Otavan kustantama dekkari, joka on alunperin kirjoitettu ruotsiksi ja käännetty siitä suomeksi. Aloittaessani kirjan mietitytti, kertooko se tapahtumista Suomessa vai Ruotsissa. Koska päähenkilöiden nimet olivat ruotsalaisvivahteiset, oletin automaattisesti kirjan kertovan Ruotsista. Eteenpäin lukiessa olikin vaikea orientoitua ajattelemaan tapahtumapaikkana Helsingin vauraita rajamaita.
Päähenkilön nimi on Robin. Ensimmäisen luvun lopussa paljastuu, että kyseinen Robin on nainen. Oletin hänet itsestään selvästi mieheksi. Paljon meni siis lukijalla energiaa kirjan alkumetreillä perusasioiden selvittelyyn ja omaksumiseen. Hassu nimiin liittyvä yksityiskohta: kirjassa esiintyy sekä Linus- että Lukas-nimiset pojat.
Kirja oli mukiinmenevä, mutta siinä olisi ollut potentiaalia parempaankin. Pari kertaa kirjailija onnistui yllättämään aiemmin mainittujen perusasioiden lisäksi. Muutoin tapahtumat pystyi varsin hyvin arvaamaan ennalta, mikä ei lisää lukunautintoa. Toisaalta jotkut yllättävät tapahtumat yllättivät kunnolla.
Holmströmilla on kuitenkin kuvailun lahja. Tässä katkelma, joka oli minun mielestäni erityisen vaikuttava.
Kodissa seinät ovat imeneet itseensä kaikki naurut ja itkut, ne maistuvat suolalta ja makealta kun niitä vasten painaa kielen. Kodissa lapset ovat hinkanneet leluautojaan puulattiaa vasten, niin että lakka on naarmuilla. Kodissa ovenpieleen on piirretty kynällä merkki, kun on mitattu lasten kasvua, tai ehkä kasvava lapsi on kokeillut uusia synttäritussejaan keskelle olohuoneen seinää sohvan yläpuolella, minne yltää niin mainiosti. Kodissa on lovi portaissa juuri siinä kohden, mihin varomaton äiti tai isä sattui kolauttamaan vaaleanvihreän pinnasängyn, kun sitä kannettiin tarpeettomana kellariin. Jokaisella kodilla on ikioma varhaisaamun hajunsa, kun yksinäinen aamupuuro porisee kattilassa, laiskan iltapäivän tuoksunsa kylmänä talvisena lauantaina helmikuussa, kun istutaan lukemassa viikkolehteä ja syödään kanelikranssia ja yhtäkkiä katsotaan ulos ikkunasta, jonka takana pilviverho repeää ja aurinko tulee esiin, ja oma kitkerä elohopeinen lemunsa jälkeen riidan, joka riistäytyi käsistä ja livahti lattianrakoihin. Sen hajun tunnistaa, kun tulee kotiin pitkältä matkalta ja talo on saanut märehtiä muistojaan yksin, ja nimenomaan kodin ihminen jättää taakseen silloin, kun pakkaa laukkunsa vihoviimeisen kerran ja tajuaa, että mukaan voi ottaa vain ja ainoastaan ne silloiset vaatteet ja muutamat käyttöesineet, mutta että kaikki ne vuosien mittaan haalitut kerrostumat, kouluvihkot, kirjeenvaihto, postimerkkikokoelmat, kouluaineet, maitohampaat pyöreässä muovipurkissa joka oli alkujaan filmiä varten, jokainen pieni paperilappu johon on rustattu jotain juuri silloin tärkeätä ja jota ei sitten ole hennonut heittää menemään, sisarukset, vanhemmat, kaikki ne on jätettävä taakse jotta voisi palata paikkaan, jota kutsuu kodiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti