyvä.
Lindellin Kun varjot pitenevät -kirjan pääosassa oli taas tuttu komisario Markus Edelmann Rovaniemeltä. Kirja oli todella hyvä ja mielenkiintoinen. Se jaksoi pitää otteessaan loppuun asti niin tiukasti, että pääsin nukkumaan vasta puoli yhdeltä. Lindell on nimestään huolimatta kotimainen kirjailija. Suosittelen lämpimästi.
Lindellin kirjat kertovat 2000-luvun vaihteesta. Eletään vielä markka-aikaa. Kirjat ovat kuitenkin ilmestyneet ihan viime vuosina. En tiedä, miksi Lindell kirjoittaa lähimenneisyydestä vai onko hän hautonut käsikirjoituksiaan pöytälaatikossa nämä välivuodet. Mitään sen syvempää syytä aikakauden valinnalle en ole löytänyt. Toki se tuo oman säväyksensä, kun ei esim. kännyköitä ole vielä läheskään kaikilla, ja netin käyttökin on varsin rajallista. Ehkä kirjojen aiheet eivät toimisi niin hyvin nykyajassa, kun kaiken voi tuossa tuokiossa etsiä netistä.

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi

Norjalainen dekkari, jonka rivien välistä voi lukea, että samaa sarjaa on luultavasti ilmestynyt jo ties kuinka monta teosta, mutta nyt yhtäkkiä on päätetty suomentaa uusin teos. Sangen ärsyttävää sellaiselle, joka lukisi mieluiten sarjan alusta asti ja järjestyksessä. 

Kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen, toivottavasti nyt suomennetaan lisää samalta kirjailijalta. 

Mitään elämää suurempia ajatuksia ei tästä nyt irtoa. Lukekaa itse. 

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Otavan kustantama dekkari, joka on alunperin kirjoitettu ruotsiksi ja käännetty siitä suomeksi. Aloittaessani kirjan mietitytti, kertooko se tapahtumista Suomessa vai Ruotsissa. Koska päähenkilöiden nimet olivat ruotsalaisvivahteiset, oletin automaattisesti kirjan kertovan Ruotsista. Eteenpäin lukiessa olikin vaikea orientoitua ajattelemaan tapahtumapaikkana Helsingin vauraita rajamaita.

Päähenkilön nimi on Robin. Ensimmäisen luvun lopussa paljastuu, että kyseinen Robin on nainen. Oletin hänet itsestään selvästi mieheksi. Paljon meni siis lukijalla energiaa kirjan alkumetreillä perusasioiden selvittelyyn ja omaksumiseen. Hassu nimiin liittyvä yksityiskohta: kirjassa esiintyy sekä Linus- että Lukas-nimiset pojat.

Kirja oli mukiinmenevä, mutta siinä olisi ollut potentiaalia parempaankin. Pari kertaa kirjailija onnistui yllättämään aiemmin mainittujen perusasioiden lisäksi. Muutoin tapahtumat pystyi varsin hyvin arvaamaan ennalta, mikä ei lisää lukunautintoa. Toisaalta jotkut yllättävät tapahtumat yllättivät kunnolla.

Holmströmilla on kuitenkin kuvailun lahja. Tässä katkelma, joka oli minun mielestäni erityisen vaikuttava.

Kodissa seinät ovat imeneet itseensä kaikki naurut ja itkut, ne maistuvat suolalta ja makealta kun niitä vasten painaa kielen. Kodissa lapset ovat hinkanneet leluautojaan puulattiaa vasten, niin että lakka on naarmuilla. Kodissa ovenpieleen on piirretty kynällä merkki, kun on mitattu lasten kasvua, tai ehkä kasvava lapsi on kokeillut uusia synttäritussejaan keskelle olohuoneen seinää sohvan yläpuolella, minne yltää niin mainiosti. Kodissa on lovi portaissa juuri siinä kohden, mihin varomaton äiti tai isä sattui kolauttamaan vaaleanvihreän pinnasängyn, kun sitä kannettiin tarpeettomana kellariin. Jokaisella kodilla on ikioma varhaisaamun hajunsa, kun yksinäinen aamupuuro porisee kattilassa, laiskan iltapäivän tuoksunsa kylmänä talvisena lauantaina helmikuussa, kun istutaan lukemassa viikkolehteä ja syödään kanelikranssia ja yhtäkkiä katsotaan ulos ikkunasta, jonka takana pilviverho repeää ja aurinko tulee esiin, ja oma kitkerä elohopeinen lemunsa jälkeen riidan, joka riistäytyi käsistä ja livahti lattianrakoihin. Sen hajun tunnistaa, kun tulee kotiin pitkältä matkalta ja talo on saanut märehtiä muistojaan yksin, ja nimenomaan kodin ihminen jättää taakseen silloin, kun pakkaa laukkunsa vihoviimeisen kerran ja tajuaa, että mukaan voi ottaa vain ja ainoastaan ne silloiset vaatteet ja muutamat käyttöesineet, mutta että kaikki ne vuosien mittaan haalitut kerrostumat, kouluvihkot, kirjeenvaihto, postimerkkikokoelmat, kouluaineet, maitohampaat pyöreässä muovipurkissa joka oli alkujaan filmiä varten, jokainen pieni paperilappu johon on rustattu jotain juuri silloin tärkeätä ja jota ei sitten ole hennonut heittää menemään, sisarukset, vanhemmat, kaikki ne on jätettävä taakse jotta voisi palata paikkaan, jota kutsuu kodiksi.

Jaana Lehtiö: Kolmas oli ensimmäinen

Tykkään Lehtiön jännäreistä. Rikoskomisario Juha Muhonen työkavereineen on sympaattista sakkia. Porvoo tapahtumapaikkana tuntuu jännän tutulta, kun kirjassa kuvataan Edelfeltin maalauksista ja monista postikorteista tuttuja maisemia. 

Tällä kertaa harvennetaan koulun henkilökuntaa. Mielenkiintoista. Tapahtumat kietoutuvat 1930-40-lukujen Saksan tapahtumiin ja menneisyydestä löytyykin yhtymäkohtia juutalaisten kuolemiin. 

Oikein hyvä ja leppoisa kirja. Kannattaa lukea.

Sebastian Lindell: Kun kesä ei tullutkaan

Lapin poliisit jatkavat työtään. Naisia katoilee ja kaikenlaista kietoutuu tapahtumiin. Kirja on taas tosi hyvin ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Yöllä meni aivan liian myöhään, kun en malttanut mennä nukkumaan ennen kuin sain luettua kirjan loppuun. Jännitys tiivistyi loppua kohti ja taas riitti yllättäviä käänteitä. 

Lars Petterson: Verijäljet lumessa

Saamelaiset päärooleissa, sikäli mielenkiintoinen kirja. Pidän kirjoista, joissa vähemmistökansallisuuksien edustajia nostetaan esiin. 

Edellinen saman kirjailijan samoilla henkilöillä pelaava kirja oli parempi. Tämä oli niin jähmeä, ettei meinannut jaksaa pysyä kärryillä. Johtui varmaan siitä, että kirja paneutui huolella saamelaisten oikeuksiin ja niiden puuttumiseen. Toisaalta loistavaa arkipäivän kuvausta pohjoisesta. Kirjassa liikutaan Suomen, Ruotsin ja Norjan saamelaisalueella. 

Loppu oli niin venytetty, että meinasi hermot mennä. Aina alkoi vielä uusi luku ja uusi luku, vaikka asiat oli jo puitu ja paketissa. 

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt

Juoni kulki virkeästi loppuun saakka. Sarjamurhaaja otti entisen koululuokkansa uhrikseen. Sattumoisin yksi poliiseistakin oli hänen luokallaan. Ällöttävät murhatavat seurasivat toisiaan. Muutenkin väkivaltainen kirja. 

Loistavan kerronnan ja juonenkulun takia kannattaa lukea.

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt

Kotimainen rikoskirja, vaikka kirjailijan nimi hämää luulemaan ihan muuta. Kirja alkoi verkkaisesti ja hypellen, mutta kun siihen tottui, ei lukemista malttanut lopettaa.

i loppuun saakka, silti kirja oli lempeä. Erittäin hyvä kirja sisällöltään. Mielenkiintoiset henkilöt ja tapahtumat. Hyvin todentuntuinen. 

Myllylahti-kustantamolla ei ole varaa oikolukijaan, se on ennenkin huomattu. Kirjassa on paljon kielenhuollon lapsuksia. Esimerkiksi relatiivipronominin valinnassa on menty monta kertaa pieleen, vaikkei vaihtoehtoja ole kuin kaksi. Erittäin ärsyttävä piirre oli satunnaisesti kursiivilla painetut sanat tai lauseet, ilman mitään havaittavaa logiikkaa.

Kannattaa silti lukea. Ehdottomasti. 

Katarina Wennstam: Petturi

Olipa harvinaisen tylsä kirja. Kahlasin urhoollisesti kuitenkin loppuun saakka. Loppukin oli ihan tyhmä. Tapahtumat selvisivät jo kirjan alussa ja sitten niitä vain tylsästi veivattiin. 

Plääh. 

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Flynnin kolmas kirja. Parempi kuin toinen, yhtä hyvä kuin ensimmäinen.

Päähenkilö on nuori nainen, Camille, joka on ammatiltaan aloitteleva toimittaja. Camille joutuu palaamaan jutunteon myötä kotikyläänsä ja niistä pienistä piireistä onkin ammennettu monenlaista hauskaa. Periamerikkalaista, etenkin ihmistyyppien kuvaukset, mutta toimii.

Kuten niin usein trillereiden päähenkilöillä, Camillellakin näyttäisi olevan OCD (pakko-oireinen häiriö) ja ehkä tourettekin. Ne nyt vaan on niin hassuja ja mielipuolisia sairauksia, että niistä riittää hauskaa revittäväksi. Kääntäen en menisi väittämään kaikkia OCD:tä sairastavia psykopaateiksi tai hulluiksi.

Loppuratkaisu oli niin omituinen, että se oli suorastaan ilmeinen.

Ihan hyvää ja mukaansatempaavaa luettavaa.

Tiina Martikainen: Kasvot pinnan alla

Vähän jännittyneenä tartuin sammattilaiskirjailijan esikoisdekkariin. Toinen lohjalaisdekkaristihan aiheuttaa aika monille kylmiä väreitä kehnolla kielellään. Vaan yllätyinpä iloisesti: Martikainen on hyvä! 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sujuvasti Lohjalle ja Sammattiin, tuttuja paikkoja vilisee. Anttilan koulukin mainitaan kerran :).

Kirjan päähenkilö on naispoliisi Hanna, jolla on poliisikoira. Kirjan henkilöt ovat näppärästi kehiteltyjä ja juonikin polveilee mukavan ovelasti. Tosin arvasin kyllä syyllisen jo hyvissä ajoin, muttei se haitannut. Suosittelen, tämä kannattaa lukea!

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/282875-tiina-martikaisen-dekkarissa-rikoksia-ratkoo-poliisikoira

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä!

Pieni kirjanen, jota aloitin eilen illalla sängyssä. Kirja on aiemmin ollut lainassa luultavasti jollain eläinrakkaalla ihmisellä, koska silmäni alkoivat kutista aivan älyttömästi ja oli pakko nousta ottamaan allergialääke. Aamulla toinen silmä rähmi ihanasti. 



Kirja on koottu Härkösen Anna-lehdessä julkaistuista kolumneista. En lue Annaa, joten jutut olivat minulle uusia. Olivat myös omahyväisiä ja tylsiä. En jaksanut lukea kuin muutaman, sitten kyllästyin. Jokaisessa kolumnissa Härkönen lainasi jonkun muun juttuja ja kommentoi sitten niitä siteerattuaan ensin pitkät pätkät. Muutenkaan juoni ei jaksanut kantaa kolumnin alusta loppuun, olen nähnyt parempiakin. Härkösen kannattaisi kokeilla vaikka pientä itsesarkasmia omahyväisyyden sijaan. Voisi toimia paremmin. 

J.K. Johansson: Venla

Ensin katosi Venla, sitten Laura, sitten Noora. Kirjoista ensimmäisenä ilmestyi Laura, sitten Noora ja trilogian viimeisenä osana Venla.

Kirjat ovat jotenkin kivan maanläheisiä ja tuttuja kotimaisuudessaan. Tosin joitakin outoja piirteitä kerronnassa on. Esimerkiksi se, että ihmiset katsovat jatkuvasti himokkaasti toisiaan ja hyppäävät sänkyyn noinvain. Ja se, että yksi päähenkilöistä on olevinaan erityisopettaja, mutta istuu huoneessaan odottamassa ajanvarauksella tulevia oppilaita. 

Kirjat ovat kamalan ohkaisia, läpysköjä. Paljon asioita jää puolihuolimattomalle maininnalle. Ruotsalaiseen perinpohjaiseen kerrontaan tottunutta ärsyttää. Juoni sinänsä on hyvä ja jatkuu kautta trilogian. Sarjan loppuratkaisu (tai sen puute) oli iso PETTYMYS. 

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mykkä tyttö

Tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että kokonainen perhe murhataan. Poliisin erikoisasiantuntija Sebastian Bergman auttaa rikoksen selvittelyssä. Kirja on aika jännittävä ja sisältää monia yllättäviä käänteitä. Hyvinkin yllättäviä.

Kirjan loppu jättää odottamaan sarjan seuraavaa osaa. 

Mykkä tyttö ilmestyy kuvioihin vasta sadannen sivun vaiheilla. Nimi antaa väärän kuvan kirjan sisällöstä. 

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Kylläpä tämän lukeminen takkusi. Jotenkin niin nähty perussetti, entinen narkkari etsivänä. Juonessa tolkuttomasti käänteitä ja monta kertomusta päällekkäin. Silti välillä tuntui pitkäveteiseltä. Kirjoittaja ei ehkä saanut ihan kaikkea irti keksimästään loistavasta juonesta. Loppu jäi vähän avoimeksi rakkausasioiden kannalta, joten jatkoa seurannee. 

Juoni oli kyllä metka ja monimutkainen, joten sikäli tähän kannattaa tarttua. 

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

Aikas ohkainen kirja, mutta hyvää luettavaa. Anders Knutas ja muut pollarit työn touhussa Visbyssä, Gotlannissa. Kirja etenee trillerimäisesti omituisista tapahtumista pahempiin. Jännitys tihenee loppua kohti, ja jatkuu syyllisen löydyttyäkin. Taattua tavaraa, tämä kirja. 

Andersin ja Karinin kömpelösti etenevä suhde on aika turhaa luettavaa. Etenkin, kun suhde etenee hi-taas-ti. Nyt ne sentään pääsi jo sänkyyn yhdessä. 

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Aivan älyttömän hyvä! Patrick Hedström pollaroi ja vaimo Erica onnistuu aina samaan aikaan tutkimaan jotain muinaista tapahtumaa, joka liittyy käsillä oleviin rikoksiin. Jos yhteensattumien summa ei häiritse, muuten kirja oli tosi onnistunut. Juoni jaksoi pitää otteessaan loppuun asti ja käänteitä riitti viimeisille sivuille asti. 

Suosittelen. 

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Lähes satavuotiaiden daamien seikkailuista Ehtoolehto-palvelutalossa kertovan trilogian päätösosa. Aivan ihana, tykkäsin! 

Sangen hauskaa, kun nykyteknologia tuodaan satavuotiaiden, joskin hyvän koulusivistyksen saaneiden, äärelle. Kirjassa on hauskoja oivalluksia ja sanaleikkejä. 

Tämä trilogia kannattaa lukea, jos ei ole ennestään tuttu.

Toukokuun Eeva-lehdessä oli sattumoisin kirjailijan haastattelu, oikein mielenkiintoinen. Otin siitä kuvat ja liitän ne tähän.







Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Ohlssonin kirjat on aina yhtä hyviä! Ihan parasta taas. Jännitys säilyi loppuun asti ja aina tuli uusia ja uusia yllättäviä käänteitä. Niin tykkään näistä. Samat poliisit Alex Recht ja Fredrika mikä-lie-muttei-Runeberg, ja Peder Rydhkin taas palaamassa kuvioihin. 

Tämän luki ihan ahmimalla. 

Inger Frimansson: Tyttö ja kissa

Frimanssonilta olisin odottanut parempaa. Ei lähtenyt käyntiin eikä tullut huippukohtaa. 

Kirjassa puhuttiin eri-ikäisten henkilöiden äänillä ja täytyy sanoa, että ei tainnut 12-vuotiaan kohdalla mennä ihan putkeen. 

Erik Axl Sund: Lasiruumiit

Varistyttö-trilogian kirjoittajien uusi teos. Ei ole jatkoa Varistyttö-sarjalle, mutta poliisit ovat samoja kuin aiemminkin. Saattaa olla, että on muitakin samoja henkilöitä, mutta enhän minä niitä enää muista. 

Alkuun sekava, mutta pikkuhiljaa sain juonen päästä kiinni. Arvasin murhaajan, mutta lopussa tuli silti yllätys. 

Pentti Kirstilä: Jäähyväiset Hanhivaaralle

Miksi, oi miksi, kirjassa lukee aina vain, kun pitäisi käyttää sanaa vai

Lars Kepler: Vainooja

Jostain syystä en ole kirjoittanut mitään tämän alle.

Mons Kallentoft: Vesienkelit

Mitäänsanomaton.

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia

Lempipoliisini Carl Mörck taas vauhdissa. Mörck otti kotiinsa asumaan poliisikaverinsa, joka loukkaantui aikoinaan työaikana sattuneessa ammuskelussa, jossa Mörckkin oli mukana. Mörck tuntenee syyllisyyttä, että itse selvisi lähes vammoitta, kun taas työkaveri Hardy halvaantui kaulasta alaspäin. Hardy makaa siis sairaalasängyssään Mörckin olohuoneessa ja Mörckin kolhoosiasuinkaveri, homo Morten hoitelee Hardya päivisin. Mörckin kanssa asuu myös hänen hullun entisen vaimonsa poika. 

Tällä kertaa jahdataan uskovaisen pappisperheen jälkeläistä, muuntautumiskykyistä kahjoa, joka kotoaan saamiaan traumojaan purkaakseen kidnappaa säännöllisin väliajoin eri uskontokuntiin kuuluvien perheiden jälkeläisiä. Lunnasrahat saatuaan kahjo tappaa toisen lapsista ja palauttaa toisen uhaten tappaa loputkin lapset, jos perhe kertoo kellekään. Tätä on jatkunut vuosia. Ykskaks homma paljastuu poliisillekin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei kirjasta puutu.

Taattua Adler-Olsenin laatua. Tulisipa näitä pian lisää. 

Mari Jungstedt: Viimeinen näytös

Anders Knutas työkavereineen taas vauhdissa. Tämäkin jo sarjan kymmenes kirja. 

Knutas joutui matkaamaan etelän maille jahtaamaan murhaajaa vuosien takaa. Samaan aikaan työkaverit selvittelevät Gotlannissa tapahtunutta murhaa. On kyllä kumma, että niinkin pienellä saarella murhataan joka kesä parhaan matkailusesongin aikana joku. 

Kaikkien tuttujen päähenkilöiden elämässä tapahtuu isoja käänteitä. Juoni oli yllätyksellinen. Ei mennytkään niin kuin luulin tietäväni sen menevän. 

Peter James: Kuolema leikkii tulella

Olipas taas mukaansatempaava Roy Grace -tarina. Nämä senkun paranevat, mitä pidemmälle sarja ehtii. 

Se vähän ärsytti, että Roy tupakoi sisällä talossa, missä asuu hänen vastasyntynyt poikavauvansakin. Royn ammoin kadonnut, kuolleeksi julistettu vaimokin ilmestyi taas lukijaa kiusaamaan. Se tilanne jäikin aika jännittävään kohtaan. 

Sekin vähän ärsyttää, että AINA sarjamurhaaja on mennyt sekaisin siksi, että äiti on häntä kaltoinkohdellut lapsena. Voisiko joskus olla joku muukin syy?

Mutta hyvä kirja, lukekaa. 

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Suurin odotuksin tartuin tutuista poliiseista kertovaan kirjaan ja petyin karvaasti. Kirjan teemana on terrorismi ja mua ei vaan kiinnosta. Terrorismi on niin läpikaluttu aihepiiri ja sisältää aina samaa, tylsää uskontotematiikkaa, että ei jaksa kiinnostaa. 

Ruotsista Yhdysvaltoihin matkalla oleva kone kaapataan koneen kapteenin toimesta. Aikaa ei ole hukattavissa koneen pelastamiseksi. Valitettavasti tämä hektisyys ei näy mitenkään poliisien työskentelyssä. Kirjassa ollaan vuoroin koneessa, vuoroin Tukholmassa. Kumpikaan ei toimi. Henkilöt jäävät hatariksi. Poliisit ehtivät setviä henkilökohtaisia asioitaan, vaikka satojen ihmisten henki on kyseessä. Lukija arvaa jo alkumetreillä, mikä on kapteenin motiivi kaapata kone. Poliisille se selviää vasta, kun tilanne on jo ohi. 

En voi suositella kyllä kellekään. Onneton tekele.

Ai niin, terveisiä kääntäjälle: On ihan ok käyttää suomen kieleen juurtunutta ilmaisua "pre-paid" sen sijaan, että käyttää termiä "rekisteröimätön käteisliittymä". Mikä hitto edes on rekisteröimätön käteisliittymä?

Toinen ai niin: Jos joku tietää, miten kirjan nimi liittyy tapahtumiin, saa kertoa minullekin. Huti siinäkin. Nimi on suora käännös, joten kääntäjän moka se ei ole.

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Hyvä mutta pitkä kirja. Päärooleissa samat pollarit kuin aiemmissakin Ohlssoneissa: Alex Recht, Fredrika Bergman ja Peder Rydh. Ohlssonin kirjoissa poliisien elämän kuvaamisella on iso osansa ja heille tapahtuu kaikenlaista. 

Tämän kirjan juoni, maahan haudattu nuoren tytön ruumis, jonka ohikulkija löytää, kietoutuu tällä kertaa kaikkien yllämainittujen poliisien elämään, hyvässä ja pahassa. 

Kirja on kirjoitettu erikoisella tavalla. Aina välillä on kuulustelunpätkä, jossa valotetaan tulevia tapahtumia, ennen kuin niistä kerrotaan. Ensin vähän ärsytti, että tapahtumista kerrotaan etukäteen, mutta taitavasti kirjoitetussa kirjassa se toimi hyvin.

Aivan älyttömän hyvin kirjoitettu kirja. Yksikään langanpää ei tipahda kirjaiijan käsistä.

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät

Edellinen rikoskomisario Carl Mörckistä kertova kirja oli niin hyvä, että piti lukea seuraava heti perään, kun se sopivasti kirjastosta putkahti. 

Metsästäjät oli aivan erilainen kuin Vanki, mutta silti hyvä. Jännitys ei ollut yhtä tiheää, mutta henkilöt niin kiinnostavia, että kirja piti otteessaan. Loppuratkaisukaan ei yllättänyt. Carl Mörck on kyllä tosi symppis mörökölli. 

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Luulin Jussia suomalaiseksi, mutta hänpä onkin tanskalainen. Pohjoismaista laatua kuitenkin.

Aivan loistava trilleri. Kirjan parasta antia ovat apulaisrikoskomisario Carl Mörckin ajatukset, jotka kirjailija on kirjannut tunnollisesti jokaisen repliikin perään. Mörck on eräänlainen mielensäpahoittaja, jota eniten vituttaa koko muu maailma. Mörckin jupinaa lukee ilokseen. 

Juoni oli mieletön, tosin vähän liian hyvien yhteensattumien summa. Kirjan alussa meni jonkun aikaa, ennen kuin yhdistin kaksi rinnakkain kulkevaa kertomusta. Nokkelammat ihmiset hoksaisivat varmaan nopeammin... Syyllinenkin selvisi samaa tahtia, kun Mörck sen tajusi. Se ei haitannut, koska kirja piti otteessaan loppuun saakka.

Näitä on luettava lisää!! 

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Yllättävän lystikäs kuvaus maalaisjullikoista. Harvemmassa huushollissa taitaa tänä päivänä tuollaisia veljessarjoja olla, mutta yläkoululaispoikien porukat hyvinkin leikkisästi painivat veljesten lailla. Voimainmittelöä ja ähinää, tutunkuuloista. 

Juhania kävi sääliksi: vanhin muttei todellakaan viisain. Välittämättä moisesta, tai edes tajuamatta sitä, porskutti silti eteenpäin. 

Kantapään kautta oppiminen toimi: pari poltettua taloa ja jo opittiin pitämään tuli aisoissa. Lukija sai silti loppuun saakka jännittää, että oikeastiko ne nyt yhtäkkiä alkoivatkin pärjätä elämässä, eikö muka yhtään vastoinkäymisiä enää?

Ai niin, sä-passiivi ei ole mikään uusi juttu. Jo Kivi käytti sitä. Jos se kuulostaa tyhmältä nykyään, kuulostaa se vielä tyhmemmältä senaikaisessa tekstissä. 

Kalevala

Tavoitteena ymmärtävä lukeminen kera Raimo Jussilan Kalevalan sanakirjan. Koville otti ja kauan se kesti, mutta vihdoin laulaja pääsi luikauttamaan loppusanansa.

Aivan mahtava eepos!! Vuoroin tehtiin kosioretkiä ja kostoretkiä. Aina, kun oli jostain puute, laulettiin (=loitsittiin) tarpeelliset tavarat. Ainoa, mitä ei loitsimalla saanut, taisi olla rakkaus. 

Ajan kulku oli verkkaista. Kun piti lähteä jonnekin, aloitettiin kaatamalla puu, josta sitten venettä veistämään. Juhlavalmistelut aloitettiin kylvämällä ohra. Kaikki kesti vuotta kuusi, seitsemänkin, ehkä jopa yhdeksänkin.

Kalevalassa on paljon huumoria, ainakin minua nauratti moni kohta ja monet hauskat sutkautukset. Kieli on värikästä ja sanavalinnat, jopa sanajärjestyskin monesti taiten valittu. Hämmästyttävin havainto oli, että Kalevalassa käytettiin sanaa viiakko (=viidakko). Tällä ei tietenkään tarkoitettu viidakkoa sillä merkityksellä kuin me sen nykyään tunnemme, vaan sanasta viita on johdettu viidakko eli tiheä pusikko. Sitähän viidakko on.

Monin kohdin Kalevalan lukeminen olikin aikamoista salapoliisintyötä. Sanojen taivutukset menevät omia kaavojaan eikä d-kirjainta käytetä lainkaan. Kun vielä monesti kyse oli sanasta, jota nykykieli ei tunne, sai sanan perusmuodon keksimiseksi muutaman kerran miettiä pitkään. Perusmuotoa tarvittiin, jotta sanan sai haettua Kalevalan sanakirjasta. Sanoissa, joissa nykyään on etuvokaaleja, oli Kalevalassa takavokaaleja (tuhma = tyhmä).

Entäs sitten lisääntyminen? Neitosia notkui rannat ja metsät, ja niiden kanssa kisautteli kuka milloinkin. Mutta kun joku tuli raskaaksi, asialla oli aina tuuli tahi puolukka.